Part 1

language: Finnish

LUMIVUOREN KOTKA

Kertomus trappien elämästä

Kirj.

PAUL GRUNDMANN

Suomennos

Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella, 1905

ENSIMÄINEN LUKU.

Eräänä kesäpäivänä 1846 asetti kolme linnustajaa eli trappia kuten heidän varustuksistaan ja puvuistaan voi päättää telttansa Coloradon syrjäjoen Hio de Puercon rannalle.

Metsästäjät olivat asettuneet rantakaistaleella olevalle pienelle kummulle, joka joen puolelta oli paljas, mutta kaikilta muilla tahoilta tiheiden pensaskasvien ympäröimä, tehdäkseen tähän tulen ja valmistaakseen itselleen päivällisaterian. Tammesta vuollulla paistinvartaalla paahtoi yksi heistä murakan näköistä reidenkappaletta, jota hän alinomaa käänteli, sillä aikaa kuin toiset metsästäjät hyvillä mielin katselivat tulen liekkejä.

Vanhin näistä kolmesta metsästäjästä, jota toverit kutsuivat Tomiksi, oli todellinen jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat tuulesta ja ahavasta käyneet karkeiksi, ja ne näyttivät viekkailta ja päättäviltä, mutta samalla näkyi niissä ilmeistä hyväntahtoisuutta osoittava piirre.

Hänellä oli samallainen puku kuin tovereillaankin, karkea punajuovainen villapaita ja korkea tunturiketun nahasta tehty hattu. Pitkät saappaat ulottuivat yläpuolelle polvia, ja raskas pyssy sekä nuorakimppu, jota trapit tarvitsivat turkiseläimiä pyydystäessään, olivat hänen vieressään maassa.

Tom jutteli vieressään loikoilevan toverinsa kanssa, joka oli noin 20-vuotias nuorukainen, nimeltä Francois. Francoisin isä, joka myöskin oli ollut innokas metsänkävijä ja Tomin monivuotinen metsästystoveri, oli jo useampia vuosia sitten kuollut otellessaan karhun kanssa. Francois oli kasvanut uudisasunnoilla, jossa hänen joku aika sitten kuolleella äidillään oli pieni farmi, jota hän poikansa avulla viljeli. Mutta pojan suonissa virtasi liian paljon metsästäjän verta antautuakseen rauhallisiin toimiin; hänkin tahtoi tulla metsästäjäksi ja oli nyt ensimäisellä metsästysretkellään Tomin seurassa, joka häntä rakasti kuten omaa poikaansa.

"Pedro", sanoi vanha metsästäjä paistinvarrasta kääntelevälle toverilleen, "näistä seuduista minä en pidä; me olemme apachien metsästysalueella, ja minua ihmetyttäisi suuresti, ellemme pian näe punanahkoja, vaikkakin minusta olisi paljoa parempi, ett'emme milloinkaan kohtaisi noita roikaleita."

"Olisi kenties parasta, että etsisimme itsellemme piilopaikan", tuumiskeli Pedro. "Minä olen joku vuosi sitten kerran metsästellyt näillä tienoin ja, jos oikein muistan, on kahden englannin peninkulman päässä tästä pieni saari, joka on ikäänkuin luotu sellaiseksi piilopaikaksi."

Aterian jälkeen lähtivät metsästäjät heti liikkeelle ja kulkivat pitkin joen rantaa. Seutu ylt'ympäriinsä oli aivan raivaamatonta ja luonto villiä. Luonnontilassa oleva aronasukas, tuo viekas intiaani, sai melkein häiritsemättä toimittaa askareitaan, seuraten nuolineen ja jousineen metsänriistan jälkiä kaukaisimpiin seutuihin.

Ainoastaan ani harvat valkeat miehet uskalsivat siihen aikaan lähteä Kalliovuorten länsipuolella oleville aroille; sinne lähtivät vain semmoiset miehet, jotka olivat tottuneet kaikkiin ilmanvaihteluihin ja viettivät vapaata, riippumatonta elämää. Asettaen ansojaan kaikkialle, missit vain oli hiukankin toivoa saada majavia ja saukkoja, kokosivat he usein suuret joukot niiden nahkoja, jotka he sitten Santa-Fé'ssä, S:t Antonio de Bexarissa tai muissa lännenpuolella olevissa kauppapaikoissa vaihtoivat ruutiin, lyijyyn, vaatetavaroihin tai muihin esineisiin. Raha oli heille täydelleen tuntematon ja turhanpäiväinen välikappale. Tarkka silmä, säikkymätön sydän, vakava käsi, hyvä pyssy sekä yltä kyllin luoteja, täysinäinen ruutisarvi, terävä veitsi, villa- tai hirvennahkaiset vaatteet, jotka he hätätilassa itse valmistivat, olivat ne rikkaudet, joilla varustettuina he rohkeina lähtivät erämaihin pelkäämättä vaaroja, jotka kaikkialla heitä uhkasivat.

Kulettuaan puolen tuntia seisahtui Pedro ja osoitti pientä metsäistä saarta, joka oli siltä paikoin noin 200 jalan levyisen joen keskellä.

