Part 3

"Valkonaamat kuulevat nyt päällikön äänen viimeisen kerran ennen kuolinhetkeään. Minun sotilaani ympäröivät nyt sekä joen että tuon pienen saaren joka, taholta. Paljon on vuotanut intiaanien verta, se pitää kostaa; valkoihoisten veren täytyy myöskin vuotaa. Punaihoisella miehellä on kumminkin kärsivällisyyttä odottaa. Hän tahtoo nähdä valkoihoisten veren valuvan vasta silloin, kun se kauhusta on jähmettynyt ja nälästä vähentynyt. Hän tahtoo saada valkoihoiset elävinä. Kun hän näkee ne edessään, ei sotureina, vaan nälkiintyneinä koirina, silloin hän tutkii, mitä valkoisella miehellä on sisässään, miten pelko ja puute on heitä jäytänyt. Heidän nahastaan tekee hän satulan sotahevoselleen ja heidän päänahkansa hän kuivaa majassaan. Sotilaani vartioivat saarta neljätoista, päivää ja neljätoista yötä, ja valkonaamaiset kesyttyvät sillä aikaa."

Tämän kauhean uhkauksen jälkeen katosi intiaani puiden taakse eikä häntä enää kuulunut eikä näkynyt.

Kuu oli sillä välin laskeunut ja kaukaa kuuluva pyssyjen pauke vaiennut. Hiljaisuus ja pimeys sallivat kolmen metsästäjän vielä lähemmin nähdä, kuinka helppoa heille olisi ollut ennen intiaanien apujoukkojen tuloa päästä vastaiselle joen rannalle siinäkin tapauksessa, että heidän olisi ollut pakko kantaa käsivarsillaan tuo päänahaton kullanetsijä.

"Meillä on siis vielä neljätoista päivää odotusaikaa", sanoi Pedro, joka ensiksi keskeytti vaitiolon. "Mutta mitäpä hyötyä meillä on tuosta intiaanien kunniavahdista, ellei meillä ole mitään syötävää. Kunniaani kautta, minä luulen, ettei meillä ole muuta ajanvietettä kuin kalojen pyynti."

Kanadalainen ei vastannut toverinsa pilapuheeseen, vaan sanoi: "Käyttäkäämme hyödyksemme nämä muutamat tunnit ennenkuin päivä valkenee."

"Mitenkä sitten?" kysyi Pedro.

"Pakenemalla tai jollakin muulla tavalla."

"Emmekö voi koettaa, pelastautua uimalla? Yö on nyt aivan pimeä. Kun intiaanit eivät näe meitä kun jokeen astumme, antavat ne meidän paeta. Koetellakseni heidän valppauttaan teen minä kokeen."

Kanadalainen laittoi oksaisen puolen puunrungosta, joka oli jokseenkin ihmisruumiin näköinen ja pani sen varovasti veden pinnalle. Puu uiskenteli hitaasti virran mukana.

Kolme metsästäjää seurasi vaitiollen ja jännityksissään puupalan liikkeitä. Sitten vasta kun se oli kadonnut sumuun ja pimeyteen, alkoi Tom taas puhua.

"Te näette nyt", sanoi hän, "että varovainen uimari voi lipua virran mukana yhtä huomaamatta kuin tämä puunoksa: ei yhtään intiaanin ole ollut näkyvissä."

"Aivan oikein", vastasi Pedro, "mutta kuka voi mennä takuusen siitä, ettei intiaani voi tehdä eroa ihmisen ja puunkappaleen välillä? Ja sitäpaitsi on joukossamme yksi sellainen, joka ei voi uida."

Vanhan metsästäjän kasvot synkistyivät uudelleen. "Niin", sanoi hän, "kurjasti menettelisimme, semmoinen teko saattaisi meidät onnettomuuteen."

Mutta, myöskin toivo pelastua uimalla raukesi äkkiä, sillä mahtavat nuotiotulet, jotka viholliset olivat sytyttäneet molemmille puolin jokea, loivat punertavan valonsa veden pinnalle valaisten jokea hyvin kauas. Ellei näitä nuotiotulia olisi ollut, olisi voinut luulla, ettei rannoilla ollut yhtään ihmistä. Ei ainoatakaan intiaania näkynyt, ei yksikään ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.

Joesta nouseva sumu sakeni sakenemistaan ja ympäröi lopuksi koko pienen saaren. Rannat näyttivät loittonevan yhä kauemmas, kunnes ne lopulta kokonaan katosivat. Ainoastaan tulet välkkyivät vielä heikosti, ja puiden rungot näyttivät suunnattomilta varjokuvilta.

