Part 1

language: Finnish

MIKKO-SEDÄN KESÄSIIRTOLA

Kirj.

J. P. Raivio

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1919.

SISÄLLYS:

1. Mikko-setä tekee päätöksen. 2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset. 3. Matka kesäsiirtolaan. 4. Mikko-sedän siirtola. 5. Päiväjärjestys. 6. Käynti hovissa. 7. Ensimmäinen metsäretki. 8. Aalto voittaa kilpailun. 9. Mikko-sedän "armeija" heinäkarhojen kimpussa. 10. Herran päivä paistaa. 11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä. 12. Jäähyväiset Lehtolalle.

1. Mikko-setä tekee päätöksen.

Mikko Mähönen oli viime aikoina käynyt sangen miettiväiseksi. Kansakoulun kolmasluokkalaiset olivat usein tunnin kuluessa huomanneet hänen siirtävän katseensa oppilaasta toiseen ja painautuvan sitten pää kuukassa pöytää vasten miettimään. Silloin näkyi selvästi Mikko-sedän paljas päälaki ja harmaantuneet hiukset vasemmalla korvallisella. Mutta pojat eivät tahtoneet setää häiritä, vaan istuivat hiljaa paikoillaan, sillä setä tiesi, millä vallattomia rangaista: hän ei olisi nuoskan tultua lähtenyt heidän kanssaan lumisille eikä muihin kisoihin — ja se olisi ollut kaikkein ikävimpää, sillä leikki ilman häntä olisi menettänyt kaiken mehunsa. Toisinaan kesti hiljaisuutta minuutin, toisinaan pari, ja sitten taas alkoi, ja useimmiten lienee se alkanut juuri siitä asiasta, mitä Mikko pää kuukassa viimeksi oli miettinyt, sillä hän tavallisesti katkaisi hiljaisuuden sanoilla: Mietin tässä itsekseni... mitäs te, pojat, siitä arvelette? Ja pojat saivat kertoa arveluitaan. Ne olivat usein mitä kummallisimpia arveluita, mutta Mikko-setä kuunteli niitä kaikkia tavattomalla hartaudella.

Mikko-setä oli ollut opettajana puolisentoista vuosikymmentä ja oli nyt ehtinyt ijässään puoliväliin viidennellekymmentä. Ylioppilaasta ei ollut tullut "maisteria" muuta kuin arvonimeltään. Aviomiehestä ei ollut tullut "perheen isää" muuta kuin niinikään nimeltään, sillä naimisiin hän oli mennyt jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä, saanut lapsia kolme, joista ainoastaan nuorin, poika, oli jäänyt eloon, menetettyään äitinsä jo ensimmäisellä ikävuodella. Poika, Pekka, istui nyt parastaikaa luokalla isänsä opetettavana. Ja siinäpä lieneekin ollut suurin syy siihen, että "Mikko-setä", joksi oppilaat opettajaansa poikkeuksetta nimittivät sekä hänen itsensä kuullen että kuulematta, niin usein vaipui mietteisiinsä. Jos seurasi hänen harmaiden silmiensä kylmähköä katsetta oppitunnin kuluessa, niin se siirtyi pojasta poikaan, rivistä riviin, kunnes luokan keskellä kohtasi kalpeat, pellavatukan ympäröimät kasvot, jotka niin elävästi muistuttivat hänen jo aikoja sitten manalle menneen vaimonsa kasvoja. Niissä Mikko-sedän silmät viipyivät tavallista kauvemmin; — ja usein sitten — milloin vain opetusaine viivyttelyä salli — pää nyykähti vasenta kättä vasten pöydän varaan.

Poika muistutti aina isällensä aikoja, jolloin hänen, isän, elämässä tapahtui käänne ja jolloin hän opetteli tyytymään vähään ja ohjaamaan elämänsä jonkin tehtävän hyväksi. Kun suuret päämäärät romahtivat kokoon, oli toki jälellä pienempiä, vaatimattomampia, mutta silti yhtä tärkeitä, yhtä suuriarvoisia. Hän tyytyi opettajan vaatimattomaan osuuteen. Ja Pekan, tuon hennon poikasen rinnalla oli kasvanut ja kehittynyt hänen rauhansa, oma sisäinen rauhansa, ja itsetietoisuutensa siitä, että hän oli hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa. Vasta nyt hän olisi ollut kypsä ja hyödyllinen perheen isäkin, jospa vain hänen kotoinen perhepiirinsä olisi ollut laajempi. Mutta sen muodosti vain pikku Pekka ja vanha kiukkuinen taloudenhoitajatar, joka niin usein äkäpäissään keskeytti isän ja pojan sekä tämän kumppanien kotoiset temmellykset.