Pian oli valmistettu lautta kolmesta rannalle ajautuneesta vesiajopuusta, ja sittenkuin metsästäjät olivat peittäneet rantaan tekemänsä jälet, astuivat he yksinkertaiseen alukseensa ja sousivat saarelle. .

Kello oli noin 4 iltapäivällä. Kaikki äänet olivat vaienneet tähän aikaan päivästä, ja ainoastaan Rio de Puerco joen aallot lauloivat yksitoikkoista lauluaan. Vedenpinnalle kohosi jo siellä täällä pieniä, kevyitä sumupilviä, jotka illan lähetessä kokoontuivat sakeaksi sumuvaipaksi, johon joki yön aikana aina kääriytyi.

Rio de Puercon molemmilla rannoilla kasvoi pajuja ja haapoja, joiden juuret ulottuivat kirkkaaseen, loiskivaan veteen saakka. Puiden välit olivat täynnä pajunvesoja ja ruokoja, niin että ranta katsojasta näytti yhtäjaksoiselta, viheriältä maakaistaleelta.. Yhdessä ainoassa paikassa vastapäätä saarta oli tässä melkein läpipääsemättömässä rantapensaikossa jokseenkin leveä aukeama. Tie oli syntynyt siten, että puhvelit ja villit hevoset olivat raivanneet sen päästäkseen joelle. Tästä pienestä aukeamasta oli vapaa näkö-ala arolle, joka leveni kauas etäisyyteen.

Saari oli yksi niistä kummallisista muodostuksista, jotka eivät ole ollenkaan harvinaisia Amerikan joissa, ja niiden muodostuminen on niin omituista, että me hiukan kerromme siitä.

Amerikan suuret joet, jotka usein juoksevat 400 peninkulmaa läpi aarniometsien, tempaavat mukaansa yläveden aikana, jolloin ne tulvivat yli äyräittensä, huuhtoen maata peninkulma määrin, kaatuneita puita; näinä takertuvat toisiinsa juurista ja oksista pinoutuen päälletysten mahtaviksi röykkiöiksi. Hyvin usein pysähtyy sellainen uiskenteleva puunrunko liejuiseen joen pohjaan, johon se yhä enemmän ja enemmän juurtuu kiinni muodostaen siten tukikohdan, jonka ympäri toiset uiskentelevat puunrungot tarttuvat kiinni. Näiden juuret ja kuivat oksat sotkeutuvat toisiinsa ja veden tuoma muta, joka kerääntyy niiden ympäri, liittää vähitellen puunrungot jonkunlaiseksi lautaksi. Kuiva ruoho, joka huuhtoutuu veden mukana rannoilta, kokoontuu myöskin tälle lautalle ja täyttää vähitellen siihen jääneet aukot. Vihdoin peittää tuulen aroilta tuoma tomu tämän kummallisen muodostuman maakerroksella.

Nämä puunrungot lienevät maanneet siinä monta, monta vuotta, ruohoja ja pajupensaita on kasvanut ylt'ympäriinsä ja ovat aikojen kuluessa, muodostaneet tuon lujasti kiinnitetyn lautan todelliseksi saareksi, joka kuitenkin joka askeleella vapisee ja hyllyy. Kysymyksessä oleva saari oli kymmenen askelta pitkä ja noin kuuden tai seitsemiin askeleen levyinen. Korkeakasvuisen ruohikon taakse voi mies maaten täydelleen kätkeytyä; myöskin polvilla ollen ei häntä voitu rannalta huomata. —

Aurinko oli jo laskeutunut kauas länteen, ja joen rannalla olevien puiden ympärilleen luomat varjot kävivät yhä, pitemmiksi. Saarella vallitseva mieluisa, vilpoisuus sai Francoisin laskeutumaan maahan pitkäkseen, uinahtaakseen hiukan päivän vaivojen jälkeen. Tom, joka istui saarelle ajautuneella puunrungolla, silmäili aika ajoin rantoja nähdäkseen, olisiko jotakin epäiltävää siellä tulossa; hänen vieressään istui Pedro huuhdellen vedessä paljaita jalkojaan.

"On todellakin jumalallista nautintoa, Tom, saada tällä tavoin loiskutella vedessä", keskeytti Pedro hetkisen kestäneen vaiti-olon, "vaikka minä kumminkin mieluummin olisin tahtonut, että tänään olisimme ennättäneet siihen paikkaan, jossa joki haaraantuu ja jossa kanootti on kätkössä, sillä kaikissa tapauksissa on mieluisempaa kulkea vesitse kuin maitse."

"Se on kyllä totta", vastasi toinen, "mutta nuorukaiselle (hän tarkoitti Francoisia) olisi se ollut liikaa, sillä hän ei ole tottunut niin rasittavaan kulkuun. Sataviisikymmentä peninkulmaa viidessä päivässä ei ole mikään pieni asia kelle tahansa. Mutta minä toivon, että hän vuodessa on tottunut kulkemaan yhtä pitkät matkat kuin me itse."

Pedro ei voinut olla nauraneitta toverilleen, mutta tämä ei huomannut sitä. Kiikutellen yhä jalkojaan edes takaisin raittiissa vedessä, jatkoi hän: "Minä ihmettelen kuitenkin, voiko elämä, joka on täynnä vaaroja ja kieltäymyksiä, pitemmän aikaa miellyttää turvattiasi?"

