Chapter 2 of 2 · 3916 words · ~20 min read

Part 2

Yö tulee suurena ja villapartaisena hymyillen ilmihymyä puolihämärälle. Äänettömien sireenien keskeltä kasvavat hämyssä puiston ääriviivat, muodottomat ja jättiläismäiset. Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat, ne uneksivat auringon astuvan alas maahan — — Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille, jotka näkymättöminä livahtavat ohi?

OLEMISEN RIEMU

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. Olen osa kaikkeuden suurta voimaa, yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi. Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa! Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin ja kuunnella yön hiljaista virtaa ja seisoa vuorella auringossa. Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla, en tiedä mistään muusta kuin auringosta. Aika — muuntajatar, aika — hävittäjätär, aika — loihtijatar, tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen, niinkuin merellisen luodon? Aika — sinä murhaajatar — väisty luotani! Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet, mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

NEIDON KUOLEMA

Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan, hän tiesi itsestään kaiken, hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä. Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat, hänen kätensä vahaa. Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä, hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi — ja sammui. Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt, että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä. Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta, he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista. Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota, he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä. Häntä etsittiin kauan kieloniityltä, johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.

OLENKO VALEHTELIJA?

Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton. Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita. Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta, että muserrun turuillenne.

Jos olen valehtelija, haudatkoot kadotetut henget lyyrani liejuihin, tulikiven katkuun. Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä, kun ei yhtään elollista kulje ohi.

Jos olen valehtelija — pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä, helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin, vesi salatkoon, mistä minä tulin, älköön maailma koskaan kuulko taruani.

Jos olen valehtelija — niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä: hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle, ilman niitä ne eivät voineet pysyä, niiden hauras ihanuus mureni tomuksi.

NIETZSCHEN HAUDALLA

Suuri metsämies on kuollut. Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin. Suudellen kylmää kiveä sanon: tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä. Istun haudallasi ilkkuen niinkuin iva — kauniimpi kuin olet uneksinut. Ihmeellinen isä! Lapsesi eivät petä sinua, he tulevat maan yli jumal'askelin, hieroen silmiänsä: missä mahdan olla? Niin, oikein ... täällä on minun paikkani, tässä on isäni hoitamaton hauta. Jumalat — vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa.

ILMESTYSKIRJAN HENKI

Ihmiset, rinnassani paisuu. Lieska, sauhu, palaneen lihan katku: se on sota. — — — Sodasta olen tullut — kaaoksesta noussut — olen elementti — raamatun vaeltava henki — apokalypsi. Katson ympärilleni elämän yli — se on jumalaista. Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat, kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat. Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana.

Epäilijät, pilkkaajat, älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen. Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten. Laulajat eivät olleet harpunsoittajia, ei — valepukuisia jumalia — Jumalan vakoojia. Vanhojen aikojen laulajat — olkaa rauhassa, suonissanne on virrannut hyvä veri — runsain punainen soturiveri. Laulun henki on sota.

HUOLETTOMUUS

Minä en usko ihmisiin. Olisin lyönyt lyyrani siruiksi, ellen uskoisi Jumalaan. Jumala näyttää minulle tien sumusta auringon säihkyvän kehrän luo. Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia. Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden. Minä luotan lujasti kuin kallioon. Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.

KAUNIS JUMALA

Sydämeni on kauneinta maailmassa. Se on pyhä. Kuka ikänä sen näkee, säteilköön sen loistoa. Sydämeni on kevyt kuin lintu, maan päällä ei ole hauraampaa esinettä. Uhraan sen sinulle, tuntematon jumala. Jumala ylinnä pilvissä — siipeni kantavat minut sinne — kaunein jumala jonka edessä kaikki on tomua. Olen palaava kimmellys otsani ympärillä — eikä kukaan ole näkevä muuta kuin yön ja jumalan.

LYYRANI

Inhoan ajatella — — — Missä on kallis jättiläislyyrani? Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva. Oi sinä jättiläislyyrani, sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.

Kun minä kuolen, heittäydyn kielillesi huolettomasti. Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista. Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli, ne pysähtyvät keskellä Atlanttia —

Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta, kallis lyyrani.