Poika johti vielä jotain muutakin isän mieleen. Niitä ei tosin ollut hauska muistella, mutta ne siitä huolimatta väikkyivät yhä tajunnan kynnyksellä ja usein pujahtivat tietoisuuteen. Ne olivat mieltä katkeroittavia "pikku kettuja", jotka aikoinaan olivat avioelämää samentaneet. Oli hyvä, ettei Pekka tiennyt niistä mitään, mutta luokalla oli niin monta muuta, jotka jokseenkin joka päivä saivat olla todistajina vanhempien välisissä kinastuksissa. Uh, mitä myrkkyä nuoriin sieluihin siten vuodatettiinkaan. Saattoiko koulu tehdä mitään tämän asiantilan parantamiseksi? Tuskinpa! Ja jos saattoikin, niin tokkopahan tahtoikaan. Kävihän kaikki niin virallisen kaavamaisesti. Jos jokin tehtävä näytti vastenmieliseltä, niin ei muuta kuin lakikirja esille — ja sieltä toki aina löytyi jonkinlaista tukea puolustukseksi ja omaatuntoa rauhoittamaan. Kalpeiden kasvojen lukumäärä luokalla lisääntyi vuosien kuluessa ja usean poikasen alkuaan kirkkaat silmät saivat tuijottavan ilmeen.

Koululla oli oma lääkärinsäkin. Hän kävi syksyin keväin kerran ja joskus talvenkin aikana luokkaa tarkastamassa. Asiantuntijan katseella lääkäri tutki jokaista tilaisuudessa, josta edeltäkäsin oli oppilaille ilmoitettu ja kehoitettu heidän panemaan puhdasta päälleen. Siinä sattui olemaan korvatautinen, ja hänelle kirjoitti lääkäri lipun kehoittaen käymään klinikassa. Antoipa hän Mikko-sedälle joukon painettuja kaavakkeitakin sanoen:

— Jos esimerkiksi luokalla sattuu silmätautia ilmaantumaan, niin lähettäkää sellainen sairas silmäklinikkaan.

— Jahah, vastasi Mikko-setä, että silmätautinen lähetetään silmäklinikkaan.

— Niin, juuri niin, vastasi tohtori.

— Ja niin muodoin siis, jatkoi Mikko-setä, hammastautinen lähetetään hammasklinikkaan?

Tohtori ei vastannut. Mikko-setä jatkoi:

— Mutta missäs tapauksessa potilas tohtorin itsensä luo lähetetään?

— Jaa, vastasi tohtori rykäisten, jos sattuu joitain erikoistapauksia.

— Ja-hah, erikoistapauksissa!

Ennen lähtöään kysyi vielä lääkäri:

— Onko sattunut joitain erikoistapauksia?

— En tiedä, herra tohtori, vastasi Mikko-setä, mutta yleistapauksia täällä on lukuisasti.

— Mitä lajia ne ovat? kysyi lääkäri eloisasti.

— Nälkää — tai ellei nyt juuri pahinta nälkää, niin ainakin ravinnon puutetta, vastasi Mikko-setä.

— Niin, jaa — sillehän emme mitään mahda, vastasi lääkäri ja poistui.

Mutta Mikko-sedän pää painui vasenta kättä vasten pöydän varaan eikä hän huomannut, että oppilaat olivat jääneet seisomaan lääkärin lähtiessä. Vasta kotvasen kuluttua hän virkahti:

— Istukaahan toki!

* * * * *

Eräänä keväisenä päivänä asteli Mikko-setä kaupungin ulkopuolella. Siellä rakennettiin urheilukenttää. Osa siitä oli jo valmiina. Tasaisella tanhualla liikkui runsaasti reippaita urheilijoita: juoksijoita, keihäänheittäjiä, loikkaajia j.n.e. Toisaalla laskivat jykevähartiaiset työmiehet perustusta kentän laajennukselle. Eräässä paikassa paalutettiin liejuisaa maaperää, jotta saataisiin kentälle tukeva perustus. Mutta olipa siellä toisenlaisiakin "rakentajia". Valmiin kentän laidassa ryömi joukko poikasia. Heillä oli työaseina pitkiä teräviä kiviä, suuria rautanauloja ja tukevia keppejä, joilla he kaivoivat syvää kuoppaa valmiiseen kenttään.

— Mitäs te, pojat, hommaatte? kysyi Mikko-setä. Eräs joukosta kiepsahti seisaalleen, pisti kädet housunhalkeamiin ja vastasi:

— Tahdommepa tietää, miten kenttä on saatu näin tasaiseksi. Siellä on alla savea, ehkäpä sementtiäkin, ja pohjimmaisena kolahtelee kiviä.

Mikko-sedän päällikkyydellä täytettiin kuoppa ja tallattiin kovaksi ja tasaiseksi. Ja pitipä Mikko-setä pitkän esitelmänkin siitä tavasta, millä tietoja oli hankittava. Sitten hän johti poikaset kentän rakennuspaikalle, missä he ilman muuta näkivät selvästi eri kerrokset tasoituksen alla. Heidän hävityshalunsa tuli tyydytetyksi toisella tavalla. Ja niinhän se näkyy käyvän, että jos pojalle hankkii uuden leikkikalun, pakottavat hänen vaistonsa sen heti pilppuamaan pieniksi palasiksi: hän tahtoo ehdottomasti tietää, mitkä salaperäiset voimat sitä koossa pitävät ja mitä sen sisällä mahdollisesti liikkuu. Ellei hän niin tee, ei hän ole terve. Mutta jos hän on itse tehnyt itselleen leikkikalun, eipä hän sitä riko, — se on hänen paras tavaransa, jota hän hoitaa ja vaalii. Mitenpä muutoin hän menettelisikään, sillä tunteehan hän oman työnsä pienimmätkin mutkat.

