Part 1

language: Finnish

LEVOTTOMIA UNIA

Kirj.

Edith Södergran

Suomentanut Uuno Kailas

Alkulauseen kirjoittanut Hagar Olsson

Helsingissä, Tulenkantajain Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

Edith Södergranin kohtalo (Hagar Olsson) "Olen onnellinen" (Uuno Kailas)

RUNOJA

Minä näin puun Päivä viilenee Minä Levottomia unia Kalkkiin neljään tuuleen Mustaa tai valkoista Syksy Tähdet Metsän hämärä Metsän vaalea tytär Pohjolan kevät Sureva puutarha Ihmeellinen meri Laulu vuorella Ero Minun sieluni Rakkaus Elämä Tuska

SYYSKUUN LYYRA

Hämärä Olemisen riemu Neidon kuolema Olenko valehtelija? Nietzschen haudalla Ilmestyskirjan henki Huolettomuus Kalmein jumala Lyyrani Tulevaisuuden kulkue Orfeus

RUUSUALTTARI

Ruusualttari Chimborazzolle Kärsimyksen kalkki Satulinnani Työaseen valitus Jumalat tulevat Kaikki metsän kai'ut Sisar Mennyttä

TULEVAISUUDEN VARJO

Mysteerio Vanha valtias Luojat Kiertotähdet Tulevaisuuden varjo Autuus Tantalos, täytä maljasi Verkko Yksinäisyys Auringon noustessa Materialismia Hamlet Hyasintti Kruununi on liian raskas Sataa, sataa Animaalinen hymni Päätös Suuri puutarha

MAA JOTA EI OLE

Havainto Muotokuva Yöllinen madonna Syksyllä Vaarallisia unia Erokselle Prinsessa Sairaita päiviä Ei mitään Eräs elämä Grimace d'artiste Sarastus Elämäni, kuolemani ja kohtaloni Mustalainen Lapsuuteni puut Oi taivaan kirkkautta Lokakuun aamu Jumala on kaikkialla Maa jota ei ole Tulo Hadekseen

EDITH SÖDERGRANIN KOHTALO

On harvinaisen riemullista, että "Tulenkantajat" aloittavat kustannustoimintansa julkaisemalla valikoiman Edith Södergranin runoja. Edith Södergran oli meillä Suomessa uuden sukupolven airut. Meidän nuori runoutemme, sekä suomen- että ruotsinkielinen, on huomattavissa määrin saanut vaikutuksia häneltä. Hän edusti ensimmäisenä sitä uutta henkeä, sitä lannistumatonta elämänuskallusta, joka nyt on nuoren polven johtotähtenä. Alussa häntä pilkattiin ja häväistiin, niinkuin tuskin ketään runoilijaa ennen häntä on Suomessa pilkattu. Mutta nuoriso uskoi jo silloin hänen nimeensä, pieni kannattajajoukko kertyi hänen ympärilleen. Tuo joukko on vuosi vuodelta kasvanut, hänen runoutensa on tullut laajemmissakin piireissä tunnetuksi, sen maine on kulkeutunut kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Ruotsissa ovat myös vanhemman polven edustavimmat arvostelijat, kuten tri John Landqvist, antaneet hänen runoudelleen vilpittömän tunnustuksensa, vieläpä pitäneet sitä huomattavimpana ilmiönä nykyajan pohjoismaisessa lyriikassa. Tie tulevaisuuteen on avautunut hänen runoudelleen. Hänen laulunsa on saanut vastakaikua ihmisten sydämissä, hänen runoutensa jumalkipinä on sytyttänyt tulen ihmisten mieliin. Aavistamme jo nyt, kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ettei hän turhaan yksinäisyydessään uneksinut tulevasta tehtävästään:

muovailla, muovailla ihmisten suuren joukon riemuksi jumalille.