KUUDES LUKU.

Tom ja Pedro tiesivät, kuinka tavattoman itsepintaisia intiaanit ovat. Sentähden ei heiliä ollut vähääkään toivoa, että ne väsyisivät hyödyttömään piiritykseen tai että Verikoura käskisi soturiensa hyökätä vihollisten päälle ja hävittää ja tappaa heidät pikaisessa, murhaavassa ottelussa.

Punertava valo tunkeutui vähitellen joen yli leijailevan sumupeitteen läpi ja näytti yhä lähenevän, tehden seudun valoisammaksi ja valoisammaksi ikäänkuin olisi ollut tulipalo lähellä.

Pitkäaikainen oleskelu aarniometsissä ja aroilla oli tutustuttanut molemmat metsästäjät niin tarkoin sen vaaroihin, että he heti arvasivat syyn tähän kummalliseen loisteesen.

"Minä huomaan, mitä intiaanit aikovat, aivan kuin he olisivat sanoneet minulle sen edeltä käsin", sanoi kanadalainen, "Sinä puhuit vastikään ketuista, jotka savulla tukahdutetaan luolaansa. Se juttu voi muuttua nyt todeksi: nuo heittiöt aikovat polttaa meidät omaan pesäämme."

Kanadalaisen puhe näyttäytyikin pian todeksi, sillä ei viipynyt pitkää aikaa, ennenkuin loimuava liekki joella uiskentelevasta nuotiotulesta punasi pienen saaren ruoiston ja pajupensaikon.

"Mimmoisia koiria! Sehän on kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti kokoonpantu tulensytytin!" huudahti Pedro. "Sen avulla tahtovat ne sytyttää saaremme tuleen."

"Aivan oikein", vastasi kanadalainen, "tuli on vaarallinen vihollinen."

Intiaanien laatima tulensytytin läheni lähenemistään hiljaa, mutta, varmasti Metsästäjät voivat selvään eroittaa pihkaisten puiden räiskeen, ja mustien savupilvien leijaillessa yläilmoissa oli saari ja joen rannat niin kirkkaasti valaistu, että voi selvään eroittaa joka esineen. Saaren puolustajia ei kuitenkaan näkynyt, he makasivat piiloutuneina puunrunkojen alla.

"Siitä saat, intiaanilurjus", sihisi äkkiä Pedro. "Sinä et ainakaan voi kotikylässäsi kertoa, kunniallisen kristityn viimeisestä kuolonkamppauksesta."

Näin sanoen työnsi hän pyssynsä piipun ruoiston läpi, ja samassa luuhistui intiaanisoturi vastaisella rannalla maahan.

"Hyödytön kosto", sanoi Tom nähdessään vihollisen kaatuvan.

Ikäänkuin kiovaerit olisivat halveksineet voitetun vihollisen luoteja, vallitsi rannalla edelleenkin kolkko hiljaisuus eikä ainoatakaan ulvahdusta seurannut kuolevan soturin viimeistä huokausta.

"Hiisi vieköön!" huusi Pedro raivosta mielettömänä. "Kuta useampia noita lurjuksia voin lähettää edelläni paremmille metsästysmaille, sitä levollisemmalla mielellä kuolen."

Ladaten uudelleen pyssynsä, etsi hänen silmänsä kaikkialta molemmilta rannoilta kostonsa uhria.

Sillä välin katseli Tom lakkaamatta tulen sytyttäjää, joka, jos se tarttuisi kiinni pieneen saareen, ehdottomasti sytyttäisi sen tuleen. Hän teki sentähden rohkean päätöksen koettaen hajoittaa tuota sytyttävää lauttaa ennenkuin se tulisi saaren rantaan, jonka kautta vaara olisi saatu vältetyksi. Mutta samassa kun hän seiväs käsissä varustautui hajoittamaan tulensytyttäjän ruohosta tehtyä pohjaa, suhisi luotisade hänen ympärillään, niin että hänen täytyi luopua aikeistaan.

"Nuo lurjukset tahtovat saada meidät elävinä käsiinsä", sanoi hän hiljaa, "mutta me emme vielä ole heidän kynsissään." Ja samassa syöksyi hän salaman nopeudella veteen ja katosi toveriensa näkyvistä.

Ennenkuin Pedro ja Francois aavistivat, mitä kanadalainen aikoi tehdä, oli tämä sukeltaen veden alla tarttunut jättiläiskäsivarsillaan kiinni palavaan puunrunkoon ja kääntänyt sen ympäri. Jo minuutin kuluttua oli tuli sammunut poristen kovasti vedessä, ja joella sekä saarella, vallitsi taas täydellinen pimeys.

