Part 2

Äiti varmaan nytkin odottaa sinua. Mene hänen luokseen tai olitko jo siellä?

— Olin äitisi huoneissa, mutta en voinut häiritä hänen hartauttaan. Hän rukoili.

— Äiti rukoilee usein sinun puolestasi. Hän ikävöi sinua. Sanonko hänelle, että olit täällä ja lupaatko tulla pian hänen luokseen?

— Sano vaan että olin, sanoin lapsellesi aikoen mennä, mutta hän otti käteni, katsoi silmiini ja toisti kysymyksensä. En voinut kieltää, siksi sanoin:

— Tervehdä äitiä ja sano, että tulen pian hänen luokseen.

Lapsi katsoi vakavasti silmiini, suuteli kättäni ja riensi pois, luoksesi, viemään tervehdystäni ja minä jatkoin matkaani sydän kummallisesti heltyneenä, eikä mielestäni poistunut sinun tuskallinen hätähuutosi.

XIV. VALKEAN TALON SATU.

Suuri valkea talo oli kaukana hiljaisessa metsässä. Suuret tummat puut vartioivat sitä kolmelta puolen, neljännellä oli vaahtoisa virta, muodostaen puutarhan takana jyrkän putouksen, aivan kuin vesiseinän. Puutarhassa kasvoivat kesäisin tummat tuhatkaunot, vaaleanpunaiset ruusut ja heleänväriset unikot, mutta pimentopuolella kasvoivat tummasilmäiset orvokit sammaleisten kivien kupeella.

Kaikki ihmiset ja kasvit olivat vakavia, ikäänkuin suuren murheen painamia. Tuulen suhina korkeiden puiden latvoissa kuului kaukaiselle huokaukselle ja virran kohina oli valitusta joka toistui lakkaamatta, yöt päivät.

Sitä suurta valkeaa taloa hallitsivat vahva, synkkä mies ja hento, vaalea nainen, kulkien kumpikin tahollaan hiljaisina ja äänettöminä. Ja harvoin, jos koskaan vaihtoivat he katseita tai sanoja keskenään, Äänettöminä istuivat he aterialle, äänettöminä nousivat he siitä.

He olivat kuin vieraat ja kuitenkin yhdisti heitä pyhän kirkon katkeamaton side.

Vahva, synkkä mies oli usein pitkät ajat matkoilla ja silloin valkean talon salissa soivat ihmeelliset säveleet, hennon, vaalean naisen pitkien sormien kosketellessa flyygelin kieliä. Ne säveleet kohosivat korkealle, ne kiersivät iloiten siellä ja hiipivät sitten alas hiljaa kuin voihkien kyynelettömän itkun haikeana nyyhkytyksenä.

Silloin vaipuivat vaalean naisen pitkät sormet liikkumattomina koskettimille, hänen hennot hartiansa vavahtelivat ja rintaa kouristi haikea kyyneletön nyyhkytys, mutta se ei koskaan avannut kyynelten lähteitä. Sitten hän nousi ja kulki pois kukkiensa luo puutarhaan. Kasteltuaan niitä hetkisen palasi hän takaisin saliin ja löysi sieltä tavallisesti pienen, kalpean tyttönsä, jonka syvät orvokinsiniset silmät olivat kyynelissä tenhoisan soiton vaikutuksesta.

Nähdessään kyyneleet tyttönsä silmissä, sulki vaalea nainen hänet kiihkeästi syliinsä ja kantoi hänet puutarhan aurinkoisille käytäville.

Siellä hän käski lapsen leikitellä hoitajansa kanssa, jääden itse istumaan varjoisan puun alle, määrättömyyteen tähdätty katse silmissään.

Pieni tyttönen leikki vakavia leikkejänsä, kunnes aurinko painui metsän taa ja puiden pitkät varjot levisivät käytäville ja nurmikolle. Silloin vaalea nainen kutsui hänet luokseen, suuteli häntä otsalle ja käski mennä levolle. Ja lapsi meni, mutta rauhattomassa unessa eli hän synkän päivän tapahtumat uudestaan, heräten aamulla väsynein silmin ja kalpein poskin, toistaakseen samat elämykset vuodesta vuoteen uskaltamatta kenellekään valittaa ikäväänsä tai kysyä keneltäkään mitään.

Tytön tultua suuremmaksi saapui valkeaan taloon kaunis, vieras nainen, jonka suuret silmät hohtivat kuin tähdet ja ääni helisi kuin yöllisellä lakeudella hopeatiuku. Hän oli viisas ja oppinut, osasi monet kielet ja opetti niitä kalpealle tytölle. Hän tiesi kaikki maailman maat ja tunsi niiden kansat ja ymmärsi selittää heidän tapansa tyttöselle, joten hänkin viisastui ja oppi ymmärtämään paljon asioita.