Edith Södergran oli niin erikoinen ilmiö, että hänen runouttaan on vaikea täydellisesti ymmärtää, jollei tiedä mitään hänestä ihmisenä. Edith Södergrania ei ole helppo kuvata, sillä hän oli aivan toista laatua kuin me tavalliset järki-ihmiset, häneen eivät mitkään sovinnaiset mittapuut sovellu. Hän oli mielikuvituksen lemmikki, lapsi ja nero, oikullinen ja leimahteleva kuin lieska, luoksepääsemätön ja epämääräinen kuin satuprinsessa. On ylivoimainen tehtävä kuvata häntä. Koetan tässä kumminkin esittää muutamia piirteitä, joiden täydennyksen lukija ehkä voi löytää hänen runoudestaan.

Kun minä yksitoista vuotta sitten, hänen toisen runokokoelmansa juuri ilmestyttyä, ensimmäisen kerran tapasin hänet, teki hän minuun hyvin oudon vaikutuksen, pelottavan ja samalla kiehtovan. Hänen puheensa oli outoa, hän puhui sillä tavalla kuin voimme kuvitella ihmisten puhuvan keskenään, kun jumalanvaltakunta juuri on perustettu maan päällä. Se joka oli tottunut sovinnaisiin puhetapoihin ja sovinnaisiin vertauskuviin, joutui hänen edessään heti ymmälle. Hänelle mielikuvat olivat todellisuutta, ja todellisuus näennäinen. Kun hän puhui puusta, niin se ei ollut puu, vaan sielu, joka kärsi ja iloitsi niinkuin hänkin, ja katseli maailmaa omalta näkökannaltaan. Kun hän puhutteli rakasta kissaansa, niin hän ei puhutellut kissaa, vaan vertaistaan, persoonallisuutta, salaperäistä olentoa, jonka nimi oli Nonno ja jonka omaperäinen mielikuvituselämä häntä viehätti.

Vasta perästäpäin minä tulin ajatelleeksi, minkä näköinen hän oikeastaan oli. Hänen tukkansa oli suuri ja pörröinen, kastanjanruskea, hän oli hyvin laiha ja vaatteet vanhanaikuiset. Kasvot olivat voimakkaat, suu täyteläinen, ilme omituinen, riemun- ja kärsimyksensekainen, silmät suuret, harmaat, kuunvalonhohteiset. Nuo silmät vangitsivat, niissä oli harvinainen suggestiivinen voima. Sain heti sen vaikutuksen, että tässä hennossa naisruumiissa asui palava aktiivisuus ja tahdonvoima, joka vapautuneena olisi voinut mullistaa maailmoja, vaikkapa jonkun sotapäällikön hahmossa.

Hänen ympäristönsä oli yhtä outo kuin hän itsekin. Hänen kotinsa oli ränstynyt huvila Raivolassa, jossa hän eli yksin äitinsä kanssa, aivan eristettynä, suuressa köyhyydessä, keuhkotautisena ja työhön kykenemättömänä. Hänen vanhempansa olivat aikaisemmin asuneet Venäjällä — isä oli Nobel-yhtiön palveluksessa — mutta perhe muutti myöhemmin kokonaan Raivolaan. Siellä oli Edith Södergran kasvanut ja elänyt suurimman osan elämäänsä. Hän tosin kävi saksalaista kirkkokoulua Pietarissa, mutta koulunkäynti keskeytyi hänen huonon terveytensä vuoksi jo vuonna 1908, jolloin hän oli kuusitoistavuotias. Sen jälkeen hän oleskeli milloin Raivolassa, milloin Nummelan parantalossa, kunnes hän syksyllä 1911 matkusti Sveitsiin, Davosin parantolaan. Keväällä 1914 hän palasi kotiinsa — lähtemättä sieltä enää milloinkaan. Sota syttyi, perhe menetti kaiken omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa, isä oli kuollut jo aikaisemmin. Äidille ja tyttärelle alkoi pakolaisten kurja, avuton elämä, vaikka he asuivatkin omassa isänmaassaan. On itsestään selvää, että sellainen elämä muodostui keuhkotautiselle ja muutenkin heikolle runoilijattarelle kohtalokkaaksi.