Urheilukentälle saapui yhä uusia joukkueita, jotka näyttivät vähät välittävän siitä, miten urheilukenttä oli rakennettu. Heidät oli yhteiskunta jo kesyttänyt — sama yhteiskunta, joka rakennutti heille urheilukentän yhteisillä varoilla. Mikko-setä kysyi itseltään: Miksi tämä reipas joukko ei voinut itse rakentaa itselleen urheilukenttää? Joka mies työhön vain — ja olisipa siitä syntynyt alaa. Sittepä olisivat myöskin tienneet, millaisen perustan päällä he temmelsivät. Mutta näinollen heistä ani harvat — tuskinpa ainoakaan — tunsivat tämän urheilukentän rakennetta. Eikä se itse asiassa ollutkaan heille minkään suuremman arvoinen, ei ainakaan sellaisen arvoinen kuin pojalle hänen omatekoinen leikkikalunsa, jonka hän heti osaa laittaa kuntoon, kun se on rikkoutunut. Mutta urheilijat eivät osanneet korjata epäkuntoon mennyttä kenttäänsä; sen korjaamiseksi tarvittiin sanomalehtikirjoituksia, anomuksia, päätöksiä... sanalla sanoen: yhteiskunnan apua. Ja eikö urheilijoilla olisi aikaa tällaisiin hommiin? Tai onko sitten niin, ettei urheilusta saa olla mitään taloudellista hyötyä tai opetusta käytännöllisessä elämässä? Olisihan itse tuo työ jo sellaisenaan urheilujen urheilua!

— Me elämme vielä satujen aikakautta, mietti Mikko-setä itsekseen.

* * * * *

Jo useana kesänä oli Mikko-sedällä ollut mukanaan maalla pari kolme poikasta Pekan kumppanina kesää viettämässä. Monesti oli hänen mielensä tehnyt perustaa oikein siirtola, johon voisi tulla nuoria kesäasukkaita enemmältäkin. Mutta varattomuus oli kaiken tehnyt tyhjäksi. Vihdoin hän päätti uskaltaa — kävi miten kävi. Ja näillä kävelyretkillään, nähdessään, miten yksipuolisesti kaupunkilaisnuorison kehitys kävi, hänen päätöksensä yhä varmistui. Lasten piti saada kesäistä virkistystä maalla, raittiissa luonnossa, joka kuin itsestään luo ja kehittää ja antaa keinoja elämän ylläpitämiseksi. Mikko-sedän mielestä ei ollut kylliksi siinä, että ainoastaan muutamille oppilaille hankittiin tilaa kesäsiirtoloissa ja että ainoastaan muutamat opettajat vuorottelivat näiden siirtoloiden hoitajina, ei, vaan kaikkien opettajien oli muodostettava siirtola kesäasuntoonsa. Hän tahtoi koettaa. Ja Mikko-setä päätti seuraavaksi kesäksi ottaa luoksensa kymmenen kesäsiirtolalaista.

2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset.

Työläisperheiden, joiden lapsia kaupunkikansakoululaiset vielä toistaiseksi melkein yksinomaan ovat, on harvoin mahdollisuus edes ajatellakaan minkäänlaista maalle muuttoa kesäksi, sillä eihän heillä ole mitään "virkavapautta", tai jos sellaista omin päinsä ottavat, on "virkakin" useimmiten menetetty. Ani harvoilla on tilaisuutta lapsilleenkaan hommata "kesälaitumia" maalla. Mutta nykyisenä aikana jo varsin yleisesti ymmärretään sen verran lasten terveydenhoitoa, että tuskin ainoallakaan vanhemmalla on verukkeita, jos hän lapsensa vain saa maalle sijoitetuksi. Sitä todistaa Mikko-sedänkin menestys siirtolahommissaan. Hän toimitti alustavat valmistuksensa yksinomaan oppilaittensa vanhempien kanssa. Kukin näistä suostui maksamaan matkarahat sekä 25 penniä päivältä ruokarahaa. Muita tarpeita, kuten pyykkiä, pyhäpäiväkahvia y.m. varten varustettiin markka pari, vanhempien maksukyvyn mukaan.

Vasta näiden alustavien toimenpiteiden päätyttyä ilmoitti Mikko-setä kymmenelle oppilaalleen, että nämä tulisivat kesäksi maalle hänen luokseen. Syntyi tietysti suuri riemu. Joukossa oli sellaisiakin poikia, jotka eläessään eivät olleet käyneet kaupungin rajojen ulkopuolella. Oli monta, jotka eivät tunteneet läheskään kaikkia kotieläimiä; lampaan oli nähnyt ainoastaan puolet luokasta.

Koulun loppuaikoina kävivät siirtolanoppilaat ahkerasti Mikko-sedän luona. Suoritettiin alustavia toimenpiteitä kesäelämää varten, ennen kaikkea koskivat nämä valmistelut matkaa. Valittiin n.s. varustustoimikunta, johon kuului kolme jäsentä: puheenjohtaja, kirjuri-rahastonhoitaja ja kolmas päätösten toimeenpanijana. Mikko-setä anoi oikeutta päästä tämän arvon toimikunnan ylituomariksi, jonka hyväksyttäviksi päätökset olivat alistettavat, — ja siihen suostuttiin. Samoin tahtoi "setä" olla "kassakaappina" — ja siihenkin suostuttiin, sillä tehtyyn esitykseen kaikki vastasivat "jaa", ja puheenjohtaja iski nyrkillänsä pöytään. Mikko-sedällä oli iso säämyskäkukkaro, jonka hän oli varustanut kahdella pienellä lukolla. Toinen avaimista joutui varustustoimikunnan puheenjohtajan, toinen kirjuri-rahastonhoitajan huostaan. Ainoastaan itse "plakkari" oli Mikko-sedän hallussa. Kun tämän kukkaron sisältö ennen matkalle lähtöä laskettiin, oli siinä varoja 147 markkaa, eli 12 kesäsiirtolaisen — niihin Mikko-setä ja hänen poikansa Pekka luettuina — matkakulut ja ensimmäisen kuukauden ruokarahat sekä 1 mk henkeä kohti ylimääräisiin menoihin.