Mutta valkean talon synkkä vahva haltija ei poistunut enää koskaan kauaksi aikaa matkoille, vaan muuttui hilpeäksi ja iloiseksi vieraan naisen tavoin. Laulaen usein kauniita laulujaan tähtisilmäisen naisen säestäessä häntä.

Talon vaalea hallitsijatar otti silloin lapsen mukaansa ja vaelsi hänen kanssaan synkkiä metsäisiä teitä tölleihin viemään apua niiden köyhille asukkaille. Heidän kiitoksensa kuullessaan saivat kalpean naisen silmät kirkkaan katseen, pehmeä käsi taputti hellästi pientä pellavapäätä ja äänen sointu oli hyväilevän hellä ja silloin tyttönen tiesi ettei kellään lapsella ollut parempaa äitiä ja hänen nuori sydämensä paisui onnesta omistaessaan sellaisen aarteen.

Näin vierivät taas vuodet. Tyttösen sanottiin saaneen kaikki tarvitsemansa tiedot ja vieras nainen halusi lähteä pois. Hän oli entistään iloisempi. Hänen äänensä helisi entistään kauniimmin, mutta tähtisilmien pitkissä ripsissä väreilivät kyyneleet ja niiden katse suuntautui usein talon haltijaan. Viimein koitti matkapäivän edellinen ilta. Äiti ja tyttönen kulkivat tavallisilla retkillään, palaten vasta myöhään, sillä matka oli ollut pitkä. Ilta oli kuutamoinen, siksi seisahtuivat he kosken partaalle katsellen sen kuun hopeassa kylpevien laineiden riemuisaa karkeloa.

Seisoen hiljaa pitivät he toistensa käsiä, silloin yhtäkkiä helähti hopeanheleä nauru, siihen yhtyi toimen matalampi ja samalla näkivät he voimakkaan miehen rintaansa puristaen kantaen sylissään vierasta tähtisilmäistä naista.

Äiti parahti, tarttui lujasti tytön käteen jo juosten pakenivat he taloon. Tuskallisesti puristaen tyttöä rintaansa vasten kuiskasi äiti hyvää yötä ja riensi huoneeseensa.

Tyttönen meni myös makuulle ja nukkui, kumma kyllä, heti, heräten vasta kuullessaan äitinsä huoneesta seuraavan kiivaan keskustelun:

— Pettynytkö? Kutsu vaan sitä sillä nimellä, jos tahdot, mutta kuka petti ensin? Kuka toisen miehen hedelmöittämänä lasta rintansa alla kantaen viattomana neitsyenä toiseen mieheen itsensä vihkiä antoi, murskaten siten jo hääyönä miehensä elämän onnen, pahoittaen hänet häpeäänsä peittääkseen jättämään maailman, sen ilot ja nautinnot ja pakenemaan tänne metsän peittoon elääkseen halveksimansa naisen rinnalla ja nähdäkseen toisen miehen hedelmän puhkeavan kukkaan. Onko mielestäsi outoa, jos joskus haen lääkitystä vuosikausia saamiini, alati vertatihkuviin haavoihini. Sano, millä oikeudella odotat minulta uskollisuutta.

— Rakkauteni oikeudella.

— Rakkautesi, jonka kukan toinen mies poimi, jättäen minulle taitetun varren.

— Mutta se taitettu varsi on kiintynyt sinuun. Sen juuret saavat elinvoimansa vaan rakastamalla sinua. Ja näinä pitkinä vuosina en ole lakannut uskomasta rakkauteni voimaan, enkä toivomasta sinun kerran rakastumasta itseeni. Kuuletko, rakastan sinua ja kerjään rakkauttasi. Olethan mieheni ja pyhä kirkko on yhdistänyt meidät.

— Rakkauteni on nyt saanut toinen nainen ja kirkko kiroaa porton avioliiton, sen kai tietänet.

Kuului voihkaisu, sitten kiireiset kevyet askeleet ja senjälkeen oli kaikki hiljaista.

Aamulla heräsi tyttö outoon hälinään. Sen kuullessaan kutistui hänen sydämensä kokoon, kuin puristimella puristettuna. Hän muisti yöllisen keskustelun ja luuli kaiken johtuvan siitä, mutta tullessaan huoneestaan näki hän hätäytyneitä kasvoja ja itkeytyneitä silmiä, jotka kaikki olivat kohdistuneina häneen ja sitten tuli hänen vanha hoitajansa, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja kuiskasi:

— Rakas, rakas, onnettomuus on kohdannut sinua: äitisi on löydetty kuolleena putouksen alta suvannosta. Tuolla vuoteellaan lepää hän entistään kalpeampana. Tule katsomaan häntä vielä.