9

"Minä otan tehtäväkseni saattaa hänet pitämään metsä- ja aroelämää parempana kuin ummehtunutta kammariielämää", sanoi vanha metsästäjä nauraen. "Pitäisikö Francoisista tulla tupaporsas? Tai etkö sinä, Pedro, ole samaa mieltä kuin minä? Eikö ihminen ole luotu hankkimaan itselleen kestävyyttä ja voimaa taistelussa vaaroja vastaan, ja eikö elämää metsissä ole pidettävä parempana kuin kaupunkien tarjoamia hauskuuksia?"

"Aivan varmaan", vastasi Pedro kuivasti, "ja senpätähden juuri ovatkin kaupungit niin tyhjät asukkaista ja metsät sekä arot niin täynnä niitä!"

"Älä tee pilkkaa, minä puhun vakavista asioista", vastasi Tom. "Francois on isänsä kaltainen, joka minun kanssani on kestänyt monta taistelua komancheja, apacheja, kiovaereita ja muita viiliä heimoja vastaan ja minä otaksun, ett'ei omena putoa kauaksi puusta. Ajattele itseäsi, Pedro, tahtoisitko sinä, huolimatta meitä väijyvistä vaaroista, vaihtaa tämän virkistyshetken siihen uneliaasen lepoon, josta on tilaisuus nauttia uudisasunnossa vaivaloisen työpäivän jälkeen? Minä uskon, että nuorukainen tulee ajattelemaan samalla lailla."

Metsästäjien keskustelu häiriytyi yhtäkkiä ja heidän huomionsa kääntyi kummalliseen näkyyn.

"Katso", sanoi kanadalainen, kääntyen toverinsa puoleen, "nuo tomupilvet, jotka nousevat tuolla kaukana, johtuvat villihevosten laumasta, jotka kiitävät tänne sammuttaakseen janoaa, ennenkuin ne ennen yön tuloa koettavat uudelleen palata kaukaisille laidunmailleen. Tuolla ne lähenevät muodoltaan niin muhkeina ja komeina, jommoisiksi Jumala on luonut nuo vapaudessa elävät eläimet — silmät säihkyen tulta, sieraimet avoinna ja harjat liehuvina. Minua haluttaa toden teolla herättää Francois, niin että hänkin saa ihmetellä tätä näytelmää."

"Anna hänen maata, Tom; unessa saa hän kenties nähdä viehättävämpiä näkyjä kuin villihevoslauman."

Vanha metsästäjä huoahti.

"Ja kumminkin on tämä mahtava jopa suuremmoinen näytelmä. Oi, kuinka iloisina juoksentelevat eläimet tuntiessaan itsensä vapaiksi", lisäsi hän.

"Niin, hetkeksi, kunnes intiaanit alkavat niitä ahdistella. Silloin muuttuu kyllä kuva, silloinkin ne tosin juoksevat, mutta — pelosta."

"Nopeaan kuten pilvi, jota tuuli ajaa, ovat ne taas kadonneet", jatkoi Tom, samalla kuin hän katseineen seurasi ylös kohoavia pölypilviä. "Mutta katsos, näytelmä vaihtuu: hirvi on saapunut paikalle, jonka hevoset ovat jättäneet. Näetkö sinä sen suuret loistavat silmät tuolla puiden välissä? Se vainunnee jotakin — katsoppas vain, kuinka se kuuntelee! Ahaa, tuolla tuleekin se jo esille sammuttaakseen janoaan. Tarkastele vain, kuinka sievästi se kielellään hörppii vettä! Nyt kohottaa se päätään; se on kuullut jonkun äänen. Katso, eivätkö sen suusta tippuvat vesipisarat ole valuvan kullan kaltaisia? Mutta nyt minä herätän nuorukaisen."

"Anna hänen maata, sanon minä sinulle."

"Eikö tämä hirvi ole vapauden ja riippumattomuuden vertauskuva?"

"Kyllä siihen hetkeen saakka, jolloin sudet repivät sen kappaleiksi. Hirvi- tai metsäkaurisaitauksessa olisi sillä todellakin toivoa elää pitkältäkin. — Joka asialla on kaksi puolta, rakas Tom."

Vanha metsästäjä ei vastannut tähän mitään, vaan käänsi vain silloin tällöin katseensa makaavaan turvattiinsa. Pedro hypähti ylös ja veti taas saappaat jalkaansa.

"Mitä minä sanoin sinulle?" lausui hän kuunneltuaan hetkisen. "Kuulitko sinä ulvontaa tuolta kaukaa? Sudet varmaankin ovat saalista tavottamassa tuolla arolla. Hirvi parka! Kuten nyt pian käy sen, siten eikä toisin käy jokaisen metsästäjän, joka samoilee metsiä ja aroja."

"Mutta nyt ainakin minä herätän Francoisin", sanoi Tom ja aivan hiljalleen pudisteli nuoria metsästäjää, joka yhdellä hyppäyksellä oli heti jalkeilla.

Sudet olivat jo alkaneet saaliin ajonsa.

