Part 1

language: Finnish

KAARINA MAUNUNTYTÄR

Torimyymälästä valtaistuimelle

Kirj.

Bertha Witt

Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1929.

SISÄLLYS:

I. Yhtenä yönä onneen. II. Askel epätietoista kohtaloa kohti. III. Sotilas Kustaa Pietarinpojan kokemukset. IV. Tuhan alla kyteviä kipinöitä. V. Kuningas Eerikin onneton vuosi. VI. Pimeillä teillä. VII. Korkeuteen johtava tie. VIII. Tukholman myrskypäivät.

I. YHTENÄ YÖNÄ ONNEEN.

Tukholman torin yläpuolella kajahtivat uuden tornikellon kaksitoista lyöntiä ilmoittaen, että päivän torikauppa oli päättynyt. Oli kuuskymmenluvun alkupuoli kuudennellatoista vuosisadalla. Vain joitakin harvoja ostajia liikkui torikojujen välissä antaen katseensa tutkivasti kulkea yli näytteille asetettujen tavaroiden. Kaikkialla talonpojat keräsivät kokoon kamppeitaan ja korejaan ja läksivät toinen toisensa jälkeen kantamuksineen tai rattailleen pois.

"Ostakaa jäniksiä, lihavia ankkoja, naapuri!" yritti nuori talonpoikaistyttö tarjota tavaroitaan joillekin ohikulkeville, toivoen saavansa varsin suuren varastonsa myydyksi. Häneltä oli kauppa tänään käynyt huonosti; haluttomasti hän järjesti ylijäämiään koreihin.

Kirkon juurella seisoi vahtisotilas Kustaa Pietarinpoika somassa nahkatakissaan, leveä vyö uumilla. Hetken aikaa hän katseli talonpoikien toimia; sitten hän siirtyi hitaasti, koska hänen vartioimisensa tähän aikaan ei vielä ollut suuresti tarpeen, lähdössä olevien maalaisten ohi kojun luo, missä metsänriistaa myyvä tyttö seisoi.

Niinkuin aina muulloinkin toripäivinä, hän oli tänäänkin astunut useamman kerran tytön ohi ja tervehtinyt tätä iloisesti silmää vilkuttaen. Nyt hänellä oli enemmän aikaa ja hän saattoi pysähtyä hetkeksi. Mutta tyttö, joka oli täydessä puuhassa eikä erittäin hyvällä tuulella, ei kiinnittänyt sotamieheen paljonkaan huomiota.

"Onko kauppa käynyt huonosti, Kaarina?" aloitti sotilas keskustelun katseltuaan hetken tytön hommia.

"En ole saanut juuri mitään myydyksi," sanoi tyttö harmistuneena ja tarkasteli rahojaan, jotka oli ottanut taskustaan esille. "Näin pienen summan vuoksi olen saanut seisoa täällä koko aamun. Täällä oli taaskin lundilaisia metsästäjiä; kaikki tahtovat ostaa heidän kaniinejaan ja villisorsiaan, koska he voivat myydä halvalla. He metsästävät luvattomasti — se ei maksa mitään. Mutta me — —" Tyttö huokasi.

Sotilas ei vastannut mitään näihin valituksiin, sillä ne olivat hänelle ennestään tutut. Veitikkamaisesti silmää iskien hän sanoi vaan: "Tokkopa sinulta tänään riittää mitään minulle."

Harmissaan tästä viittauksesta nuori kaupustelija ei ollut ensin kuulevinansa. Äreänä hän korjasi pois myymättä jääneitä tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua hän otti korista kaksi pientä lintua esille.

"Ota nämä rastaat — ne ovat sinulle. Tule illalla vanhan Kirstin luo, niin paistan ne sinulle rasvassa. Minun täytyy kumminkin jäädä yöksi Tukholmaan."

Tyttö hymyili, miehen tarttuessa lintuihin, jotka hän myhäillen pisti laukkuunsa. Samalla hän tarttui Kaarinan käteen ja puristi sitä hellästi.

"Menehän jo!" vastusteli tyttö. "Tuolla kadunkulmassa seisoo taaskin musta mies tarkastellen meitä. Lyön vetoa, että hän on seisonut siellä jo hyvän aikaa."

"Mikä musta mies?" kysyi sotilas.

"Älä katso sinne! Ehkäpä hänen toimenaan on pitää silmällä teitä sotilaita. Jo viime kerralla hän hiipi täällä paikasta toiseen."

"Ei meitä sotilaita kukaan täällä pidä silmällä," arveli Kustaa Pietarinpoika päätään pudistaen. "En minä ainakaan ole kuullut mitään sellaista."

"Mutta jos nyt sanon sinulle, että näin hänet vastikään kuninkaan rinnalla? Silloin kun kuningas ratsasti tästä ohi pari viikkoa sitten, oli tuo mies hänen seurueessansa."

Sotilas katseli kulmakarvat rypyssä outoa miestä, joka mustaan viittaan kietoutuneena seisoi kadunkulmassa, toria vastapäätä.