TULEVAISUUDEN KULKUE

Repikää kaikki kunniaportit — kunniaportit ovat liian matalia. Tilaa oudolle kulkueellemme! Raskas on tulevaisuus — rakentakaa siltoja rajattomalle. Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä! Demoonit, valakaa öljyä kattiloiden alle! Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat! Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot, kohtalokkaat kädet — aloittakaa työnne. Murtakaa kappale taivasta, hehkuva. Olemme repivä ja lyövä. Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta. Nouskaa, airuet, ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä, päivä tarvitsee kukonlauluanne.

ORFEUS

Minä muutan käärmeet enkeleiksi. Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne! Hetkinen — eikä enää yksikään kähise. Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa, vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä. Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään, suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita patsaita suulle, jotta ne avaavat silmänsä. Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon. Minulle on kaikki luvallista. Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua kallioluolaani metsään.

RUUSUALTTARI

RUUSUALTTARI

Eroan teistä, sillä olen teitä enemmän.

Olen hämärässä temppelin papitar, vihitty vartioimaan tulevaisuuden tulta; astun ulos luoksenne tuoden ilon sanoman: Jumalan valtakunta alkaa.

Ei Kristuksen kuihtuva valta; ei, korkeammat, kirkkaammat ihmisolennot astuvat alttarin ääreen tuoden kiitollisuutensa, ylimaallisen tuoksuvan, juovuttavan.

Alttari on kuin Jumalan huokaus, peittäkää se ruusuin, niin että näkyy vain kauneuden vuori. Kevyesti on hetken henki istuva sillä juoden hauraasta kultaisesta lasista hetken maljan.

CHIMBORAZZOLLE

Ensin tahdon nousta Chimborazzolle omassa maassa ja seisoa siellä hengähtämättä voitonseppelin.

Sitten tahdon nousta maineen vuorelle, jota kohti maailman kultainen vainio hymyää, ja seisoa siellä autuaana ruusunpunaisia näkyjä nähden.

Vihdoin olen nouseva vallan vuorelle, nousemattomalle, josta tähdet hymyävät lempeimpinä, ja olen siunaava kaiken.

KÄRSIMYKSEN KALKKI

Kärsimyksen kalkkiin tarttukoot heikommat kädet vieden sen kalvaammille huulille, minun voittajan-huuleni eivät vielä suostu siihen. Mutta — ei. Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä synkin kasvoin, pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen. He astuvat kerran pimennoistaan esiin — he kutsuvat sinua — tuska. Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa. Louhi sieluni esiin, jotta se löytäisi sanoja. joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä.

SATULINNANI

Minä katselin sisään filosofin taloon ja ymmärsin: hän oli onnellinen. Mutta minun satulinnani seisovat haurailla pylväillä, kuvaamattomina. Oi minun satulinnani, sortukaa, sortukaa kultaiseksi soraksi. Rakastan teitä liian paljon — kuolkaa. Rakennan teidät jälleen vavisten surmatakseni teidät — liian ihanat. Minun satulinnani, te olette kerran seisovat maan päällä. Silloin minä vien talttani ja vasarani pois, maailma on lopussa minulle.

TYÖASEEN VALITUS

Sinä raastit pala palalta sydämeni, väkevä Jumala, ja teit minut aseeksesi. Sinun ovat minun ruumiini ja sieluni ja kaikki minun jäljellä oleva elämäni. Itken. Missä minä kuljen, siellä valuvat kyynelet, kivikovan kyynelet. Mistä minun suuni enää löytää valituksen sanoja tässä heltymättömässä runsaudessa? Päiväni ja yöni ovat kirjoitetut kirjaasi, oi jumala. Maassa en omista mitään, en edes kukan vertaa. Oi että olen rikkain! Että otsalleni on kirjoitettu: leiki kohtalon ihmeellinen leikki pakosta.

JUMALAT TULEVAT

Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon, he luulevat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat, eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan tuntemattomina.

Jumalat nauravat. Elämä on heidän. He ajavat tulisen valjakon kiidättämin vaunuin. Istuuko niissä niin ihana kuningatar, että hänen nimensä voi vain kuiskaten mainita.