Kassa lukittiin, ja se valahti Mikko-sedän povitaskuun; avaimet joutuivat haltijoilleen.

3. Matka kesäsiirtolaan.

Varustustoimikunta oli kokouksessaan päättänyt, että kullakin siirtolalaisella piti olla mukanaan matkareppu, joka sisälsi ruokaa kolmeksi päiväksi, sillä matkarahojen säästämiseksi muihin kesäisiin "huvitarpeisiin" oli päätetty kulkea siirtolaan jalkaisin. Sitäpaitsi tuli repussa olla sukkapari. Kaikki muut kesätarpeet oli tuotava Mikko-sedälle, joka pakkasi ne laatikkoihin ja jo edellisenä päivänä lähetti rautateitse siirtolan läheiselle asemalle. Pakkauspuuhissa oli paljon tekemistä. Mikko-setä hääri hiki otsassa. Oppilaiden tavaroille oli varustettu iso arkku. Siihen sijoitettiin vaatteet, kirjat y.m.

Sitä paitsi oli setä varustanut työkaluarkun, johon myöskin sijoitettiin yhteisillä varoilla ostetut kalastustarpeet. Omaan matkalaukkuunsa Mikko-setä valitsi "Don Quixoten". Matkapäivän edellisenä iltana kukin suostui menemään levolle viimeistään klo 8 ja olemaan Mikko-sedän asunnolla täsmälleen klo 6 seuraavana aamuna.

Alkavan kesän aamuinen aurinko paistoi lämpöisenhivelevästi pienen joukkueen soluessa kaupungista pohjoista kohti. Matkalaiset olivat reippaita ja iloisia. Jälkimmäisenä kaaloi Mikko-setä, osa pojista oli jo pitkän matkan päässä.

— Puhallappa, Kekki, pilliisi! virkahti setä varustustoimikunnan puheenjohtajalle.

Kuului kimeä vihellys, matkailijat kokoontuivat.

— Käykääpähän ojan varrelle istumaan, virkahti Mikko-setä.

— Oi, joko nyt? kyselivät pojat. Ei vielä yhtään väsytä.

Mutta siitä huolimatta istuutuivat kaikki kohta sedän ympärille.

— Kuulkaahan sitten! alkoi setä. Meillä on matkaa kaikkiaan 56 kilometriä. Olen suunnitellut niin, että tänään kuljemme noin 25 kilometriä, huomenna 20 ja kolmantena loput. Nyt te ette saa alussa ollenkaan kiirehtiä ettekä juosta maantieltä syrjään; — on siis parasta, että pysytteleitte yhtä rinnan minun kanssani. Saattepa nähdä, että neuvoni on hyvä. Suostutteko?

Pojista oli vaikeata ymmärtää sitä, ettei saanut mennä edelle eikä juosta tiepuoleen, kun ei ollenkaan väsyttänyt, mutta siitä huolimatta he vastasivat kuin yhdestä suusta: Suostumme.

Matkanteko alkoi jälleen. Mutta setä kulki niin kovin hitaasti; näytti siltä kuin hän olisi vain hidastuttanut askeleitaan. Parin kolmen kilometrin päässä aina pysähdyttiin lepäämään.

Vasta loppumatkalla, kun usean jalat — huolellisesta hoidosta huolimatta — olivat heltyneet ja alkoivat osottautua haluttomiksi matkan jatkamiseen, ymmärsivät pojat Mikko-sedän hitaan kulun tarkoituksen.

— Tämä on Marathonia, pojat, selitti Mikko-setä. Matkamme on ainoastaan hiukan pitempi kuin minkä Marathon-kilpailijat juoksevat yhtä kyytiä.

Vihdoin kolmantena päivänä, kun matkan varrella olevien talojen ruokakellot kutsuivat väkeä päivälliselle, poikkeuduttiin syrjätielle, joka tuuhean petäjikön läpi luikerteli isoa järveä kohti. Tien laidassa oli laaja aukea aho, ja sen takaa lehtimetsän laidassa näkyi vanhojen rakennusten sammaltuneet katot.

— Kas tuolla on kesäinen kotimme! virkkoi Mikko-setä, näyttäen sormellaan vanhaa taloa.

Pojat virkistyivät, ja ponnistaen viimeiset voimansa he kilvan kiiruhtivat ahotietä pitkin uuteen kesäsiirtolaansa.

4. Mikko-sedän siirtola.

Se oli erääseen suurtilaan kuuluva karjakartano, jossa asui ainoastaan pari palvelijatarta elukoita hoitamassa sekä metsänvartija pienoisessa pihantakaisessa rakennuksessa. Palvelijoiden hallussa oli päärakennuksen pirttipuoli, ja setä siirtolaisineen sai huostaansa lännenpuoleisessa päässä olevat kaksi kamaria ja keittiön.