Sairaus, köyhyys ja eristyneisyys eivät kuitenkaan voineet lannistaa hänen elämän tahtoaan. Tuosta maaperästä orastivat hänen kosmilliset näkemyksensä ja hänen fantastiset toiveensa kuin hehkuvat kukat erämaan hiekasta. Sairashuoneen seinien sisäpuolella, taistellessaan tuskaisesti päivästä päivään heikkoutta, kurjuutta ja uupumusta vastaan, uneksi hän lunastavansa maailman muutamien valittujen sielujen avulla. Hän uneksi keräävänsä kaikki sisarensa ja veljensä, kodittomat kulkijat, jotka ovat rääsyihin puettuina, mutta omistavat rikkautta enemmän kuin ruhtinaat, "suureen puutarhaan", josta he antaisivat maailmalle uuden elämän. Hänen kotiansa ympäröi muuten romanttinen, villiytynyt puutarha, jonka me usein tapaamme hänen runoudessaan. Raivola on harvinaisten puitten luvattu maa, niitä kasvoi Edith Södergraninkin puutarhassa, sekä tammia että lehtikuusia. Hänen lyriikassaan puut elävät omaa, salaperäistä elämäänsä, opettajina, tovereina ja symbooleina. (Omituinen pikku seikka ansaitsee ehkä tulla huomatuksi: Hänen omaan nimeensä sisältyi puun nimi — gran, kuusi — sekä myös viittaus siihen, mihin ilmapiiriin hänen temperamenttinsa kuului — söder, etelä.)

Edith Södergranin runous on elämänhurmion synnyttämää ja samalla aktiivisesti taistelevaa runoutta. Hänen sävynsä on leikillinen, ylimielinen, riemullinen. Hänen runoutensa yllättää meidät ihmeenä, kun tiedämme, miten sairas hän itse oli ja miten raskaissa oloissa hän eli. Siinäpä olikin hänen suuri voittonsa! Sairaus vain tehosti hänen elämäntuntoaan. Pienessä aforismikokoelmassaan "Kirjavia huomioita" on Edith Södergranilla lause, joka valaisee hänen omaa asemaansa: "Että elämä ympäröi meitä, eikä meillä ole aikaa siihen, se korostaa elämän viehätystä kiihoittavalla tavalla, niinkuin taivas uskovaisille lisää maan viehätysvoimaa." Hän tuntee luita ja ytimiä myöten, ettei hänellä ole aikaa elämää varten, siksi hän maalaa sen niin palavin värein, siksi seikkailut, onni ja suruttomat juhlat — koskaan saavuttamattomat! — esiintyvät niin eriskummallisen ihanina. Sitäpaitsi sairaus ja köyhyys eristivät hänet muusta maailmasta, estäen harhaanjohtavia vaikutuksia ulottumasta häneen. Hän antautui runoilemiseen koko intohimoisen tempperamenttinsa vakavuudella. Olisi aivan väärin kuvitella Södergrania jonkinmoisena sairauden marttyyrina. Vaikka hän olikin sairas, niin hänen olemuksensa uhkui tavatonta elinvoimaisuutta. Hän oli voimakkaitten, terveitten vaistojen ihminen, hän henki suruttomuutta, aurinkoa ja kevättä. Hän oli se väkevätuoksuinen hyasintti, josta hän itse runoili: "kevään hauras symbooli, auringon sukua".

Hänen runoutensa olennaisimmat piirteet ilmenivät jo hänen vuonna 1916 ilmestyneessä esikoiskokoelmassaan "Runoja" (Dikter). Tuntemattoman ja saavuttamattoman kaipuu, ihmeen, onnen ja suuren kauneuden odotus hehkuu jo tässä kokoelmassa — punaisena, kiihkeänä. Maailma on täynnä ihmeitä ja aavistuksia, kaikkea "mitä kaipaus saa laskeutumaan alas maan päälle". Koko hänen maailmankuvansa on maagillinen, kuten lapsen taikka alkuvaistoisen ihmisen. Sadun henki elää hänen runoissaan. Ikkunat näkevät, puutarha suree, puut kääntyvät kysymään. Häipyvä näky on ilmestys tai enne, mitätön seikka paljastaa salaperäisen yhteyden: "viuhkan kevyt liikahdus, joka herättää kohtalon henkäyksen". Yhtä selvänä esiintyy myös hänen runoutensa musta kude — alakuloisuus, kuolemanaavistus ja tyhjyyden varjo — joka hänellä aina kutoutuu punaisimman punaiseen. Punainen ja musta, ne ovat hänen värinsä. Elämä ja kuolema, Eros ja katoovaisuus, veri ja multa! Loistavat näyt liukuvat ohi hämärän ja tutkimattoman taustan, levottomat unet kutsuvat ja häipyvät, portit avautuvat "kaikkiin neljään tuuleen".