Polvillenne, ihmiset. Jumalat tulevat. Jumalat nousevat tomunpainamista otsista, kohottaen koko maailman korkeuteensa.

KAIKKI METSÄN KAI'UT

Ei, ei, ei, huutavat kaikki metsän kai'ut: minulla ei ole enää sisarta. Nostan maasta hänen valkean silkkipukunsa ja syleilen sitä voimattomasti. Suutelen sinua, saat kaiken intohimoni, ajatukseton kangas, muistatko hänen ruusuiset jäsenensä? Hänen kenkänsä ovat jäljellä auringonpaisteessa, jumalat lämmittelevät käsiään niiden luona. Sada, lumi, yli sisareni jäännösten. Tuiskua yli niiden, lumimyrsky, katkeran-raskaana. Värjyen olen astuva tälle paikalle niinkuin kauneuden rumalle haudalle.

SISAR

Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi. Hän hukkui minulta kaupungin tungoksessa.

Jos näen mustien kuusten keskellä nuoren koivun pudistavan kultaista tukkaansa, muistan sisareni.

Seisooko hän avosilmin puiden keskellä, sydän sykkien, kurkoittaako hän kätensä minun puoleeni?

Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät sinut? Mitä hekuman unia sinä uneksit väsymyksen vuoteilla?

Sankarlapsi, onnen lapsi, me odotamme yhdessä satujen päivää.

MENNYTTÄ

Minä ja se kuollut kuulumme yhteen. Katkerien narsissien maku kielelläni toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä... Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä? Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle: todistakaa, todistakaa, että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa.

TULEVAISUUDEN VARJO

MYSTEERIO

Leluja ovat kaikki ihmiset. Lelu olin itse eilen. Tänään olen se, joka avaa mysteerion. Tahdon kaikkien tulevan luokseni, tahdon kaikkien kuulevan, kuinka sydämeni lyö. Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun olette te ottava minun käsistäni. Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle. Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva. Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon. Kaiken taikauskon tahdon äänettömällä luudalla laasta, kaiken pienuuden tahdon pilkaten tappaa. Teidän suurta käärmettänne tahdon polkea; tahdon pistää miekallani hänen päänsä puhki. Oi sinä minun hyvä miekkani, jonka olen saanut taivaasta, minä suutelen sinua. Et ole lepäävä, ennenkuin maa on puutarha, jossa jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä.

VANHA VALTIAS

Hartioillesi, maa, olen kohottanut linnan valloittajille. Ne jotka voima täyttää, saavat asua siellä, ne jotka kulkevat ja odottavat voimaa täynnä. Missä alakuloiset ikkunat kertovat suistuneista kohtaloista, siellä te tulette kulkemaan nuorina, te jotka ette vapise, pronssiin valetut ihmiset, kaltaiseni. Ja rintanne on soiva kuin kevätmyrsky, joka ruoskii ruutua kostein siivin. Nauraen tartutte, autuaat, käsin uuteen tähteen, silloin kasvonne synkistyvät ja katseenne painuu maahan. Miten väkevänä käy tämä käsi miekkaan, joka on lävistävä — — — Nuori rinta, miksi olet niin valoisa?

LUOJAT

Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa. Pakottaa, pakottaa ihmisten meren, muovailla, muovailla ihmisten suuren joukon riemuksi jumalille.

Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme, tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät. Viekö meitä tuuli? Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä...

KIERTOTÄHDET

Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki, autuas: kun ilma paukkuu poskillasi, autuas: kun vauhtisi kääntää sinut. Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta. Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla. Nopeammin, ripeämmin, armottomammin, oudoissa kohtaloissa piehtaroiden vyöryy ohitse kiertotähtien lukematon parvi länteen, kirkasta kajoa kohden — mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä.

TULEVAISUUDEN VARJO

Aavistan kuoleman varjon. Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle. Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa, joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan. Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee, koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella. Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa, se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: olen kuoleva valon lävistämänä; kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle, käännän hymyten elämälle selkäni.