Hirvi haarukkaiset sarvet pitkin selkää, kaula kenossa, pää taaksepäin taivutettuna, voidakseen avonaisten sierainten kautta helpommin vetää keuhkoihinsa tarpeellista ilmaa, lensi nuolena yli aavikon. Sen takana juoksi parvi nälkäisiä susia, jotka ajoivat tuota jaloa eläintä uskomattomalla nopeudella.

Hirvi oli pitkän matkan niistä edellä, mutta hiekkakummuilla, kauempana pohjoisessa, voi metsästäjän tarkka silmä huomata toisia susia aivankuin vahdissa, pakottaakseen hirven kääntymään takaisin niiden tovereja kohti.

Hirvi ei näyttänyt huomaavan niitä tai välittävän niistä, sillä se juoksi edelleen samaan suuntaan.

Jonkun matkan päässä vahdissa olevista susista, jotka tukkivat silta tien, pysähtyi se huoahtaakseen.

Se oli nyt vihollistensa ympäröimänä, jotka vetäytyivät yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä kääntyi se ympäri ja hyökkäsi ahdistavia vihollisia vastaan ehtiäkseen niiden ohi joelle. Mutta se ei päässytkään kulkemaan ulvovien ahdistajainsa ylitse, vaan kaatui niiden keskelle. Kaksi niistä tallasi se jalkoihinsa, ja ne jäivät makaamaan maahan. Pari kolme, jotka olivat tarttuneet sen haavaisiin sarviin, paiskasi se kauemma tieltään, Eläin vapautui tämän kautta niistä hetkeksi ja. pakeni kohti virtaa kupeet verisinä ja kieli riippuen laahaten mukanaan yhtä ahdistajistaan, joka hampailleen oli tarttunut siihen kiinni eikä tahtonut päästää saalistaan.

"Niin komeata, niin erinomaista!" huudahti Francois metsästysinnoissaan ja taputti käsiään.

"Komeata eikö totta!" huudahti myöskin Tom hurmaantuneena ja onnellisena nähdessään Francoisin niin iloisena. "Odota, poikaseni, sinä saat kyllä vielä nähdä toisellaisia näytelmiä. Se, mitä täällä näet, on mitätöntä, mutta tuleppa kerran pohjoiseen, Canadan suurille järville ja joille!"

"Katso!" huusi nuori metsästäjä tovereilleen, "eläin on nyt vapautunut vihollisesta, ja sen on onnistunut päästä joelle."

Vesi kohisi ja loiski, kun hirvi voimakkaasti heittäytyi jokeen; sen jälkeen sukelsi hirven pää ja sarvet esille aalloista ja samalla myöskin sen ahdistajien päät, jotka nälkiintyneinä ja saaliinhimoisina eivät tahtoneet päästää hirveä. Noin kymmenkunta petoa jatkoi takaa-ajoa, muut juoksivat ulvoen edes takaisin rannalla.

Hirvi ui juuri aivan lähelle sitä pientä saarta, jossa kolme ystäväämme olivat löytäneet itselleen piilopaikan, kun rannalle jääneet sudet lopettivat ulvontansa ja juoksivat kiireesti tiehensä.

"Ahaa, mitä se oli?" huusi Pedro ihmeissään, "mikä oli syynä moiseen säikähdykseen, joka valtasi yhtäkkiä nuo verenhimoiset pedot?"

Tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, ennenkuin uusi aavistamaton näky antoi siihen vastauksen.

"Kyyristykää, Jumalan tähden kyyristykää alas ruoistoon", huusi hän, samalla itse näyttäen esimerkkiä. "Intiaanit ovat myöskin metsästämässä."

TOINEN LUKU.

Näky, jonka erämaa vastikään oli tarjonnut, muuttui ikäänkuin loitsimisen kautta. Noin tusina villiä hevosia, jotka vähää ennen olivat sammuttaneet janoaan joessa, kiiti täyttä laukkaa yli kentän ja, niiden perästä ratsastaa karautti parvi intiaanisotureja. Istuen kyyryllään hevosen selässä ilman satulaa ja polvet melkein leuan korkeudella, siten antaakseen hevoselleen enemmän vapautta liikkumiseen, kiitivät he melkein myrskytuulen nopeudella eteenpäin vähääkään välittämättä tiellä olevista esteistä.

Aluksi voi huomata ainoastaan viisi villiä ratsastajaa, mutta pian ilmestyi niitä ainakin kaksikymmentä. Toisilla oli keihäät aseina, toiset heiluttelivat kokoonkäärittyjä heittonuoriaan. Kuten parvi laihoja henkiä riensivät ne eteenpäin ja pysähtyivät sitten lähelle saaren vastapäätä olevaa aukeamaa.

Pedro heitti kysyvän katseen kanadalaiseen, ikäänkuin tutkiakseen, oliko hänkin ajatellut tätä mahdollisuutta, kun hän tahtoi saada Francoisin mieltymään seikkailurikkaaseen ja vaaralliseen metsästäjäelämään. .

Hetkiseksi rypistyi Tomin uljas otsa ensi kerran. Synkkä katse oli vanhan metsästäjän vastauksena toverin äänettömään kysymykseen.

