Part 2

— Ei se ole liian raskasta, toimittivat pojat.

Setäkin myönsi sen olevan kevyttä työtä, aivan sopivaa leikkityötä. Ja niin lupautui Soikka palkeenvääntäjäksi. Mutta toisetkin halusivat pikku kirveitä ja alkoivat pyrkiä sepän paljepojiksi.

— No tulkaahan sitten vuoroon kukin, vastasi seppä. Maksan teille sikäli kuin ehdin tekaista kirveitä.

Metsätaipaleella kotiin mentäessä muistutti Mikko-setä poikia pitämään tarkoin mielessään mitä olivat sepälle luvanneet. Heti aamiaisen syötyä seuraavana päivänä oli Soikan mentävä paljepojaksi ja kestettävä leikki loppuun asti.

7. Ensimmäinen metsäretki.

Metsänvartija tervehti Mikko-setää, pojat nostivat hänelle lakkiaan ja kaikki lähtivät liikkeelle Lehtolan pihalta, metsäretki mielessä. Joukkue kulki pitkin rantatörmää, joka kauvempana kohosi jyrkänteeksi. Herttainen kesäpäivä loihti luonnon niin valoisaksi, mielen niin virkeäksi ja vapauden nuorissa lapsenrinnoissa niin ilakoivaksi, että Mikko-setä ja metsänvartijakin näyttivät nuorentuneen, hypellen kevyesti mättäältä mättäälle kuin nuoret varsat. Eikä setä kiellellyt nyt poikia temmeltämästä ja syrjähyppyjä tekemästä, kuten jalkamatkalla kaupungista siirtolaan. Vallan mielinmäärin he saivat juoksennella, kisailla ja heitellä voileipiä tyynen järven pinnalle. Ainoastaan maalle päin kivien heitteleminen oli ankarasti kielletty, ja jos joku sattui tämän kiellon unohtamaan, merkitsi päivystäjä heti viisi rikospistettä aina mukanansa olevaan päiväkirjaan tottelemattoman nimen kohdalle. Tottelemattomuus ja vallattomuus pantiin muistiin pisteettäin. Siirtolalaisten pitämä kokous taas oli luokitellut rangaistukset eri pistemäärien mukaan. Niinpä esimerkiksi kymmenen rikospistettä saaneen täytyi kerran syödä päivällinen eri pöydässä, kaksikymmentä pistettä saaneen kanssa eivät toverit saaneet vaihtaa ainoatakaan sanaa kahteen tuntiin j.n.e. Pojat itse olivat määritelleet tällaiset rangaistukset — ja Mikko-sedälle oli annettu valta ryhtyä asiaan, ellei päätöksiä noudatettu ja pantu toimeen.

Miksi ei sitten kiviä saanut heitellä maalle päin?

Siksi, oli Mikko-setä selittänyt, että siitä saattoi koitua ikävyyksiä. Maalle päin heitetty kivi voi sattua pensaikossa liikkuvan toverin kalloon tai häiritä laitumella käypiä eläimiä j.n.e. Yleensä oli aina leikissäkin, olipa se mitä laatua tahansa — Mikko-setä oli sitä oikein käytännöllisesti opettanut -, tiedettävä mitä teki, eli toisin sanoen nähtävä tekonsa seuraukset. Kaikki kisailut, jotka poikien kesken olivat sallittuja, piti jo etukäteen tarkoin suunnitella. Niitä suoritettaessa ei saanut poistua määrättyjen rajojen ulkopuolelle eivätkä ne saaneet kestää kauvemmin kuin edeltäpäin oli sovittu. Ja ihmeellinen muisti oli Mikko-sedällä. Ainoastaan kuin toisella korvallaan hän sivumennen oli kuullut poikien keskinäiset sopimukset leikkiin ryhdyttäessä, mutta annappas, jos joku niistä leikin kuluessa poikkesi.

— So-so, Lahna, jopa juoksit yli luvallisen rajan! hän heti oikaisi erehtynyttä, tai:

— Kuulepas sinä ketterävartaloinen Kekki, elä "puhalla" kengänkannan leveyttä hypätessäsi pituutta.

Metsään päin edetessä pysäytti Mikko-setä usein pienet seurakumppaninsa ja kutsui heidät luokseen tarkastelemaan kaikkea sitä, mitä hän luonnossa oli havainnut ja minkä hän tiesi olevan uutta ja mielenkiintoista kaupunkilaislapsille. Ja paljon sitä sellaista olikin. Matkan varrella tavattiin koko joukko linnunpesiä. Niitä oli maassa pensaiden juurilla, niitä oli puiden oksilla ja lahonneiden puiden onkaloissa. Pojilla oli kova halu särkeä munat, jos sellaisia vielä oli pesissä, tai kiduttaa ja tappaa poikaset, missä niitä vain tapasivat. Mutta aina ehti Mikko-setä väliin ja pelasti pienokaiset ja munat.

Oli se vähän ihmeellistä, miksi niitä ei saanut tuhota.

— Ei, sanoi Mikko-setä vakavasti, ei niitä saa tuhota, niistä on meille ihmisille hyötyä. Ihminen hävittää ja tuhoaa ainoastaan sellaista, mikä häntä joko suorastaan vahingoittaa tai jonka hyödyllisyydestä hän ei ole selvillä.