AUTUUS

Tahdon pian ojentua lepotilalleni, pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni. Kuolen — sillä olen liian onnellinen. Autuudesta vielä puren käärinliinojani. Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni, ja kun sydämeni pysähtyy — nukkuu se hekumaan. Vietäköön paarini torille — tässä lepää maan autuus.

TANTALOS, TÄYTÄ MALJASI

Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja, arkipäivän paperinpalasia. Tantalos, täytä maljasi. Mahdottomuus, mahdottomuus. Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani ikuiseen tyhjyyteesi.

VERKKO

Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat. Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta, kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan. Maan rikkauden kohotan olkapäilleni. Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen. Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa. On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana, me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne. Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää metsän takaa.

YKSINÄISYYS

Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä. Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä ojentaen köyhiä käsiään. Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton. Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys, se on rikkaus, polvistuva rikkaus.

AURINGON NOUSTESSA

Ihmiset, ihmiset, niinkuin sade valuu taivaasta, niin astun minä alas maahan.

Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet, salaman vangitsin oikeaan käteeni, valtaa, valtaa virtaa huuliltani.

Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi. Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt — uusi päivä saapuu.

MATERIALISMIA

Jotta en kuolisi täytyy minun olla vallan tahto. Jotta välttäisin atoomien taistelun hajoamistilassa. Olen kemiallinen massa. Tiedän niin hyvin, etten usko harhaan enkä sieluun, leikkien leikki on minulle niin vieras. Leikkien leikki, minä leikin sinut enkä usko hetkeäkään. Leikkien leikki, sinä maistut hyvältä, sinun tuoksusi on ihmeellinen, kuitenkaan ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua. Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä.

HAMLET

Mitä tahtoo kuolevainen sydämeni? Kuolevainen sydämeni pysyy vaiti. Kuolevainen sydämeni ei tahdo mitään. Tässä lepää koko maa. Sinua kouristaa, sinä käännyt pois. Taikasauva on koskenut tähän maahan, ja se tuli tomuksi. Ja raunioilla istuen tiedän, että sinä tulet, aavistamaton hetki. Tiedän, että odotat teljetyn oven takana, että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle. Minulla ei ole valinnan varaa, totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan. Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja käärmeiden parissa? Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan? Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt?

HYASINTTI

Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta. Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi — Elämä. Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua. Taita minut koristukseksi kuningattarelle. Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar, niin hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin, kevään hauraan symboolin, joka on auringon sukua.

KRUUNUNI ON LIIAN RASKAS

Kruununi on liian raskas minulle. Katso, minä nostan sen keveästi, mutta minun tomuni on särkyä. Tomuni, tomuni, sinä olet ihanasti kudottu. Tomuni, luulen, että alat ikävöidä ruumisarkkuun. Nyt ei ole sähköinen hetki, tomuni, sinä et kuule minua.

SATAA, SATAA

Sataa, sataa ylleni tulvimalla. — — — Niin vähästä en särje vielä sydäntäni. Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin kylmät viimat. Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna: aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa, hän näkee väkevämpänsä.

ANIMAALINEN HYMNI

Punainen aurinko nousee vailla ajatuksia ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan. Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset. Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä, samantekevää, milloin se tapahtuu. Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.

PÄÄTÖS

Minä olen hyvin kypsä ihminen, mutta ei kukaan tunne minua. Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan. En ole kesy. Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin. Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa. Oletko vaikeneva niinkuin kaikki? Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan. Jokainen runo repisi runon, eikä se olisi runo, vaan kynnen jälki.

SUURI PUUTARHA

Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia ja kaikki me olemme sisaruksia. Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme, mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten? Ilmojen halki virtaavat meille aarteet, kullassa arvioimattomat. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia. Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa, me vain annamme sille sielumme.

Jos minulla olisi suuri puutarha, kutsuisin sinne kaikki sisarukseni. Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen. Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi. Me rakennamme muurin puutarhan ympäri, että ei mikään maailman ääni saavuta meitä. Hiljaisesta puutarhastamme annamme maailmalle uuden elämän.