"Siinä nähdään", ajatteli. Pedro, "että liian suuri kiintymys ei aina ole hyödyksi. Se panee rohkehimmankin miehen vapisemaan sen puolesta, jota hän rakastaa yhtä suuresti kuin omaa elämäänsä. Meidän kaltaiselle seikkailijalle ei pidä olla mitään, johon hän koko sydämestään on kiintynyt."

Muutos, jonka intiaanien esiintyminen sai aikaan tässä aro-näytelmässä, oli hämmästyttävä. Kuten varpusparvi, kun haukka syöksyy niiden kimppuun, hajaantuivat villit hevoset joka taholle, ja muutamassa silmänräpäyksessä ne olivat kadonneet näkyvistä.

Näytelmä sai lopuksi toisen käänteen. Vieras, jonka piti esittää yhtä lyhyen kuin kamalan osan, oli astunut näyttämölle. Se oli muuan ratsastaja, jonka nuo kolme saarella olevaa miestä heti tunsivat valkoihoiseksi. Maan epätasaisuus oli varmaankin estänyt häntä näkemästä vihollisiaan siihen hetkeen saakka, jolloin hän kokonaan joutui niiden keskelle, sillä intiaanien tummia haamuja näkyi kaikkialla, ainoastaan joelle oli tie vielä vapaa.

Kauhea vaara, johon vieras oli joutunut, näytti kokonaan masentaneen hänet. Ohjaten huolettomasti laukkaavaa hevostaan, heitti hän hämmästyneen katseen ympärilleen — pakoa ei ollut ajattelemistakaan muualle kuin joelle, jonkatähden hän nyt ohjasi hevosensa sinne.

Mutta ne muutamat hetket, jotka olivat kuluneet epäröimiseen, antoivat viholliselle hyvän tilaisuuden lähetä häntä.

"Hän on mennyttä miestä", huusi kanadalainen, "tehköön mitä tahansa, on hänelle nyt jo liian myöhäistä ehtiä joelle. Me emme voi tehdä mitään muuta kuin levollisina ja hiljaa katsella tuota kamalaa näytelmää, joka ihan paikalla avautuu silmiemme eteen."

"Tom ja Pedro! Voimmeko me sallia, että valkoihoinen ja kristitty, jonka me voisimme pelastaa, murhataan meidän näkyvissämme?"

"Mitä voimme me kolme kahtakymmentä vastaan", huomautti Tom. "Meidän täytyy jättää tuo poloinen oman omiensa nojaan."

"Mutta me voimme saattaa hänet yhtä varmaan turvapaikkaan kuin itsekin olemme", vastasi Francois.

"Saattaa hänet yhtä lujaan turvapaikkaan kuin meidän on", toisti vanha metsästäjä. "Kutsutko sinä tätä ruoko- ja pajunoksamuuria varmaksi turvapaikaksi? Uskotko sinä, että nämä lehdet voivat suojella meitä intiaanien luodeilta ja nuolilta? Katso, niiden lukumäärä on jo yli kahdenkymmenen ja nousee sataankin saakka, jos yksikin luodeistamme, joka luonnollisesti ilmaiseisi meidän piilopaikkamme, kaataisi vain yhdenkin villeistä kuolleena maahan. Antakoon taivas anteeksi kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätöntä, sillä kolmen miehen elämä on kallisarvoisempi kuin yhden. Katso tuonne, ne ennättävät jo ennen meitä."

Takaa-ajo oli todellakin lopussa. Pakolainen oli tuskin ennättänyt joen rannalle, kun intiaanin heittonuora kietoutui hänen käsivartensa ympäri, luja nykäys tempasi hänet alas satulasta ja hän putosi maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huomasi onneton olevansa villien ja uhkaavien vihollisten ympäröimänä, jotka, tervehtivät hänen vangitsemistaan kovalla ulvonnalla.

Seurasi hetkisen vaiti-olo. Kolme saarella olevaa metsästäjää loivat toisiinsa kauhua ja sääliä ilmaisevia katseita.

"Jumalan kiitos!" huusi Francois, "ne eivät kumminkaan ole murhanneet häntä."

Vanki nousi todellakin ylös, vaikkakin hän kaatuessaan oli saanut useampia mustelmia ja haavoja ja eräs intiaani — kiovaeri, joksi vanha metsästäjä tunsi hänet hänen puvustaan ja pääkoristeestaan, päästi hänet heti vapaaksi heittonuorasta, jolla hän sitten sitoi hänen jäsenensä.

Tom ja Pedro pudistivat päätään.

"Sitä pahempi hänelle", lausui Pedro nuoren toverinsa sanain johdosta. "Jos hän olisi kuollut, olisi hän myös jo kestänyt kärsimykset. Mutta intiaanien äkillinen vaikeneminen on merkkinä siitä, että kukin niistä miettii keinoa, millä he häntä kiduttaisivat. Valkean miehen vangitseminen on heidän mielestään paljon suurempiarvoinen kuin koko se hevosjoukko, jota he vast'ikään ajoivat takaa."

Kiovaerit olivat astumatta alas hevosen selästä ympäröineet vangin, joka tuskaisena katseli ympärilleen. Kaikkialla hän kohtasi vaskenruskeita naamoja, joissa ei näkynyt vähääkään säälin tunnetta.