Poikien ensimmäisenä huolena oli syödä kunnon ateria, jonka Mikko-setä pyysi emäntäpalvelijattarelta, heillä itsellään kun eivät vielä olleet keittiökalustot kunnossa. Pian olikin pöytä kukkuroillaan leipää, voita, sisäjärven muikkuja, keitettyjä perunoita ja läskikastiketta. Harvoin lienee päivällinen maistunut pojista niin hyvältä kuin miltä se nyt maistui pitkän jalkamatkan jälkeen. Mikko-setä oli sen arvannut, ja siksipä hän olikin pyytänyt kaikkea runsaan määrän. Kesken eivät ruokalajit loppuneet, vaikkei suuriakaan jäljelle jäänyt.

Syömisen jälkeen alkoi useita väsyttää. Eräät pyrkivät jo pitkäkseenkin, mitkä penkeille, mitkä sänkyihin, — eräät lattiallekin. Mutta Mikko-setä huudahti tuimasti:

— Ei, pojat, ei se kelpaa! Ei ole vielä nukkumisen aika. Ainakin kaksi tuntia on teidän vielä valvottava. Hei pojat, mennäänpä uutta kotiamme tarkastelemaan!

Pojat tottelivat ja seurasivat setää ulos. Ensiksi käytiin pitkässä "ketkaselkäisessä" navetassa, jossa ei ollut ainoatakaan elukkaa. Ainoastaan lehmänkaulaimet ja ruokaruuhien kupeeseen kiinnitetyt ketjut osottivat, kuinka monta lypsävää navettaan mahtui. Pojat laskivat ne ja saivat summaksi 120.

— Satakaksikymmentä! huudahti varustustoimikunnan puheenjohtaja. Onpa siinä sarvikkaita!

— Kaikkiin niihin saatte lähemmin tutustua lypsyaikoina, virkkoi setä.

Navetan ylisillä oli heinärekiä, olkia ja pahnoja sekä maanviljelyskoneita. Pojat piehtaroivat ja telmivät pahnoissa, niin ettei hetkisen kuluttua ollut tietoakaan väsymyksestä.

— Tämäpä on mainio kisailupaikka! riemuitsivat pojat, heittäen häränpyllyä minkä ennättivät.

Yrittipä setäkin mennä yli niskojensa, mutta jäykät koivet eivät tahtoneet kohotakaan ilmaan. Mitäs muuta kuin pojat auttamaan, ja heitä oli pari kolme kummassakin sääressä, ennenkuin setä pääsi ympäri. Mutta se lisäsi riemua sanomattomasti.

Tarkasteltiin vielä eräitä tyhjiä latoja, jotka tekivät synkän vaikutuksen, sekä käytiin kauvempana sijaitsevalla riihirakennuksella, joka seisoi yksikseen kuin hyljättynä laajan kesantopellon keskellä. Mutta kun oli päästy lähemmäksi tuota autiolta näyttävää mustaa rakennusta, niin huomattiinkin, ettei sen vallan ikävissään tarvinnut ollakaan. Sen läheisyydessä oli vilkasta elämää. Suuri sikalauma tongiskeli maata riihen edustalla — ja pojat saivat heti kesyt eläimet leikkitovereikseen. Ei tarvinnut muuta kuin vähän korvan juuresta raaputteli ystävällistä porsasta, niin se heti virkahti "öh-öh-öh", ja heittäytyi maahan pitkäkseen. Ja kun vähän aikaa sitä hyväili, niin eipä se enää tahtonut eroon päästääkään. Varsinkin niistä pojista, jotka eivät ennen olleet elävää sikaa nähneet -ja sellaisiakin oli, setä sai tietää, että niitä oli kokonaista kolme — oli tämä ystävyys erittäin hupaista.

Riihen takana järsivät lampaat ojanreunustaa. Ja kun Teikari ne ensiksi nähtyään kysäisi kovalla äänellä:

— Mikä pikolla kipeä? niin kajahti kellokkaan selvä vastaus:

— Pää-ä-ä-ä-ää!

Ja toiset alkoivat kohta kuin kuorossa huudella:

— Pää-äää-ää-ää!

Poikien joukossa oli kuusi sellaista, jotka eivät elävää lammasta olleet ennen nähneet. Vahinko vain, että pikot olivat kovin arkoja. Ne katsella töllistelivät kauvempaa, mutta kun alkoi niitä lähennellä, niin juosta pikittivät pakoon.

— Kyllä me ne pian kesytämme, lohdutteli Mikko-setä poikia.

Noin kolmisen tuntia päivällisen jälkeen komensi Mikko-setä siirtolalaisensa rannalle, jonka hietikko pellon takaa pienen lepikön lomitse vilkkui.

— Nyt otamme ensimmäisen kylvyn, virkahti setä rantamättäälle istahtaen ja alkoi riisua päältään.