MAA JOTA EI OLE

HAVAINTO

Sinun rakkautesi pimentää tähtesi — kuu nousee minun elämässäni. Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi. Sinun kätesi on himo — minun käteni on kaipaus.

MUOTOKUVA

Minun pienet lauluni, kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset, vaihtoi kevät vesilinnun munaan. Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle. Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun.

YÖLLINEN MADONNA

Kun ne mustat pilvet vaelsivat tietään, valvoi eräs äiti, nukkui lapsonen. Joku enkeleistä lauloi ylistystä maailmoiden kaikkien.

Ja se nuori äiti kuuli sisimmässään ylistyksen yölle, kai'un hiljaisen: miten avartuikaan silloin maailma, kun nukkui lapsonen.

SYKSYLLÄ

Nyt on syksy, ja kultaiset linnut lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli; rannalla istuen tuijotan syksyn koruja, ja hyvästely humisee puissa. Hyvästely on suuri, ero edessä, mutta jälleennäkeminen on varma. Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla. Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni ja erään äidin suun sydäntäni vasten: nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa —

VAARALLISIA UNIA

Älä mene liian liki uniasi: ne ovat savu ja ne voivat haihtua — ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.

Oletko katsonut uniasi silmiin: ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään — niillä on vain omat ajatuksensa!

Älä mene liian liki uniasi: ne ovat valhe, niiden tulisi mennä — ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.

EROKSELLE

Eros, sinä jumalista julmin, miksi veit minut tähän pimeään maahan? Kun tyttölapset kasvavat, suljetaan heidät erilleen valosta ja heitetään pimeään holviin. Eikö minun sieluni harhaillut niinkuin onnellinen tähti, ennenkuin se vedettiin sinun punaiseen piiriisi? Katso, ovat käteni ja jalkani sidotut, tunne, minulla on kaikkiin ajatuksiini pakko. Eros, sinä jumalista julmin: minä en pakene, minä en odota, minä vain kärsin niinkuin eläin.

PRINSESSA

Kaikkina iltoina salli prinsessa hyväiltävän itseään. Mutta hyväilijä tyydyttää vain oman nälkänsä, ja hänen kaipauksensa oli arka mimoosa, suurisilmäinen satu todellisuuden edessä. Uudet hyväilyt täyttivät hänen sydämensä katkeralla hurmalla ja hänen ruumiinsa jäällä, mutta hänen sydämensä tahtoi enemmän. Prinsessa tunsi ruumiita, mutta hän etsi sydäntä; hän ei ollut koskaan nähnyt muuta sydäntä kuin omansa.

Prinsessa oli köyhin koko valtakunnassa: hän oli elänyt liian kauan kuvitteluista. Hän tiesi että hänen sydämensä täytyi kuolla ja murentua kokonaan, sillä totuus kalvaa. Prinsessa ei rakastanut punaisia suita, ne olivat vieraita. Prinsessa ei tuntenut juopuneita silmiä, joissa oli jäätä pohjalla. Ne olivat kaikki talvilapsia, mutta prinsessa oli äärimmäisestä etelästä ja vailla oikkuja, vailla kovuutta, vailla huntuja ja vailla kavaluutta.

SAIRAITA PÄIVIÄ

Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa, kaukana on minun sydämeni, etäisellä saarella. Valkoiset linnut lentävät edestakaisin tuoden viestejä, että minun sydämeni elää. Tiedän — kuinka se elää hiilestä ja hiekasta terävillä kivillä.

Makaan koko päivän ja odottelen yötä, makaan koko yön ja odottelen päivää, makaan sairaana paratiisin puistossa. Tiedän, että en tule terveeksi, ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane. Olen kuumeinen kuin suokasvi, uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.

Puutarhassani nukkuu unelias järvi. Minä, joka rakastan maata, en tiedä mitään vettä parempaa. Veteen vajoavat kaikki ajatukseni, joita ei kukaan ole nähnyt, joita en uskalla näyttää kenellekään. Vesi on salaisuuksia täynnä.

EI MITÄÄN

Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään, ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot. Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri tai palmu ja leudompi tuuli — ja siinä kaikki. Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla.

