Part 2

"Hyvä, nuori ystäväni, hyvä!" jatkoi Tom. "Mutta tapahtukoonpa mitä tahansa — elävinä nuo riiviöt eivät meitä saa vangiksi. Ja nyt viimeiksi", lisäsi hän äänellä, jonka hän koetti saada varmemmaksi ja vakavammaksi kuin hän todellisuudessa voi, samalla vetäen esiin pitkän puukkonsa, "jos me ruudin ja lyijyn puutteessa joutuisimme vihollisten keskelle eikä meillä enää olisi yhtään pelastuksen mahdollisuutta, jos tämä veitsi olisi ainoa välikappale, joka voisi suojella meitä elävinä joutumasta noiden koirien käsiin, mitä sanoisit silloin, poikani?"

"Silloin sanoisin: lävistä sillä, että saamme kuolla yhdessä."

"Aivan niin", sanoi vanha metsästäjä ojentaen nuorukaiselle kätensä, joka vapisi sisällisestä mielenliikutuksesta. "Tapahtukoon nyt mitä tahansa, emme enää koskaan eroa. Jumala kyllä pitää muusta huolen. Ja nyt koetamme pelastaa tuon onnettoman vangin."

"Hyvä, ryhtykäämme toimeen!" huusi Francois.

"Ei vielä, ei vielä, nuori ystäväni! Katsokaamme ensin, mitä nuo punaihoiset riiviöt aikovat vangille tehdä."

Intiaanit olivat vieneet vangin kahden pyssyn kantaman päähän joesta, jossa itse asettuivat riviin. Vanki seisoi yksin — jonkun välimatkan' päässä heistä — kahleitta ja muutenkin kaikin puolin vapaana käyttämään jäseniään.

"Minä näen, mitä he aikovat tehdä, ikäänkuin olisin ollut läsnä, kun he tekivät päätöksen. He tahtovat koettaa, ovatko tuon onnettoman jalat vakavammat kuin hänen kätensä. He tahtovat nyt nauttia ajometsästyksestä."

"Mitenkä?" kysyi Francois.

"He antavat vangin juosta edelle ja merkin annettua hyökkäävät he hänen päälleen keihäineen ja tomahavkineen. Jos valkoihoinen on nopsa jaloistaan, niin ehtii hän kyllä joelle ennen heitä. Me neuvomme häntä silloin suuntaamaan kulkunsa saarelle."

"Ja hänen takaa-ajajansa?" kysyi Francois.

"Muutamat luodit pyssyistämme suojelevat kyllä häntä. — Jos pelko tekee hänen jalkansa rammoiksi kuten hänen kätensä äsken vapisivat, musertaa ensimäinen intiaani, joka saa hänet kiinni, tomahavkilla hänen päänsä murskaksi. Katsoppas, tuolla suoritetaan pian kaikki loppuun."

Vakava hetki, jolloin ihmisajon piti alkaa, oli tullut, kun päällikkö viittaamalla määräsi sen lykättäväksi. Hän osoitti sotilastensa paljaita jalkoja ja sitten vangin jaloissa olevia puolisaappaita. Käden liikkeellä antoi hän merkin, että piti riisua ne pois.

Vavisten istuutui valkoihoinen hiekalle ja veti hitaasti ja epäröiden saappaat jaloistaan, siten ehkä voittaakseen vielä muutamia minuuttia ja kootakseen ajatuksiaan.

"Oi, mimmoisia koiria, mimmoisia riiviöitä!" sanoi Francois purren vihoissaan hammasta.

"Ole levollinen, nuori ystäväni", varoitti Tom pannen samalla kätensä nuorukaisen suun eteen. "Älä ryöstä tuolta onnettomalta viimeistä pelastuksen toivoa. Pieninkin ääni, jonka tuuli vie täältä villien korviin, tekee heidät epäluuloisiksi ja miehen henki on ehdottomasti mennyttä."

Vanki seisoi taas suorana. Intiaanit, jalka eteenpäin ojennettuna ja valmiina silmillään nielaisemaan valkoihoisen, malttoivat töin tuskin odottaa merkin antamista.

Vihdoin paukutti päällikkö käsiään, ja samassa alkoi ajo.

Valkoihoinen juoksi henkensä edestä, mutta yksi intiaaneista oli kuitenkin vikkelämpi kuin hän. Hän saavutti hänet ja heitti häntä keihäällä, mutta ase lensi pakolaisen käsivarren ja ruumiin, välitse haavoittamatta häntä. Heitto oli niin voimakas, että villi itse kaatui pitkin pituuttaan maahan. Takaa-ajettu katsahti — varomattomasti kyllä — taakseen, ja vaikka tämä seisahdus kesti vain silmänräpäyksen, ratkaisi se kumminkin hänen kohtalonsa. Tomupilven ympäröiminä lähestyivät häntä hänen ahdistajansa ja välkkyvä kirves välähti jo hänen päänsä yli, kun hän vielä kerran kokosi kaikki voimansa ja voimakkaasti hypäten pääsi aivan virran äyräälle.