Pojat tekivät samoin, ja pian oli koko joukkue pulikoimassa virkistävässä vedessä. Se se vasta herkkua oli hiestyneestä ja pölyisestä ruumiista. Ihan tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta setä ei antanut kovinkaan kauvan siellä viipyä. Vasta tuonnempana, kun vesi ehtii lämmetä, saisi viipyä kauvemmin. Uimisen jälkeen saivat pojat noutaa olkia kamarien lattialle ja ruveta nukkumaan. Toisista oli tämä viimeinen komennus vähän ikävää, sillä väsymys tuntui tyyten hävinneen. Mutta toteltava oli, sillä setä selitti, että huomiseen saakka oli tarkasti noudatettava hänen määräyksiään, kunnes ehdittäisiin valmistaa yleiset säännöt, joita kaikkien oli noudatettava ilman erikoista käskyä.

Pojat laskeutuivat oljille. Tekipä mieli vielä piehtaroida ja ilakoida, mutta setä rykäisi ja katsahti tuimasti — ja silloin oli parasta asettua paikoilleen. Setä kysyi sitten, keitä ei nukuttanut — ja melkein kaikki kapsahtivat istualleen.

-? Ei minua! Ei minuakaan — ei vähääkään! kuului useista suista.

— Vai ei? tokasi setä. No olkaa sitten hiljaa, jotta minä saan nukkua, sillä minua väsyttää kovasti.

Pojat asettuivat heti paikoilleen ja olivat hiljaa kuin hiiret. Pitihän toki sedän antaa nukkua rauhassa!

— Niin, virkahti setä vielä, katsahtaen kuuliaisia poikasiaan, jotka viruivat somasti toistensa vieressä, voittehan sitten puolen tunnin tai tunnin perästä nousta hiljaa ylös ja pistäytyä siivosti pihalle, ellei unta kuulu.

Tämä ehdotus kuulosti monesta sangen hauskalta, mutta heistä ei kukaan huomannut leikkisää hymyä, joka väreili sedän huulilla hänen tätä sanoessaan. Kun setä puolen tunnin kuluttua loi katseensa pikku kumppaneihinsa, niin oli heistä jo jokainen vajonnut mitä syvimpään uneen. Ei yksikään näyttänyt pyrkivän ylös. Ja setä hymyili kauvan katsellessa onnellista joukkuetta.

5. Päiväjärjestys.

— Olettepa nukkuneet kaksitoista tuntia! huudahti setä seuraavana aamuna kello 6:n aikaan. Se kyllä riittää, ylös siis joka possu!

Pojat alkoivat naurahdella ja kutitella toisiaan, joten elämä pian virkosi täyteen käyntiin.

— Viiden minuutin kuluttua on jokaisen oltava rannassa, virkkoi setä, pistäen laajareunusteisen olkihatun päähänsä ja lähti ulos.

Luonnossa vallitsi täydellinen kesäinen kirkkaus, tyyneys ja rauha. Rakennuksen takaisessa puistikossa, jossa oli vanhoja niinipuita ja tuomia sekä jokunen laajalti ilmaa harova omenapuu, sikittivät lintuset kilvan. Tahtomattaan pysähtyivät pojat pihamaalle kuuntelemaan tätä miellyttävää iloäänisyyttä. Olihan se kaikille heille harvinaista ja useimmille heistä vallan uutta. Kaupunkilaislapset, köyhälistön lapset, jotka kaupungeissa asuen kesäaamunakaan eivät kuule muuta kuin rattaiden kolinan kivikatuja vastaan, tuntevat varmaankin itsensä onnellisiksi herätessään lintusten liverryksiin. Vähäväliä pysähtyi poikajoukko rantaan mennessään, sillä yhä uusia ja uusia ääniä kajahteli heidän korviinsa vanhan puutarhan lehtipuista. Paljonhan niistä laululinnuista oli lukukirjoissa kerrottu, sulosanoin ylistetty niiden aikaansaamaa viehätystä, mutta näin ihanaksi niiden laulua ei sittenkään ollut uskonut. Nyt sen vasta ymmärsi, nyt sen vasta tajusi!

— Hei "possut", peseytykää huolellisesti, komensi setä. Kasvot ja kaula tarkoin ja kädet myöskin aina kyynäspäihin saakka. Uimaan menemme vasta tuonempana. Pestäessä on vaatteet varottava kastumasta.

Pojat kyyristäytyivät rantaäyräälle ja alkoivat saippuoida naamaansa ja käsiänsä. Oli omituista ja turhanpäiväistä monen mielestä, että piti peseytyä eikä saanut mennä uimaan. Mutta Mikko-setä selitti, että uimavuoroja järjestettäisiin ainoastaan määrätty luku ja että aamuvirkistykseksi riitti huolellinen peseytyminen.

Ja virkistävältäpä se tuntuikin. Pehmoinen järvivesi oli kuin voidetta unen turruttamille kasvoille.

Sitten seurasi aamupala. Jokainen sai tehdä eväistään tavankokoisen voileivän, ja setä tilasi kullekin mukillisen tuoretta maitoa, jonka jo ensi ryyppäykseltä tunsi toisenlaiseksi kuin kaupungissa tarjotun maidon. Olipa se herkkua — voileipä samoin!

— Ja nyt, virkkoi Mikko-setä, kun pojat olivat kulauttaneet viimeisen maitopisaran alas kurkustaan, nyt pidämme kokouksen, jossa valmistellaan siirtolamme ohjesääntö eli työjärjestys.

Pojat asettuivat istumaan vieretysten, setä kantoi pikku pöydän keskelle lattiaa ja asetti sen eteen kaksi tuolia. Sitten hän asetti vasemman kätensä puuskaan, oikean kätensä pöydän varaan ja rykäisi...