Ei ole mitään, mitä voisi suudella lämpimin huulin, ja kaikki huulet jäähtyvät ajan mittaan. Mutta sanot, lapsi, että sydämesi on väkevä ja että turha elämä on kuolemaa vähemmän. Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän, eikä ole mitään tympäisevämpää kuin kuolema oman käden kautta. Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä, ja ahtaita ikävän vuosia niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.

ERÄS ELÄMÄ

Tähdet ovat järkähtämättömät — sen me kaikki tiedämme — minä tahdon kuitenkin etsiä onnea sinisiltä aalloilta ja kaikkien harmaiden paasien alta. Jollei onni tule koskaan? Mitä on elämä? Pieni lumme lakastuu santaan. Ja jos sen aavistus pettää? maininki kuolee rantaan, kun aurinko laskee. Mitä etsi kärpänen hämähäkin verkosta, ja mitä teki korennoinen ainoasta päivästään? Ainoa vastaus — kaksi elotonta siipeä kuihtuneella rinnalla.

Mustasta ei tule koskaan valkoista — kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille, ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia. Mutta se päivä on tuleva, jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan ja kaikki on hiljaa — silloin ei ole jäljellä muuta kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa. Mutta kukaan ei sitä enää tiedä.

GRIMACE D' ARTISTE

Minulla ei ole mitään muuta kuin loistava vaippani, punainen pelottomuuteni. Punainen pelottomuuteni lähtee seikkailulle kurjassa maassa.

Minulla ei ole mitään muuta kuin lyyra kainalossani, minun kova soittoni; minun kova lyyrani helkkyy rahvaalle julkisella tiellä.

Minulla ei ole mitään muuta kuin ylhäinen kruununi, kasvava ylpeyteni. Kasvava ylpeyteni ottaa kainaloonsa lyyran ja kumartaa hyvästit.

SARASTUS

Minä sytytän valon koko Atlantin ylle; tuntemattomat maailmat, yölliset maat, herätkää minun puoleeni! Avatkaa kylmälle sarastukselle, tässä tulee päivän armoton jumalatar, utuharmain harsoin ja hiukan varhainen aamukimmellys kypärässä. Kepeästi, kepeästi juoksevat tuuleni meren yli. Väkevä torveni riippuu kupeellani, en puhalla merkkiä lähtöön... Odotanko vielä? Onko jumala unohtunut uniin? Aamu nousee punaisena valtamerestä.

ELÄMÄNI, KUOLEMANI JA KOHTALONI

En ole mitään muuta kuin määrätön tahto, määrätön tahto, mutta mihin, mihin? Kaikki on pimeää ympärilläni, en voi nostaa oljenkortta. Tahtoni tahtoo vain yhtä, mutta tätä ainoaa en minä tunne. Kun tahtoni syöksyy esiin, olen minä kuoleva: ole tervehditty, elämä, kuolema ja kohtalo.

MUSTALAINEN

Minä olen mustalainen vieraasta maasta, pitelen kortteja ruskein, salaperäisin käsin. Päivät seuraavat päiviä, yksitoikkoisina ja kirjavina. Katson uhmaten ihmisten kasvoihin: kuinka he tietäisivät, että kortit polttavat? Kuinka he tietäisivät, että kuvat elävät? Kuinka he tietäisivät, että jokainen kortti on kohtalo, kuinka he tietäisivät, että jokaisella kortilla, joka kädestäni putoaa, on tuhatkertainen merkitys?

Ei kukaan tiedä, että nämä kädet etsivät jotakin. Ei kukaan tiedä, että nämä kädet ojennettiin kauan sitten. Että nämä kädet tuntevat hyvin kaiken ja kuitenkin koskettavat kaikkea kuin unessa. Maailmassa on vain yksi pari sellaisia käsiä. Minä kätken nämä ihmeelliset saalistajakädet punaisen liinan alle uhmaten ja raskasmielisenä, sormuksin koristettuina ja väkevinä. Nämä ruskeat silmät katsovat täynnä rajatonta ikävää. Nämä punaiset huulet palavat sammumattomassa tulessa, nämä suruttomat kädet suorittavat kerran työnsä tulenkajoisessa synkässä yössä.