Villit neuvottelivat nyt keskenään ja jokainen heistä antoi äänensä.

Yksi intiaaneista, joka näytti olevan joukon johtaja, oli laskeutunut hevosen selästä ikäänkuin hänellä olisi ollut tärkeämpiäkin asioita suoritettavana kuin ottaa osaa neuvotteluun. Hevosen ohjakset viskasi hän eräälle kiovaerille, joka nöyränä otti ne vastaan.

Päällikkö meni alas rannalle; tummempi ihoväri ja mustat sulat hänen pääköristeessaan erottivat hänet muista sotureista.

Hän näytti etsivän jälkiä pienen saaren vastapäätä olevalta rannalta.

Vanhan kanadalaisen metsästäjän sydän sykki kovemmin, kun hän havaitsi nämä päällikön ensimäiset toimet. "Voisikohan tuo punaihoinen lurjus, kuten satujen mainitsema ihmissyöjä, tuntea tuoreen lihan hajun?" sanoi hän hiljaa Pedrolle.

"Sitä en tiedä; — ja se mitä en tiedä, ei tee minua levottomaksi", vastasi tämä.

Intiaani ei näkynyt keksineen etsimiään jälkiä ja joskin niitä olisi löytynytkin, niin olisivat hevosen kaviot polkeneet maan siksi kovasti, että oli aivan turha niitä etsiä. Kiovaer-päällikkö ei kuitenkaan lakannut etsimästä, vaan alkoi nyt kulkea edestakaisin pitkin virran rantaa.

"Tuo punainen paholainen on varmaankin saanut meistä vihiä", sanoi Tom, "ja siinä tapauksessa hän kyllä löytää ne jälet, jotka jalkamme jättivät muutaman sadan askeleen päähän tästä, siinä, jossa me astuimme lautalle, lähtiessämme tälle saarelle."

Sillä välin näyttivät intiaanit lopettaneen neuvottelun valkea-ihoisen vangin suhteen. Nuo kiukustuneet ja raivostuneet puna-nahat olivat kaikesta päättäen keksineet mieleisensä ratkaisun asialle, sillä ilohuudot todistivat, että he olivat nyt selvillä vangin tappamistavasta. Ensin piti heidän kuitenkin saada päällikkönsä "Verikouran" — kuten häntä julmuutensa tähden kutsuttiin — suostumus ja odottaa hänen takaisin tuloaan.

Tämä jatkoi tutkimuksiaan pitkin joen rantaa ja oli nyt tullut siihen paikkaan, jossa nuo kolme metsästäjää olivat astuneet lautalle kulkeakseen jokea pitkin sille pienelle saarelle, jonka he olivat katsoneet sopivaksi yöpaikaksi itselleen. He olivat tosin koettaneet peittää rannalla olevat jälet niin hyvin kuin taisivat, mutta intiaanin tarkka silmä ei ollut niin helposti petettävissä, ja pian oli päällikkö selvillä asian oikeasta laidasta — hän oli hänelle ominaisella tarkkanäköisyydellä keksinyt ne jälet, jotka nuo kolme miestä olivat tehneet mainitulle paikalle joen rannalle —; niiden täytyi siis olla kätkeytyneinä saarella.

Sydämessään riemuiten terävänäköisyydestään, mutta kylmänä ja arvokkaana, kuten päällikkö ainakin, palasi hän takaisin sotilastensa luo. Totisena hän kuunteli, mihin päätökseen he neuvottelussaan olivat tulleet, mutta käden viittauksella hän lykkäsi sen toimeenpanon tuonnemmaksi.

Sittenkuin hän hiljaisella äänellä oli antanut muutamia määräyksiä viidelle ratsastajalle ja nämät täyttä laukkaa lähteneet liikkeelle, lähestyi hän jokea.

Hän astui aivan joen rannalle. Joella, samoin kuin pienellä saarella, vallitsi syvin hiljaisuus, mutta intiaani ei anna moisen näennäisen hiljaisuuden pettää itseään. Päällikkö piti kättään kouristettuna suun edessä ja huusi käyttäen puoleksi intiaanien puoleksi espanjan kieltä: "Pohjan valkoiset soturit voivat astua esiin. Verikoura on heidän ystävänsä, samoin ne, joita hän johtaa."

Kuullessaan nämät sanat, jotka aivan selvään kuuluivat saarelle, puristi kanadalainen Pedron käsivartta. Tom ja hänen toverinsa olivat ymmärtäneet kiovaerin sanat.

"Mitä me vastaamme tuolle heittiölle?" kysyi Tom.

"Ei mitään!" vastasi Pedro lyhyesti.

Suhina ruohikossa, jonka tuulenhenki pani liikkeelle, oli ainoa vastaus, jonka villi sai.

Päällikkö jatkoi: "Kotka ilmassa voi peittää jälkensä kiovaerin silmiltä, lohi ei jätti veteen merkkiäkään itsestään, mutta pohjan valkea metsästäjä ei ole kotka eikä lohi."

"Ei myöskään hanhi", mutisi Pedro. "Hanhi kaakattaisi ja ilmaiseisi siten itsensä."

Intiaani kuunteli uudelleen, mutta metsästäjä oli puhunut niin hiljaa, ettei sanaakaan voinut kuulua rannalle.