Tyttö meni. Tutut vaaleat kasvot olivat entistään kalpeammat ja niillä asui kuoleman vakavuus. Tytön rinnassa vihlasi kuin puukon pisto ja sydämeen tuli haava, joka ei enään koskaan sen jälkeen ole lakannut verta tihkumasta.

Äitinsä ruumiin vieressä seisten muisteli hän kohta kohdalta lyhyen elämänsä ohi kulkeneet päivät ja silloin alkoi hän ymmärtää valkean talon haltijain tuskaista vierekkäin kulkemista ja heidän yksinäisten hetkiensä hurjaa kamppailua. Toisen sielun syvää halveksimista ja häpeänsä peittämistä, toisen surua erehdyksensä vuoksi ja polttavaa kaihoaan rakkautensa tähden.

Nyt kuolemassa oli erhe pyyhitty pois, ehkä anteeksikin annettu ja rakkauden polttava jano oli ijäksi sammunut. Tytön hellä sydän sääli kuollutta, mutta vielä syvemmin eloonjäänyttä miestä, joka nyt samalla hetkellä oli tullut hänelle vieraaksi, ja, jonka hiljaisessa kodissa ei enään tämän jälkeen ollut tytöllä mitään tekemistä.

Hän sulkeutui suojaansa, kokosi pienen omaisuutensa ja lähti hautajaisjuhlan päätyttyä taivaltamaan tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, kantaen sielussaan äitinsä erheen poltinmerkkiä.

Hän kulki yön ja lepäsi vasta päivän koittaessa kivellä tien vieressä. Levättyään hetken jatkoi hän taas matkaansa siksi, kunnes ensimäiseltä asemalta pääsi junaan, joka vei hänet tuntemattomaan kaupunkiin. Siellä vierasten ihmisten joukossa kulkien haki hän työtä ja, omaten hyvät tiedot, saikin.

Hän oli nöyrä ja ahkera ja ihmiset alkoivat pitää hänestä paljon, mutta hänen sielunsa yksinäisyys veti hänet toisista eroon, kulkeakseen yksin. Ihmiset ihmettelivät sitä ja pitivät häntä kummallisena. Päästäkseen siitä opetteli hän ja oppi taidon hymyilemään, vaikka sielu nyyhkytti ja itki. Nyt karttui tuttavapiiri, Miehet pyörivät iloisen tytön ympärillä ja halusivat voittaa hänet. Mutta hän oli varuillaan. Ja leikin kuumimmillaan ollessa muisti hän sielussaan kantamaansa poltinmerkkiä, eikä langennut.

Lopulta hän väsyi leikkiin. Antoi kätensä nuorelle miehelle, joka sanoi tyttöä rakastavansa ja niin mies vei hänet suureen kauniiseen kotiinsa, tehden hänestä sen hallitsijan. Ja heidän avarissa suojissaan kaikui laulu ja nauru. Heidän puutarhansa kukkaset kukoistivat kauniisti ja lintujen laulu helisi kirkkaasti koko päivät.

Mutta nuoren vaimon sielussa asusti aavistuksellinen tuska, muuttuen usein suoranaiseksi hädäksi. Hän kertoi hätänsä miehelleen, mutta mies hymyili ensin ja lopuksi tuskaantuneena käski hänen lopettaa houreensa ja niin jäi vaimo yksin, tiet alkoivat eritä.

Vaimo muuttui sairaaloisen ärttyisäksi, pidättyen kaikesta ilosta, viettäen aikansa lastensa parissa.

Ilo katosi, nauru hävisi, suuret suojat täyttyivät sadatuksilla ja säestivät vastaan huokauksia ja tuskien musta peikko nosteli päätään nauraen ilkeää nauruaan. Sen näki vaimo ja hänen tuskansa yltyi ja hitaasti kuluivat tuskaiset vuodet.