Kanadalainen nosti salaman nopeudella pyssynsä ylös, mutta peläten osuvansa siihen, jonka hengen hän tahtoi pelastaa, epäröi hän ampua. Mutta kumminkin näkyi kohta välähdys, luoti kiiti hänen tarkasta pyssystään — ja kuolon huudahdus kuului rannalta. Samalla hajoitti tuulenhenkäys tomupilven, ja metsästäjät näkivät, että luoti oli kaatanut yhden villeistä. Tämä piti kuitenkin kädessään onnettoman valkoihoisen päästä tempaamaansa päänahkaa, itse makasi vanki poloinen mykkänä hiekalla joen rannalla.

Odottamaton laukaus, jota seurasi metsästäjien sotahuuto, sai aikaan raivoisan ulvonnan rannalla, ja muutamat intiaanit menivät varomattomuudessaan niin pitkälle, että he uhkamielisinä sinkauttivat aseensa saarta kohti.

Päänahaton vanki parka nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja vaipui taas nääntyneenä maahan, Tämä kauhea näytelmä pöyristytti metsästäjiä.

"Oi millaisia koiria!" huudahti Tom purren hammasta. "Mutta jos ne ovat ainoastaan nylkeneet häneltä päänahan, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä siitä ei seuraa vielä kuolema, hän voi vielä pelastua."

Ja ikäänkuin yllytyksenä rohkean päätöksensä toimeenpanemiseen tuntui tuosta hyväsydämisestä metsästäjästä aivan kuin valittava ääni vastaiselta rannalta rukoilisi häneltä turvaa.

"Tuo onneton pyytää apua", sanoi hän: ja nyt vasta hän kohotti päänsä pensaikosta, jossa hän oli ollut kätkeytyneenä.

Nähdessään ketunnahkaisen hatun kookkaan metsästäjän päässä ja pitkän, raskaan pyssyn, jota, hän käänteli käsissään kuten hienoa vitsaa, tunsivat intiaanit hänet peljätyimmäksi vihollisekseen ja nähdessään tämän odottamattoman näyn, vetäytyivät kaikki hämmästyneinä takaperin.

"_Lumivaaran kotka_!" kaikui kuuluvasti saarelle.

Sen nimityksen olivat intiaanit omalla kielellään antaneet tuolle pelätylle metsästäjälle. Samaten kutsuttiin Pedroakin, tuota pelätyn kanadalaisen eriämätöntä toveria, kaikkialla punaihoisten keskuudessa yksinomaan nimellä "Pilkkakirves".

Tom hymyili vaan halveksivasti, kun hän näki intiaanien kauhun, jonka hänen esiintymisensä oli heihin vaikuttanut.

"Minä käyn noutamassa vangin tuolta", sanoi hän Pedrolle, "te saatte suojella selkääni, mutta teidän pitää ampua vuorotellen, niin että luoti aina on valmiiksi ladattuna. Kuuletko, poikani!"

Sen enempää miettimättä astui jättiläinen veteen, joka ulottui häntä hartioihin saakka. Pyssyä, josta hän ei koskaan luopunut, pitivät punaihoiset arvossa, ja heidän raivoisasta ulvonnastaan ei hän välittänyt vähääkään.

Nuoliparvi suhisi ilmassa, mutta suurin osa niistä ei osunut rantaan, toiset eivät osuneet sinne saakkakaan, vaan putosivat maahan. Nyt kohotti yksi niistä harvoista intiaaneista, joilla oli tuliluikut mukanaan, pyssynsä, mutta ennenkuin hän ehti tähdätä, kaatui hän Pedron luodin lävistämänä maahan.

"Nyt on sinun vuorosi, Francois", sanoi Pedro heittäytyen samalla maahan, voidakseen siten selällään maaten uudestaan ladata pyssynsä.

Francois laukaisi nyt, mutta sekä kivääri että käsi olivatkin epävarmat.

Hänen luotinsa sattui tosin yhteen kiovaeriin, mutta tämä ainoastaan päästi huudon kaatumatta maahan, ja tätä hetkeä, jolloin ei kumpikaan kivääri ollut ladattuna, käyttivät intiaanit hyväkseen heittämällä muutamia nuolia kanadalaiseen. Mutta Tom kyyristyi nopeasti alas ja nuolet lensivät veteen tekemättä mitään vahinkoa.

Kun rohkea metsästäjä oli saapunut rannalle, oli Pedro jo uudelleen ladannut pyssynsä ja oli valmis ampumaan toistamiseen.

Villit olivat epäröiviä ja hämmästyneitä, ja sitä käytti Tom hyväkseen nostaen onnettoman ylös. Kaikeksi onneksi oli haavoitetulla vielä kyllin mielenmalttia pitää kiinni metsästäjän kaulasta ja hartioista, niin että tämä voi vapaasti liikutella käsivarsiaan.

Taakkoineen astui kanadalainen uudelleen veteen ja kulkien takaperin koetti päästä itse ja viedä haavoittuneen turvapaikkaan.