"Voisikohan tuo olla Yrjänä Pietarinpoika?"

"Kuka on Yrjänä Pietarinpoika?" kysyi Kaarina.

"Etkö sinä sitä tiedä? Etkö ole kuullut Yrjänä Pietarinpojasta, tuosta kehnosta, kunnianhimoisesta miehestä, joka on huonon naisen poika, mutta jonka kuningas on ottanut armoihinsa, kallistaa korvansa hänen neuvoilleen ja aikoo korottaa hänet ministerikseen, niinkuin sitä sanotaan?"

"Olenpa kuullut. Mutta antaako kuningas tuollaisen huonon ihmisen johtaa itseään? Eikö kuningas ole viisas, eikö hän itse tiedä, mitä hänen tulee tehdä?"

"Sellaista me emme ymmärrä, Kaarina. Kuningas on vielä nuori, ja sitten hän on itsepäinen ja lujatahtoinen; mitä hän kerran on päättänyt, sen hän myös tekee. Niinpä hän koroittaa Yrjänä Pietarinpojan ministeriksi."

"Vaiti, hän tulee; kiiruhda pois, jotta hän ei näe, miten kauan olet täällä seisonut! — Mutta tulethan illalla Kirsti muorin luo?"

Sotamies nyökkäsi ilosta loistaen. Sitten hän astui hitaasti tyhjien torikojujen muodostaman kujan läpi ja pysähtyi erään kojun taakse seisomaan voidakseen matkan päästä tarkastaa mustaa miestä, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle lähestyen toria.

Laiskasti vieras astui toisen kojun luota toisen luo, kiertäen varovasti vihannesten jätteet ja roskat, joita oli kaikkialla torilla ja jotka vaikeuttivat hienoissa kengissä kulkevan liikkeitä. Talonpojat olivat suurimmalta osaltaan jo lähteneet pois; vain jotkut harvat korjasivat vielä korejaan, pöytiään ja kärryjään kiinnittämättä huomiota vieraaseen, joskin hän oli harvinainen ilmestys tässä ympäristössä.

Vaeltaessaan täten pitkin toria hän vältti Kaarinan pöytää, ikäänkuin hän ei olisi sitä lainkaan huomannut. Aivan viimeksi vasta hän kuin sattumalta ohjasi askeleensa sinne ja pysähtyi katselemaan tytön täysinäisiä koreja.

"Jänikset ja sorsat näyttävät tänään käyneen huonosti kaupaksi, kaunis lapseni," aloitti hän kiinnittäen säälivän katseen Kaarinaan.

"Haluatteko vielä jotakin, hyvä herra? Pitäkää kiirettä, sillä toriaika on jo ohitse."

"Kas vain kauppiasta! Niin nuori ja kuitenkin yhtä liukaskielinen kuin vanha markkinamies." Hän nauroi.

Kaarina punastui ja mutisi jotain itsekseen.

"No, kyllä minä uskon," jatkoi vieras, "ettei nuori tyttö huvikseen istu myymässä torilla niin hyvin pakkasella kuin helteellä — varsinkaan kun ei saa mitään kaupaksi."

"Ei, huvia se ei ole," mutisi tyttö ja vilkaisi salaa mustaan mieheen ikäänkuin saadakseen selkoa, mitä tämä hänestä oikeastaan halusi.

"Mieluisempaa on tietenkin tanssia, kultansa kanssa kuiskutella ja kantaa kauniita vaatteita — —"

"Minäkö, herra — —?" sanoi Kaarina nauraen.

"Minähän vain sanoin, että se on mieluisempaa, ja sen sinä kai myönnät? — Mutta saanko luvan kysyä, mistä olet kotoisin ja kuka olet? Eikö sinulla ole vanhempia, koska sinun näin nuorena on jo pakko lähteä aivan yksin torille?"

"Onpa niinkin, herra, mutta äiti on sairas, ja isä hoitaa taloa; hän ei voi lähteä torille, niinpä on minun se tehtävä. Täytyy koettaa ansaita rahaa, tuoda tavaroita kaupaksi ja koettaa myydä minkä voi."

Vieras nyökkäsi mietteissään ja säälivästi. "Raskasta työtä."

"Raskastahan se on," huokasi tyttö.

"Et ole kotoisin Tukholmasta?"

"En; nimeni on Kaarina Maununtytär, isäni on köyhä talonpoika Medelpladissa, sieltä minä tulen koreineni Tukholman torille — kahdesti viikossa."

"Kai sinä olet ennen lähtenyt torilta kotiin tyhjin korein?"

Tyttö pudisti päätään.

"En kuitenkaan koskaan, sen jälkeen kuin Lundin metsästäjät ovat ruvenneet käymään torilla metsänriistaa myymässä, ole vienyt näin paljon takaisin kotiin. Kyllä isä taas toruu."

"Toruuko hän usein? Mitäpä arvelet, Kaarina, jos torumisesta tulisi loppu ja saisit tänään kaikki tavarasi myydyksi?"

"Voi, herra — —" tyttö torjui tämän onnellisen ajatuksen luotaan.