"Pohjan valkoihoisista sotureista", jatkoi Verikoura, "on täällä vain kolme", — ja hän pani painoa tälle sanalle, osoittaakseen metsästäjille, että hän kyllä tiesi heidän lukumääränsä — "ainoastaan kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset sotilaat lupaavat kunniasanallaan olevassa heidän ystävänsä ja liittolaisensa."

"Kuule", kuiskasi Tom, "kuinka viekkaita nuo lurjukset ovat!"

"Antaa hänen puhua, niin saamme kuulla enemmänkin", vastasi Pedro. "Minä erehtyisin hyvin suuresti, ellei hänellä olisi meille enempää sanottavaa."

"Kun valkoihoiset soturit pääsevät selville Verikouran aikeista, niin jättävät he piilopaikkansa", jatkoi päällikkö. "Pohjan valkoiset miehet ovat etelän valkoisten miesten vihollisia. Kiovaereilla on koko lauma etelän sotureita hallussaan."

"Hän tarkoittaa kullanetsijöitä, jotka me eilen kohtasimme", huomautti Tom, "Ne ovat joutuneet pahaan ansaan."

"Eivätkö pohjan soturit tahdo liittää ampuma-aseitaan punaihoisten miesten tomahavkiin? Etelän valkeat miehet tuovat mukanaan runsaan varaston aarteita ja hevosia, eivätkö veljeni tahdo taistella yhdessä kiovaerien kanssa ja jakaa saaliin heidän kanssaan?"

"Se oli selvää kieltä."

"Kuuntele vaan tuota punaihoisia pakanaa", sanoi Tom; "ellei tuo nuori mies olisi täällä, niin luoti minun pyssyni rihlatusta piipusta veisi vastauksen hänelle."

Intiaanilta alkoi sillä välin loppua kärsivällisyys. Hän oli melkein varma, että valkoihoiset miehet olivat saarella ja hän tunsi itsensä suurestikin häväistyksi, kun valkeat miehet osoittivat halveksivansa hänen tarjoamaansa ystävyysliittoa.

Kun makeat sanat eivät auttaneet mitään, päätti villi näyttää heille ilkeän puolensa.

"Puhvelin jälkiä erämaassa ei ole helpompi seurata kuin valkeaihoisen jälkiä", alkoi hän uudelleen. "Intiaanit tuntevat puhvelin sen jälkien suuruudesta. Saarella ruoistossa on mies, vahva kuin puhveli, ja hänen molemmat toverinsa ovat syntyisin etelästä."

"Tuon koiran tarkkanäköisyys on ihmeteltävää", sanoi kanadalainen.

"Minä odotan valkoihoisten soturien vastausta", jatkoi päällikkö ja kuunteli hetkisen. "Minä kuulen aaltojen loiskinan ja tuulen suhinan lehdissä. Minä tahdon sanoa valkoihoisille miehille, mitä aallot ja tuuli vastaavat minulle heidän puolestaan. 'Tuhannet harhaluulot ovat vallanneet valkoihoiset', sanovat ne minulle. 'He luulevat, että punaihoisella miehellä ovat silmät niskassa, että hän ei näe heidän jälkiään ja että ruoisto on heillä suojana luoteja vastaan. Verikoura nauraa aaltojen ja tuulen vastauksille."

"Nuo punaihoiset heittiöt ovat muuttuneet ihmeteltävän avomielisiksi", sanoi Pedro.

"Halveksittu ystävä muuttuu usein vaaralliseksi viholliseksi", jatkoi päällikkö.

"Mekin sanomme jotakin sentapaista", sanoi Pedro hiljaa. "Ystävä, joka ystävänä ei voi olla sinulle hyödyksi, voi vihollisena olla sinulle turmioksi. Sanotaanpa vielä: Jumala varjelkoon minut ystäviltäni, vihollisiltani voin itse itseni suojella."

KOLMAS LUKU.

Päällikkö viittasi vankia tulemaan luokseen ja osoitti sormellaan saarta ja etenkin kahden pensaan välillä olevaa aukkoa.

"Voisiko kalpeanaamaisen pyssy lähettää luodin tuohon korkeaan ruoikkoon tuolla kauempana?" kysyi hän. Vanki ei kumminkaan ymmärtänyt, mitä päällikkö sanoi, sillä hän kalpeni ja seisoi liikkumatta ja vastaamatta, villille. Päällikön käskystä pani silloin yksi sotureista vangin pyssyn hänen käteensä, ja nyt käsitti valkeaihoinen vanki, mitä hänestä tahdottiin. Onneton tähtäsi, mutta hänen jäsenensä vapisivat kauhusta, ja pyssy heilui kuten ruoko sinnetänne hänen kädessään.

"Miesparka osunee tuskin saareen, vielä vähemmin meihin", sanoi Pedro.

"Jollei tuolla heittiöllä ole parempia keinoja pakottaakseen meidät puhumaan, niin tahdon tulla elävältä paistetuksi, jos minä aamuun saakka vastaan hänelle yhtään sanaa."