Pedron pyssy paukahti toistamiseen ja vastauksena kaikui yhden intiaanin kuolonhuuto.

Molempain toveriensa pyssyjen suojelemana voi Tom onnellisesti suorittaa, paluumatkan, ja muutaman minuutin kuluttua laski rohkea metsästäjä tuon melkein tunnottomassa tilassa olevan valkoihoisen miehen alas pienelle saarelle.

NELJÄS LUKU.

"Niin, nyt olemme täällä", sanoi kanadalainen, kun hänen molemmat toverinsa onnitellen puristivat häntä kädestä, "ja mikä on pää-asia: kolme noista punaihoisista riiviöistä on saanut surmansa. Tällä kertaa nuo heittiöt kyllä jättävät meidät rauhaan, sillä nyt heillä kyllä on muutakin tehtävää. Sinä, nuori ystäväni, et ampunut niinkään huonosti katsoen siihen, että se oli ensi kerta, ja kun sinä kerran saat käsiisi kunnollisen kiväärin, tulee sinusta oivallinen ampuja."

Surulliset ajatuksensa näkyi Tom unhottaneen äskeisten tapausten johdosta ja kääntyen tuskissaan voihkivan valkoihoisen miehen puoleen sanoi hän: "ei ollut meidän vallassamme, hyvä ystävä, pelastaa päänahkaanne. Minä olen tuntenut monta, jotka ovat olleet samassa tilassa kuin te ja vuosikausia ovat he saaneet kärsiä heidän ilkeytensä takia. Henki on kuitenkin pelastettu, se on pääasia, ja me teemme minkä voimme sitä suojellaksemme."

Sillä aikaa kun Tom puheli haavoitetulle näitä lohdullisia sanoja, oli Pedro tuonut yksinkertaisen siteen, joka käärittiin pään ympäri pitämään kiinni vedessä kastettuja hienonnettuja pajun lehtiä. Kun side oli kääritty ja veri pesty kasvoilta, näkyi onnettoman kammottavaa haavaa tuskin ollenkaan.

Arolla oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Iltatuuli puhalsi haavanlehtiin ja auringon säteet kimmelsivät leveän joen veden kalvoon.

Kanadalaisen kysymykseen mainitsi haavoittunut heikolla ja katkonaisella äänellä, että hän kuului siihen kullanetsijäin matkueesen, jonka nuo kolme metsästäjää edellisenä päivänä olivat kohdanneet ja että hän, jonka joukon johtaja oli lähettänyt tiedusteluretkelle, aivan odottamatta oli joutunut villien kynsiin. — Uupumus valtasi hänet ja hän vaipui levottomaan uneen. Toiset jatkoivat sillä välin keskustelua.

"Kolmea heittiötä vähemmän on meillä siis pelättävänä", alkoi kanadalainen, "jälellä on siis vielä seitsemäntoista. Oletko sinä, Pedro, huomannut, montako pyssyä niillä on?"

"Seitsemän, luulen minä."

"Niistä meidän oikeastaan tarvitsee vain pitää väliä", jatkoi Tom, "sillä nuoli tuskin kantaa tälle saarelle."

"Mutta jos ne saavat lisäväkeä?" huomautti Pedro.

"No, sitä emme voi auttaa: — jättäkäämme kumminkin kaikki nämä pelotukset, henkemme on Jumalan kädessä. Aurinko on laskemaisillaan", jatkoi vanha metsästäjä vaitiolon jälkeen; "jos olisi nyt jo pimeä, voisimme lähteä toiselle rannalle ja sieltä paeta, mutta niinkauan kuin ei ole täysin pimeä, on sielläkin villejä, ja siten joutuisimme kahden tulen viiliin. Meidän on sentähden pakko pysyä täällä ja piiloutua niin hyvin kuin voimme. Tällä saarella ollessamme eivät nuo lurjukset voi oikealta eikä vasemmalta puolelta hyökätä kimppuumme, sillä täällä suojelee vesi meitä. Meidän täytyy sentähden pitää, huolta noista molemmista rannoista."

Asian tuntijana tarkastettuaan pienen saaren toista rantaa, tuli kanadalainen levollisemmaksi. Lukematon joukko juuria ja puunrunkoja, joita vesi oli kulettanut rannalle, muodosti jonkunmoisen luonnollisen varustuksen, jonka lävitse pyssyn luoti ei voinut tunkeutua. Sitä vastoin tätä toista puolta, josta käsin tähän saakka oli tehty hyökkäyksiä, ympäröitsi vain ruohot ja pajupensaat, joista oli vähän turvaa.

Metsästäjät ryhtyivät heti toimiin tämänkin puolen varustamiseksi; vähemmässä kuin neljännestunnissa laitettiin kuntoon rumatekoinen, mutta vahva rintavarustus vastikään veden tuomista irtonaisista puunrungoista — rintavarustus, joka säästi puolustajat useammasta kuin yhdestä vaarallisesta haavasta.