"Minä ostan koko varastosi. Kuninkaan keittiössä on paljon nälkäisiä suita, jotka kernaasti syövät sinun jäniksiäsi. Näytäpä paljonko sinulla on, laske varastosi ja tuo metsänriistasi linnaan. Kysy Yrjänä Pietarinpoikaa; tänään voit olla tyytyväinen kaupantekoosi. Tästä saat hopeaguldenin aluksi, loput myöhemmin. No, oletko tyytyväinen, Kaarina?'

"Oi, herra — —" Vapisevin sormin tyttö otti vastaan rahan ja väänteli sitä hämillään kädessään. Hän ei saanut muuta sanotuksi. Mutta hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin käsittämätön, odottamaton onni olisi kohdannut häntä.

Yrjänä Pietarinpoika poistui itsekseen naureskellen ja katosi hiljaiselle sivukadulle.

Kauan Kaarina seisoi siinä vielä voimatta liikahtaa paikallaan tai ruveta laskemaan tavaroitansa. Vihdoin hän kuitenkin voitti hämmennyksensä. Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko sotilas Kustaa Pietarinpoika vielä torilla, mutta ei nähnyt tätä missään. Niinpä hän ei voinut kertoa tälle onnestaan.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuningas Eerik käveli edestakaisin huoneessaan Tukholman linnassa. Hänen kasvoillaan, jotka tavallisesti olivat lempeät ja ystävälliset, karehti nyt miettivä, miltei synkkä ilme, ja vähän väliä hän pysähtyi puristaen kätensä nyrkkiin.

"Kolme rautaa tulessa — eikä ainoatakaan voi takoa — —?" mutisi hän itsekseen ja astuen työpöytänsä ääreen hän alkoi selailla papereita, joita hän kiihkossaan oli rutistanut.

Harmissaan hän työnsi ne taas syrjään tuskin silmäiltyään niitä.

"Missä Yrjänä Pietarinpoika viipyy?"

Hän olisi tahtonut keskustella tämän ainoan ystävänsä ja uskottunsa kanssa. Hän oli liejusta nostattanut ilmoille isänsä kiroaman palvelijan ja sen kautta voittanut tämän uskollisuuden ja rakkauden. Hänen neuvoonsa saattoi kuningas täysin luottaa.

Kuningas Eerik XIV oli lempeä ja ystävällinen ruhtinas; kiivas luonne, joka oli ominainen koko hänen suvulleen, ei ollut vielä puhjennut hänessä ilmi, jollei hänen itsepäisyytensä johtanut siitä juuriaan. Mutta hallitessaan suurta maata ja ollessaan alituisesti kiistassa kolmen veljensä kanssa häneltä kysyttiin myös lujaa tahtoa ja kuninkaallista voimaa.

Erik oli näihin aikoihin noin kolmekymmenvuotias ja vasta joitakin vuosia sitten hän oli perinyt isältään, suurelta Kustaa Vaasalta, valtakunnan ja kruunun.

Siitä saakka oli Eerikin huomion kiinnittänyt puoleensa paitsi veljien uppiniskaisuus, nämä kun pienten maiden herttuaina eivät tahtoneet alistua kuninkaan vallan alle, myöskin naimasuunnitelmat, jotka varsinkin tänä päivänä antoivat hänelle paljon miettimisen aihetta. Näitä suunnitelmia hän oli juuri ajatellut puhuessaan kolmesta raudasta tulessa.

Hän oli ryhtynyt kosimaan Englannin ylpeää Elisabetia; mutta koska hän alusta alkaen oli valmistunut rukkasiin, oli hän luonut katseensa samalla toisiinkin morsiamiin; paitsi Skottlannin kaunista Mariaa oli ehdolla kaksi saksalaista prinsessaa, nimittäin Hessenin Kristina ja Lothringenin Renate.

Yksi heistä oli valittu Ruotsin kuningattareksi ja jo viikkoja sitten oli lähettiläitä lähetetty Lothringeniin viemään perille kuninkaan kosinta.

Mutta matkalla Tanskan läpi olivat tanskalaiset jonkun tekosyyn nojalla keskeyttäneet lähetystön matkan, sillä Tanska, joka oli alituisessa riidassa naapurinsa kanssa, tahtoi siten nöyryyttää Ruotsia.

Tuskin kuningas oli kärsimättömänä lausunut Yrjänä Pietarinpojan nimen, kun tämä omassa persoonassaan astui huoneeseen. Tulija oli sama mies, joka vastikään oli hiipinyt torilla. Tämä neljänkymmenen korvissa oleva kookas mies oli riisunut viitan yltään ja lähestyi nyt kuningasta.

"Te saavutte myöhään, Yrjänä Pietarinpoika; jo kauan olen kärsimättömänä odottanut teitä."

"Mutta kuninkaan! ei voi olla minulle vihoissaan sen henkilön tähden, jonka vuoksi hän on saanut odottaa."