LAPSUUTENI PUUT

Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla pudistaen päitään: mitä on sinusta tullut? Pylväsrivit seisovat niinkuin nuhteet: sinä kuljet allamme arvottomana! Sinä olet lapsi ja sinun pitää pystyä kaikkeen, miksi olet kahlittu taudin sitein? Sinusta on tullut ihminen, vieras ja vihattava. Kun olit lapsi, puhelit meille pitkiä puheita, katseesi oli viisas. Nyt me tahdomme sanoa sinulle elämäsi salaisuuden: kaikkien salaisuuksien avain on ruohossa vaapukkatöyräällä. Tahtoisimme töytäistä sinua otsaan, nukkuja, tahtoisimme herättää sinut unestasi, kuollut.

OI TAIVAAN KIRKKAUTTA

Oi taivaan kirkkautta lapsen otsalla — sen enkeli näkee taivaallisen Isän.

Ja valo, joka virtaa pyhimyksen silmistä, on pimeä sen rauhan rinnalla, joka lepää lapsen otsalla, taivaallisen rauhan.

Ei edes pyhimyksen otsaa kiertävä glooria ole niin selvä ja suuri kuin kruunu joka kruunaa ihmislasta aivan nuorena.

Ja maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään, ja lapsi vastaa soperrellen luomakunnan kieleen.

Ja Jumalan kätkee pienin kukka ja luodut julistavat häntä, mutta se ihmisen sydän, jonka Isä on työntänyt luotaan, ei tiedä, miten lähellä hän on.

LOKAKUUN AAMU

Ensimmäiset hiutaleet vaipuivat maahan. Missä aallot olivat piirtäneet riimuja joenvarren santaan, sinne me hartaina menimme. Ja ranta sanoi: Täällä olet vaeltanut lapsena ja minä olen aina sama. Ja leppä veden luona on aina sama. Sano, missä vieraassa maassa olet ollut ja oppinut epaton tapoja? Ja mitä olet voittanut? Et yhtään mitään. Tällä maalla ovat sinun jalkasi astuvat, tässä on taikapiirisi, leppien lehvistä tulee viisautesi ja arvoitusten vastaus. Ja sinä olet ylistävä Jumalaa, joka sallii sinun seisoa temppelissään puiden ja kivien parissa. Ja sinä olet ylistävä Jumalaa, joka on antanut suomusten pudota silmiltäsi. Kaikkea turhaa viisautta sinä voit halveksua, sillä nyt ovat männyt ja kanervat opettajasi. Tuokaa tänne väärät profeetat, valehtelevat kirjat, me sytytämme veden partaalle iloisesti liekehtivän rovion.

JUMALA ON KAIKKIALLA

Maailmassa ei kellään ole aikaa paitsi yksin Jumalalla. Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen, ja kukista viimeinen, lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa sinisiin silmiinsä, ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa tarttuakseen korteen. Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua purppuranpunaisia ruusuja varten. Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä. Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla ja kissa emäntänsä. Se oli suuri ilo heille molemmille, mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden neljänätoista vuotena.

MAA JOTA EI OLE

Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan. Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin maasta jota ei ole. Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti, maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat, maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha. Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut — tien maahan jota ei ole. Maassa jota ei ole kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu. Ken on rakastettuni? Yö on pimeä ja tähdet vapisevat vastaukseksi. Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä? Taivaat kaartuvat korkeammiksi, ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin vastausta tietämättä. Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus. Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle. Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat ja aina olet rakastava.

TULO HADEKSEEN

Tämä ikuisuuden ranta on, ohi virran vierivän nään. Ja kuolema soittelee pensaissa samaa yksitoikkoista säveltään.

Miksi vaikenit, kuolema, nyt? Olemme kaukaa saapuneet ja sinua kuulla isoamme, ei meille koskaan imettäjä niin laulanut kuin sinä nyt.

Seppelen, jota ei päässäni nähty, jalkoihisi tuon. Sinä näytät minulle ihanan maan ja korkeat palmut sen ja kaipuun lainehtimassa ohi pylväsrivien.