Nyt tuntuu käsittämättömältä, ettei kukaan silloin huomannut, kuinka uutta ja rohkeaa tämä inspiroitunut runous oli. Tämän kokoelman ilmestyminen hautautui hiljaisuuteen. Kun "Syyskuun lyyra" (Septemberlyran) kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi, oli aika jo kypsynyt — ivaan ja pilkkaan, jotka olivat tulevan rakkauden ensimmäiset ja varmimmat merkit. Edith Södergranin nimi kiiti yli maan ivan siivillä, hänen runojaan karikoitiin mieltäkuohuttavalla ja raa'alla tavalla. Ei ainoakaan omanarvontuntoinen pakinoitsija voinut olla laskematta sukkeluuksia sydämestä, joka niin peittelemättä paljasti autuutensa ja kärsimyksensä aarteet.

"Runojen" ja "Syyskuun lyyran" välillä oli tapahtunut henkinen herääminen, joka tuli ratkaisevaksi hänen runoudelleen ja koko hänen kehityskululleen. Hän tunsi korkeamman voiman tarttuvan käteensä ja tempperamenttinsa kiihkeydellä hän antautui kokonaan tämän voiman palvelukseen. Kuinka todellinen tuo kutsumus hänelle itselleen oli, se ilmenee jo runokirjan nimestä — Syyskuun lyyra. Juuri syyskuussa tämä uusi innoitus valtasi hänet. Se oli alkuna kehitykseen, joka johti hänet ensiksi yli-ihmisihanteeseen ja sitten hänen syvällisimpään eläymykseensä, Jumalaan. Nyt hän tunsi runoilemisen edesvastuun. Runoileminen ei enää ollut iloista leikkiä taikka haaveilua, se oli suuren tehtävän täyttämistä, ihmisaineksen muovailemista tulevaisuutta varten. Hän aavisti jo "Runoissaan", että kauneus on taistelua ja korkeitten voimien palvelemista, nyt tuo aavistus muuttui vakaumukseksi. Nyt hän tunsi, että hänen tehtävänsä oli valmistaa tietä "tulevaisuuden kulkueelle". Hänen lyyransa ei ollut hänen, se oli tulevaisuuden pyhitetty soitin. Hän runoili voittaakseen sielut, herättääkseen sydämet ja tahdot. Näin ollen ymmärrämme, mistä johtui Edith Södergranin tavaton voimantunto ja hänen ylpeä itsekorostamisensa. Ihmisenä hän oli kaikkia muita nöyrempi, melkein luonnottoman epäitsekäs, mutta hän oli ylpeä sen hengen puolesta, jonka hän tunsi itsessään asuvan, hän oli ylpeä siitä tehtävästä, joka oli hänelle annettu. Hyvin valaiseva tässä suhteessa on se kirjoitus, jonka hän "Syyskuun lyyran" ilmestyttyä julkaisi Dagens Pressissä. Sellainen tunnustus on varmaan harvoin joutunut tavallisen päivälehden palstoille, lähetettyjen kirjoitusten joukkoon. Hän huomauttaa siinä, mitkä runot kuuluvat ylimenokauteen tai menneisyyteen, ja mitkä runot ovat uuden hengen lapsia. Näistä hän sanoo, ettei hän voi auttaa sitä, "joka ei tunne, että näissä runoissa sykkii tulevaisuuden villi veri." Sitten hän jatkaa: "Sisäinen tuli on tärkeintä, mitä ihminen omistaa. Maapallo kuuluu niille, jotka sisimmässään kantavat korkeinta musiikkia. Minä käännyn niiden harvojen yksilöiden puoleen ja kehoitan heitä kohottamaan sisäisen musiikkinsa, jotta tulevaisuus voitaisiin rakentaa. Uhraan itse jokaisen voimani atoomin ylevän päämääräni puolesta, elän pyhimyksen elämää, tutkin parasta, mitä ihmishenki on luonut, kartan kaikkia alhaisia vaikutuksia. Minä pidän vanhaa yhteiskuntaa emosoluna, jota täytyy tukea, kunnes yksilöt pystyttävät uuden maailman. Minä kehoitan yksilöitä työskentelemään vain kuolemattomuuden puolesta (huono ilmaisumuoto), toteuttamaan parhaan mahdollisen itsessään — antautumaan tulevaisuuden palvelukseen. Kirjani on saavuttanut tarkoituksensa, jos edes yksi ainoa yksilö huomaa, mikä on tavatonta tässä taiteessa. Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne."