"Enhän minä olekaan vihoissani," vastasi Eerik nauraen kysymättä sen enempää, mitä Yrjänällä voisi olla hänelle kerrottavana. "Mutta tiedättekö jo, mitä on tapahtunut? Tanskalaiset ovat vanginneet meidän lähettimme. Heillä ei ollut passia. Ikäänkuin he olisivat rikoksentekijöitä eivätkä kuninkaallisia lähettejä!"

"Se on kuulumatonta!" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.

"Kuulumatonta, aivan niin. Mutta siinä ei ole kaikki. Tanskalaiset ovat ilmoittaneet Englantiin, että me kosimme Hessenin Kristinaa, ja Hesseniin, että tarkoituksemme on kosia Englannin Elisabetia. Toisin sanoen: he tahtovat paljastaa meidän aikeemme ja tehdä tyhjäksi kaikki mahdollisuudet."

"Siitä hyvästä tanskalaisten tulee saada muistoseteli, jotta he katuvat ilkeyttään tuhannesti," innostui Yrjänä.

Kuningas epäröi hetken aikaa.

"Te olette siis samaa mieltä? Tiedättekö, Yrjänä, mitä se merkitsee? Se merkitsee sotaa. Se on paha sana."

"Kuningasta vastaan tehty loukkaus ei voi jäädä kostamatta."

"Ei, ei. Meidän laivamme kuuluvat jo Itämerellä joutuneen otteluun tanskalaisten kanssa. Meidän on pakko, Yrjänä, vielä tänään lähteä laivastoomme. Tahdoin kuulla vain teidän neuvonne; se ei ole helposti ratkaistava juttu."

Kuningas Eerik vaipui nojatuoliinsa istumaan ja tuijotti hetken aikaa eteensä.

"Teidän mielenne on masennuksissa, kuninkaan!" uskalsi Yrjänä Pietarinpoika vihdoin häiritä häntä.

"Ei sodan johdosta, rakas Yrjänä. Toinen asia painaa mieltäni. Kolme rautaa tulessa, eikä yksikään taottavissa. Pitääkö minun tanskalaisten vuoksi jäädä ilman puolisoa? Tahtoisin vihdoinkin päästä ratkaisuun, tämä ikuinen kosiminen alkaa kyllästyttää minua; vuosikausia sitä on kestänyt, eikä siitä tule loppua."

"Mikä kiire teillä on, kuningas Eerik? Te näytätte unohtavan, että on paljon lohdutuksen mahdollisuuksia."

Kuningas käänsi väsyneenä katseensa pois hymyilevästä neuvonantajastaan.

"Olen kyllästynyt heihin, noihin teeskenteleviin, kelvottomiin naikkosiin," huudahti hän halveksien.

Hetken aikaa suosikki epäröi, sitten hän lähestyi valtijasta omituisesti hymyillen.

"Muistatteko vielä tuota nuorta talonpoikaistyttöä, joka kiinnitti huomiotanne, kun me joku aika sitten ratsastimme torin poikki?"

Kuningas kohotti nopeasti katseensa.

"Mitä hänestä tiedätte?"

"Te lausuitte sen toiveen, että tyttö tuotaisiin teidän luoksenne."

"Entäs sitten — —?"

"Hän tulee vielä tänään linnaan."

Kuningas oli hetken aikaa vaiti ja oli vaikea sanoa, oliko hän iloinen vai hämmästynyt.

"Kuka hän on?" kysyi hän vihdoin.

"Nuori tyttö, reipas ja kelvollinen, muuta hän ei ole elämässään kokenut kuin huolta ja surua. Hänen nimensä on Kaarina. Helposti hänet voidaan voittaa, sillä kukapa ei kernaasti vaihtaisi raskasta, huolten painostamaa elämää rikkauteen ja loistoon. Yritänkö?"

"Mitenkä te sen tekisitte? Ensi kertaa nuori tyttö tulisi pidätetyksi linnassa."

"Prinsessa Elisabet tarvitsee kamarineidon."

Kun kuningas ei pitkään aikaan vastannut, kääntyi Yrjänä Pietarinpoika hitaasti pois.

"Luulin tehneeni teille palveluksen. No, se oli vain koe. Tyttö voi tulla ja lähteä taas pois."

"Ei, malttakaa!" pidätti kuningas häntä. "Kysykää häneltä sentään; hän voi jäädä, jos hänen tekee mielensä. Jätän koko asian teidän huostaanne. Muuten me lähdemme vielä tänään merelle."

II. ASKEL EPÄTIETOISTA KOHTALOA KOHTI.

Hetken aikaa Kaarina seisoi vielä toimettomana Yrjänä Pietarinpojan poistuttua hänen luotaan ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko tämä unta vai petosta, vai yrittikö joku tehdä hänestä pilaa. Ei, hopeaguldeni, joka poltti hänen kättään, vakuutti, että asia oli aivan vakava, sillä kukapa olisi vain pilalla antanut toiselle guldenin.