— Mitäs hyötyä noista linnuista sitten on? kysyi Soikka, hykäyttäen lapsenleveitä hartioitaan.

— Ne laulavat, huomautti Pekka, katsellen kirkkailla silmillään kysyvästi isäänsä.

— Kyllä niinkin, selitti Mikko-setä. Siitä on meille paljon iloa ja viihdytystä, kun lyhyen kesämme aikana saamme kuulla lintujen tuhatäänistä kuoroa. Mutta erityisesti ei meille siitä hyötyä koidu. Vaan useimmista linnuista on suurta hyötyä ihmisen taloudelle: linnut nimittäin hävittävät, syövät ravinnokseen, meille tuhoisia hyönteisiä — ja se on suuren arvoista.

Kumminkin antoi Mikko-setä ottaa kustakin pesästä, missä vielä munia oli, yhden munan, jonka sisällys tyhjennettiin siten, että munan kumpaankin päähän puhkaistiin neulalla reikä ja sisus puhallettiin ulos. Sieltä tuli valkuaista ja keltuaista. Mikko-setä selitti, että kaikki tuo valkuainen ja keltuainen muodosti yhden ainoan solun, josta linnun uusi elämä sai alkunsa, kun munaa tasaisesti lämmitettiin, s.o. haudottiin. Munan kuoret säilytettiin tarkasti eheinä, vietiin kotiin, selvitettiin kirjan avulla niiden tuntomerkit ja pantiin erityiseen laatikkoon nimilipulla varustettuina. Jokaisen retkeilyn perästä kokoelma lisääntyi vähitellen. Ja ihmeellistä oli se, että vielä kesäkuun puolivälissäkin tavattiin pesiä, joissa saattoi olla ehyitä munia.

Kohottaessa mäenrinnettä kukkulalle hajaantuivat pojat taajaan petäjikköön. Jonkun ajan kuluttua juoksi Kaarre aika kyytiä Mikko-sedän luokse. Hengästyneenä hän huohotti:

— Setä, saako variksen pesän särkeä?

— Oletteko sellaisenkin löytäneet? kysyi setä.

— Olemme. Tuolla kallion alla ison petäjän latvassa se on. Se on aika rumilas, selitti Kaarre.

Mikko-setä lähti suojattinsa mukana pesälle. Sinne olivat pojat miltei kaikki kokoontuneet. Akka-varis räpytteli ja kaakatti läheisessä puussa, katsellen uhkaavana, miten pari poikaa, Kukkonen ja Elo, kiipesivät puuhun, lähestyen pesää lähestymistään.

Pesästä kuului äänekästä vikinää. Eräät pojista alkoivat heitellä kivillä hädissään olevaa variseukkoa.

— So-soo, pojat, huudahti Mikko-setä kivenheittäjille. Eläinrääkkäys on meidän yhteiskunnassamme ankarasti kielletty.

— Mutta variksethan ovat pahoja lintuja, puolustautuivat pojat.

— Mitäs pahaa ne ovat teille tehneet? kysyi Mikko-setä.

— Vaikkapa ei meille, niin...

— Niistähän on ihmiselle vahinkoa, huomautti Seitola.

— Ei se ole niin varmaa, onko niistä vahinkoa. Varis on kyntömiehen vanha ystävä — ja alkaapa se saada tieteilijöitäkin puolellensa. Lienee kokonaan erehdys vainota varista. Mutta joka tapauksessa on eläimen kivittäminen kielletty — sen te kyllä tiedätte, kunhan vain ajattelette asiaa.

— Mutta entäs poikaset, saadaanko ne tappaa? kysyi Kaarre jälleen uteliaana.

— Annetaan poikastenkin elää, vastasi Mikko-setä. Varisäiti tulisi kovin pahoilleen, jos me ryhtyisimme sen kotionnea tuhoamaan. Tulkaa alas, Kukkonen ja Elo, ei häiritä variksen kotia! huusi hän sitten puuhun kiipeäjille. Jospa varis on kyntömiehen ystävä, kuten toiset väittävät, niin antaa kyntömiehen pitää ystävänsä — hän niitä kyllä tarvitsee.

— Kuinka se voisi olla kyntömiehen ystävä? kysyi Pekka isältään.

— No siten, että eräät väittävät sen seuraavan kyntömiestä pellon vaolla ja hävittävän niitä tuhoisia toukkia, jotka aurankärjessä ovat kohonneet maanpinnalle.

— Ahaa, huudahti Pekka, nyt ymmärrän, se siis hyödyttäisi sillä tavalla maamiestä ja säästäisi hänen tulevaa kylvöstään tuholta.

— Aivan niin, poikaseni! vastasi Mikko-setä.

Metsänvartija johti joukkueen mäen toiselle puolelle, missä oli tiheä männikkö pitkiä ohuita puita.

— Kas, täältä saamme ottaa ongenvapoja kuinka paljon tahansa, virkkoi hän. Tämä palsta on kokonaan harvennettava.