Vanki laukasi, ja luoti lensi vinkuen veteen lähelle rantaa. Intiaani osoitti halveksumista ruumiin liikkeellä, ja, hänen silmänsä harhailivat vakoillen joka taholle.

"Niin, kyllä sinä saat mielelläsi etsiä luoteja ja ruutia sotilaittesi keihäiden ja heittonuorien joukosta", sanoi Pedro ilkkuen.

Ratsastajat, jotka päällikön käskystä hetkinen sitten olivat lähteneet liikkeelle, palasivat nyt. Kaikilla niillä oli nyt mukanaan pyssyt tai nuolet ja jouset. He olivat luultavasti hevosajon alkaessa heittäneet pois nämä aseet, etteivät ne estäisi heitä nopeasti liikkumasta. Sen sijaan loittoni nyt toinen joukkue nähtävästi aikeissa varustautua aseilla.

"Asia alkaa käydä arveluttavaksi", sanoi kanadalainen totisena.

"Hyökkäisimmeköhän me niiden päälle, ennenkuin toiset tulevat takaisin?"' sanoi Pedro.

"Ei," vastasi Tom, "maatkaamme aivan hiljaa, intiaani ei vielä ole täysin vakuutettu siitä, että me olemme täällä."

"Kuten tahdot", sanoi Pedro väliäpitämättömänä ja tähysteli edelleenkin rannalle.

Päällikkö tarttui nyt. itse' pyssyyn ja lähti se mukanaan joen rannalle.

"Intiaanisoturin kädet eivät vapise niinkuin kuiva ruoho tuulessa" huusi hän saarelle. "Mutta ennenkuin minä laukaisen, lasken minä sataan: sitä ennen voivat valkoihoiset miehet, jotka oleksivat saarella, vastata."

"Asetu taakseni, Francois", sanoi kanadalainen holhokilleen.

"Minä jään tähän", sanoi nuorukainen päättävästi. "Minä olen nuorempi enkä välitä hengestäni. Velvollisuuteni on suojella sinua."

"Etkö sinä sitten huomaa, lapseni", sanoi Tom, "että minun ruumiini on joka taholle kuutta tuumaa suurempi kuin sinun; sen kauttahan vihollinen saisi kaksinkertaisen maalitaulun ja sinä antautuisit vaaralle alttiiksi voimatta suojella minua." Näin sanoen muutti vanha metsästäjä paikkaa ja asettui polvilleen Francoisin eteen, joka jäi Tomin jättiläisruumiin taakse kuten muurin suojaan.

Jännitetyin mielin ja pyssynsuu tähdättynä saarta kohti laski päällikkö sataan. Mutta hänen korvansa eivät kuulleet muuta ääntä kuin veden loiskinan hänen jalkojensa juuressa ja tuulen suhinan ruohikossa — kaikkialla, sekä lähellä että kaukana, vallitsi syvä hiljaisuus.

"Sata!" kaikui kuuluvasti metsästäjien korviin. Intiaani kohotti pyssyn ja tähtäsi. Laukaus pamahti, pajunoksia ja ruokoja lenteli kätkössä olevan metsästäjän korvien ympäri, mutta mitään vahinkoa ei luoti tehnyt.

Intiaani antoi muutaman silmänräpäyksen kulua, jonka jälkeen hän huusi kovalla äänellä: "Verikoura on erehtynyt, valkoihoiset metsästäjät eivät ole saarella, hän etsii heitä muualta."

"Uskokoon sitä, ken tahtoo", ilkkui Pedro puoliääneen; "tuo koira on nyt asiasta varmempi kuin ennen. Heti hän ryhtyy tehtävään, mikä on hänestä nautintoa, hän ryhtyy tekemään lopun vanki raukasta. Ei kestä kauan, ennenkuin se tapahtuu; sillä valkoihoisen kidutus on näytelmä, josta intiaani mahdollisimman pian tahtoo nauttia ja iloita."

"Emmekö koettaisi tehdä jotakin tuon onnettoman pelastamiseksi", kysyi Francois.

"Minä en pane vastaan", vastasi Tom, "mutta toivon edelleenkin, että jokin odottamaton tapaus tulee hänelle avuksi. Sitäpaitsi intiaani ehkä vielä epäilee, että me olemme täällä."

Vanha metsästäjä vaipui mietteisiin. Vihdoin näytti hän tehneen päätöksen ja kääntyen Francoisin puoleen sanoi hän:

"Nuori ystäväni, eikö sinun veresi jähmety kauhusta kuullessasi, mitä minulla on sinulle sanottavaa?"

"Epäiletkö sinä rohkeuttani?" vastasi nuorukainen nuhdellen. "Elämälle en anna mitään arvoa, ellei sinua olisi."

Vanha metsästäjä puristi nuorukaisen kättä ja jatkoi: "Kolme miestä ei ole konsanaan ollut suuremmassa vaarassa kuin me nyt olemme. Vihollinen on seitsemän kertaa meitä ylivoimaisempi, ja joskin kukin meistä surmaisi yhden noista heittiöistä, on meidän kuitenkin yhä taisteltava ylivoimaa vastaan."

"Senhän olemme tehneet ennenkin useimmin kuin yhden kerran", keskeytti hänet Pedro.

"Ja sen teemme tänäänkin", lisäsi Francois.