Pojat odottivat jännityksellä, mitä tuleman piti. He istuivat aivan samassa järjestyksessä kuin riviin asetettuinakin, nimittäin pituuden mukaan. Ensimmäisenä vasemmalla oli pitkäsäärinen Teikari, sitten jäyhäluinen Lahna, hartiakas Soikka, ketterävartaloinen Kekki, joka jo ennen matkalle lähtöä oli saanut varustustoimikunnan puheenjohtajan viran, sitten istuivat Kukkonen ja Leimu, jotka olivat kumpikin pellavatukkaisia, yhdenkokoisia ja näyttivät melkein kaksoisilta, vetelännäköinen Aalto, pystynenäinen, pyöreäsilmäinen Elo ja Pekka Mähönen, opettajan oma poika, sekä viimeisinä oikealla Seitola ja Kaarre. Mikko-setä rykäisi toistamiseen, koukisti vasemman jalkansa toisen jalan varaan ja pöytään nojautuneena virkkoi:

— Pikku siirtolalaiseni!

Meidän on välttämätöntä kaikkein ensiksi laatia itsellemme työjärjestys, jotta lyhyt maalla-oloaikamme tulee oikein ja hyödyllisesti käytetyksi. Kokouksia voimme pitää vaikka joka päivä ja määritellä niissä yksityisiä tehtäviämme koskevat kysymykset. Nyt on ainoastaan päätettävä nukkumaanmeno-, ylösnousu- ja ruokailuajoista. Näistä sitten riippuu kaikki muu työskentelymme, joten ne otamme tässä esille. Valitkaa siis puheenjohtaja ja pöytäkirjuri.

Puheenjohtajaksi pyydettiin setää, ja hän siihen tällä kertaa suostuikin. Pöytäkirjaa pitämään valittiin pystynenäinen Elo, joka pitäen leikkinä koko juttua vastenmielisesti asettui istumaan Mikko-sedän viereen pöydän ääreen. Mutta setä lupasi häntä ohjata parhaansa mukaan, joten hän sai olla varma työnsä onnistumisesta.

Ja sitten seurasi keskustelua maatamenosta. Se oli tuiki vaikea kysymys, eikä sitä voitu päättää sinne eikä tänne, ennenkuin setä huomautti, että heidän oli ajateltava ylösnousuaan aamuisin.

— "Aamuhetki kullan kallis", lausui setä. Aikaisin on noustava, ainakin kello kuuden aikana — ja nukkumisaikaa on varattava kymmenen tuntia.

Alettiin sitten laskea maatamenoaikaa ja päästiin kello 8:aan. Olipa se aikaista. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla siihen aikaan.

— Mutta tarkastetaanpa aamulla kello 6:n aikaan, kuinka korkealla se silloin on — ja tehdään lopullinen päätös vasta sitten, ehdoitti setä.

Ja siihen suostuttiin. Toistaiseksi laskeudutaan levolle klo 8 ja noustaan aamuisin klo 6. Aamiainen päätettiin syödä klo 8, päivällinen klo 12 ja illallinen klo 6. Uintia päätettiin toistaiseksi harjoittaa kahdesti, nimittäin ennen päivällistä ja illallista. Kunkin oli vuoroonsa oltava päivystäjänä ja pidettävä huolta siitä, että tehtyjä päätöksiä täsmällisesti noudatettiin. Muistiinpanoja varten avattiin päiväkirja, johon päivystäjä merkitsi tarkoin kunkin päivän tapahtumat.

Kun kokous oli päättynyt, kutsui setä sisälle erään vieraan ja virkkoi:

— Tässä, pojat, on emäntämme, joka pitää huolen puhtaudesta ja ruuasta. Jokainen teistä kutsuu häntä Manda-tädiksi ja jokaisen velvollisuus on totella häntä aivan ehdottomasti. Jos Manda-täti tarvitsee apuanne ja kohteliaasti sitä pyytää, niin tiedätte, mitä on tehtävä — tiedättehän?

— Tiedämme! vastasivat pojat empimättä.

6. Käynti hovissa.

Aamiaisen jälkeen ilmoitti Mikko-setä, että heidän — koko siirtolan — olisi käytävä kartanonomistajaa tervehtimässä voidakseen suunnitella kesätehtäviään. Hehän tarvitsisivat kaikenkaltaisia leikki- ja työkaluja, ja niitä varten piti heidän saada raaka-aineita metsästä, joten oli tarpeellista kysyä kartanonomistajalta, saataisiinko niitä metsästä ottaa.

Koko "armeija" lähti liikkeelle pitkin oikotietä, joka kulki metsän läpi karjakartanosta hoviin. Se oli siirtolaisten ensimmäinen yhteinen retki pitkin raivaamatonta karjanpolkua kesäisen virkoavan luonnon keskuudessa. Setä kulki edellä ja opasti. Hän osoitteli puiden oksilla liikehtiviä ja laulelevia lintuja, ilmoitti niiden nimet, matkieli niiden laulutapaa, jotta pojat vastakertana ne tuntisivat, sekä kertoi pikku juttuja luonnon siivekkäistä olioista.