Hän alkoi vähitellen laskea tavaroita, mutta pitkälle hän ei päässyt; hän oli yhä liian kiihoittunut. Mikä ääretön onni saada koko varasto yhdellä kertaa myydyksi — ja kaiken lisäksi: kuninkaan keittiöön! Se oli tosiaankin aivan käsittämätöntä. Ei, ei hän voinut nyt ruveta laskemaan; hänen täytyi kiiruhtaa vanhan Kirstin luo ja kertoa tälle onnestaan. Hän oli myös nälissään. Ja sitten — ehkäpä hän tapaisi Kustaa Pietarinpojan siellä, täytyi hänenkin kuulla, mitä oli tapahtunut — vieläpä kaikkein ensiksi.

Kun Kaarina oli jättänyt korinsa torivahdin huostaan, kiiruhti hän pois. Kaksi kynittyä rastasta hän otti matkaansa vanhaa Kirstiä varten, jotta tämä ei tuntisi itseään syrjäytetyksi, kun sotilas saapui lintuineen, jotka Kirsti nyt sai paistaa hänelle. Sillä Kaarinan teki nyt kuitenkin mieli palata vielä tänä iltana kotiin, hänellä ei ollut enää rauhaa jäädä tänne. Nuo pari rastasta hän saattoi lahjoittaa Kirstille, koska kauppa oli sujunut tänään niin hyvin.

Vanha Kirsti oli kotoisin samasta kylästä kuin Kaarinakin, siksi tyttö piti hänen tupaansa majatalonaan käydessään Tukholmassa. Epäsiistiä tosin hänen luonaan oli, sillä hänellä ei ollut muuta kuin yksi tupa, joka samalla kertaa teki asuinhuoneen, keittiön, makuukamarin ja tallin virkaa.

Avonaisesta takasta savu kiersi katon rajaa pitkin ovesta ulos, kanat kyyköttivät orrella ja uunin nurkassa oli sialla kaukalonsa. Ja kun Kaarina jäi Kirstin luo yöksi, sai hän tyytyä makaamaan kovalla penkillä, jonka yläpuolella oli Kirstin ja hänen miehensä vuode.

Kotona ei ollut juuri paljon parempaa, mutta siellä hänellä oli ainakin oma vuoteensa pienessä kamarissaan, niin ettei köyhyyden mukana seuraava likaisuus ja ahtaus ollut yhtä tuntuva kuin täällä.

Sillä aikaa kuin Kaarina kertoi innostunein mielin suuresta onnestaan, toi Kirsti muori hänen eteensä vadillisen puuroa. Omasta vadistaan, jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt, otti hän puulusikan, pyyhki sen esiliinaansa ja laski sen puurovadin viereen, kehoittaen kömpelöllä kädenliikkeellä Kaarinaa syömään. Samalla hän viekkaasti hymyillen varoitti Kaarinaa, ettei hän vain kirjoittaisi kuninkaan laskua liian vähäiseksi.

Nälissään tyttö alkoi nopeasti syödä puuroa, mutta vain vaivalla hän sai sen niellyksi, niin vastenmieliseltä ruoka hänestä maistui.

Sitten hän nousi äkkiä. Hän ei voinut sittenkään jäädä sotilasta odottamaan.

"Kertokaa hänelle kaikki, Kirsti muori, ja sanokaa, että aion vielä tänä iltana palata kotiin. Paistakaa rastaat oikein maukkaiksi ja kun syötte yhdessä hänen kanssaan, niin muistakaa minua!"

"Lapsi, eikö ole liian myöhäistä lähteä niin pitkälle matkalle vielä tänään?"

"Ei, minä pidän kiirettä."

Näin sanoen Kaarina kiiruhti pois ja rupesi täydellä todella laskemaan varastoaan. Hän tarkasteli ja punnitsi jokaisen linnun erikseen ja kirjoitti kaikki muistiin, niin hyvin kuin hän osasi, sillä hänen kirjoitus- ja laskutaitonsa olivat varsin puutteelliset.

Kului ainakin tunti ennenkuin työ oli tehty. Sitten hän laittoi korinsa siistiin kuntoon, otti yhden kumpaiseenkin käteensä ja alkoi astua linnaa kohti.

Sillä välin iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, aurinko oli kadonnut talojen taakse ja hämärän varjot alkoivat laskeutua kaupungin yli. Tyttö kiiruhti askeleitaan, sillä tähän saakka hän ei ollut lainkaan huomannut, miten myöhäistä oikeastaan jo oli. Äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan, Kustaa Pietarinpoika juoksi hengästyneenä hänen takanaan. Hänen kasvonsa punoittivat, mutta hänen silmiensä ilme oli nyt rauhoittunut.

"Kas, hyvä ystävä, tahdotko auttaa minua kantamaan tavaroitani? Korit ovat tosiaankin raskaat; kyllä kuningas saa maksaa näistä koko lailla." Kaarina nauroi. "Kirsti muori kertoi kai sinulle — —. Mitäs nyt sanot Kustaa?"

Sotilas saattoi jälleen hengittää. Hän otti tytöltä korit ja laski ne maahan.

"Ei, ei," esteli Kaarina, "älä rupea viivyttelemään, minulla ei ole aikaa —"

"Kaarina," läähätti nuorukainen pidättäen häntä, "Kaarina, älä mene linnaan — —"

"Mitä, oletko mieletön!"