Sitten hän otti kunkin pojan erältään ja antoi hänelle pienen alueen, josta hän saisi vapapuun valikoida. Aivan tervettä nuorta puuta ei saanut tuhota. Mutta ongenvavaksihan kelpasi yhtä hyvin joku hiukan viallinenkin, esim. sellainen, jossa oli kuori halki tai juuri mätä. Ja niitä oli koko joukko. Pian löysi jokainen palstaltaan sellaisen. Ne olivat pitkiä, hoikkia, ohuita riukuja, juuresta ukkovarpaan paksuisia. Kuorittuina ja kuivattuina niistä tuli erinomaiset tarviskalut.

— Jokainen merkitköön tarkasti vapansa nimikirjaimillaan, ettei synny sekaannusta omistusoikeudesta, huomautti Mikko-setä pojille, jotka kilvan kiskoivat kuorta irti vapapuista.

Mutta pellavatukkainen Leimu, joka viimeisimpänä saapui joukkoon pitkä vapapuu kädessä, kysyi Mikko-sedältään:

— Saako käärmeen tappaa? Minä näin sen tuolla.

— Totta kai! vastasi Mikko-setä.

Koko poikajoukko, heitettyään vapapuunsa sikin sokin maahan, lähti juoksemaan Leimun osottamaan suuntaan. Mikko-setä taittoi pensaasta notkean kepakon, karsi sen ja varustautui tappamaan elukan niin pian kuin se löydettäisiin.

— Elkää vain astuko sen päälle, hän varoitti poikia. Jos se on kyykäärme, niin sen purema on vaarallista.

Pian löysi Leimu elukan, joka kiemurrellen kiersi puunjuurta etsien koloa päästäksensä turvaan. Kun Mikko-setä sen näki, totesi hän sen kyyksi. Turhaan se etsi itselleen pelastavaa loukkoa. Pari kolme hyvin tähdättyä iskua Mikko-sedän notkeasta kepakosta teki sen kyvyttömäksi kulkemaan eteenpäin. Mutta paikallaan se kiemurteli kauvan. Vihdoin otti Mikko setä sen käteensä ja virkkoi:

— Kyykäärme se on, sillä on tumma hampaakas juova selässä ruskeahkolla pohjalla. Se on vaarallinen siitä syystä, että sillä on ontto myrkkyhammas, josta sen purressa vuotaa myrkkynestettä haavaan, aiheuttaen verenmyrkytyksen. Empimättä tappaa ihminen aina tällaisen vaarallisen vastustajansa.

Mikko-setä kaivoi sitten sanomalehden palasen taskustaan, kääri käärmeenraadon siihen ja pisti taskuunsa. Kun pojat ihmettelivät sedän menettelyä, niin hän selitti heille, että hänen tarkoituksensa oli nylkeä se saadakseen nahkan täytetyksi, sekä sitten keittämällä irroittaa liha luista, saadakseen esille luurangon. Pojat olivat kovin innoissaan ja halusivat heti kotiin nähdäkseen, miten sedän tuumat toteutuisivat. He aikoivat sitten ryhtyä menettelemään samalla tavoin.

— Hei, pojat! hoikkasi Mikko-setä kovalla äänellä, ottakaa nyt ongenvapanne kukin. Mennään kotiin. Manda-täti odottaa ruokineen.

Silloin kiiruhtivat pojat, sillä he huomasivat olevansa nälkäisiä.

8. Aalto voittaa kilpailun.

On itseluotto elon ehto ensimmäinen.

Ibsen.

Mikko-setä koetti perin pohjin tutustua jokaisen turvattinsa niin hyvin ruumiillisiin kuin henkisiinkin ominaisuuksiin. Hän seurusteli heidän kanssansa ehtimisiin, milloin koko joukkueen mukana, milloin parin kolmen keralla kerrallaan, milloin taas kahden kunkin kanssa. Poikien jokapäiväisiä kisoja, uimaretkiä ja onkimatkoja hän — milloin ei itse ollut joukossa kaikkein kisaisimpana — aina valppaalla tarkkaavaisuudella seurasi. Ja kuin erityisestä kutsusta hän aina ehti mukaan pieniä riitaisuuksia ja eripuraisuuksia ratkaisemaan. Ei kukaan hänelle asioita kannellut eikä hän olisi ottanut niitä kuuleviin korviinsakaan. Kun alussa joku erityiseen suosioon pyrkivä sitä yritteli, niin Mikko-setä huomautti hänelle:

— Meillä on keskuudessamme "tuomioistuin", n.s. toverikäräjät, ja sille sinun on asia avoimesti esitettävä.

Toverikäräjät istuivat kaksi kertaa viikossa, ja silloin tutkittiin päivystäjien "mustat kirjat" ja tarkastettiin, kuinka monta rikospistettä kullakin oli sekä määrättiin, miten suuri rangaistus jokaisen — pistemääränsä mukaan — oli sovitettava. Mikko-setä oli käräjien "yliprokuraattori".

Erityistä harrastusta sedän puolelta sai osakseen hidasluontoinen ja nahjusmainen Aalto, jonka rangaistuspisteet melkein joka käräjätilaisuudessa setää hämmästyttivät. Kaikissa tilaisuuksissa olivat toverit Aalto parkaa mukiloimassa eikä niin pientä kinastusta ollut, ettei yritetty pahuuden alkua ja riitaisuuden kehitystä vierittää Aallon hartioille. Kaikissa kilpailuissa, kaikissa leikeissä oli pahanen Aalto viimeinen. Ja tämäkö oli sitten muka mestari kujeilussa?