Lapset kasvoivat ja sitämukaa alkoi vaimo viisastua ja mukautua elämään, osaten jo vähän iloltakin. Mutta silloin tuli peljätty tuska. Luikerrellen ensin ilkeänä huhuna, sitten tullen esiin täytenä totena, sattuen kuin raskaat vasaran iskut kipeälle paikalle. Mies rakasti toista, etsi huviaan toisen seurassa, hyljäten vaimonsa yksin. Vaimon rakkaus oli sammumaisillaan, mutta hän koetti pitää sitä vireillä kaikin keinoin. Hän katseli miestään, etsien hänen tekojensa hyviä puolia, mutta kaikesta huolimatta tieto tapahtumasta pisti sielussa kuin lihaan syöpynyt oas. Ja viimein ei vaimo enää jaksanut, hän purki raivoisana tuskansa miehelle. Mies kuunteli ääneti, vasta kaiken kuultuaan sanoi hymyillen:

— Rauhoitu, pienokaiseni! Ei kannata tehdä suureksi pientä asiaa. Ei kannata hätäillä naisten vuoksi, jotka saatuaan jonkun kukkavihkon tai ehkäpä illallisen, heittäytyvät miehen syleiltäväksi. Heitä pidetään nautinnon välikappaleina ja sitten ei enään omisteta ajatustakaan heille. Vaimon rakkaus sitävastoin säilytetään pyhänä. Ja nyt, rakas, unhoitamme kaiken, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Hän syleili vaimoaan, joka sieti sen mukautuen näennäisesti, mutta sydämeen jäi auhtoisa tunne, joka nakersi siellä kuin kalvava mato päivät ja yöt.

Anteeksianto ja sovitus ei suonut unohdusta. Tuskaansa lievittääkseen tarttui vaimo työhön. Hän raatoi kuin palkkapiika ja hymyili, vaikka silmännurkassa kiilsi kyynel. Hän nauroi iloisesti silloin kun sielua repi kovemmin tuska. Näin kuluivat vuodet. Iloinen koti tuli tuskien taloksi. Naurun lähteistä juontui kyynelten vuo.

Kadonneet olivat ihanteet, särkynyt elämän usko ja sialle kohosi lapsuuden aikainen kummitus, joka vainosi vaimoa yöt, eikä päivälläkään jättänyt rauhaan.

Ja sitten, kun vaimon rakkaus mieheen oli sammunut, johdatti kohtalo hänen tielleen toisen.

Hän toinen tuli kuin päivänpaiste, iloisena ja elämää uhkuen. Vaimo kiintyi häneen kuin veljeen, kuin ystävään ensin, mutta kauemmin seurusteltuaan rupesivat tunteet saamaan toisen muodon. Yö yön jälkeen valvoi nainen ja tuijotti makuuhuoneensa valkeaan kattoon, johon aina muodostui yksi kuva, yhdet ainoat kasvot tullen lopulta rakkaiksi, niin rakkaiksi ja muuttuen hänen elämänsä ensimäiseksi tekijäksi. Sen huomattuaan pelästyi nainen, koettaen kaiken repiä pois, mutta se oli myöhäistä. Kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ja pysyi siellä lähtemättömästi. Vastaan taisteleminen ei auttanut. Rakkauden ylivoima voitti ja heikkona hetkenään antoi hän toiselle sielunsa ja ruumiinsa. Tallasi äitiyden jalkainsa alle, häpäisi, samoinkuin miehensäkin aviovuoteen ja tuli tuomitsemainsa naisten kaltaiseksi. Mutta hän tuli vielä pahemmaksikin toisia tuomitsemiaan, hän iloitsi rakkaudestaan ja antaumuksensa onnesta. Ja kun rakastettu hylkäsi hänet armottomasti, rakasti nainen miestä sitä enemmän. Rakasti niin, että jumaloi rakastettunsa virheitäkin.

Naisen sielun tuskat olivat hirveät. Jokaisena yksinäisenä hetkenään hän kuroitti kätensä Jumalan puoleen voidakseen päästä rakkaudesta, mutta »Jumala oli kuuro ja taivas vaskesta», jonka läpi huudot eivät päässeet. Epätoivossaan päätti hän kuolla, mutta kaivaten rakastettunsa näkemistä ei hän voinut tehdä sitäkään ja niin kulki hän yksin »via dolorosaansa», sydän itkien verikyyneliä.

Välistä hän pitkinä yksinäisinä öinään kuvitteli istuvansa lattialla, rakkaimpansa jalkojen juuressa, nojaten päänsä hänen polviinsa ja silloin kertoi hän ajatuksissaan hänelle tuskistaan, toiveistaan ja hädästään.