Kuinka järkyttäviltä tuntuvatkaan nyt hänen sanansa, kuinka ne hehkuvatkaan kellastuneella sanomalehtipaperilla! Silloin — niille naurettiin. Silloin emme tienneet mitään siitä "sisäisestä musiikista", josta hän puhui. Jumalatkin puhuvat turhaan paatuneille sydämille. Nyt on uusi elämänrytmi jo meidänkin veressämme, nyt me ymmärrämme hänet.

Hän paljasti sisimmän elämänsä sanomalehden palstoilla, sillä hänelle oli elinehto päästä kosketukseen ihmisten kanssa. Seuraavat runokirjat "Ruusualttari" (Rosenaltaret) ja "Tulevaisuuden varjo" (Framtidens skugga) ilmaisevat yhä selvemmin tämän aktiivisen tahdon. Sävel tulee yhä täyteläisemmäksi, yhä kiehtovammaksi, hänen mielikuvituksensa jännittyy ihmeelliseen lentoon, hänen sanontansa tiivistyy näkemykselliseen loistokkuuteen. Lopulta inspiratio keskittyy vapaaksi, järkkymättömäksi voimantunnoksi: "Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa." Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni kuin kylmät tuulet, hän sanoo, minä olen myötäkäyminen itse. Minun otsalleni on kirjoitettu: Aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. Joka tahtoo surmata auringon, saa heittää aseensa. Hän suutelee oivallista miekkaansa, jonka hän on saanut taivaasta: "Sinä et saa levätä ennen kuin maa on puutarha, missä jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä." Häntä ei enää järkytä mikään, eivät valheelliset illusionit, eivät arkuus eikä tuska:

Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä, samantekevää, milloin se tapahtuu. Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.

"Tulevaisuuden varjo" ilmestyi vuonna 1920. Siinä puhalsi yksinäisten avaruuksien tuuli. Runoilijatar oli kohonnut katoavaisuuden yläpuolelle: "Kun olen jalallani polkenut kaiken satunnaisen, käännän hymyillen elämälle selkäni." Tämän jälkeen oli Edith Södergran kauan vaiti. Hän valmistautui — kääntämään hymyillen elämälle selkänsä. Hän luki teosofista ja antroposofista kirjallisuutta, tutki Rudolf Steineriä, Dornachin profeettaa, jolla tänä loppuaikana oli häneen yhtä ratkaiseva merkitys kuin Friedrich Nietzschellä aikaisempana kautena. Lopuksi tuntui hänestä tämäkin viisaus liian ohuelta, ja hän palasi uskonnon alkulähteelle, evankeliumiin. Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti, syksyllä 1922, muutamia syvän, subliimin rauhan kirkastamia joutsenlauluja, joista osa julkaistiin "Ultrassa". Hän tuntee nyt palanneensa kotiin vieraasta maasta. Kaikkien myrskyisten seikkailujen jälkeen palaa sielu Jumalan ja luonnon helmaan. Väärät profeetat ja valehtelevat kirjat eivät enää merkitse mitään, nyt puhuvat runoilijattarelle vain yksinkertaisimmat asiat, lapset, kukat ja enkelit. Vapautuneempana kuin milloinkaan helähtää nyt Edith Södergranin lyyra, vapautuneen sielun puhdas soitin. Soittava käsi on kaikesta jännityksestä vapaa, tunnelmaa kantaa pehmeä ja aaltoileva rytmi, säkeissä värisee salainen musiikki — elämän kehtolaulu, kuoleman sävel. Niin tuli kuolemastakin uudistumisen lähde.