"Kuule minua, Kaarina! Lähetä joku muu viemään — minä sotamiehenä tosin en voi lähteä sinne korien kera — mutta sinun ei pidä sitä myöskään tehdä!"

"Mitä sinä ajattelet!" huudahti tyttö harmissaan, tarttui jälleen koreihinsa ja raahasi niitä edelleen, torjuen luotaan sotamiehen, joka yritti estää häntä. Onneksi oli katu hiljainen ja tyhjä eikä kukaan nähnyt tätä omituista taistelua. Kaarina kiiruhti kadun toiseen päähän päästäkseen linnanvahdin näkyviin, sillä linna oli tuskin enää kolmen minuutin päässä.

"Minäkö antaisin sinun pilata hyvät kauppani!"

Taaskin nuorukainen koetti estää häntä. Hän oli käsittämättömän epätoivoisessa mielentilassa.

"Kuulehan minua, Kaarina! Sinut päästetään kylläkin linnaan, mutta ei pois sieltä enää — —"

Kaarina nauroi, mutta nauru kuului pikemmin teennäiseltä kuin luonnolliselta. Omituinen, epäröivä tunne valtasi hänet. Kaikki oli tosiaankin kovin merkillistä.

"Miksi minua ei päästettäisi sieltä pois?" huudahti hän kuitenkin kohottaen ylpeästi päätään.

"Etkö käsitä, että kun Yrjänä Pietarinpoika itse käy sinua hakemassa, niin sen takana piilee jotakin?"

Tosiaankin — —. Kaarina hätkähti. Jos Kustaa oli oikeassa — —. Miten omituista, sehän oli naurettavaa, kukapa hänestä mitään tahtoisi? Hänetkö pidätettäisiin linnassa? Miten satumainen, merkillinen, viekoitteleva ajatus —! "Ei, hullutusta!" tuumi hän itsekseen, "miksi minä pelkäisin, mitä pahaa minulle voisi tapahtua? Kuningashan on hyvä —"

Siten, kumpikin raastaen koreja omalta puoleltaan, he olivat saapuneet linnan edustalle. Tällöin Kustaa Pietarinpojan täytyi luopua yrityksestään estää tyttöä linnaan menemästä, sillä täällä oli ihmisiä, jotka näkivät hänet, täällä oli linnanvahti, ja niin kiihoittunut kuin hän olikin, käsitti hän kuitenkin, ettei täällä sopinut väkivallalla Kaarinaa pidättää. Sitä hartaammin hän yritti vielä kerran pyytää tätä luopumaan aikeestaan, mutta kaikki oli turhaa.

Huolettomana Kaarina astui vahdin luo ja pyysi häntä näyttämään tietä linnan keittiöön. Harmissaan Kustaa Pietarinpoika peräytyi, mutta jäi sivukadulle odottamaan nähdäkseen, mitä nyt tapahtuisi.

Kun Kaarina oli vapautettu taakastaan, saatettiin hänet linnan käytävien ja portaitten kautta etuhuoneeseen, missä hänen käskettiin odottaa.

Kaarina aikoi juuri silmätä ympärilleen, kun Yrjänä Pietarinpoika astui huoneeseen. Hän tunsi nyt kuitenkin niin suurta ahdistusta, ettei uskaltanut liikahtaa paikaltaan.

Yrjänä Pietarinpoika tervehti häntä kohteliaasti, astui lähemmäksi ja otti Kaarinan kädestä paperin, johon tämä oli merkinnyt laskunsa.

"Näinkö paljon me olemme teille velkaa? Hyvä, summa maksetaan teille heti paikalla, me tarkastamme sen vain ensiksi. Ymmärrättehän — järjestyksen vuoksi. Odottakaa hetken aikaa!"

Yrjänä poistui jälleen. Kaarina ei ollut uskoa korviaan, niin toisin tämä puhutteli häntä nyt kuin aamulla torilla. Hän tunsi jälleen omituista ahdistusta. Mutta samalla hän tunsi päivän ponnistusten ja mielenliikutustensa jälkeen vähäistä heikkoutta polvissaan, niin että hänen täytyi istuutua veistoksilla koristetun penkin äärimmäiselle reunalle.

Taaskin ovi avautui ja huoneen hämärässä valossa Kaarina näki jalon, nuorekkaan olennon samettitakissa, loistava tähti rinnassa, astuvan sisään. Se oli kuningas. Hän näytti aikovan kulkea vain huoneen läpi, ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannutkaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja pysähtyi.

Kaarina oli nähnyt kuninkaan vain yhden ainoan kerran, kun tämä muutamia päiviä sitten oli ratsastanut torin poikki ja sivuuttanut hänet aivan läheltä.

Mutta hämärässäkin hän heti tunsi tämän. Hänen lempeillä kasvoillaan kuvastui alakuloinen ilme ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kokonaan muualla.