"Aivan niin", sanoi Tom hyvillä mielin katsellen työtä. "Näiden puunrunkojen takana voit sinä, Francois, olla yhtä turvassa kuin jos seisoisit linnan muurien takana. Ainoat, jotka voivat tuottaa meille vaaraa, ovat rannalla seisovat puut, mutta minä en tahdo olla trappi, jos jonkun noista punaihoisista heittiöistä onnistuu kiivetä niiden latvaan."

Tom hieroi käsiään mielihyvästä ja osoitti Francoisille turvailisimman paikan.

"Oletko huomannut", sanoi hän kääntyen Pedron puoleen, "että koko saari vapisi ja hyllyi joka kerran kun me ponnistelimme nostaissamme puun runkoja?"

"Kyllä", vastasi tämä, "tekisi melkein mieli uskoa, että se tahtoi nostaa ankkurin voidakseen sitten uida virran mukana edelleen."

Metsästäjistä tuntui, ettei vaaran hetki ollut kaukana ja että heillä kaikesta päättäen oli kestetfävänä pitkä ja tuima taistelu. Tom kehoitti tovereitaan säästämään ampumavaroja ja neuvoi Francoisia suojelemaan itseään. Sitten hän puristi molempia tovereitaan kädestä, jonka jälkeen nuo kolme metsästäjää asettuivat vartiopaikkoihinsa.

Oli alkanut hämärtää, jonka tähden metsästäjät entistä suuremmalla tarkkuudella seurasivat tapahtumia. Pensaat rannalla muuttuivat oudoiksi, aavemaisiksi, ja varjot lähenivät yhä pientä saarta. Mutta mitä heikommin metsästäjien silmä voi erottaa pimeydessä, sitä tarkemmaksi tulivat heidän korvansa, eikä mikään olisi voinut saattaa heidän harjaantuneita aistimiaan erehtymään.

"Pedro", sanoi kanadalainen äkkiä kääntyen toverinsa puoleen ja samalla hän osotti vastaisia rantaa, "eivätkö sinusta pensaat tuolla tule suuremmiksi?"

"Kyllä, minä olen jo muutamia minuutteja sitä katsellut", oli vastaus, ja samalla kohotti Pedro pyssynsä.

"Odota vielä hetkinen, tuo nuori mieskin voi jotain toimittaa. Katso", sanoi hän kääntyen Francoisin puoleen ja osotti sormellaan erästä toista kohtaa rannalla; "pidä tarkoin silmällä pensasta, joka on tuolla kahden poppelin välissä oikealla tuosta korkeasta pajusta. Etkö huomaa siinä mitään?"

"Jollen erehdy, ei siinä ennen ollut pensasta."

"Hyvä", kuiskasi kanadalainen säihkyvin silmin. "Selvästi näkyy, että silmäsi on harjaantunut senjälkeen kuin olet alkanut oleskella erämaassa. Kun olet ollut vielä vuoden kanssamme ja käynyt kouluamme, niin on silmäsi yhtä tarkat kuin taitavalla metsästäjällä Kanadan suurien järvien ympärillä. Niin, kyllä asia on kuten sanot. Intiaanit ovat pitkin joen rantoja hakanneet nämä pensaat, joista he aivan salaperäisesti ovat tekaisseet itselleen tuon meitä vastapäätä olevan suojapaikan, joten tarvitaan tarkkaa silmää huomaamaan heidän viekkautensa. Nuo lurjukset kuvittelevat mielessään meidän olevan meksikolaisia. — Ota pyssysi, Francois, ja tähtää tarkasti keskikohtaan. Juuri noin; ja nyt laukase!"

Samassa paukahti Pedronkin pyssy, ja molemmilta puolin luuhistuivat pensaat kokoon. Molemmat metsästäjät heittäytyivät silmänräpäyksessä maahan ladatakseen taas kiireimmiten pyssynsä, ja näin voiva! he välttää niitä luoteja, joita intiaanit raivokkaasti ulvoen kaikista pyssyistään lähettivät heitä kohti, niin että risuja ja korsia tuli satamalla metsästäjien päälle.

"Ellen erehdy, on nyt jälellä vain viisitoista", sanoi Toin ja samalla hän taittoi kuivan oksan viiteen osaan ja pisti ne maahan — "on hyvä laskea kuolleiden lukumäärä. Pidä nyt vaaria", keskeytti hän pilantekonsa, "minä näen poppelin lehtien tuolla liikkuvan, eikä suinkaan tuuli tuolla tavoin pudistele oksia, vaan luultavasti on se yksi punaihoisista lurjuksista, joka joko kiipeää siihen tai on jo sen latvassa."

Pamahdus, ja luoti, joka lensi yhteen niistä puunrungoista, joista metsästäjät olivat tehneet suojapaikan, todisti, että vanha metsästäjä oli arvannut oikein.

"Tuhat tulimmaista!" sadatteli kanadalainen, "noista heittiöistä alkaa olla, haittaa: meidän täytyy menetellä viisaasti saadaksemme intiaanin näkyviin."

Samalla hän riisui hattunsa, ja metsästyspaitansa, jotka hän sitten pani riippumaan niin, että viholliset ne näkivät.