Välistä taas hän ajatuksissaan kulki kylmänä ja tunteettomana rakastettunsa ohi, rientäen iloihin, joita toiset valmistivat. — Rakastettu katseli hänen jälkeensä vähän pettyneenä, sitten kohautti olkapäitään ja meni menojaan, tunteetonna hänkin. Ja silloin valtasi naisen lohduton ikävä, joka, ei poistunut, vaikka hän alttarin edessä polvistuen hätänsä Jumalalle kantoi. —

Kerran näki hän, nainen kumman unen:

Hän oli elänyt monta, monta vuotta, tullut vanhaksi ja harmaapäiseksi, mutta sittenkään ei hänen kaipauksensa jättänyt häntä.

Eräänä kylmänä talvi-iltana, jolloin taivas oli tumma ja ainoastaan tähdet valaisivat sitä, läksi hän etsimään sydämensä valittua. Hän sai kulkea kauan etsien, sillä taloja oli paljon ja niissä asui satoja ihmisiä. Hän oli jo lakata etsimästä, kun huomasi seisovansa upean kirkkaasti valaistun palatsin ovella.

»Siellä _hän_ on!» sanoi ääni naisen sisällä ja sen opastamana nainen pyrki taloon.

Palvelija avasi oven ja päästi hänet eteiseen, jonka korkeasta kuvastimesta nainen näki kuvansa. Hän oli rääsyihin puettu. Tumman päähineen alta pilkistivät harmaat vanuneet suortuvat, mutta suruisten kasvojen hipiä oli puhdas ja valkea. Silmien katse lämmin, kuin äidin ja kirkas kuin lapsen. Palvelija luuli häntä kerjäläiseksi, ojentaen hänelle almun, mutta hän ei lähtenyt pois, hän tahtoi nähdä vain hänet ja sitten mennä. Viimein hän saapui. Hän oli muuttunut. Vanhentunut ja tullut lihavaksi. Kasvot olivat ryppyiset. Ja vaikka hän oli muuttunut, sittenkin nainen rakasti häntä, rakasti niin, että sydän oli rakkaudesta haljeta.

Mies katsoi häneen oudosti, kuin vieraaseen, mutta nainen riensi hänen luokseen kuiskaten:

— Etkö tunne, minä se olen, minä, joka sinua rakastan enemmän kuin kukaan muu!

— Mutta minulla on vaimo ja monta lasta, sanoi mies, en voi sinulle olla enää mitään.

— _Minullakin oli mies, oli lapset_ ja sittenkin rakastin ja rakastan vielä aina — ijäti, sinua, sinä ainoa!

— Olet köyhä, tarvitsetko apua? Autan mielelläni. Mies kopeloi povitaskuaan puhuen liikeäänellä.

Nainen teki torjuvan liikkeen!

— Ei, ei rakas! En rahojasi tarvitse, tarvitsen vaan nähdä kasvosi, olla vaan luonasi! Älä aja pois!

Anna minun kuolla sylissäsi! Suutele huuliani kerran, kerran vain, sitten kuolen.

— Sinä olet sairas, ja siksi pyydät mahdottomia! Mene! Vaimoni voisi nähdä, lapseni saattaisivat tulla. Hyvästi! Hän kääntyi ympäri ja meni.

Nainen hoippui ulos. Hän laskeutui hitaasti rappuja, lysähtäen kokoon rakastettunsa talon viimeiselle astuimelle. Hän suuteli kylmää rappukiveä, koska tiesi rakastetun jalkojen sitä koskettaneen. Sitten hänen sydämensä pakahtui ja kärsinyt sielu leijaili vapauteen.

Aamulla näkivät palvelijat kuolleen köyhän naisen, menivät ja ilmoittivat tapahtuman herralleen. Herra jäi mietteisiinsä hetkeksi, sitten hän sanoi:

— Jättäkää hänet poliisien haudattavaksi. Hän oli varmaankin se kerjäläinen, joka täällä illalla kävi. Hänen olisi pitänyt antaa olla yötä kattoni alla, ehkä hän ei olisi silloin kuollut. — No hyvä näinkin.

— Ehkä parempikin! Kuolevalle on sama, missä kuolee ja emmehän voi kaikkia maankulkijoita auttaa. Olemme auttaneet tarpeeksi jo, sanoi heleä nais-ääni tullen miehen luo ja pujottaen kätensä hänen kainaloonsa, sitten hän jatkoi: Mutta sinä olet niin hyväsydäminen ja jalo, että tahtoisit omaisuutemme sirotella kaikille tuommoisillekin, joita ei tunne eikä tiedä, lie ollutkin joku huono nainen, joka kohtalonsa ansaitsi.

— Ei pidä tuomita, sanoi mies ja hänen suupielensä nytkähtivät oudosti, ehkä hän oli jalompi ja parempi meitä.