Runoilijattaren kuoleman jälkeen julkaistiin vuonna 1925 kokoelma "Maa jota ei ole" (Landet som icke är). Se on kokoonpantu näistä viimeisistä sekä myös aikaisemmista, ennen julkaisemattomista runoista.

Edith Södergran kuoli juhannuspäivänä 1923, kolmenkymmenenyhden vuoden ikäisenä, kestettyään elämänsä viimeisinä kuukausina kaikki ne tuskat, jotka hidas häviämisprosessi tuo mukanaan. Eräässä runossaan hän kertoo, että kevät antoi hänelle vesilinnun munan lahjaksi hänen lauluistaan; munan kuoreen hänen rakastettunsa piirsi hänen muotokuvansa. "Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan, ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun." Tämä muotokuva oli nyt todellisuudessa valmis. Sipulintaimen riemukas kevät oli lopussa. Intohimoinen sydän oli lakannut lyömästä, lakannut kärsimästä ja uneksimasta. Edith Södergran haudattiin aivan oman puutarhansa viereen, Raivolan kreikkalais-katoliselle kirkkomaalle, josta on ihana näköala yli vesien ja metsäisten harjanteitten. Varmaankin hänen sydämensä lepää keveästi pehmeän hiekkakummun alla: sen osana on nuorten rakkaus.

_Hagar Olsson_.

"OLEN ONNELLINEN"

"Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne." Näin kirjoitti kerran Edith Södergran.

Niin onnellisen-nöyriä, niin hämmästyttävän vähästä-kiitollisia sanoja ei maailmassa liene monesti kirvonnut suuren runoilijan kynästä. Mutta: eipä maailmassa liioin liene elänytkään useita niin ylenyleisesti ja häikäilemättömästi häväistyjä runoilijoita, joilla silti, niinkuin Edith Södergranilla, olisi ollut kuihtumattoman runon henki huulillaan ja pyhimyksen sydän povessaan. Hän — Orfeus, taikuri, joka voi laulaa miten tahtoi — sai runonsa julkaistuiksi vain kustantajan armosta! Mutta hän olikin tulevaisuuden vakoojatar vanhassa maailmassa; hänen kypärässään oli liian varhainen aamukimmellys, hänen laulussaan liian uusi sävel.

Runoilijatarta hänen eläessään puristanut kylmän ymmärtämättömyyden kehä ei murtunut edes hänen päästyään ikävöimäänsä lepoon, "maahan jota ei ole". Hänen runonsa olivat vielä ikäänkuin pannan alaisia. Niiden suomentaja sai kääntyä takaisin kaikkien suomalaisten suurkustantajain ovelta, kainalossaan käsikirjoitus, jota ei aina suostuttu edes lukemaan — vain siksi, että brutaalien ja vastuuttomien kynäilijöiden lietsoma ennakkoluulo Edith Södergranin nimeä kohtaan eli yhä kustantajain mielissä. Tässä yhteydessä on suomentajalla kuitenkin ilo kunnioittavasti kiittää johtavista kulttuuripersoonallisuuksistamme ehkä humaanisinta ja kaukonäköisintä, professori Yrjö Hirniä, joka Edith Södergranin runojen arvon ymmärtäen koetti mieskohtaisesti, sangen rakastettavalla tavalla, auttaa näiden käännösten julkituloa — vaikka kohta hänenkään ei onnistunut painaa kustantajan vaakaa myönteisen ratkaisun puolelle.