Francois katseli tarkoin tuota vanhaa kettua.

"Ja nyt varovasti", kuiskasi kanadalainen, "jos vihollisemme olisivat valkoihoisia, en minä asettuisi tuon linnunpelättimen taakse, vaan sen viereen, sillä ne luulisivat metsästyspaitaa ja hattua minuksi, mutta intiaania ei voi siten pettää. Hän tähtäisi vasemmalle tai oikealle puolelle nuttuani, ja sentähden asetun minä sen laakso. Laskeudu sinä alas, Francois, ja samoin sinäkin Pedro; muutaman minuutin kuluttua kuulette te luotien suhisevan ympärilläni."

Tom kyyristyi nuttunsa taakse valmiina heti ampumaan poppeliin, niin pian kuin intiaani siellä tulisi näkyviin.

Kävi niinkuin hän oli edeltäpäin sanonutkin. Lakki riippui muutaman sekunnin paikallaan, kun luoteja lensi molemminpuolin puunrunkoa, ja kanadalainen huudahti hymyillen: "Kas niin! Mutta löytyy valkoihoisia, jotka voivat vetää intiaania nenästä. Francois, pistäppä sillä aikaa uusi puupala maahan, sillä heti on meillä yhtä vihollista vähemmän." Sitten hän hitaasti nosti pyssynsä.

Haavan oksien välistä tuli näkyviin epäselvä varjo, josta kuitenkin selvästi erotti intiaanin pään. Intiaani tahtoi kiivetä ylös nähdäkseen, mitä laukaus oli saanut aikaan. Pyssystä, joka ei koskaan ollut erehtynyt, pääsi nyt laukaus, ja kuten puusta putoava kypsä hedelmä, vieri utelias oksalta oksalle, turhaan tavoitellen kiinni jostakin suuremmasta oksasta.

Tätä mestarilaukausta seurasi sellainen kauhean raivoisa ulvonta, niin että yksin tuo haavoitettu kullanetsijäkin heräsi unestaan. "Pyhä neitsyt", voihki hän, "armahda minua."

"Kiittäkää häntä ennemmin", keskeytti hänet Tom, "ulvonnallaan voivat intiaanit tosin säikähdyttää sellaisen ensikertalaisen kuin te olette, mutta ei suinkaan metsästäjää, joka on tottunut erämaan elämään. Nämä lurjukset koittavat matkia sakaalia, joka öisin ulvoo erämaassa, ja matkivat niin, että luulee heitä olevan parikymmentä, mutta useimmin on heitä vain neljä tai viisi. Jospa saisimme nämä heittiöt hyökkäämään yhtaikaa, niin ei ainoakaan heistä palaisi kotikyläänsä kertomaan omaisilleen tappiostaan. Mutta hiljaa, nyt tiedänkin", sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Jos me loikoilemme täällä ja olemme olevinamme kuolleita, niin eivät luodit satu meihin, sillä niitä pitäisi lähettää puun latvoista, eikä sinne enää toinen mielellään nouse. Nuo heittiöt janoovat nyt vertamme eivätkä tahtoisi lähteä täältä saamatta meidän päänahkojamme. Eteenpäin siis ja reippaasti toimeen; minä uskon sen onnistuvan."

Kuten aina, seurasi nytkin sanoja toiminta, ja nuo kolme metsästäjää olivat tuskin nousseet suoriksi puunrunkojen taakse, ennenkuin yhteislaukaus joen rannalta räsähti ruoikon laidassa. Kanadalainen painoi äkisti lakkinsa alas, ikäänkuin laukaus olisi sattunut häneen; syvä hiljaisuus, joka vallitsi nyt saarella, näkyi saattaneen intiaanitkin siihen luuloon.

Muutamia sekunteja myöhemmin seurasi uusi parvi nuolia ja luoteja saarelle, mutta yhä oltiin siellä hiljaa ja ääneti. Kuolon hiljaisuus tuntui vallitsevan ruoikossa ja pajupensaikossa.

Metsästäjät loikoilivat edelleenkin pitkän aikaa liikkumatta, tähystellen puiden latvoihin.

"Eikö teistä näytä kuin yksi heittiöistä aikoisi kiivetä ylös pajuun?" kysyi Pedro hiljaa; "oksat liikkuvat niin omituisesti."

"Aivan varmaan", vastasi Tom yhtä hiljaa, "eikä se ole kukaan muu kuin itse Verikoura, sillä kellään toisella ei olisi rohkeutta sitä tehdä. Älkää liikkuko, olkaa olevinanne kuolleita. Älkää liikkuko edes siinäkään tapauksessa, että hän ampuisi. Uskallan lyödä vetoa suurestakin summasta, että hän tässä hämärässä ja kovassa mielenliikutuksessa, jossa hän ehdottomasti nyt on, pelätessään luodin joka silmänräpäys sattuvan häneen, ei osu kehenkään meistä."

Huolimatta siitä ilmeisestä vaarasta, johon he tämän juonen kautta joutuivat, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus, joten kukin heistä jäi liikkumatta makaamaan paikoilleen.