— Pyh! Tuoko? Olisit nähnyt kuinka hänen kasvoillaan kuolleenakin näkyi synnin jäljet. Mutta mennään, ruoka on valmis, lapsemme odottavat.

He menivät, mies synkkänä ja nainen ylpeänä kuin loukattu kuningatar.

Mutta sielu, joka leijaili heidän lähellään, tuli surulliseksi, sillä hän näki rakastettunsa sydämeen, jossa katumus armottomuuden tähden alkoi herätä ja sielu laskeutui alas ja kuiskasi rakastetun sydämelle:

Älä kadu! Ei ole mitään katumista, sillä minä sain kaikki, kun sain sinua rakastaa, kun sain olla hetken omasi ja oppia sinulta rakkauden, sillä sinä, sinä ainoa, opetit minut rakastamaan. Kiitos kaikesta! Kiitos rakas siitä, että olit joskus minulle niin hyvä! Sinä pidit minua joskus sylissäsi ja painoit minua vasten sydäntäsi ja silloin olin rikas ja ylpeä. Muista minua joskus, mutta älä kadu mitään, ei sitäkään, että ajoit minut ovestasi ulos. Se vaan joudutti vapauttani ja nyt saan olla luonasi aina, ovet ja lukot eivät minua pidätä.

Miehen sielu tajusi lohdutuksen sanat. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet. Hän tiesi nyt, mitä oikea rakkaus oli.

Näin sinä kerroit minulle kesäyön hämyssä, istuen lattialla, pääsi polviini nojaten. Tummat kiharasi reunustivat somasti pieniä kasvojasi ja silmäsi olivat niin syvän siniset. Äänessäsi kuului pidätetty nyyhkytys. Se hellytti sydäntäni, nostin sinut syliini ja sinä kiedoit käteni kaulaani kuiskien nimeäni. — Ja sillä hetkellä olit minulle niin läheinen, etten koskaan voinut uskoa voivani elää sinutta. Sanoinkin sen sinulle, mutta kuullessasi sanani pudistit surullisesti hymyillen päätäsi.

Sinä tunsit minut, sinä tiesit, etten sinua rakastanut.

Mutta ennenkuin lähdin pyysit minun lupaamaan tulla luoksesi usein ja minä lupasin, sillä tunsin olevani sen sinulle velkaa niiden kärsimysten tähden, jotka olin sinulle tuottanut armottomuudellani. Ja kuitenkin sinä olit niin hyvä ja hellä. Sinä luotit minuun. Sinä uhrasit kaikki tähteni. Sinä tahdoit palvella minua ja tehdä kaikki puolestani.

Kun olin lähdössä pois, hiivit sinä lähelleni ja kuiskasit minulle salaisuuden _meidän yhteisen salaisuutemme_, joka oli ollut, mutta jota ei ollut enään. Surut olivat voimasi heikentäneet ja sitten onnettomuus oli sen vienyt. Olit senjohdosta ollut kauan sairas, luullut kuolevasikin. Sinä surit kadonnutta toivettasi, jonka olemassa olon tiesit vasta silloin, kun se oli jo sinulta kadonnut. Minä puristin sinua rintaani vasten, iloiten onnettomuudestasi. Niin armoton olin, koska en sinua rakastanut, iloitsin siitä, jota sinä surit. Sinä tiesit sen, mutta annoit anteeksi hymyillen.

XV. KESÄTOVERINI.

Tuuli puhalsi voimakkaasti. Aallot kuohuivat, purjeet pullistuivat ja venheemme kiiti hurjaa vauhtia. Me istuimme kahden, hän ja minä. Hän, kultakutrinen, ylpeäsilmäinen tyttöni. Hän istui vierelläni purjeita hoitaen, minun ohjatessani. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja ohkoisilla, punaisilla huulilla leikki ylpeä hymy. Hän, tyttöni, oli rohkea. Ei hän peljännyt, vaikka kuohut venhettä viskoivat. Olimme koko kesän purjehtineet kaikenlaisissa säissä, mutta ei milloinkaan ollut hänen rohkeutensa pettynyt.

Minä ihailin häntä ja palvelin häntä mielelläni. Sillä tiesin, että hänen pitkäsorminen kapea kätensä ei ollut luotu palvelemaan, vaan palveltavaksi.

Hänen ylpeäin silmäinsä katse vaati ja minä täytin hänen kaikki toiveensakin. Hänen tahtonsa oli lakini. Ylpeän tyttöni määräämä laki.