Niinpä on myös näiden runojen suomentaja onnellinen siitä, että uuden runon yksinäiselle, haavoitetulle esirientäjättärelle vihdoinkin tehdään oikeutta hänen isänmaassaan. Ja suomentaja on kaksinverroin onnellinen siitä, että tämä käännösvalikoima "lähtee maailmalle hengen eikä rahan voimalla!" niinkuin Hagar Olsson kirjeessään lausui. Ja — olikin kuin ennaltamäärättyä, että vanhan sukupolven keskuudessa sille vieraana soinut uusi ääni tapasi nuorten sydämet alttiina itselleen.

Kun suurin osa näitä runoja vuosia sitten suomennettiin, auttoi minua silloin äärettömän uhrautuvaisesti ystävä, joka on jo mennyt manalle: Yrjö Gustafson, keskeinen persoonallisuus ja varmaan hienosyisin henki nuorten kirjailijapolven piirissä. Hänen kaikelle kauniille janoinen mielensä oli ensimmäisten joukossa suomalaisella taholla avautunut myöskin Södergranin runoudelle. Monien vaivoin käännettävissä olleiden runojen tai yksityisten runosäkeiden onnistumisesta saan kiittää hänen herkkää vaistoaan ja hienostunutta muototajuaan. Mutta hänen matkattuaan Tuntemattomaan on kiitollisuuteni häntä kohtaan täynnä syvintä surua.

Mitoin mitattavissa ei liioin ole se uupumaton työ, minkä kirjailijatar Hagar Olsson — runoilijattaren läheinen ystävä ja hänen salaperäisen sielunsa suurin ymmärtäjä ja tulkki — on tehnyt Edith Södergranin runouden samoinkuin hänen muistonsa kohottamiseksi sille kuuluvaan arvoon. Kiitän häntä sydämellisesti mitä arvokkaimmasta avusta, jota sain häneltä monessa muodossa käännösten ollessa viimeistelyasteellaan. Pidän erityisenä onnena, että hän suostui kirjoittamaan esipuheen tähän teokseen, sillä juuri hän on ennen kaikkia muita oikeutettu selittämään sitä mysteeriota, jonka nimi maan päällä oli Edith Södergran.

Lokakuulla 1929.

_Uuno Kailas_.

RUNOJA

MINÄ NÄIN PUUN

Minä näin puun, kaikkia muita suuremman, tavoittamattomia käpyjä täynnä, minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet, ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät Ja valmiit kuolemaan; minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin heittävän arpaa elämänsä onnesta ja näin hänen häviävän arpansa. Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri eikä sen yli astu kukaan.

PÄIVÄ VIILENEE

Päivä viilenee illan tullen. Juo minun käteni lämpö, kädessäni on kevään veri. Ota käteni, valkoinen käsivarteni, ota kapeitten olkapäitteni kaipaus. Olisi kummallista tuntea, yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä povellani raskas pääsi.

MINÄ

Minä olen vieras tässä maassa, Joka on syvällä meren painon alla. Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein Ja ilma valuu käsieni lomitse. Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa — täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin. Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan? Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas? Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella, kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin. Ylhäällä tapaan huojuvat latvat, siellä tahdon istua tähystelemässä kotimaani savupiippujen savuja — —

LEVOTTOMIA UNIA

Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella. Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat, näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista ja että rakastettuni seisoo laivassa ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan! Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi liikkua, hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen, terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon, siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee, tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.

KAIKKIIN NELJÄÄN TUULEEN

El mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani, ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden, ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen. Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan, valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta. Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas. Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen. Minulla on kultainen portti itään — rakkaudelle, joka ei tule koskaan, minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle, minulla on portti kuolemalle — se on aina avoin.

MUSTAA TAI VALKOISTA

Virrat joluvat siltojen alitse, kukat loistavat teiden varrella, metsät kumartuvat suhisten maahan. Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa, mustaa eikä valkoista nähtyäni valkopukuisen naisen rakastettuni rinnalla.

SYKSY

Alastomat puut seisovat talosi ympärillä Ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi, alastomat puut astuvat alas rantaan ja katsovat kuvaansa vedestä. Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa ja tyttö kulkee kukkia kädessään ja taivaanrannalla kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.