Kaarina ei uskaltanut liikahtaa ja vasta kun hän tunsi, että kuningas sittenkin oli huomannut hänet, hän nousi arkana pystyyn, ikäänkuin olisi tehnyt väärin uskaltaessaan otaksua, että kuningas oli nähnyt hänet.

"Pelästytinkö teitä?" kysyi kuningas hymyillen. "Istukaa vain rauhassa. Annan teille hiukan valoa."

Näin sanoen hän avasi oven viereiseen huoneeseen. Siellä riippui kruunu, jonka monet kynttilät levittivät valoa ympärilleen tunkeutuen nyt etuhuoneeseenkin. Valonsäde osui Kaarinaan, niin että kuningas, joka oli jo menossa toiseen huoneeseen, pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä tarkastelemaan odottavaa tyttöä.

"Ettekö te ole — —? Varmaankin olen jo aikaisemmin nähnyt teidät. Eikö totta? Torilla, ratsastin vastikään ohitsenne. Tulkaa toiseen huoneeseen, täällä on valoisampaa; käykää istumaan ja kertokaa minulle, kuka te olette ja miten olette joutunut tänne — —"

"Majesteetti —" änkytti Kaarina ja astui epäröiden kynnyksen yli. Siinä hän nyt seisoi koko puhtaassa, nuoressa kauneudessaan kynttilöiden kirkkaassa valossa. Valo leikitteli kullankimaltelevana hänen hiuksillaan, jotka kahtena paksuna palmikkona ympäröivät hänen päätään, hänen poskillaan hehkui arka puna ja vain salavihkaa hän uskalsi kohottaa kauniit, kirkkaansiniset silmänsä kuninkaaseen. Käsittikö hän, että kuningas seisoi siinä ihaillen hänen sulouttaan.

"Kuka te olette?" kysyi kuningas vihdoin.

Vaatimattomasti Kaarina vastasi:

"Olen Kaarina Maununtytär, toin juuri lintuja kuninkaalliseen keittiöön. Olen köyhä torikauppias ja odotan rahaa voidakseni lähteä kotiin."

"Mistä te olette kotoisin?"

"Medelpladista, parin penikulman päästä täältä."

"Ja sinnekö te aiotte vielä tänä iltana palata? Se on liian suuri ponnistus, Kaarina."

"Sellaiseen olen tottunut."

"Istukaa toki hetkeksi! Näenhän kyllä, että olette reipas tyttö, joka jaksaa mitä hyvänsä. Mutta sanokaa minulle, Kaarina, eikö torikauppa tunnu teistä kuitenkin joskus hiukan raskaalta? Ettekö ole koskaan ajatellut, että haluaisitte jotakin muuta?"

Hämillään tyttö oli vaiti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi uneksinut, että kuningas keskusteli hänen kanssaan ja muisti hänet. Hänen oli mahdoton sitä käsittää.

"Enhän minä tunne muunlaista elämää," sanoi hän vihdoin.

"Ettekö tahtoisi oppia muunlaista tuntemaankaan?"

Kuningas astui tytön lähelle, katsoi kauan häneen ja tarttui sitten hänen käsiinsä.

"Te olette kaunis, Kaarina. Tiedättekö sen? Pahaksi onneksi minun täytyy lähteä tänään pois. Ja kuitenkin tahtoisin kernaasti tehdä jotakin hyväksenne. Mutta mitä? Te saatte jäädä linnaan kunnes tulen takaisin. Annan teidät sisareni huostaan. Mitä arvelette? Haluatteko jäädä tänne kunnes palaan?"

Mietteissään kuningas katsoi eteensä unohtaen vastauksen, jota hän odotti. Äkkiä synkkä mieliala sai hänet valtaansa. Hän astui ikkunan luo ja kääntyen selin Kaarinaan hän katseli kauan ulos. Nyt Kaarinalla oli aikaa hiukan tuumia. Mutta hän tunsi yhä niin suurta ahdistusta ja tuskaa, ettei hän voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Tuskin hän saattoi käsittää, mitä kuningas oli sanonut hänelle; se oli liikaa hänen yksinkertaiselle järjelleen.

"Te olette kaunis, Kaarina!" Oliko kuningas todellakin niin sanonut? Oliko hän aivan pyörällä päästään? Hän alkoi vavista. Kunhan Yrjänä Pietarinpoika olisi tullut takaisin ja tuonut rahat, jotta hän olisi voinut lähteä pois! Oli jo ilta, kadulla alkoi olla pimeä.

Samassa kuningas kääntyi pois ikkunasta. Mutta hän näytti unohtaneen tytön. Huoneessa oli suuri työpöytä, jossa oli karttoja ja papereita, harppeja ja koneita. Hän astui pöydän luo ja veti ikkunakomeron edestä pois uutimen. Suuri taivaanpallo, tähtikartta ja taivaaseen päin käännetty kaukoputki tuli näkyviin. Syvään hengittäen puheli kuningas Eerik itsekseen: "Katsotaanpa, mitä tähdet meille ennustavat!"

Ällistyneenä Kaarina seurasi kuninkaan toimia, miten tämä putken läpi tarkasteli taivasta, mittaili harpilla palloa ja karttoja, merkitsi jotain paperille ja taas tirkisteli putkeen.