Kukaan ei ollut hänen vertaisensa. Kenenkään luona en niin hyvin viihtynyt kuin hänen. Kenenkään tahtoa en niin mielelläni täyttänyt kuin hänen. Ketään en kaivannut niin kuin häntä, sillä hän oli niin kaukainen, niin saavuttamatoin, enkä minä koskaan tulisi hänen likeisekseen.

Toverini kuullessaan retkistämme sanoivat minun olevan häneen rakastuneen ja itsekin aloin niin luulla, sillä tulin usein kömpelöksi ja turhanpäiten hempeämieliseksi ja rakentelin tuulentupia, joita sitten retkeillessämme kerroin ylpeälle tytölleni.

Kuunnellessaan tuli hänen silmiinsä joskus outo välkähdys, joskus kaareili huulillansa hymy, lämmin ja hellä ja silloin sydämeni sykähti oudon riemukkaasti...

Sitten kului kesä loppuun. Ylpeä tyttöni matkusti pois. Jäin yksin. Ja ikävääni haihduttaakseni saavuin luoksesi. Sinä otit minut vastaan yhtä hellästi kuin ennenkin. Et kysellyt missä olin ollut, etkä mistä tulin. Ja minusta tuntui kuin olisin luotasi lähtenyt illalla ja palannut takaisin tänä aamuna. Oli niin kumman kotoinen tunne. Mutta sittenkin minua kiusasi sinun palveleva rakkautesi, joka koetti lukea toiveeni silmistäni ja täyttää ne ennen julkilausumistani.

Kaikissa sinun ahkerat kätesi minua palvelivat, mutta se teki minut ärtyiseksi, armottomaksi, jopa julmaksikin.

Kiusasin sinua, olin sinulle tyly. Jätin sinut yksin silloin kun enimmän minua ikävöit.

Kun kätesi ojensit hyvästiksi, painoin ovesi kiinni sanomatta sanaakaan. Näin sinun lapsisilmäsi täyttyvän suurilla kyynelillä ilman, että se mieltäni liikutti, sillä en rakastanut sinua. Minä rakastin häntä, jonka ylpeät silmät eivät milloinkaan olisi kyyneliä tähteni vuotaneet.

Minä vertasin häntä sinuun ja sinua häneen ja sydämessäni heräsi sääli. Saavuin luoksesi useammin. Ja melkein aina näin että olit itkenyt, mutta tultuani luoksesi, hymyilit surullista hymyäsi. Tartuit käteeni, istutit minut sohvaan, istuen itse jalkaini juureen, painoit pääsi polveeni, kuiskasit nimeäni. Minä kuuntelin vaieten, ajatuksissani muistellen ylpeää tyttöäni ja meidän kesäretkiämme, ja kun ikäväni tuli suuremmaksi sysäsin pääsi polveltani, sillä sinun nöyrä rakkautesi inhotti minua, muistaessani samalla kertaa häntä, joka ei koskaan alistuisi miehen polvia hyväilemään.

Sinä nousit pois, siirryit johonkin läheisyydestäni ja silmäsi täyttyivät kyynelillä, sillä sinä rakastit minua ja surit sydämeni kovuutta.

XVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.

Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki odotin. — —

Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.

Silmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla kymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin kyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen huumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys minut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat poskesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat kiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi kaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö. Hymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi hätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti ennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin. Mieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta ja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa. Katselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä tytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni. Laskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken, jättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit vuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin sinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin: eikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen pian.

Sinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä. Nyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun tulit katsomaan!

Sinä käännyit minuun ja kysyit:

— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?

Vastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai tapa kiittää ja siksi sen tein.

— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja sanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.

Sydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut takaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat kevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan tullut.

XVII. RAKKAUTENI.

Tuli räiskyi takassa. Sen edessä istuen vietimme iltaa, tyttöni ja minä.

Olimme tehneet pitkän kuutamoisen hiihtomatkan ja jäsenissämme tuntui siitä johtuva suloinen raukeus.

Mielenapeus, jota olin tyttöäni kohtaan tuntenut sairauteni aikana, oli hävinnyt samalla kun parannuin ja sain kuulla, että hän kammosi sairasvuoteita, eikä siis minua halunnut nähdä heikkona, vaan voimakkaana.

Semmoinen oli tyttöni. Kauneutta ja voimaa hän rakasti. Ylpeä ja voimakas oli hän itse. Kaikki heikkous ja hempeämielisyys oli hänelle kaukainen ja vieras.

Istuessani otin hänen siron kätensä omaani ja puristin sitä. Sain lämpimän puristuksen vastaan. Katsoessani häneen näin hänen ylpeäin silmäinsä hymyilyn ja sitten niihin tuli hetkeksi hellä loiste.