Mikko-sedän teki mieli monesti asettua Aaltoa puolustamaan käräjien istunnossa, mutta hän ei sitä sittenkään tahtonut tehdä. Hän vain kehoitti häntä puolustautumaan ja muistelemaan kaikkia vastasyitä, mitkä puhuisivat hänen puolestaan — ja niin saatiinkin usein rangaistuspisteiden lukumäärä pienentymään melkoisesti.

Siirtolalaiskunta oli ryhtynyt vakinaiseen työhön. Mikko-setä ja metsänvartija olivat yhdessä käyneet eräänä päivänä kartanon herran pakinoilla ja viipyneet siellä pari tuntia. Kotiin tultuaan oli setä antanut päivystäjän tehtäväksi kutsua heti siirtolalaiskunta "ylimääräiseen kokoukseen, jossa tärkeä kysymys oli ratkaistavana".

Pojat saapuivat sangen uteliaina ja asettuivat paikoilleen etuhuoneeseen, jota kokoussalina käytettiin. Mikko-setä oli juhlallinen huomatessaan poikien "tiedonhalun". Sitten hän selitti, että heille olisi tarjona hyödyllistä ja hauskaa työtä: metsänraivaamista. Kokouksen olisi nyt päätettävä, otetaanko työ suoritettavaksi ja jos otetaan, niin kuinka kauvan kunakin päivänä työtä tehdään.

— Tahdotteko, pojat, juoda maitoa, oikeata tuoretta lämmintä maitoa? kysyi setä ilakoiden, silmiään räpytellen. Nyt sitä olisi saatavissa, ei ainoastaan se vaivainen litra poikaa kohti, jonka luulemme voivamme hankkia, vaan runsaammin. Kartanon omistaja on luvannut litran maitoa jokaiselle pojalle hänen kunnollisesti tekemästään työtunnista metsänraivauksessa. Riippuu siis maidonsaalis kokonaan siitä, missä määrin haluamme ahertaa. Haluatteko, pojat, juoda hyvää maitoa? kysyi setä lopuksi.

— Haluamme, haluamme, haluamme! huusivat pojat haletakseen.

— Vai niin, jatkoi setä. Siispä samalla haluamme raivata metsääkin, eikö niin?

— Niin, niin, niin! kuului taaskin jokaisen suusta.

— No sitten, kysyi setä, kuinka monta litraa päivässä mahaan mahtuu?

Se oli vaikeampi kysymys. Pojat jäivät miettimään. Moni syventyi kysymykseen oikein perin pohjin. Muistuivatpa mieleen kotoisetkin asiat kaupungissa, kuinka se maitotilkka, minkä siellä sai, oli hyvältä maistunut, vaikkei se useinkaan ollut oikeata maitoa, kuten vanhemmat ja muut aikuiset ihmiset, jotka olosuhteita paremmin tunsivat, olivat sanoneet. Ja eroituksen huomasi selvästi muistellessaan kaupunkilaismaidon makua ja maistellessaan sitä, mitä nyt oli tarjona. Kelpasipa sitä juoda! Ja sehän oli selvää, että se oli terveellistä. Koulun lääkärikin, joka tarkastuksilla käydessään luokalla oli huomannut jonkun pojan kasvot kalvettuneiksi ja käpristyneiksi, oli kehoittanut juomaan maitoa, paljon maitoa. Olisipahan sitä kelvannut juoda, kun olisi saanut. Nyt sitä vastoin näytti tilaisuus tulleen, nyt saisi maitoa, paljon maitoa!

Eräät pojista pääsivät siihen päätelmään, että jaksaisi sitä päivässä ainakin kymmenen litraa.

— Ehkä, virkkoi Mikko-setä, mutta huomaa toki, että sinun olisi raivattava metsää kymmenen tuntia päivässä saadaksesi tuon määrän maitoa ja siihen sinä et pysty. Mutta pari kolme tuntia päivässä sinä kyllä jaksat työtä tehdä — ja saatpa tyytyä kahteen maitolitraankin.

Asiaa kaikin puolin harkittua tultiin siihen lopputulokseen, että työtä tehtäisiin kaksi ja puoli tuntia päivässä. Silloin saataisiin maitoa kaksi litraa henkeä kohti arkipäivisin ja pyhän osalle jäisi kolme litraa, joka karttuisi ylimääräisestä puolen tunnin työstä kunakin päivänä. Päätöksestä laadittiin pöytäkirja ja kukin vakuutti aivan henkilökohtaisesti käyttävänsä työaikansa oikein, että hyvällä omallatunnolla saattoi sitten juoda oman ansaitsemansa maidon. Valittiin myöskin työpäivystäjät kutakin viikon päivää varten erikseen. Työajaksi hyväksyttiin puoli tuntia ennen aamiaista, puolitoista tuntia aamiaisen ja päivällisen välillä kahdessa jaksossa sekä puolituntia päivällisen ja illallisen välillä.