"Ulvokaa nyt niin paljon kuin haluttaa", sanoi hän pudistellen itseään kuten villakoira, "ette vielä ole meitä saaneet. Mutta näinköhän meille aina käy yhtä onnellisesti?"

Niin kuinka monesta vaarasta heidän vielä pitikään suoriutua! Kukapa voi edeltäkäsin arvata niitä juonia, joita intiaanit yhä uudelleen keksivät heitä varten!

Äkkiä hyppäsi Pedro korkealle ylös samalla päästäen huudahduksen — tällä kertaa ilonhuudahduksen.

"Tom ja Francois, me olemme pelastetut", huudahti hän. "Me olemme pelastetut, minä vakuutan sen teille."

"Pelastetutko!" toisti vanha metsästäjä ilosta vapisevalla äänellä, "Puhu, Pedro, mutta pian!"

"No kuulkaa sitten minua", jatkoi Pedro. "Jo silloin kun me katkoimme suojaksemme tarpeellisia puunrunkoja ja oksia, ihmetytti minua, että tämä pieni saari kiikkui sinne tänne, ja vielä enemmän se vaappui nyt, kun sinä voimakkaalla hyppäyksellä syöksyit veteen. Minä luulen, että koko laitos pyörähtäisi ympäri. Nyt ajattelin hetkisen, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, joiden päällä seisomme. Me kolmen kesken voisimme kenties käsivoimin irroittaa juuriltaan tämän pienen saaren. Sumu on sakea, yö pimeä, ja aamulla päivän koittaissa —"

"Voisimme olla jo kaukana täältä", lisäsi Tom. "Ryhtykäämme toimeen! Hiukan koleahko tuuli ennustaa uuden päiviin lähenemistä, eikä meillä ole liikaa aikaa hukattavissa."

Kanadalainen nousi ylös.

"Mitä sinä aijot tehdä?" kysyi Francois. "Emmekö me kaikki kolme yhdistä voimiamme, kuten Pedro on ehdottanut, ja irroita saarta?"

"Kyllä, ilman epäilystä, poikaseni. Mutta jos me kukin ponnistamme voimamme, on koko saari vaarassa mennä kappaleiksi, ja se olisi suurin onnettomuus, joka meitä voisi kohdata. Meidän pelastuksemme riippuu siitä, että voimme irroittaa saaren semmoisenaan, jommoiseksi luonto on sen muodostanut. Minä tahdon tehdä yksin kokeen. Saari on luultavasti tarttunut kiinni pohjaan juurtuneesen suureen juureen tai vahvaan oksaan. Aikojen kuluessa on vesi kentiesi uurtanut näitä juuria ja oksia, ja siitä juuri tahdon tulla vakuutetuksi."

Samalla yölinnun kauhea huuto keskeytti keskustelun.

Valittava ääni, joka niin äkkiä häiritsi yön hiljaisuutta, oli Pedrosta paha enne.

"Pöllön kirkuna tämmöisessä tapauksessa ei ennusta mitään hyvää", lausui ennakkoluuloinen metsästäjä, jokseenkin huolestuneena.

"Hullutuksia", puuttui puheesen Tom, "ja sinä annat niin helposti pettää itsesi! Intiaanilainen vahtisoturihan vain antaa merkin. Ne tahtovat joko kiinnittää toveriensa huomion meihin tai vain näyttää, että he ovat valppaina. Kenties voi se myös olla jonkunlainen kuolinhuuto, jolla punaihoiset tahtovat hauskuuttaa aikaamme."

Tämä vanhan metsästäjän aavistus toteutui pian, sillä sama ääni kuului nyt toiselta rannalta milloin ilkkuvana, milloin valittavana.

"Minua haluttaisi karjaista noille heittiöille tiikerin tavoin, sillä tiikereitä he ovat", sanoi Pedro suuttuneena.

"Ole mieluummin vaiti", sanoi kanadalainen, "sillä sitenhän ilmaisisit heille suunnan, missä me olemme. Nuo konnat eivät ole täysin selvillä siitä, ja se on meille eduksi."

Näin sanoen astui Tom äänettä ja varovasti veteen, joka ulottui häntä vain olkapäihin saakka ja kulki ympäri koko saaren: silloin tällöin katosi hän joko osaksi tai kokonaan vedenpinnan alle, sillä hän koetteli käsivarsillaan kaikkia reunoja tullakseen vakuutetuksi, että saavi oli juurtunut kiinni.