Kaarina, väsyneenä seisomiseen, oli jo aikoja sitten käynyt istumaan. Siinä hän nyt istui uskaltamatta liikahtaa. Käsittämättömältä unelta tuntui hänestä kaikki. Mutta väsymys, joka hiljaisuudessa valtasi hänet, lamautti vähitellen hänen aistinsa, niin että kuninkaan ääni kajahti hänelle kaukaa, kun, tämä jälleen alkoi puhua. Hänen äänessään tuntui alakuloista katkeruutta ja hänen kasvonsa olivat synkät, miltei vääntyneet tuskasta. Hänen kätensä oli puristunut nyrkkiin. Kuinkahan hänen laitansa oli? Kaarina tunsi omituista pelkoa, liikuttavaa sääliä.

"Huonot merkit, huonot merkit", mutisi kuningas. "Puhutteko totta, tähdet? Valtaistuimeni horjuu, Juhana kantaa kruunua! Haa, Juhana, eikö hän ole minun käsissäni? Ja minäkö pelkäisin häntä!" Kuningas naurahti kolkosti. "Ei, ei, te valehtelette, tähdet! Saattepa nähdä! Minä uhmailen teitä. En tahdo, en tahdo!"

Hän vaikeni. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiki kohosi hänen otsalleen. Mietteissään hän alkoi astua edestakaisin huoneessa. Ja yhä pelokkaammin, säälivämmin Kaarinan sydän sykki.

"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, ne, jotka rakastavat minua, kohauttavat olkapäitään ja nauravat minulle, ja ne, jotka nyt ovat minulle uskolliset, pettävät minut. Ei kukaan pidä, minun puoltani. Yksin, yksin — siten ennustavat tähdet!"

Hän aikoi kohottaa katseensa taivasta kohti, mutta se osuikin Kaarinaan, joka syvän säälin vallassa katsoi häneen.

"Kaarina —" muistui äkkiä kuninkaan mieleen. "Unohdin teidät — ja te kuulitte kaikki. Sanokaa, Kaarina, hylkäisittekö tekin minut, pettäisittekö tekin minut, olisitteko tekin uskoton, jos — —? Ei, nuo silmät eivät valehtele. Anna minun katsoa sinua! Sinä olet yhtä uskollinen, sinä olet yhtä hyvä kuin kauniskin —"

Kaarina vapisi ja ajatteli kauhuissaan: kuningas on sairas, eikä hän tiennyt, tuskako vai sääli hänen kurkkuaan kuristi. Kuningas tarttui luuttuun, joka oli pöydällä koneitten parissa, ja nojautuen pöytään hän alkoi säestää itseään ja lauloi laulun rakkaudesta, kaipuusta ja kuolemasta.

Kaarina nousi ääneti pystyyn. Hän oli levoton. Yrjänä Pietarinpoikaa ei vieläkään kuulunut. Miten tässä kävisi? Täytyisikö hänen jäädä linnaan, niinkuin Kustaa oli sanonut? Mutta miksi? Minkä tähden ei kuningas käskenyt häntä pois? Miten se oli käsitettävissä? Odottikohan Kustaa vielä ulkona? Voisikohan hän antaa hänelle jonkun merkin? Tämä oli kauheaa, sillä tänne hänen oli mahdoton jäädä.

Kuningas näytti huomaavan Kaarinan levottomuuden. Laskien kädestään luutun hän sanoi: "Oletko syönyt iltaruokaa, Kaarina? Lapsi parka, kuinka saatoin sen unohtaa. No, odotahan hetkinen!"

"Minun täytyy lähteä, Majesteetti!" sai Kaarina sanotuksi.

"Niin, myöhemmin, tahtoisin vain jutella vielä kanssasi monesta asiasta, jos suostut jäämään. Tulehan katselemaan tähtiä yhdessä minun kanssani, ehkä sinä voit selittää niitä paremmin kuin minä."

Annettuaan käskyn palvelijalle, joka tuli etuhuoneeseen, kuningas veti Kaarinan mukanaan avoimen ikkunan ääreen. Alhaalla seisoi Kustaa Pietarinpoika vuoroin katsellen levottomana ylös ikkunoihin, vuoroin kävellen edestakaisin. Kun hän huomasi Kaarinan, alkoi hän kiivaasti viittailla ikkunaan ja huutaa hänelle, vaikka sanoja olikin mahdoton eroittaa. Kuningas sulki ikkunan. Ensin hän näytti harmistuvan, sitten hän hymyili.

"Kuuluuko hän teille, Kaarina?"

"Hän odottaa minua."

"Onko hän teidän rakastajanne?"

Kaarina pudisti ääneti päätään.

"No, se on hyvä. Tuolle yksinkertaiselle sotamiehelle en anna sinua myöskään, se olisi kovin sääli. Itselleni minä sinut tahdon, Kaarina! Kuuletko?"

Kaarina huudahti, sillä kuningas puristi hänen rannettaan niin kovasti, että se teki kipeää.