Sellaista luonnon sinfoniaa eivät pojat koskaan ennen olleet aavistaneetkaan olemassaolevaksi, sitä vähemmin kuulleet. Koivikossa ja lepikossa tien molemmin puolin vilisemällä vilisi siivekkäiden parvia, isoja ja pieniä, isoäänisiä ja viheltelijöitä, sirkuttajia ja sipottelijoita — vieläpä karkeaäänisiä vaakkujiakin. Rastaat rähähtelivät kuin hengenvaaran lähestyessä ja harakat naurahtelivat kuin vahingonilosta.

Setä osoitti erästä retkalentoista isoa lintua, joka juuri lähti rinteellä olevan petäjän latvasta ja siirtyi toiseen, kysyen, tunsivatko pojat "metsälintua". Toiset rähähtivät nauruun, mutta useat tuijottivat kysyvinä opettajaansa. Vasta sitten, kun osoitettu lintu oli asettunut oksalle ja alkoi "vaakkua", laukesi jännitys. Äänestä sen tunsivat melkein kaikki.

— Varishan tuo on! huudahtivat useat.

Setä naurahti ja virkkoi:

— Se on tosiaankin lintu, jonka laulun jokainen tuntee, vaikkei itseään eläintä olisi koskaan nähnyt.

Hovin kesannolla oli työ täydessä käynnissä. Siinä saivat pojat tutustua kyntämiseen oikein kädestä pitäen. Kymmenkunta parivaljakkoa veti raskaita rauta-auroja. Setä näytti olevan kyntömiesten vanha tuttu, joten hevoset pysäytettiin ja miehet tulivat kättä lyömään ja kaupunkiuutisia kuulemaan.

Mutta pojilla olivat omat huvinsa: he alkoivat hyväillä hevosia, jotka näyttivät hyvin haluisasti ottavan vastaan helliä taputuksia. Kiipesivätpä toiset selkäänkin nauttien sanomattomasti tästä ehkäpä ensimmäisestä ratsastusyrityksestä. Oli se sentään jotain mieleenpainuvaa tämä tällainen leikittely. Tarttuipa pitkäsäärinen Teikari aurankurkeenkin ja käski hevosten lähteä liikkeelle. Ne tottelivat heti, kulkien toinen vaossa toinen vaonlaitaa, aivan säännöllisesti — ja aura viilsi leveän kielekkeen kovaksi painunutta maata ja käänsi turpeen kyljelleen toisen päälle. Siitä tuoksahti viileä kosteus kyntömiehen kasvoja vasten, ja onkilierot kiemurtelivat hetkisen kynnöksellä koettaen pyrkiä niin pian kuin mahdollista takaisin pimeään piiloonsa.

Hovissa otettiin vieraat ystävällisesti vastaan. Setä esitteli kaikki seuralaisensa kunkin erikseen isännälle, joka auliisti myöntyi Mikko-sedän kaikkiin pyyntöihin. Vieraat saivat vapaasti ottaa metsästä ongenpahloja, pallokeppejä tai _mitä_ hyvänsä, kunhan vain kysyivät metsänvartijalta ne paikat, mistä tarve-aineita oli tapana koota. Lupasipa kartanonomistaja työkaluvarastonsakin vapaasti siirtolalaisten käytettäväksi. Niinpä jos he esim. tarvitsivat kirveitä, lapioita, rautakankia y.m. sellaisia, niin ei muuta kuin lähettää vain kalustovajasta ottamaan. Tämä oli varsin miellyttävä lupaus poikiin nähden, sillä he olivat Lehtolan läheisyydessä — Lehtola oli karjakartano, jossa siirtolalaiset asuivat — nähneet kuoppien kaivamiseen sangen mukavia hiekkakenttiä, joten lapioiden saanti oli tuiki välttämätöntä.

Paluumatkalla poikettiin pajassa, jossa seppä paraillaan takoi hehkuvaa rautaa, niin että kirkkaat säkenet roiskuivat joka suuntaan. Sitäpä oli mukava katsella ja vielä hauskemmaksi tuli tilaisuus, kun seppä antoi poikain kiertää paljetta, joka puhalti ilmaa palavaan hiilostaan, jotta rauta tarpeeksi pehmenisi. Mutta kyllä se pehmenikin. Kun se hetkisen kuluttua pitkillä pihdeillä kohotettiin jälleen alasimelle, sai sen taivuttaa aivan kuin villalangan mihin suuntaan tahansa... Ja lopuksi siitä syntyi hevosenkenkä.

— Jos jonkun veressä on sepäntaipumuksia, niin tulkoon oppipojaksi, virkahti seppä jurosti, mutta leikillisesti.

— Ai, minä tulen... ja ininä... ja minä... huudahtelivat pojat.

— Jos päivän, pari väännät paljetta, niin teenpä sinulle kirveen palkaksesi, sanoi seppä, ojentaen pihdeissä olevalla kuumalla raudalla hartiakasta Soikkaa, niin että tämä pari askelta perääntyi. — So-soo, elähän pelkää, en sinua polta, naurahti seppä huomatessaan pojan pelästyvän. Tuletko tienaamaan kirvestä?

Soikka katseli neuvottomana Mikko-setään ja soperteli:

— Kyllähän... minä... mutta...

— Tule vain, jos tahdot — ellei se ole liian raskasta tuo vääntäminen, virkkoi Mikko-setä ja tarttui palkeen kampiin koetellakseen paljetta.