Tämä tutkistelu antoi suotuisan tuloksen. Ruoisto ja pajupensaikko olivat juurtuneet siihen lietteesen eli mutaan, joka vuosien vieriessä oli kerääntynyt puunrunkojen väliin. Syvemmällä virtasi vesi vapaasti. Saaren kiiimityspaikan täytyi siis olla keskellä. Siitäkin saivat metsästäjämme kohta varman tiedon, sillä kun Tom oli hetkisen levähtänyt, laskeutui hän uudelleen veteen ja sukelsi aivan saaren alle. Melkein hengetönnä ilmestyi hän taas takaisin ja kertoi, että saari oli, kuten laiva ankkurissa, kiinni yhdellä ainoalla juurella, joka oli juurtunut joen pohjaan.

"Ja mitä nyt on tehtävä?" kysyi Francois.

"Niin, ankkuri pitää nostaa ylös", vastasi jättiläinen, "sitten pääsee laiva liikkeelle."

Muutaman minuutin perästä, jotka kanadalainen oli tarvinnut hengähtääkseen, sukelsi hän vielä kerran veteen. Yhtäkkiä vapisi koko lauttalaitos aivan samoin kuin laiva hyökyaallokossa; saarella olevat metsästäjät tunsivat siitä, miten tavattomia ponnistuksia heidän toverinsa vedessä sai tehdä. Kumean jysähdyksen jälkeen, joka muistutti laivan ajamista kalliolle, näkyi Tom taas vedenpinnalla, jonka jälkeen hän yhdellä hyppäyksellä oli saarella. Ja kas! lautta alkoi hitaasti kääntyä ympäri ja aivan hiljaa lipua virran mukana.

SEITSEMÄS LUKU.

"Jumalan kiitos!" huudahti vanha metsästäjä; "ainoa ja viimeinen este, joka pidätti meitä Iässä, on poistettu, ja nyt olemme päässeet irti."

Virran mukana alkoi pieni saari todellakin kulkea eteenpäin.

"Kohtalomme on Jumalan käsissä", jatkoi Tom. "Jos saari pysyy eheänä virranuomassa, pääsemme me pian pimeän suojassa intiaanien alueelta. Oi, Jumalani; vielä muutama tunti pimeää ja me olemme pelastetut!"

Kolme metsästäjää uivalla lautallaan olivat ääneti, sillä pienintäkin ääntä piti välttää, etteivät intiaanien vahtisoturit huomaisi, mitä joella tapahtui.

Kuten merimiehet laivalla, jonka tuuli on irroittanut mastot ja peräsimen niin että se ajautuu karia kohti, jolla se empimättä pirstoutuu, seurasivat nuo kolme metsästäjää lautan epävarmaa kulkua.

Yötuuli suhisi pajupensaissa ja runkojen latvoissa, ja tutkivin silmin koettivat metsästäjät katsoa sumun läpi, sillä mitään muuta ei heillä ollut pelättävänä kuin että ajautuvat jommallekummalle rannalle. Nyt lakkasi taas tuulemasta, pelättyä rantaa ei näkynyt, vaan yltympäri vallitsi niin sakea sumu, ettei edes rannalla olevia, puitakaan näkynyt.

"Rohkeutta edelleenkin!" sanoi Pedro "Niin kauan kuin emme vilahdukseltakaan näe rantaa, on se merkkinä, että olemme oikealla tiellä. Mutta mikä raivoisa ulvonta kaikuu aamulla pitkin joen rantoja, kun intiaanit päivän sarastaessa eivät löydä jälkiäkään meistä eikä saaresta!"

Yhtäkkiä katkaisi Pedro puheensa ja katseli huolestuneena rantaa, kohti, josta hän keskellä sumupilveä luuli selvään erottavansa puiden haamut. Syrjästä näkyi myöskin heikko valo, joka yhä kirkastui, niin että metsästäjät pian huomasivat puiden varjoja, jotka joka hetki selvenivät, ja lopuksi eivät he ollenkaan epäilleet, että he todellakin ajautuivat rantaa kohti. Tom ja Pedro katsoivat toisiinsa huolestuneina.

Merkkien avulla huomautti kanadalainen tovereitaan, että he hiljaa ja varovasti kyyristyisivät alas ja painautuisivat puunrunkoja vasten, niin ettei heidän ruumistaan yhtään näkyisi. Niin tehtiinkin, mutta kaikki tähystelivät kuitenkin yhä lähestyvää ja uhkaavaa vaarapaikkaa.