Ja niin sitä alettiin. Toiset pojista hakkasivat kassaroilla vesat irti, toiset kantoivat ne isoiksi röykkiöiksi. Ensimmäisinä päivinä oli metsänvartija mukana osoittamassa, kuinka työ oli paraiten suoritettava: "Päivystäjä" eli "työntarkastaja", jolla oli Mikko-sedän herätyskello kädessään, ilmaisi ajankulun soittamalla aisakelloa. Kunkin neljännestunnin kuluttua levättiin viisi minuuttia, jolloin Mikko-setä tavallisesti kertoili juttuja kasveista ja eläimistä. Sattuivatpa he monesti saamaan seuralaisekseen oraviakin, joista jokainen osasi kertoa jonkun pikku sadun; samoin jäniksistä ja muista metsän vakinaisista asukkaista. Se oli aika hauskaa. Entäs sitten se makea maito, se oli vielä lämmintä, kun sen aamiaisen mukana huulilleen kaatoi! Ja sitten se, että se oli omaa ansaitsemaa! Työaika kului nopeasti kuin väkevän virran juoksu. Työpaikalle oli Lehtolasta, missä siirtolalaisasunto sijaitsi, noin puolentoista kilometrin matka. Sinne kuljettiin rantatietä, joka teki pitkiä kaarteita. Suorinta tietä kulkien lyheni matka puolella. Mutta pojat eivät olleet sitä huomanneet, vaan käyttivät aina työpaikalle kulkiessaan tuota kiertelevää polkua. Mikko-setäkin oli aivan sattumalta osunut saamaan selville lyhimmän matkan — ja silloin oli hänellä mukanaan "perheen" heikoin jäsen, Aalto. Asia oli nimittäin niin, että Mikko-setä piti paria hinterintä, varsinkin toista niistä, juuri Aaltoa, vähemmän aikaa ja helpommassa työssä kuin toisia. Oli yksimielisesti sovittu siitä, että toiset ylimääräisesti korvaisivat ylityöllään sen ajan, minkä vähäväkiset ja sattumalta sairaat kulloinkin olivat pakoitetut laiminlyömään. Niinpä sattui, että Mikko-setä vei Aallon työhön jonkun kerran noin puolta tuntia myöhemmin, käyttäen samalla suorinta polkua, johon Aaltokin siis tutustui. Mutta tästä polusta eivät toiset — ties' mistä syystä — olleet saaneet selkoa, kuten jo on mainittu. Eräänä päivänä sitten, kun työt olivat jo lopetetut ja pojat vetelehtivät pihanurmikolla iloisia juttujaan kertoellen, tuli Mikko-setä poikajoukkoon ja huomautti ukkosilman ja rankkasateen olevan nousemassa. Työkalut, jotka olivat jääneet työpaikalle, olivat kaikin mokomin noudettavat pois, sillä niitä ei saanut ruostuttaa. — Työkalut ovat hoidettavat aina hyvin! lisäsi setä päättävästi.

Ja niinpä ei muu neuvoksi kuin lähteä niitä noutamaan — ja kiire pakkasi joutumaan, jos mieli kuivana matkalta palata. Jokainen sai noutaa oman työkalunsa, koska paraiten itse tiesi, mihin sen oli jättänyt. Jotta jokaisella olisi kulku ja kiire mielessä, päätettiin, että kahdelle nopeimmalle annettaisiin palkinnot: nopeimmalle kaksi vehnäspullaa ja sitä seuraavalle yksi vehnäspulla ylimääräisesti seuraavan sunnuntain kahvitarjoilussa.

Ja niin pojat lähtivät matkalle. Aalto-parka oli hitain. Toiset olivat jo pitkän matkan päässä, kun Aalto kiipesi pihaveräjän yli. Mutta veräjän takana hän pysähtyi. Mikko-setä näki hänen katsahtelevan kahteen eri suuntaan. Kaikki muut olivat juosseet rantatielle, mutta hetkisen kuluttua vilkastui Aalto ja lähti pyyhältämään suorinta polkua. Olipa hupaista nähdä, miten nopeasti hän pyyhälti: Mikko-setä huusi vielä hänen jälkeensä:

— Pidä nyt puoliasi, Aalto!

Ja Aalto piti puolensa sillä kertaa. Kun pitkäsäärinen Teikari, joka tuli ensimmäisenä rantatietä pitkin, hyppäsi pihaveräjän yli, huomasi hän ihmeekseen hengästyneen Aallon kassaroineen loikoilemassa pihanurmikolla. Teikarin hämmästys oli niin suuri, että hän jäi mykkänä tuijottamaan yleensä nahjukseksi tunnettuun toveriinsa. Kun poika toisensa jälkeen' ilmaantui pihalle, ilmoitti Teikari lyhyesti jokaiselle:

— Aalto oli ensimmäinen, Aalto sai ensi palkinnon!

— Aaltoko? Onko se mahdollista? Kuinka ihmeentavalla! kuului kummaksumisia jokaisen huulilta.

Mutta Aalto nousi makaavasta asennostaan, otti kassaran kainaloonsa, pisti kädet housuntaskuihin ja kulki kumppaniensa keskuudessa pää korkealle kohotettuna.

Ja kun vihdoin kaikki olivat retkeltään palanneet, syntyi yhä suurempi hämmästys. Aaltoa ihailtiin ja ihmeteltiin. Mutta tämä ei virkkanut sanaakaan, syrjäinen saattoi ainoastaan nähdä, että hän oli liikutettu. Kun sitte Mikko-setä julkisesti julisti Aallon palanneen ensimmäiseksi retkeltään, muuttui ihmettely ihailuksi. Poikien mielestä oli tapahtunut vallan ihmeitä.

Ja innokkaimmat heistä tungetteleivat Aallon ympärille. Toiset taputtelivat häntä olkapäälle, toiset tarttuivat hänen pieluksiinsa saadakseen hänet itsensä tunnustamaan, että hän todellakin oli ensimmäinen kilpajuoksussa. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, niin innokkaimmat kohottivat hänet ilmaan huutaen:

— Eläköön Aalto, eläköön!

Ja hurraaseen yhtyi jokainen, Mikko-setäkin huusi oikein hattuaan heilutellen. Se oli Aallon päivä se!

Mutta sen jälkeen ei Aaltoa kohdeltukaan, kuten ennen. Jos joku tovereista nipisteli häntä tai puukki ja tyrkki, niin hän antoi takaisin niin että tuntui. Ja vaikkapa jonkun ajan kuluttua tulikin tunnetuksi, että Aalto oikeastaan oli juossut vain puoli matkaa, koska hän oli käyttänyt oikopolkua, niin ei se vaikuttanut mitään asiaan. Aalto mittasi aivan itsetietoisesti siitä alkaen jokaiselle toverilleen samalla mitalla kuin nämä hänelle, eli toisin sanoen: hän koetti pitää puoliaan, ja hän onnistuikin siinä. Jos hänen piti itkeä kivusta, niin sai toinenkin itkeä aivan samasta syystä. Toverien kunnioitus Aaltoa kohtaan kasvoi melkoisesti — eikä hän enää koskaan sen jälkeen — ei edes Mikko-sedän kehoituksestakaan — antanut toisten tehdä edestään työtunteja. Hinteryydestään huolimatta meni hän työhön ja palasi sieltä muiden mukana. Ja mikä ihmeellisintä, näytti runsas maitomäärä, jonka hän joka päivä yhä suuremmalla ja suuremmalla mielihyvällä nautti, alkavan vaikuttaa. Hänen liikkeensä tulivat vilkkaammiksi, puhe henkevämmäksi, silmät eloisemmiksi ja posket verevämmiksi entistään. Ja jokaisessa lauvantai-iltaisessa mittauksessa, kun setä punnitsi poikansa, näytti Aallon paino tasaista nousua.

— Jahah — jahah! hymähteli Mikko-setä mielihyvillään, hyvä tästä tulee. Aalto on muodostanut tähän saakka laakson, nyt se alkaa kohota harjuksi.

9. Mikko-sedän "armeija" heinäkarhojen kimpussa.

Kesäinen valo ja lämpö olivat täyttäneet luomistyötänsä ja peittäneet maanpinnan tuuhealla vihannuudellaan. Heinänkorsi oli kohonnut korkeaksi ruohoksi. Maamies hioi viikatteensa, laittoi haravansa kuntoon ja alotti heinänteon.

Jo pitkät ajat oli Mikko-setä pitänyt esitelmiä heinätyön herttaisuudesta, siten valmistaen poikiaan poutapäivien varalta. Aina työhön mennessä, levähdystunneilla ja työstä palatessa, kun hän oli nähnyt poikien heittelevän kuperkeikkaa milloin minkinlaisilla alustoilla, hän väliin huudahteli:

— Malttakaas pojat, kunhan pääsette heinäkarhoille kuperkeikkailemaan, sitten se vasta riemu syntyy.

Nyt alkoi olla se aika lähellä. Siirtolan ikkunan alla olevalle pellolle oli jo aamuvarhaisena hetkenä ilmestynyt hevospari rätisevää niittokonetta vetäen. Lakoileva heinä lyyhistyi niittokoneen terän edessä maahan kuin polvistuva kirkkokansa rukoukseen. Sarka saran jälkeen kaadettiin — ja ilmaan alkoi kohota kuivavan heinän miellyttävän kiihoittava tuoksu.

Mikko-setä tunsi tämän tuoksun, se oli hänestä elähyttävää sähköä, jota sai nauttia ainoastaan lyhyen ajan vuodesta, ja silloinkin ainoastaan ne onnelliset, jotka voivat elää maalla tämän suloisen ajan. Tuoksu tuntui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, täyttäen talon ympäristön ja laajeten Luojan päiväpaisteiseen luontoon. Pojille se oli useimmille outoa ja pani monen aivastamaan.

Päivemmällä tuotiin vainiolle hevosharava, joka tuossa tuokiossa hipoi kokoon heinät isoiksi karhoiksi, karhon kullekin saralle.

Pojat ihmettelivät, ettei Mikko-setä lähtenytkään vainiolle, vaikka siellä jo oli koko joukko heinäkarhoja, joissa muka oli niin mukava kuperkeikkoja heittää. Olivathan he jo edellisenä päivänä keskeyttäneet metsänraivauksen toistaiseksi, tuoneet työkalut kotiin ja melko jännityksellä odottaneet tämän päivän valkenemista. Heidänhän olisi pitänyt — yhteisen päätöksen mukaan — ryhtyä käsiharavoilla puhdistamaan ojanreunoja ja yleensä sellaisia paikkoja, mihin hevosharava ei ollut ulottunut.

Mutta syy ei ollut sedässä, vaan muualla. Hänkin näytti kärsimättömänä jotain odottelevan. Ratkaisu seurasi kumminkin pian, sillä pojat näkivät metsänvartijan parin muun miehen kanssa tulevan siirtolaan, ja heillä kaikilla oli kummallinen kantamus olallaan, heillä oli pojille tarkoitetut — pikku haravat. Ne olivat todellakin somat työaseet, aivan uudet, niissä oli kiiltävän valkoiset varret ja keltaiseksi öljytyt piistöt. Eikä niiden tavallisista haravoista poikkeavaa pienemmyyttäkään olisi juuri muutoin havainnut, ellei niitä olisi verrannut siihen haravaan, jonka setä sai metsänvartijan erikoisesta kääreestä. Se näytti vallan jättiläiseltä.

— No niin, pojat, virkkoi setä, kun haravakääreet oli aukaistu, nyt te saatte kukin oman työaseenne uutena ja ehyenä. Jokaisen velvollisuus on säilyttää se myöskin ehyenä. Mutta jos se varovaisuudesta huolimatta menee epäkuntoon, on pieninkin vika aivan heti korjattava — ja se on tehtävä jokaisen itsensä tai yksissä neuvoin minun tai toverien kanssa.

Kun haravat oli jaettu ja kukin pojista piirtänyt niihin oman selvän tunnusmerkkinsä, ettei syntyisi sekaannusta omistusoikeudessa, lähti siirtolakunta liikkeelle kaksimiehisissä riveissä, jota tapaa nyt oli päätetty ryhtyä noudattamaan hyvän järjestyksen vuoksi.

Pellolle päästyä teki poikien mieli koetella kuperkeikkoja, miltä ne maistuisivat tuossa pehmeältä näyttävässä heinäkarhossa, mutta Mikko-setä kielsi, selittäen, ettei heinä vielä ollut ehtinyt kuivua ja ettei sitä vielä saanut tallata. Ne temput kylläkin saataisiin suorittaa sinä päivänä, kun heinäkarhoja ajettiin latoon. Ja siihen pojat saivat tyytyä.

Työtä alotettaessa Mikko-setä opasti jokaista erikseen. Ei saanut rehkiä eikä hätäillä. Haravalla oli vain pehmeästi ja hellävaroen vedettävä sängen pintaa, silloin haravoiminen ei ollut rasittavaa eikä työkalu rikkoutunut. Olipa sitä siinäkin oppimista! Alussa tuntui monestakin haravankuljetus oudolta ja vaivaloiselta, mutta kun tarkasti seurasi Mikko-sedän antamia ohjeita, niin rupesi se vähin erin sujumaan yhä paremmin ja paremmin.

Ensimmäisten sarkojen aikana levättiin vähäväliä. Mikko-setä kertoi levähdyshetkinä jutun toisensa jälkeen, pitäen siten mielialaa virkeänä — ja melkein kaikki hänen kertomuksensa alkoivat sananparrella; "Alku aina hankalaa, ahkera se voiton saa", tai "Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo!" Ja useinpa hän myöskin vetosi työn tarpeellisuuteen ja erittäinkin — maidon maukkuuteen. Silloin pojat hymyilivät ja olivat hyvillään. Niin kului aika reippaassa vaihtelevassa touhussa.

Iltapäivällä tuotiin useita heinärekiä vainiolle. Ja nyt vasta alkoi poikien hauskin tehtävä. Heidät jaettiin kolmimiehisiin joukkueihin, joille kullekkin annettiin oma valjakkonsa. Yksi sai ajaa hevosta pitkin karhon reunaa ja kaksi oli kuormaa painelemassa, kun miehet ajoivat heinät karhosta kuormaan. Vuorotellen sai kukin ajaa hevosta, vuorotellen kuormaa painella. Ehti siinä aina väliin kuperkeikankin ottaa ja vajota heinien sisään aivan näkymättömiin. Mutta hauskin työ sittenkin oli hevosen ajaminen, kun sai ratsastaa koko ajan hevosen selässä.

Jo ensimmäisenä päivänä olivat pojat olleet heinäpellolla lähes viisi tuntia.

— Väsyttääkö? kysyi setä illalliselle asetuttaessa.

Useimmat vastaisivat, ettei vähääkään väsyttänyt, toiset tuumivat, että ehkä hiukan, ja jotkut eivät olleet asiasta ollenkaan selvillä.

Iltahetkinä ennen maatamenoa kertoilivat pojat toisilleen tarinoita päivän kokemuksistaan. Mikko-setä taas tiedusti heiltä tarkoin, mitä uutta he olivat mahdollisesti luonnossa havainneet, oliko joku sattunut näkemään esim. peltohiirtä tai maamyyrää j.n.e. Vapaina hetkinä tarkasteltiin ahkerasti ympäröivää luontoa, ja talon lähellä oleva iso muurahaispesä oli melkein jokapäiväisen retkeilyn päämääränä.

Siellä asui ahkeraa "rahvasta" — oli Mikko-setä useammin kuin kerran huomauttanut — siellä asui työteliästä "kansaa", joka taukoamatta raatoi elämänsä ylläpitämiseksi, kävi ankaraa taistelua yhteiskuntansa suojelemiseksi ja kävi verisiä sotia valloittaakseen uusia elämän mahdollisuuksia. Pojat olivat oppineet monta kaunista kertomusta ahkerien muurahaisten elämästä. Niiden pesä kaikkine monimutkaisine laitteineen ja laajalle ulottuvine valtateineen ja polkuineen oli heille tullut hyvin tutuksi ja suuren ihmettelyn esineeksi. Havainnoistaan oli poikien kerrottava sitten illan kuluksi toisilleen — ja tästä pyrkimyksestä syntyi mitä ihmeellisin kuvausten sarja, joiden keksimisessä toinen ei tahtonut olla toistaan huonompi. Muurahaiset vetivät perässään isoja vaunuja, niin, olipa toiset niistä aivan oikeilla valjailla valjastetut vaunujen eteen, joissa istui suuri joukko vallasmuurahaisia. Toiset pojista olivat olleet huomaavinaan, miten muurahaiset pitivät sotaharjoituksiaan ja päällikön komennon mukaan suorittivat erilaisia liikkeitä. Olipa niillä pienet omituiset kivääritkin, joilla ne tähtäilivät. Ja sissisodassa näyttivät ne olevan erinomaisia mestareita.

Varsin huvittava tutkimusala muurahaisten yhteiskuntaelämässä oli pojista niiden karjatalous. Mielellään he seurasivat puunrunkoa pitkin kiiruhtavaa muurahaista — ja usein heistä joku sattui näkemäänkin, miten tämän tie johti puunlehdelle, missä viheriäinen "mato", kirva, oleili. Mielikuvitus — Mikko-sedän kertomuksen mukaan — selvitti lopun. Muurahainen lypsi "lehmänsä" ja nautti täysin siemauksin sen makeasta maidosta. Eräs pojista oli kerran huomannut, miten muurahainen aterian jälkeen otti taskustaan silkkisen nenäliinan ja pyyhki suunsa huolellisesti, j.n.e. Siten syntyi huvittava juttu toisensa jälkeen.

Mikko-setä kuunteli mielellään näitä "poikiensa" tarinoita ja lisäsi niihin aina jotain, joka käänsi heidän huomionsa asioiden uusiin puoliin.

Oikeastaan Mikko-setä ei suvainnutkaan muita satuja kuin n.s. luonnonsatuja. Ainoastaan ne sadut, joiden aiheet koskettelivat luonnollisia asioita luonnollisessa valaistuksessa, olivat hänen mielestään hyviä ja hyödyllisiä. N.s. yliluonnolliset mielikuvituksen tuotteet, jotka loihtivat esille kaikenlaisia sarvipäitä ja antoivat näille esim. pahojen henkien ominaisuuksia, olivat sitävastoin vahingollisia, ne kun Mikko-sedän mielestä voivat olla aiheena kaikenlaisiin peloittaviin näkyihin, varsinkin heikkohermoisissa lapsissa. Sellaisia Mikko-setä ei koskaan kertonut ja esti sopivalla tavalla poikiakin kertomasta niitä toisilleen.

— Sadussa pitää olla tosi ja luonnollinen pohja, jonka kokemus havaitsee oikeaksi, selitti Mikko-setä.

10. Herran päivä paistaa.

Lauantaisin poikettiin Lehtolan siirtolassa muiden arkipäivien ohjelmasta siinä, että Mikko-setä ajoi poikansa ylös tuntia aikaisemmin. Ennen työhönmenoa piti poikien nim. kantaa vuodevaatteensa ulos ja pölyyttää ne tarkoin sekä levittää auringonpaisteeseen "päivettymään", kuten Mikko-setä sanoi. Samaan aikaan alkoi Manda-täti tehdä jokaviikkoista suursiivousta huoneissa. Aamiaiseen mennessä piti kaiken olla jälleen uudessa ja puhtaammassa kunnossa. Oli heinäkuinen lauvantai. Aamu oli aurinkoinen ja tyyni. Siirtolan väestä oli yksi vasta valveilla, Mikko-setä, Hän kohottautui vuoteeltaan ja katsoi kelloon. Ei ollut vielä varsin kiirettä poikien nousulla. Hän katsahti rivissä toistensa vieressä nukkuvia rakkaita poikiaan. Kuinka hyvältä heistä virkistävä uni maistuikaan, sen saattoi päättää tyynestä ilmeestä, joka jokaisen heidän kasvoillaan kuvastui.

Nuoruuden taimitarha, Herran viinimäki! Sinun on tulevaisuus!

Mikko-setä kulki poikien huoneen läpi varovasti ulos aamutuoreeseen luontoon. Linnut virittelivät kilvan aamuvirsiään, aurinko kultasi rakennuksen vastapäisen kukkulan. Läheiseltä vainiolta levittivät heinäseipäät ja latojen edustoilla olevat haasiat kuivavan heinän sähköistä tuoksua. Tuskinpa saattanee ihmisrinta tuntea autuaallisempaa tunnelmaa kuin minkä aikaansaa hiljaisen maaseudun aamuhetki! Autuas on se ihminen, joka tämän saa tuta!

Mikko-setä levitti kätensä, hänen kirkkaat silmänsä kohosivat korkeutta kohti, valoa kohti, suurta tuntematonta kohti, kohti kaikkeutta. "Minun rauhani minä annan teille"...!