Punaihoinen soturi kiipesi erittäin varovasti oksalta oksalle, kunnes hän pääsi siksi korkealle, että voi nähdä saaren keskustaan.

Vaikkakin lehdet kätkivät hänet noiden kolmen metsästäjän näkyvistä, oli kumminkin hämärästä huolimatta vielä siksi valoisa, että voitiin tarkata kutakin hänen liikettään. Intiaani uskalsi nyt pistää päänsä lehtien välistä ja tarkastella pientä saarta. Nähdessään maassa makaavat ruumiit, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän kenties epäili, että tässä oli petosta, sillä äkkiä tuli koko hänen ruumiinsa näkyviin, ärsyttääkseen siten metsästäjiä käyttämään pyssyjään siinä tapauksessa, että he vielä, olivat elossa. Mutta saarella ei näkynyt mitään liikettä. Päällikkö — sillä kuten Tom oli oikein arvannut, oli se itse päällikkö — kohotti nyt aivan hitaasti pyssyään, laski sen poskelleen, pani sen sitte alas ja toisti useamman kerran tätä leikkiä. Mutta valkoihoiset olivat liikkumatta, ja tämän johdosta, villi päästi kaikuvan riemuhuudon ja laukasi pyssynsä. Suurenpuoleinen puunsirpale, joka oli irtautunut aivan lähellä Pedron päätä olevasta puusta, sattui metsästäjää otsaan ja haavoitti häntä lievästi. Pedro pysyi kumminkin yhtä liikkumatta kuin hänen vieressään oleva pudonnut kuiva puupalanen. "Kirottu punanahka, odotappa vain, minä kyllä tulen tekemään tilin kanssasi", siinä kaikki, mitä hän sanoi.

"Onko joku tullut haavoitetuksi?" kysyi Tom huolissaan.

"Pieni naarmu vain, eikä mitään muuta", vastasi Pedro.

Villi päästi uudelleen riemuhuudon ja laskeutui sitten alas puusta.

Metsästäjät vetivät syvän henkäyksen; hetki oli ollut hyvin arveluttava, joka olisi kyllä pannut heikkohermoisemmat miehet vapisemaan.

Heidän petoksensa ei kuitenkaan vielä ollut täydelleen onnistunut. Intiaanit lienevät edelleenkin epäröineet, koska viimeistä laukausta seurasi juhlallinen hiljaisuus.

"He kyllä mielellään haluaisivat päänahkaamme, mutta eivät uskalla tulla niitä ottamaan", sanoi Pedro.

"Kärsivällisyyttä", vastasi Tom. "Intiaanit ovat kuten korppikotkat, jotka tarttuvat kuolleesen ihmiseen vasta sitte, kun se on alkanut mädäntyä. Silloin vasta päättävät he siihen ryhtyä. — Mutta asettukaamme taas paikoillemme."

Pedro oli tuskin ennättänyt silmäillä ruoistoon, ennenkuin hän kuiskasi: "Nuo heittiöt tulevat."

Nyt nähtiin todellakin yhden intiaanin hitaasti ja epäröiden astuvan alas veteen, koetellakseen siten vihollisen kärsivällisyyttä. Hänen esimerkkiään seurasi toinen intiaani, ja molemmat näyttivät yhä varovaisemmin lähestyvän rantaa. Lopuksi voi kanadalainen nähdä kymmenen samanlaista olentoa, joiden ilkeästi maalattuja kasvoja kuu nyt valaisi.

"Jos oikein tunnen intiaanit, niin kahlaavat ne kaikki perätysten joen poikki. Ota sinä, Francois, tähdätäksesi etumaista, tähtää sinä, Pedro, keskimmäistä, viimeisestä pidän minä huolen. Se saattaa punanahoissa aikaan häiriön, ja meille on siitä se etu, että me olemme hyökkääjinä. Siitä tulee ottelu mies miestä vastaan, mutta minä uskon, että me kumpikin, sinä Pedro ja minä, huolehdimme muista. Sinä, Francois, saat tehtäväksesi mahdollisimman pian ladata pyssyjämme, niin että meillä hätätilassa on aina turvapaikka valmiina."

VIIDES LITKU.

Intiaanit tulivat vihdoin vähän lähemmäksi, ja metsästäjät tunsivat etumaisen niistä Verikouraksi, joukon johtajaksi. Kiovaerit olivat nyt niin lähellä, että Francois voi erottaa päällikön kiiluvat silmät, jotka yhtämittaa harhailivat pensaalta pensaalle, keksiäkseen vaaran oikeaan aikaan.

Nyt oli hetki tullut, jolloin Tomin käsky piti panna täytäntöön.

Mutta kun Francois oli aikeesta ampua päällikköä, kumartui tämä alas. Joko hän sitten aavisti vaaran olevan lähellä, tai antoi kuu, joka paistoi Pedron pyssynpiippuun, hänelle varoitusmerkin, mutta oli miten oli, hän katosi veden pinnan alle.

"Ampukaa!" komensi kanadalainen.