Silloin otin hänet syliini ja suutelin tulisen kiihkon vallassa hänen tukkaansa, silmiään ja suutaan ja niin olivat unelmani toteutuneet. Ylpeä tyttöni oli tullut morsiamekseni, kalleimmakseni.

Onneni oli rajaton. Ylpeä tyttöni näytti saaneen kasvoihinsa vienon hohteen. Huomautin hänelle siitä. Hän vastasi minulle kietomalla kätensä kaulaani ja katsomalla silmiini.

Saatoin hänet sitten kotiinsa.

Kun palasin sieltä yöhiljaisia kuutamoisia katuja kulkien, muistin äkisti sinut. Ohjasin kulkuni taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli auki ja minä kävelin sisälle. Suuret puut seisoivat siellä juhlallisen vakavina lumipeitteessään, aivan kuin joukko kuolinliinoihin käärityitä vainajia. Kiersin talosi ympäri ja seisoin heikosti valaistun makuuhuoneesi ikkunan alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt sinne sisälle. Tuntui kuin sinä olisit ollut polvillasi tekemäsi alttarin edessä, kädet ristiin liitettynä, apua rukoillen. Ja minä tiesin, miksi rukoilit, mitä pyysit. Minä tiesin sinun rukoilevan itsellesi voimia, voidaksesi kuolettaa rakkautesi. Olit mielestäni kuin nunna luostarin kammiossa, tai kuin Vestan neitsyt, joka yökaudet hoidit pyhää tultasi taistellen maallista rakkauttasi vastaan. Niin Vestan neitsyt sinä olit ja sellaiseksi sinä olit tullut silloin, kun minuun rakastuit. Sinä kutsuit minua jumalaksesi, etkä sallinut kenenkään muun miehen käden enää itseesi koskea, minun käsieni jälkeen.

Halusin tulla luoksesi, mutta en hennonut häiritä hartauttasi, enkä rikkoa kenties jo saavuttamaasi rauhaa.

Palasin kotiini ajatellen häntä, jonka onnekas kohtalo oli omaani liittänyt.

XVIII. SINUN NIMIPÄIVÄSI.

Sinä päivänä oli sinun nimipäiväsi. Muistin sen sattumalta ollessamme meren aavalla selällä, tyttöni ja minä. Muisto toi mieleeni monta sinun kanssasi vietettyä päivää.

Muutin suuntaa ja purjehdin kaupunkia kohti. Tyttöni tahtoi aavemmalle, minä kaupunkiin. Olimme ensikertaa erimieltä.

Hän tahtoi tietää todellisen syyn. En sanonut. Silloin katsoi hän terävästi silmiini, heitti ylpeästi päätään ja vaikeni koko matkan.

Erotessamme sanoi hän minulle hymyillen: — Kiirehdi hän odottaa. Katsoin kysyvästi häneen. Silloin hän viskasi minulle sanat:

— Kyllä tiedän, mihin menet, katsos, minä tiedän kaikki.

— Mutta rakas, sanoin koettaen pidättää häntä, mutta hän kiirehti pois ivallisesti nauraen ja ovi sulkeutui hänen perässään. Kaduin tekemääni. Menin hänen jälkeensä, mutta ovi pysyi suljettuna.

Vihasin sinua, joka olit syynä siihen että loukkasin häntä, joka oli sielulleni rakas.

Menin kotiin, pukeuduin ja saavuin luoksesi. Talosi oli valaistu. Sieltä kaikuivat vastaani vienot säveleet. Seisoin puutarhassa kauan kuunnellen. Viimein menin sisälle. Luonasi oli paljon vieraita, mutta näin vain sinut. Olit puettu vaaleisiin, rinnassasi ja tukassasi olivat punaiset ruusut. Ne sopivat sinulle niin hyvin. Olit mielestäni kauniimpi kuin koskaan ennen. Nähdessäsi minut riensit ilosta huudahtaen luokseni, ojentaen molemmat kätesi. Jollei olisi ollut muita, olisin ottanut sinut syliini ja suudellut sinua. Nyt puristin vain käsiäsi, sinä ymmärsit ja silmäsi loistivat ilosta. Kuitenkin vielä samana iltana tuotin sinulle suuren surun sanoillani.

Koko iltana et väistynyt vierestäni iloitsit ja lavertelit lapsen lailla. Kerroit töistäsi ja hauskuuksistasi, Yht'äkkiä sanoit:

— Ota minut joskus mukaasi purjehtimaan. Tahtoisin niin mielelläni, en ole ollut vuosiin purjehtimassa.

Sanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän vastaukseni.