Nyt voivat he selvään erottaa ei ainoastaan rannalla olevat puunrungot, vaan myöskin niiden keskellä intiaanihaamun, joka täydessä sotavarustuksessa seisoi liikkumattomana pienen nuotiotulen ääressä.

He näkivät nyt selvään, että villi soturi todellakin seisoi heidän edessään ja jopa kerran näytti, kuin hän olisi huomannut jotain epäiltävää joella, sillä hän nosti kätensä silmien eteen voidakseen nähdä paremmin ja samalla hän kumartui kauas eteenpäin.

"Näinköhän tuo heittiö epäilee jotakin", kuiskasi kanadalainen Pedrolle.

"Jollei pyssy saisi aikaan suurempaa ääntä kuin nuoli, olisin minä jo aikoja sitte saattanut tuon lurjuksen intiaanien autuaille metsästysmaille", mutisi Pedro kiukuissaan.

Intiaani näytti todellakin epäilevän jotakin, sillä hän työnsi pitkän keihäänsä maahan, lähti pois nuotiotulen luota ja riensi rannalle.

Kun metsästäjät eivät enää voineet seurata kiovaerin liikkeitä, suureni heidän jännityksensä entistä enemmän: pieninkin ääni olisi ilmaissut heidät.

Valittava huuto, jonka kautta vahtisoturit toinen toisilleen ilmoittivat asemastaan, pani metsästäjät vapisemaan.

Parin minuutin kuluttua palasi soturi takaisin vartiopaikkaansa nuotiotulen ääreen, ja metsästäjät hengittivät hiukan helpommin. Saari kulki edelleenkin yhä lähemmäksi rantaa.

"Tom", kuiskasi Pedro toverilleen, "jos se edelleenkin kulkee samaan suuntaan, niin joudumme tekemisiin vahtisoturin kanssa. Jos me voisimme vain oksan avulla hiukan ohjata lauttaa, niin olisi helppo muuttaa sen suuntaa."

"Siihen olemme kumminkin pakotetut ryhtymään", vastasi kanadalainen, "ja se on joka tapauksessa toki parempi kuin suoraa päätä syöksyä vihollistemme kynsiin. Mutta katsokaammepa ensin, kulettaako virta meitä todellakin rannalle. Jos siten on asianlaita, niin emme saa epäröidä kauemmin."

Samulla hän otti kuivan puupulan ja viskasi sen jokeen. Hetkisen kierteli puupala paikoillaan ja sitten alkoi se kulkea joen keskustaa kohti. Suurimmalla jännityksellä oli metsästäjä seurannut tämän pienen puupulan kulkua, nyt hän kääntyi toveriensa puoleen ja kuiskasi: "virta kulettaa meitä taas keskelle jokea."

Virta teki käännöksen aivan lähellä rantaa, ja heti kohta alkoi uiva saari kulkea joen keskustaa pitkin.

Hitaasti kului tunti täynnä pelkoa ja toivoa, ja tulet intiaanien leirissä häipyivät vähitellen.

Kun raitis aamutuuli, tuo auringonnousun ennustaja, alkoi puhaltaa ja haihduttaa sumua, olivat he loitonneet kauas pienen saaren alkuperäiseltä paikalta ja olivat nyt turvassa.

Mutta kauhistuttavaa oli Verikouran raivo. Huolimatta musertuneesta olkapäästään, joka sai aikaan sanomattomia kipuja, ei hän ollut väistynyt paikaltaan. Jo yön kuluessa oli sanansaattaja saapunut, tuoden sen tiedon, että hyökkäys kullanetsijäin leiriä vastaan oli mennyt myttyyn, että monta soturia ja joukon johtaja oli kuollut, ja että hänen heimonsa nyt vaati häntä tulemaan joukkoja johtamaan. Mutta Verikoura ei ollut tahtonut ryhtyä tähän kunniakkaasen toimeen, ennenkuin olisi verisesti kostanut noille kolmelle metsästäjälle. Ja nyt kun aamutuuli oli haihduttanut sumun, eivät ainoastaan hänen pelottavat vihollisensa olleet poissa, vaan myöskin tuo pieni saari oli kadonnut, ja vaikka hän tuntimääriä antoi etsiä tarkoin molemmat rannat, ei heistä nähty ainoatakaan jälkeä.

Francoisista tahdomme vain lisätä, että hän suurella innolla antautui seikkailurikkaasen metsästäjäelämään, että hän monta vuotta metsästeli yhdessä vanhojen toveriensa kanssa ja hänestä itsestään tuli mainio metsämies sekä villien punaihoisten suuresti pelätty vihollinen.