Se intiaani, joka, tuli viimeisenä, vaipui veteen kuten salaman lyömänä, molemmat toiset ponnistelivat vielä jonkun aikaa vedessä, joka vei heidät sitte mukanaan.

Tom ja Pedro olivat nopeasti heittäneet pyssyt luotaan antaakseen Francoisin ladata ne uudelleen, ja odottivat nyt paljastetuin veitsin intiaanien hyökkäystä taistellakseen heidän kanssaan mies miestä vastaan.

"Tulkaa esille, heittiöt!" huusi kanadalainen julmalla äänellä ja ojensi koko jättiläisvartalonsa. "Astukaa, vaan esiin! Vai ovatko kiovaerit muuttuneet naisiksi, koska eivät uskalla tulla noutamaan meidän päänahkojamme?"

Tähän vanhan metsästäjän pilkalliseen puheeseen ei vastattukaan mielettömällä ulvonnalla, joka samalla olisi ollut merkkiini hyökkäykseen. Kolmen toverin kuolema ja päällikön katoaminen olivat saattaneet heidät kokonaan pois suunniltaan.

"Uskaltavatko punaihoiset soturit nylkeä päänahan ainoastaan vainajilta?" lisäsi Pedro nauraen pilkallisesti. "Ovatko kiovaerit korppikotkien kaltaisia jotka syövät vain ruumiita? Astukaa esiin vain, te pelkurit sudenpenikat."

Kun villit vihdoinkin toipuivat hämmästyksistään, kääntyivät he ympäri ja yhtäkkiä olivat he kaikki kadonneet.

"Jumalan tähden, anna heti tänne pyssyni", sanoi Pedro hiljaa. "Aivan lähellä saarta ui tuo veteen sukeltanut päällikkö, joka nyt puolestaan on olevinaan kuollut."

Hän tempasi pyssyn, jonka Francois hänelle ojensi ja tähtäsi tarkasti veteen. Siellä kellui villin ruumis liikkumattomana selällään käsivarret ojennettuina ja niin selvästi näköisenään, että melkein luuli näkevänsä mustien silmien säihkyvän. Pedro tähtäsi, mutta laski uudelleen pyssyn alas, ja sillä välin ui ruumis virran mukana alaspäin hitaasti ja jäykkänä.

"Minä olen erehtynyt", huudahti metsästäjä ivallisesti. "Valkeat miehet eivät ammu kuolleita intiaaneja, he tarvitsevat ruutinsa noita toisia punaihoisia varten."

Villi kulki edellämainitulla tavalla virran mukana eteenpäin. Pedro tähtäsi toisen kerran keskeyttäen uudelleen ampumisen ja sitten taas toistaen saman leikin.

"Ei" sanoi hän lopuksi, "minun täytyy kostaa tuolle konnalle."

Laukaus pamahti ja ruumis katosi veden pinnalta.

"Miltähän sinusta tuntunee, poikani", hymyili Pedro.

"Oletko surmannut hänet?" kysyi Tom.

"En, minä olen vain musertanut hänen oikean olkapäänsä", vastasi Pedro aivan viattoman näköisenä, "tehdäkseni hänet yhtä levottomaksi kuin hän kerran teki minut. Jos olisin hänet tappanut, ei hän emää tuossa uisi."

"Parempi olisi ollut, että olisit tappanut hänet", sanoi vanha metsästäjä suuttuneena. "Miten voimme nyt selviytyä? Minä olin toivonut, että pääsisimme näistä hornan hengistä mies miestä vastaan taistellen, mutta nyt pitää alkaa taas uudelleen alusta pitäin, sillä veden yli emme voi mennä ja hyökätä heidän kimppuunsa."

"Niin, minulla on asiasta oma erityinen mielipiteeni", sanoi Pedro istuutuen samalla toverinsa viereen. "Kuusi puuaidoista olemme saattaneet sen suuren hengen metsästysmaille, neljätoista on, siis vielä elossa, vaikkakin ainoastaan kymmenen on ollut näkyvissä. Uskallan lyödä vetoa, että päällikkö on lähettänyt muutamia niistä hankkimaan apua. Meillä on siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko heti paeta tai jäädä tänne."

"Sinä olet oikeassa", vastasi kanadalainen hiljaa. "Niin, jos meitä olisi vain kaksi, puolustaisin minä ehdottomasti pakoa. Kiovaerit tosin hevosineen saavuttaisivat meidät pian, mutta me kahden selviytyisimme pian heistä."

"Kaikissa tapauksissa olisi se parempi kuin jäädä tänne kuten ketut luolaansa, josta ne savun avulla karkoitetaan."

"Aivan oikein", vastasi Tom, "mutta meillähän on vielä tuo onneton kullanetsijä, jota emme voi jättää tänne, kun kerran niin suuren vaaran uhalla olemme hänet pelastaneet."

Pedro oli sillä välin ottanut esiin nahkalaukustaan vähän ruokaa, kuivaa lihan ja karkeata maissileipää. Aterioidessa käänsi Pedro useamman kerran korvansa joelle päin kuunnellen tarkkaan.

