Part 3

— Lapset! virkkoi hän sisään palattuaan, nouskaahan, nouskaahan katsomaan ja kokemaan aamun kirkkautta, nouskaa virkistynein voimin ja iloisin mielin. On niin ihanaa, että rinta pyrkii riemusta pakahtumaan.

Ja pojat kohottautuivat istualleen toinen toisensa jälkeen, katselivat unisina ympärilleen, siristeilen silmiään, joita runsas valonhohde pyrki häikäisemään.

— Hyvää huomenta, setä — hyvää huomenta, setä! virkkoi jokainen vuorostaan.

— Oikein hyvää, oikein kaunista huomenta! vastaili Mikko-setä jokaiselle. Tunnettehan kai terveiksi itsenne jokainen?!

— Kyllä, kyllä!

Pian oli koko siirtola liikkeellä, virkeän reippaana, nauravana, iloisena, onnellisena. Ja Mikko-setä, hän huomautti jokaiselle erikseen, miten suloista oli elää Luojan suuren luonnon ympäröimänä maaseudun hiljaisessa rauhassa. Ja jokainen näistä nousevista vesoista koetti ymmärtää tuota luonnon luomaa tunnelmaa omalla tavallaan. Yhtä viehätti lintujen laulu, toista hämmästyttivät autereisessa aamuvalaistuksessa törröttävät heinäseipäät vainiolla, kolmannen huomion kiinnitti puoleensa ladon katolla leijaileva hämysäteinen tanssi j.n.e. Jokaisella oli kumminkin jotain, joka loi häneen vilpoisen aamutunnelman, jotain, joka sai hänet alistumaan valtaansa ja saattoi hänen lapsensydämensä herkästi väreilemään ...

Yht'äkkiä olivat vuodevaatteet levitetyt pihalle aurinkokylpyyn, yhtä nopeasti sujui uintiretki ja samassa tahdissa syötiin voileivät ja tyhjennettiin laseista hyvältä maistuva maito. Pojat olivat reippaassa työkunnossa.

— Eteenpäin, mars! komensi päivystäjä.

Ja riviin asettuneet pojat lähtivät puolijuoksussa heinäpellolle.

Tänään tehtiin työtä kuin hengen edestä. Isoin osa suuren heinäpellon sadosta oli latoon korjattavaksi tuleentunut. Hevoset odottivat jo valjaissa ja kartanon miehet tekivät ensimmäisiä kuormia.

— Terve tuloa, siirtolan armeija! Nytpä teitä tarvitaankin. Hyvin on Herran aurinko tekonsa tehnyt ja heinät tuleennuttanut. Kelpaapa niitä Punikin ja Kirjon ensi talvena popsia, kunhan vain tällaisina korjuuseen saadaan, puheli metsänvartija, joka oli jo täydessä touhussa.

— Hupaista kuulla, että meitäkin kaivataan ja että mekin saatamme olla hyödyksi vähäisillä voimillamme, vastasi Mikko-setä.

Mutta poikien itseluotto kasvoi kuullessaan tätä puhetta heidän hyödyllisyydestään. Ilokseen ja huvikseenhan he vain pellolla liikkuivat, kun setä niin tahtoi ja he itse olivat niin päättäneet. Tosin Mikko-setä oli usein puhunut siitä, että kaikkea työtä — olipa se mitä laatua tahansa — oli tehtävä ilolla, naurussa suin ja hyvällä tuulella — silloin se vasta oli oikeata työtä ja oikeata rukousta, joka kelpasi luonnon suurelle Luojalle. Ja siihen ihmiskunta pyrki — ja siihen se varmaan piankin pääsisi! Tästä maailmasta on jokaisen laitettava itselleen oikea koti, mieluinen asuinsija, jossa ihminen ei tunne itseään muukalaiseksi.

— Katsokaahan, pojat, ympärillenne, katsokaa oikein avoimin silmin, niin te varmaankin huomaatte, ettei maailma mikään murheenlaakso ole! oli setä usein huudahdellut.

Eikä maailma pojista ainakaan tänä kesänä miltään murheenlaaksolta tuntunutkaan. Ruokaa oli kylliksi, leikkitanhuja liiaksikin, lämmintä ja valoa samoin — pikkuriitaisuudet sedän selän takana sovittiin nyrkiniskuilla, jotka koko kesän ajan olivat olleet niin lieviä, ettei niistä edes mustelmia jäänyt muistoksi. Ja jos Mikko-setä sattui kuulemaan poikien keskeiset pahat välit, pani hän heti riitaveljet "kissanhännänvetoon". Se sai ratkaista asian — ja sitten oli syleiltävä toisiaan.

— Hohoi, pojat, missä "kissanhäntä", huuteli setä aina, kun kuuli toraa.

Olipa silloin jo paras heti tarttua toverin käteen, likentyä häntä lähemmäksi — ja ruveta nauramaan koko jutulle. Ja harvoinpa — tuskin koskaan — sitä oikeata riidanaihetta olikaan, jos tarkoin tahtoi asiata miettiä, kuten setä oli käskenyt.

Töiden ja leikkien lomassa, kuperkeikkoja heitellessä ja heiniä poleksiessa nämä seikat väikkyivät useinkin poikien mielessä. Oh-hoi, vai murheenlaakso tämä maailma — eihän toki, ei ainakaan Lehtolan siirtolalaisten mielestä, sillä heistä oli jokainen täydessä touhussa, hiki päässä, nauru suussa ja loistelias ilme silmissä.

Kuorma toisensa jälkeen solui latoon. Tyhjien heinäseipäiden rivit karttuivat, ja puoleen päivään mennessä katosivat viimeisetkin turpeet "kuontalot" vainion kaukaisimmalta kulmalta. Päivän työ oli suoritettu. Iltahommat olivat jäljellä. Ja sen muodosti suloinen saunailta. Se oli erityinen juhlahetki — sai häärätä veden kera niin paljon kuin halusi.

Jokaisena saunailtana kiinnitti Mikko-setä saunan oven päälle isoilla nokikirjaimilla maalaamansa taulun, kehoittaen aina tarkoin muistamaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Ja muistihan tuon toki; siinä oli: "Joka teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon toisen palvelija!" Mikko-setä tarkoitti sillä, että toverin selkä oli puhtaaksi pestävä ja häntä joka tavalla avustettava.

Sunnuntai-aamuna sai nukkua kauvemmin ja siten kuitata lauantai-aamuisen varhaisen nousun. Leikkiajat olivat rajoitetut. Keskipäivällä pidettiin yhteinen lukutunti, opittiin uuden testamentin "ydinkohtia", kuten Mikko-setä sanoi, s.o. lauseita, jotka olivat Kristuksen opettamia. Niitä oli paljon painunut mieleen, ja jokaisessa pahantuulen tilassa saattoi niistä aina jonkun kohdistaa suoraan itseensä. Ne olivat elämänohjeita, joiden mukaan piti käyttäytyä — muutoin oli parasta ne kokonaan unohtaa.

— Sunnuntai-iltapäivin käytiin myöskin usein kartanossa, jossa tutustuttiin erilaisiin maanviljelys- ja karjatalouskoneisiin, rakennuksiin, tuulimoottoriin, höyrykoneeseen j.n.e. Melkein joka kerta tarjottiin myöskin kahvit pullan kanssa. Maksoipa vaivan käydä siellä!

11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.

Elokuussa, jolloin jo ruiskuhilaat keltaisine liepeineen istuivat pelloilla pitkissä taajoissa riveissä ja jolloin jo alkoivat tulet iltasin vilkkua pirttien ikkunoista viimeisiä iltatöitä tehtäessä, yllätti seudun sadeaika. Tuntui vähän ikävältä piileksiä sisällä päivät pääksytysten ja tähystellä ikkunoista harmaiden sadepilvien taivallusta taivaalla. Mieli tosin vähän ilostui silloin, kun aurinko pilkisti pilvenraosta ja loi piimäisen läiskän lattiaan. Mutta jälleen taas lientyi taivas tummanharmaaseen verhoon — ja sadetta jatkui, jatkui...

Siirtolan pojat mielivät ulos, mutta siitä ei tullut mitään. Uimassa kumminkin käytiin säännöllisesti — Mikko-setä niin tahtoi, ja pojat tahtoivat myöskin. Mikko-sedällä olikin ihmeellinen taito saada pojat vapaasti tahtomaan kaikkea, mitä hän itse tahtoi ja minkä hän oli huomannut hyväksi ja hyödylliseksi pojilleen. Näin taisi Mikko-setä — ehkäpä osittain itsetiedottomastikin — omata kasvatuksen tärkeimmän taidon.

Oli jo kolmas sadepäivä. Aikaa oli vietetty satuja kertoen, lukien, laulaen. Mutta siitä huolimatta alkoi toisista, varsinkin toimintahaluisimmista tuntua aika kovin pitkältä.

— Mikäs Soikkaa vaivaa, kun se niin äänettömänä istuskelee? Kuulepas, Elo, annapas silmiesi liikkua hiukan vilkkaammin, jottei sinua suotta tarvittaisi pitää typertyneenä, hoki Mikko-setä poikien pahantuulen huomatessaan. Eikö kukaan enää satuja keksi? Vihdoin komensi setä pojat riviin ja voimistelutti heitä parikymmentä minuuttia niin, että kukin hiukan kuumentui. Syntyi elämää ja vilkkautta. Liikkeelle kerran päässyt veri halusi jatkaa liikehtimistä. Eräät tarttuivat jo toisiaan vyötäreisiin ryhtyäkseen painimaan, katsellen kumminkin samalla kysyvästi Mikko-setään. Tämä arvasi asianlaidan ja antoi poikien työntää seinustoille kummankin huoneen huonekalut, jotta saatiin syntymään avara tila.

— Kas niin! virkkoi setä sitten. Kyllähän tässä nyt mahdutaan käsikähmäsille, mutta lienee hiukan luille käypää heittää toisensa puiselle permannolle.

Sekin epäkohta saatiin pian korjatuksi siten, että setä antoi kantaa pari kolme olkikupoa navetan ylisiltä kamareihin. Oljet levitettiin lattialle — ja siinäpä olikin mukava temmeltää ja painia. Vapautta, iloa ja leikkejä lapsille! Sadetta ei enää kenkään heistä edes muistanutkaan. Ja järjestyskin pysyi joltisenkin hyvänä, sillä kummassakin huoneessa oli "päivystäjä" tarkastamassa, ettei kukaan saanut poiketa leikin säännöistä. Jos jokin pari huomautuksista huolimatta tulistui liiaksi, oli "kissanhännänveto" valmis — ja sitten muut sovintotemput sen jälkeen. Sen, joka tässä vedossa hävisi, oli alkavana puolena yhdyttävä sovintoon, paitsi eräissä erikoisissa tapauksissa, joissa vahvemman puolelta mahdollisesti oli havaittavissa ylimielisyyttä, kostonhalua, toverin halveksumista y.m. Niistä asioista saivat "toverikäräjät" päättää.

Mutta aika kului, sadepäivä vieri iltaan aivan huomaamatta. Ja omituista kyllä, tämän jälkeen moni melkein toivoi sadepäivää saadakseen ehkä mahdollisuuden temmeltää sisällä, jossa leikki oli säännöllisempää kuin ulkona ja jossa Mikko-setä oli aina niin lähellä puolustamassa heikkoja, varoittamassa liiallisuuksista, poistamassa eripuraisuutta ja valppaasti valvomassa kaikinpuolin hyvää järjestystä.

Seuraavina poutapäivinä varustettiin sitten käsityötarpeitakin sadepäivien varalle. Setä oli kehoittanut jokaisen miettimään mielessään, millaisen muistoesineen haluaisi viedä maalta mennessään joko vanhemmilleen tai sisaruksilleen lahjaksi. Syntyipä siitä tuumailua ja ajatusten vaihtoa. Mikko-setä oli antanut miettimisaikaa kaksi vuorokautta. Sinä aikana on jokaisen haudottava päätöksensä kypsäksi, ja päätöksen tuli olla sellaisen, että se varmasti piti paikkansa. Eipä siis saanut suuria mielessään muovailla, vaan ainoastaan sellaisen esineen valmistamista tuli ajatella, jonka varmasti osasi ja ehti lyhyessä ajassa — korkeintaan kymmenessä tunnissa — valmistaa.

Miettimisajan päätyttyä, lepohetken lomassa, istui Mikko-setä pöytänsä ääressä. Hänellä oli iso paperiarkki edessään. Ja sitten hän kutsui pojistaan vuoronperään kunkin luoksensa, kysyen häneltä:

-? Minkä esineen olet päättänyt kotituomisiksi valmistaa?

Toiset antoivat varman ja selvän vastauksen jo heti ensi kysymykseen. Setä kirjoitti nimen ja vastauksen paperille. Oli myöskin samalla ilmaistava aikamäärä, jonka oli suunnitellut tarvitsevansa ilmoittamansa esineen valmistamiseen.

Mutta olipa joukossa vielä sellaisiakin, jotka eivät olleet vastauksestaan varmoja, ilmaisten aikovansa valmistaa pari, jopa useampiakin esineitä. Mikko-setä ei kumminkaan hyväksynyt tällaisia vastauksia, vaan antoi uuden miettimisajan, jonka hän määräsi aina sen mukaan pitemmäksi, mitä epävarmempi vastaus oli. Esim. Seitolalle hän virkahti:

— Puolen tunnin miettimisaika yksinäisyydessä, riihessä, jonka ovi saa olla hiukan raollaan.

Leimun hän antoi neljännestunnin verran kävellä yksinään metsässä vastauksen varmentaakseen.

Vielä samana päivänä olivat sitten kaikkien varmat vastaukset valmiina. Kukin sai poutapäivien lomahetkinä varustaa itselleen raaka-aineen työtään varten — ja nämä säilytettiin talteen sadepäivien varalta. Niin syntyi sitten puukonpäitä, kirveenvarsia, vieläpä pari haravaakin ja viikatteenvarsi. Kun ne olivat valmiit, piirrettiin niihin päivämäärät, siirtolan ja valmistajan nimet.

Mutta syksyn tummasiipinen lintu pimensi öitä yhä enemmän ja enemmän. Mitä kuulakammiksi, läpinäkyvämmiksi elokuun päivät muuttuivat, sitä mustemmiksi sysiytyivät yöt. Uh — oikein karsi selkäpiitä, kun ulos pistäytyi!

Kumminkin tapahtui siinäkin suhteessa muutos. Eräänä iltana leveni hopeanhohteinen valo yli vainioiden ja metsämaiden. Se oli suurenmoinen näky. Edellisinä öinä pilvisenä pysynyt taivas oli vallan hattaraton. Taivaalla säkenöivät tuhannet — ja uudestaan tuhannet tähdet ja selväreunainen aivan pyöreä kuu.

Pojista tiesi jokainen, ettei hän koskaan ennen ollut mitään sellaista nähnyt. Olihan tosin kuu valaissut kaupunkiakin, mutta eipä se koskaan ollut tällä tavalla silmiä häikäissyt. Mikähän siinä mahtoi olla? Kun Mikko-sedältä asiaa tiedusteltiin, niin selitti hän sen siten, että kaupungin keinotekoinen valaistus ja suuret kivirakennukset estävät silmämme havaitsemasta taivaan öisiä valoja. Sitäpaitsi on siellä niin paljon muuta, joka vetää huomiotamme puoleensa, häiriten aistiemme toimintaa taivasta kohti.

Oletko nähnyt rauhaisan maaseudun elokuun täyskuutamoa hiljaisena yönä? Ellet, niin vaella korpeen ja etsi yksinäisyyttä. Tällaisia ajatuksia sikisi Mikko-sedän pikku siirtolalaisten lapsenaivoissa, kun he majesteetillisen luonnon keskuudessa hiljaisina harhailivat Lehtolan läheisyydessä täyskuisena elokuun yönä. Saamiaan vaikutelmia he tuskin olisivatkaan osanneet toisilleen ilmaista — eivät, he kulkivat äänettöminä.

Mutta sitten kuutamo taas vähitellen katosi, kuu muuttui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi sirpiksi — kunnes sekin kokonaan hävisi, jättäen yöt tähtipimeiksi. Tällaisina iltoina johti Mikko-setä poikansa pihamaalle ja ohjasi heidän katseensa kohti tuikkivia tähtiä. Sen, minkä hän itse tähdistä tiesi — ja hän myönsi, ettei se ollut paljoa —, sen hän opetti pojilleen. Oli helppoa löytää pohjantähti, otava, iltatähti, orion, vega y.m. Jokaisen tuli tutustua eri tähtisikermien avulla ne löytämään. Toiset olivat hyvinkin innostuneet näihin "tieteilyihin", toiset taas osottautuivat välinpitämättömiksi.

Setä ei kumminkaan jättänyt asiaa niinkään vähälle. Eräänä päivänä hän pani pojat piirtämään tähtikartan niiden havaintojen mukaan, joita he iltasin olivat tehneet. Ja nytpä tulikin eräiden poikien välinpitämättömyys ilmi. Nämä saivat seuraavina tähtikirkkaina iltoina käydä opin uudelleen — ja tämän jälkeen tunsi jokainen siirtolalaispoika varmasti eräät kaikkein tavallisimmat tähdet, eli, kuten setä sanoi:

— Te tiedätte tähtitieteestä nyt jokseenkin yhtä paljon kuin teidän mestarinnekin. — Mutta, lisäsi hän sitten, nämäkin asiat käyvät yhä tärkeämmiksi ihmisen tietoisuudelle — ja teillä nuorilla, joiden on tulevaisuus, on tilaisuus päästä paljon pitemmälle.

12. Jäähyväiset Lehtolalle.

Ihmistyö on aina vaillinaista — ja keskeneräiseksi se aina jää, koettipa sen saada sitten kuinka valmiiksi tahansa. Eikä se koskaan lopu, tekipä sitä kuinka uutterasti ja kuinka paljon hyvänsä. Mutta kaikki tämä on ihmiskunnalle siunaukseksi. Siinä näkyvät meidän puutteemme ja meidän pyrkimyksemme.

Siirtolalaiset vähäväkisinäkin olivat raivanneet hyvän alan ryteikköistä metsää. Alkukesän töitä jatkettiin elokuussa. Aina kun oli päästy johonkin rajaan, oli siirrytty siitä ohi ja päätetty vielä lisätä aluetta. Ja kauniiltapa jälki näyttikin. Sitä kävivät ihaillen katselemassa kartanonomistaja perheineen, ja metsänvartija antoi Mikko-sedän siirtolalaisten työstä kiittävän arvostelun. Kunhan vain joka kesä saisi saman verran metsämaata raivatuksi, niin ei hyvinkään monia vuosia kuluisi, kunnes kaikki tärkeimmät alat koko kartanon mailla olisivat ensiluokkaisessa kunnossa. Siihen suuntaan oli metsänvartija herralleen puhunut.

Se oli lasten työtä, kaunista lasten työtä. Luojan ihmeellinen luonto oli tullut vieläkin ihmeellisemmäksi, sen salaperäisyys ihmiselle tajuttavammaksi. Ihminen sai ikäänkuin avata silmänsä ja katsella kaikkea sitä, mitä luonnossa oli. Hän näki laajemmalta yli avoimen seudun. Puunjuurilla, missä ennen lahoilevat pensaat estivät korren nousun, pääsi nyt maa vihannoimaan, kukkanen kohoamaan — ja hento puun taimi, jota ennen lahonnut runko taivutti maata vasten, kykeni nyt kohottamaan latvansa valoisaa aurinkoa kohti.

Se oli lasten työtä — kaunista työtä! Ja kilvan he itsekin sitä ihailivat nyt, kun he tiesivät hetken tulleen, jolloin heidän oli se ainakin keskeytettävä, kenties ainiaaksi sen jatkamisesta luovuttava. Sillä syksy oli käsissä, muutto takaisin kaupunkiin lähellä. Heihin nähden oli työ tällä kertaa valmiina heidän edessään, ja ihminen nauttii aina aikaansaamastaan valmiista — siinä on työn suuri siunaus! Kumma, etteivät pojat olleet ennen lähimainkaan huomanneet kaikkea tätä kauneutta, minkä he olivat aikaansaaneet. Vasta nyt se heille selvisi, nyt he osasivat mielihyvän nautinnolla eroittaa ruman kauniista — raivatun, puhdistetun metsän — raivaamattomasta, puhdistamattomasta metsästä. Sitä paitsi sanottiin kaikkea tätä heidän työtänsä hyväksi ja hyödylliseksi. Kunpa kaikki metsät olisivat raivattuja — kunpa ihmisikä, kunpa heidän ikänsä riittäisi raivaamaan kaikki metsät, kaikki Suomen korvet!

Kaikkialla Lehtolan ympäristössä näkyi selviä jälkiä poikien kesäisistä toimista. Talon vastaiselle kummulle, hiekkamäkeen he sotaharjoituksia pitäessään olivat kaivaneet kaksi isoa kuoppaa vallihaudoiksi, joiden valloittamista ja puolustamista välistä suoritettiin hyvinkin tuimalla tavalla. Ne olivat syviä, kuhunkin suuntaan sylenlaajuisia maaonteloita. Kun kartanonomistaja ne näki, ihastui hän ikihyväksi.

— Juuri tuollaisia me tarvitsemme, ne ovat erinomaisia perunakuoppia, hän virkkoi.

Sitten arvosteltiin niiden kaivamisarvo, toisin sanoen: metsänvartija ja pehtori saivat määrätä, kuinka monta työpäivää kuluisi kummankin kuopan kaivamiseen. Sen mukaan sitten oli palkka laskettava poikien hyväksi.

Jälleen olivat siis pojat — tietämättään — saaneet aikaan jotain hyödyllistä, joka oli tuottanut heille suurta iloa ja ajankulua.

Ja tuossa talon ympärillä oli laaja vainioryhmä. Heinäpeltojen pinta oli paikoin kellastuneen sängen peittämä, mutta suurimmaksi osaksi näytti se taaskin vihannalta, sillä jälkikesän heinä peitti lakastuneen kalpean maan. Se ikäänkuin koetti suojella luontoa liian pikaiselta syystunnelmalta. Ja laitumella käyvät lehmät söivät ahnaasti ravitsevaa ruohoa.

Heinäladot, jotka peltojen laidoissa täyteen ahdettuina lohduttivat maamiestä tulevan talven tuiskuja kestämään, näyttivät kuin unelmoivan niistä ajoista, jolloin Lehtolan siirtolalaiset ilakoimisellaan täyttivät niiden ympäristön ja pitivät kisailupaikkanaan niiden vähäarvoisien seinien sisustaa.

Pojat ymmärsivät nyt niin hyvin näitä kaihoisia tunteita, kun he tiesivät pian olevansa pakoitetut jättämään rakkaan siirtolansa. Kesä oli mennyt, mennyt samaa tietä kuin niin moni edellinen. Mutta olipa heillä hyvä mieli siitä, ettei tämä viimeinen ollut kulunut suotta kaduilla juoksemiseen ja pahuudentekoon — se hyvä mieli seurasi itsestään olosuhteista, ei suinkaan harkitusta tietoisuudesta.

Viimeiseksi sunnuntaiksi, minkä siirtolalaiset Lehtolassa viettivät, oli heidät kutsuttu kartanoon jäähyväiskahville. Sitä ennen olivat pojat pitäneet kokouksen, jossa olivat hyväksyneet sen Mikko-sedän ehdotuksen, että kaikki ylimääräinen maksu, minkä kartanonomistaja perunakuoppien kaivamisesta y.m. maksaisi, otettaisiin vastaan luonnossa, sellaisen vaihtoehdon oli nim. kartanonomistaja Mikko-sedälle aikaisemmin ilmaissut. Siirtolalaisten päätöstä ilmoittamaan kartanonomistajalle valittiin kolmihenkinen lähetystö, joka myöskin sai tehtäväkseen lausua kiitokset hyvästä kohtelusta ja siitä luottamuksesta, mitä kartanonomistajan puolelta siirtolalaisia kohtaan oli osoitettu.

Kahvikutsut muodostuivat juhlahetkeksi siirtolalaisten elämässä. Metsänvartija isäntänsä puolesta kiitti heitä ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä sekä ilmoitti, ettei siirtolasta kannettaisi mitään asuntovuokraa, koska siirtolalaiset olivat tuottaneet niin paljon hyötyä ja tehneet hyödyllistä työtä kartanolle. Ylimääräiset maksut siirtolalaisten töistä — koska he olivat halunneet ne luonnossa — suoritettaisiin juurikasvien nostoaikana, jolloin poikien oli pyydettävä itselleen lupaa koulusta ja saavuttava saamisensa perimään. Kartanonomistaja oli luvannut korvata sen vähäisen junamaksun, mikä kultakin matkaan kuluisi. Näin ollen saivat pojat vielä talvenkin kuluessa nauttia kesän ansioista.

Saattaneepa arvata, etteivät nuoret siirtolalaiset olleet pahoilla mielin, varsinkaan, kun heti puheen päälle tarjottiin iso lasillinen kuumaa teetä oikein ison pullapalan kera. Erityisesti miellytti poikia myöskin se, että heidän toivottiin ensi kesänä palaavan takaisin samoille kesälaitumilleen. Mikko-setä oli oikein liikutettu näistä toivomuksista ja lupasi, melkeinpä kyyneleet silmissä, kun kartanonomistaja puristi hänen kättään, että hän ensi kesänä yrittää kaksinverroin suuremman poikajoukon kanssa saapua siirtolaan.

— Terve tuloa, terve tuloa takaisin! Kyllä täällä tilaa riittää, virkkoi kartanonomistaja heidän lähtiessään.

Seuraavana aamuna ani varhain lähti kaksitoistamiehinen joukkue, kullakin matkapussi selässä, Lehtolasta kaupunkia kohti.

Kesäsiirtolalaiset muuttivat takaisin talvisille asunnoilleen.