TÄHDET

Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa, tähdet parveilevat puutarhassa ja minä seison pimeässä. Kuule, tähti putosi helähtäen! Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä.

METSÄN HÄMÄRÄ

Alakuloisessa metsässä asuu sairas jumala. Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita ja linnut niin arkoja. Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä ja tie synkistä aavistuksista pimeä? Varjossa lepää sairas jumala uneksuen ilkeitä unia —

METSÄN VAALEA TYTÄR

Eikö juuri eilen metsän vaalea tytär viettänyt häitään, ja kaikki iloinneet? Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde, hän oli salainen polku ja naurava pensas, hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö. Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi, sillä hän oli metsän vaalea tytär; hän oli lainannut käeltä soittimen ja hän kulki soitellen järveltä järvelle. Kun metsän vaalea tytär vietti häitään, ei ollut maan päällä yhtään onnetonta: metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä, hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet, hän on kalpea ja herättää kaikki himot. Kun metsän vaalea tytär vietti häitään, seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä Ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä Ja katajat niin iloisina päivärinteellä, Ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin. Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin, kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään, Ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.

POHJOLAN KEVÄT

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet, kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois, ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä. Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti. Vanha kuusi valvoo ja muistelee valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

SUREVA PUUTARHA

Voi, että ikkunat näkevät ja seinät muistavat ja puutarha voi surra ja puu voi kääntyä kysymään: Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin, miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään? Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella, missä kuusen hämäryys on tutkimaton.

IHMEELLINEN MERI

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla; olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit — mutta ihana meri on vaarallisin nähdä, se herättää tulevien seikkailujen janon: mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

LAULU VUORELLA

Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui, ja vuorella seisoi joku ja lauloi. Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet. Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois. Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain, että hämyisellä kalliolla oli sydänverta, aavistin hämärästi, että laulu oli jostakin, mikä ei koskaan palaa.

ERO

Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni, kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi. Sisareni eivät ole vielä huomanneet, että en enää katso heihin. En puhu koskaan enää kenenkään kanssa. En tiedä, kuinka usein suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa. Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää, mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle. Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut, sisareni, pidättäkää minua — en tahdo mennä teidän luotanne pois. Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni, minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille. — — — Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas, elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi, elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa: en tohdi katsoa sitä. Kaikki eiliset toiveeni nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet, kaikki eiliset rukoukseni ovat liikanaisia ja vastausta vailla. Kaikki sanani olen peruuttanut ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille, jotka toivottivat minulle onnea. Kun oikein ajattelen; ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni, kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla. Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi, minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa — — Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi. Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku — minä menen hyvästeittä ja huomaamatta, minä menen kokonaan enkä koskaan palaa.

MINUN SIELUNI

Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta, minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään; minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa, minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen. Lapsena minä näin meren: se oli sininen, nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen, nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä, mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä. Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen, mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.

RAKKAUS

Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen. Jätin sen kalliolle meren rannalle Ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin. Ja naisena istuin pöytäsi ääressä, join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua. Sinä näit, että olin kaunis ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa. Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani. Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki. Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni. Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi, näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi — katoamistaan. Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.

ELÄMÄ

Minä, oma vankini, sanon näin: elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu, eikä hyväily, jonka saamme harvoin, elämä ei ole päätös lähteä eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät. Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu, elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme, tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan. Elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko ja ilmassa lentävät kultaiset linnut ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi. Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua... Elämä on olla muukalainen itselleen ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee. Elämä on laiminlyödä oma onnensa ja työntää luotansa ainoa hetki, elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

TUSKA

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään. Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha. Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa, onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli, onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla. Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään. Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa pusertanut kätensä nyrkkiin. Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin. Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme — hän antaa meille avaimet kuoleman maahan, hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä. Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset. Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa, hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan, hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota. Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen? En tiedä enää. Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia, hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä, hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi. Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme, hän antaa meille ylintä elämässä: rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.

SYYSKUUN LYYRA

HÄMÄRÄ