"Minusta tuntuu ikäänkuin kuulisin jonkun loiskivan vedessä", sanoi hän hiljaa. "Virran loiskunaa se ei ole, eikä siellä myöskään voi olla puhveleita, sillä tähän aikaan päivästä ne eivät tule tänne janoaan sammuttamaan."

Näin sanoen nousi hän ylös ja astui saaren toisesta päästä toiseen tarkastellakseen virtaa kummallekin suunnalle. Ohuet sumupilvet, jotka nousivat vedestä, estivät häntä näkemästä kauemmaksi.

"Minä en näe muuta kuin paksuja pilviä", sanoi Pedro suuttuneena.

Äskeinen epäselvä ääni vaikeni ja sitten vallitsi vain syvin hiljaisuus saarella.

Mutta äkisti lopetti joen molemmilta puolilta kuuluva kova ulvonta tämän hiljaisuuden. Metsästäjät säikähtyivät ja katselivat hämmästyneinä toisiaan.

Mitä tämä merkitsi, ei ollut heidän vaikea arvata.

Tästä hetkestä alkaen ei pakoa ollut ajattelemistakan. Intiaanit olivat miehittäneet joen molemmat rannat ja kummaltakin puolelta ympäröineet tuon pienen saaren.

"Nyt juuri voi kuukin laskea", sanoi Pedro raivostuneena puristaen nyrkkiään. "Mitä hyötyä meillä on siitä, ja kuka tietää, kuinka monta vihollista meillä on ympärillämme?"

"Tästä tulee oikea riemunpäivä noille punaihoisille, kun ne saavat kolme kunniallista valkeaa metsästäjää kynsiinsä", jatkoi Pedro hetkisen vaitiolon jälkeen. "Mutta minä sanon noille koirille vasten naamaa, mitä he ovat ja minkälaisina minä heitä pidän. Kenties he silloin tekevät asiasta lyhyen lopun."

"Et kai sinä tahtone tehdä kuten intiaanit", puuttui puheesen Tom, "jotka virittävät kuolinhuutonsa eivätkä voi olla ylistämättä urotöitään silloinkaan, kun ovat jo sidottuina kidutuspylvääseen."

"Ja miksi ei, sehän ei ole tyhmää menettelyä, helpompi on kuolla sankarina, jos muistelee, että on elänyt kunnon miehenä."

"Ajatelkaa ennemmin kuolemaamme kristityn lailla."

Metsästäjien keskustelu loppui pian ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Kaukaa kuului laukauksen kuminaa heidän korviinsa. He kuuntelivat ja pian oli heillä selvillä, että tuo yhtämittainen ammunta voi kuulua vain kullanetsijäin leiristä, johon intiaanit olivat hyökänneet.

Tähän kaukaa kuuluvaan jylinään sekaantui vastaiselta rannalta kuuluva ääni, jonka metsästäjät heti tunsivat.

"Aukaiskoot nyt valkonaamat korvansa", kuultiin puhujan huutavan. Puhuja oli Verikoura, sama päällikkö, jonka olkapään Pedro oli musertanut. Hänen oli onnistunut saapua rannalle ja hän antoi nyt kahden sotilaansa kantaa itsensä takaisin alas joelle.

"Miksi pitää valkoihoisten avata korvansa?" huusi Pedro veden yli. "Valkoihoiset miehet halveksivat kiovaeripäällikön lupauksia ja nauravat hänen 'uhkauksilleen."

"Minä kuulen sen", alkoi intiaani taas. "Valkoihoiset ovat ja heidän täytyy olla urhoollisia. Etelän valkoihoisten miesten kimppuun on nyt hyökätty, mikseivät metsästäjätkin ryhdy heitä vastaan."

"Koska jalopeura ei pyydystä saalistaan yhdessä sakaalin kanssa, koska sakaalit vain osaavat ulvoa silloin, kun jalopeura on atrioimasssa."

"Valkonaamaiset menettelevät kuten voitettu intiaani, joka nauraa voittajilleen", vastasi päällikkö. "Kotka nauraa kyllä Irvihampaan herjaussanoille, joka matkii kaikkia ääniä. Verikoura ei puhu Irvihampaalle."

"Mitä sinä tahdot minusta, päällikkö?" lausui silloin kanadalainen.

"Verikouran pitää kuulla kun etelän suuri soturi rukoilee henkensä puolesta", vastasi päällikkö. "Lumivuoren kotka tulkoon joen yli, ja minä vannon soturikunniani ja isäini luiden kautta, ettei hänelle mitään pahaa ole tapahtuva. Mutta noiden kolmen muun on kuoltava."

Tom ei katsonut maksavan vaivaa vastata tähän esitykseen ja itse asiassa oli tämä paljon häpeällisempää kuin ehdotus yhtyä intiaaneihin kullanetsijöitä vastaan. Hänen äänettömyytensä ymmärsi päällikkö aivan hyvin, sillä kun hän oli hetkisen odottanut vastausta, hän jatkoi: