Part 4

Päällikkö läksi. Kauan kuningas katsoi hänen jälkeensä; hänen kasvonsa värähtelivät vain silloin tällöin. Vihdoin hän kääntyi pois ja poikkesi tien vieressä olevaan metsään.

Aurinko paahtoi kuumasti, näytti siltä kuin Eerik olisi pyrkinyt varjoon. Hänen väkensä istahti maantien reunalle kuiskaillen keskenään. He ihmettelivät kuninkaan omituista käytöstä ja hänen kaameaa käskyään.

Tämän synkän tunnelman vallassa ei kukaan kiinnittänyt huomiota kuninkaaseen itseensä.

Toisten huomaamatta Eerik kulki yhä syvemmälle metsään, samoili tiettömässä, hämärässä tiheikössä, näkymättömien voimien takaa-ajamana. Kaikki jäljet hänestä katosivat.

Kun hänen seuralaisensa tulivat häntä ajatelleeksi alkoivat he kauhuissaan etsiä häntä, mutta turhaan.

Metsän yksinäisyydessä Eerik oli vajonnut mielenhäiriön yöhön.

* * * * *

Gripsholmaan johtavalla maantiellä ratsasti Yrjänä Pietarinpoika palvelijansa saattamana. Hänen kasvonsa olivat synkät; kuninkaasta erossa, edesvastuullinen tehtävä suoritettavanaan, tuntui hänestä hiukan epävarmalta tänä kaameana aikana.

Hän ratsasti nopeasti, päivä kallistui jo iltaan, rajuilmaa ennustavat pilvet pimittivät taivaan ja tie kulki peninkulmamääriä metsien halki. Hevoset vainusivat vaaraa, hikipisarat satulan alla muuttuivat vaahdoksi.

Yrjänä Pietarinpoika hillitsi vihdoin kovaa vauhtiaan; metsä harveni, tie muuttui valoisammaksi ja leveämmäksi.

"Tänään me tuskin kuitenkaan voimme enää palata," sanoi hän seuralaiselleen, jonka hän salli ratsastaa rinnalleen. "On jo myöhä ja nouseva rajuilma viivyttää aikeitamme. Ei huolita pitää kovaa kiirettä."

He antoivat hevosten hetken aikaa astua käymäjalkaa kunnes saapuivat taas metsään.

Äkkiä Yrjänä Pietarinpoika pysähtyi. Tien vieressä, metsänreunassa, miltei kuusten oksien peitossa, istui sotilaspukuun puettu mies hevosen selässä, pistooli kädessä ja toinen satulanhihnassa.

Vaistomaisesti Yrjänä Pietarinpoika tarttui aseeseensa ja käänsi hevosensa. Toinen vetäytyi syvemmälle kuusten taakse; samalla hän viittasi uhkaavasti kädellään.

Epäröiden Yrjänä Pietarinpoika odotti.

"Tarkoittikohan tuo meitä?" mutisi hän.

"Näyttää siltä. Pitäisi tarkastaa miestä lähemmin, kuka tietää, mitä hän tahtoo."

"Ehkäpä hän väijyi meitä."

"Eteenpäin siis Jumalan nimessä."

Epäröiden he jatkoivat matkaa palaten vähitellen taas raviinsa.

Äkkiä samainen mies ajaa karautti metsiköstä esille ja omituisesti nauraen kiiti Yrjänä Pietarinpojan ohitse kadoten tien toiselle puolelle.

Tuntui kuin metsässä olisi kummitellut.

Yrjänä Pietarinpoika oli nähnyt vain miehen kasvot. Ne olivat hänelle tutut. Häntä kammotti.

Juuri vuosi oli kulunut siitä, kun hän kuninkaan käskystä oli antanut hukuttaa Kaarinan entisen rakastetun. Mutta tuolla miehellä oli hukkuneen vänrikin kasvot.

Ratsastivatko kuolleet kostonhaluisina murhaajiensa tiellä? Silloin monet muutkin olisivat voineet siinä ratsastaa. Vai eikö hän ollut kuollut? Elikö tuo ihminen, jonka olisi pitänyt olla kuollut?

Yrjänä Pietarinpojan teki nyt miltei mieli lähteä ajamaan takaa kummitusta. Hän ei pelännyt tätä enää; hän käänsi hevosensa ja ratsasti toisen jälkeen. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli vain tahtonut näyttäytyä vastustajalleen ja kummituksena peloitella häntä. Hän ei halunnut antautua tämän kanssa taisteluun.

Hän oli kauan sitten kadonnut metsän varjoon.

Molemmat ratsumiehet olivat eksyneet kauaksi tieltä; vaivalla he löysivät taas takaisin. Vasta myöhään illalla he saapuivat Gripsholmaan.

Yrjänä Pietarinpoika odotti eteissalissa Kaarina Maununtytärtä, joka levottomasta unesta herättyään ilmestyi kalpeana hänen luokseen.

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Kaarina säikähtäen.

"Ei, ei, rauhoittukaa. Jos olisin tiennyt, että olitte jo nukkumassa, niin en olisi pelästyttänyt teitä. Suokaa anteeksi! Mutta kuningas ikävöi teitä, ja niinpä tulin pyytämään, että seuraisitte minun mukanani Tukholmaan."

"Täytyykö minun vielä tänä iltana lähteä liikkeelle?" kysyi Kaarina väsyneesti. "Olen valmis milloin hyvänsä lähtemään, senhän te tiedätte —"

Yrjänä Pietarinpoika huomasi, että Kaarina oli väsynyt ja raskasmielinen sekä kaipasi unta.

"Älkää riistäkö itseltänne yölepoa," sanoi hän. "Yö on muutenkin epäedullinen. Mutta jos teille sopii, niin lähdemme huomen-aamulla liikkeelle."

"Miten varhain vain haluatte. Virvoitelkaa nyt itseänne, mutta antakaa anteeksi, jos poistun, olen kovin väsynyt. — Kunpa ei kuninkaalle vaan mitään tapahtuisi."

Yrjänä Pietarinpoika katsoi hänen jälkeensä. Kaarina näytti toiselta kuin ennen. Kaikkialla vallitsi omituinen, painostava mieliala, ikäänkuin salainen aavistus uhkaavasta vaarasta. Aika oli raskas ja repivä, yksin Gripsholman, tuon onnen turvapaikan yli oli se heittänyt synkät varjonsa.

Yrjänä Pietarinpoika tiedusteli linnanväeltä, oliko kukaan viime aikoina nähnyt vänrikkiä näillä seuduin ja olisiko ehkä hänen ilmestymisensä ollut syynä Kaarinan levottomuuteen.

Mutta siltä ei näyttänyt; ei kukaan ollut nähnyt salaperäistä kummitusta.

Seuraavana aamuna lähdettiin matkaan myöhemmin kuin Yrjänä Pietarinpoika oikeastaan olisi halunnut.

Ilma oli hyvin epäedullinen, ja Kaarina oli huomattavan kauan viivytellyt. Hän oli vielä väsynyt ja kalpea tullessaan huoneistaan. Mutta samalla hän kuumeisella kiireellä kehoitti lähtemään.

Matka sujui ilman esteitä, joskin tiet yön aikana olivat kovasta sateesta pehmittyneet ja hidastuttivat nyt kulkua.

Monasti, kun he kulkivat synkän metsän läpi, tähysteli Yrjänä Pietarinpoika ympärilleen; hän oli Kaarinan turvallisuuden vuoksi ottanut muutamia asestettuja miehiä mukaansa.

Mutta eilinen kummitus ei näyttäytynyt ja hän alkoi epäillä erehtyneensä.

Myöhään he saapuivat Tukholmaan. Oli jo pimeä ja sade valui virtanaan.

Kuningas oli lähtenyt Upsalaan, ja Kaarina tahtoi kiiruhtaa hänen jäljissään. Mutta hän tunsi, ettei hän tänään enää jaksaisi sen pitemmälle, vaan kaipasi lepoa. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut niin suurta väsymystä kuin nyt.

Matka ei sujunut taaskaan niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Levottomuus ajoi häntä eteenpäin ja epämääräinen pelko painosti hänen mieltään.

Varovaisuudesta he myös usein pysähtyivät, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja usein tuntui siltä kuin aivan turhan kauan olisi levähdetty.

Mutta Yrjänä Pietarinpoika piti sitä välttämättömänä, sitäpaitsi hän huomasi, miten Kaarina kärsi matkan ponnistuksista ja kernaasti lepäsi milloin siihen vain tarjoutui tilaisuutta.

He saapuivat Upsalaan samana päivänä, jonka aamuna kuningas oli sieltä poistunut ja sydänpäivän aikana antanut suorittaa tuon kaamean ja mielettömän teon, jota Ruotsin historiassa nimitetään Sture-murhiksi.

Jo kauan ennen kaupunkiin tuloaan he huomasivat, että jotain tavatonta oli tapahtunut.

Kaikki vastaantulijat näyttivät kiihtyneiltä. Ihmisiä kiiruhti kaupunkiin ja toiset palasivat sieltä, he muodostivat ryhmiä keskustellen innokkaasti, ja kaikesta saattoi huomata, että kauhu ja tuska valtasi heidän mielensä. Kaarinan seuralaisetkin alkoivat tulla levottomiksi ja katsoivat toisiinsa tutkiskellen ja kysyen.

Yrjänä Pietarinpoika antoi vihdoin yhden miehistään lähestyä erästä ryhmää ja kysyä, mitä oli tapahtunut.

Itse hän odotti Kaarinan kanssa metsän siimeksessä ratsumiehen takaisin tuloa.

Lähetti syöksyi hengästyneenä takaisin ja saattoi töin tuskin kertoa, mitä hän oli kuullut.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Yrjänä Pietarinpoika.

"Kaameita asioita, herra," sanoi mies kiihoittuneena. "Koko Upsala on kauhuissaan. Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat muut heidän liittolaisistaan ovat linnassa murhatut."

"Salaliittolaisetko?" mutisi Yrjänä Pietarinpoika ymmällä.

"Niin, herra. Kuningas oli lähtenyt linnasta tänä aamuna, ja päivemmällä oli tullut käsky, että kaikki linnassa olijat olivat otettavat hengiltä. Käsky pantiin heti toimeen, vain kaksi pääsi pakoon."

Hetkeen ei Yrjänä Pietarinpoika saanut sanaa suustaan; kauhusta jähmettyneenä hän tuijotti eteensä.

"Mahdotonta," sanoi hän, "minkä vuoksi?"

"Sitä ei kukaan tiedä; ei mitään syytä mainittu. Kuningas kuuluu tulleen mielenvikaiseksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Matkalla Flötsundiin hän erosi seuralaisistaan ja katosi metsään."

"Mitä sinä sanot?" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.

"Niin väitetään," lisäsi sotamies nopeasti. "Jotkut kuninkaan seuralaisista ovat palanneet Upsalaan apua hakemaan, toiset etsivät häntä yhä."

Yrjänä Pietarinpoika oli koettanut pidättää Kaarinaa kauempana, jotta hän ei kuulisi koko totuutta, mutta hän oli sittenkin tunkeutunut lähemmäksi.

Kuultuaan tämän kauhean sanoman hän tuskasta huutaen vaipui maahan.

Yrjänä Pietarinpoika laski hänet sammalelle makaamaan. Hän hieroi hänen kasvojaan hyvänhajuisella vedellä ja Kaarina virkosi vähitellen.

Samalla hänen mieleensä palasivat kauheat tapahtumat ikäänkuin kaukaisena kaikuna.

"Eerik — oi, Eerikkini!" kuiskasi hän. "Kaikki on nyt lopussa."

Yrjänä Pietarinpoika lohdutti häntä koettaessaan nostaa hänet pystyyn.

"Rauhoittukaa! Meidän täytyy koettaa ottaa asiasta selko, ennenkuin kadotamme kaiken toivon. Varmaankin kuningas löytyy pian."

"Tahdon kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti Kaarina tuskissaan.

Yrjänä Pietarinpoika pidätti häntä.

"Ensin teidän täytyy rauhoittua. Varovaisuus on tarpeen. Vasta sitten kun tiedämme, miltä Upsalassa näyttää, voimme johonkin ryhtyä."

Saattoi huomata, että Yrjänä Pietarinpoika oli kovin levoton, hän pelkäsi oman henkensä puolesta eikä tiennyt mitä tehdä.

Mietteissään hän astui pari askelta syrjään ja tuijotti kauan eteensä.

"Minä lähden Upsalaan," päätti hän vihdoin, "ja otan selkoa, onko teidän siellä turvallista olla. Ehkä kuningas on palannut, silloin kaikki on hyvin. Odottakaa täällä; sotilaat saavat jäädä teidän turvaksenne. En viivy kauan; niin pian kuin mahdollista palaan takaisin."

Huoaten Kaarina nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

Yrjänä Pietarinpoika kääri viittansa kireämmälle, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja läksi yksin Upsalaan. Sinne ei ollut pitkä matka.

Kenenkään tuntematta häntä hän astui portista kaupunkiin ja tunkeutui varovasti ihmisjoukkojen läpi, jotka olivat kerääntyneet linnan ympäristölle.

Hän katseli ympärilleen etsien ystäviä ja aikoen mennä linnaan, sillä hän ei uskaltanut puhutella tuntemattomia pelosta, että nyt, kun hänellä ei ollut kuningasta turvanaan, häntä voitaisiin kohdella väkivaltaisesti.

Juuri kun hän huomasi linnanpaällikön portilla ja aikoi hiipiä hämärän aukion poikki, astui ihmisjoukosta mies hänen eteensä.

"Lurjus, täälläkö kohtaankin sinut! Seis, Yrjänä Pietarinpoika!"

Kuninkaan suosikki tarttui hätääntyneenä tikariinsa. Hän näki edessään samat vihan vääntämät kasvot, jotka olivat irvistelleet hänelle. Gripsholman metsässä — hukutetun vänrikin voitonriemuiset kasvot.

Hitaasti hän väistyi taapäin katsoen väijyen vastustajaansa. Joukko ihmisiä keräytyi heidän ympärilleen. Jokainen tarkkasi Yrjänä Pietarinpojan käden liikettä hänen tarttuessaan vaatteitten laskoksiin kätkettyyn tikariin, mutta ei kukaan uskaltanut kajota häneen.

Hiljaisena mutinana kulki suusta suuhun tieto:

"Se on Yrjänä Pietarinpoika!"

Yhä enemmän ihmisiä kerääntyi paikalle.

Vahtisotamiehetkin olivat jo huomanneet levottoman joukon. He läksivät liikkeelle auttaakseen piiritettyä miestä. Mutta kuin yhteisestä sopimuksesta piiri tiukkeni Yrjänän ympärillä estäen häntä pääsemästä pakoon.

Kustaa Pietarinpoika oli laskenut, että kansa riemuiten hyökkäisi Yrjänän kimppuun. Mutta kun niin ei tapahtunut, levisi tumma puna hänen kasvoilleen ja silmät näyttivät tunkeutuvan ulos hänen päästään.

Pettäisikö tämä shakkiveto, jonka kohtalo itse näytti järjestäneen?

"Alas Yrjänä Pietarinpoika!" huusi hän äkkiä vihan vimmassa. Hänen silmänsä osuivat sotilaihin, jotka olivat ennättäneet jo aivan lähelle, mutta turhaan yrittivät tunkeutua kansanjoukon läpi.

Pari miestä oli tarttunut äkkiä Yrjänä Pietarinpojan käsivarsiin, kun tämä yritti paeta, ja samassa tikari putosi häneltä.

"Alas maankavaltaja!" huusi Kustaa Pietarinpoika.

"Alas kuninkaan viettelijä!" huusivat miehet.

Kansan parista, joka alkoi yhä kovempaa meteliä pitää, kajahti nyt kiivaita kirouksia.

"Hän estää rauhantekoa!"

"Hän on syypää Sturein murhaan!"

"Alas Yrjänä Pietarinpoika!"

Joukko alkoi liikkua; voimattomina sotamiehet seisoivat ihmisjoukon ulkopuolella koettaen turhaan tunkeutua epätoivon vimmalla puoliaan pitävän miehen avuksi.

Vihdoin hänen täytyi luopua vastustuksesta ja seurata joukkoa, joka työntäen ja tuuppien pakoitti hänet eteenpäin. Pilkallisesti hänen nimeään huudettiin, ivallisesti hänelle irvistettiin vasten kasvoja, uhaten puitiin nyrkkiä hänen nenänsä edessä ja riemuiten ihmisjoukko, joka kasvamistaan kasvoi, laahasi häntä mukanaan. Sotilaat saivat peräytyä.

"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vankinamme!" huusi kansa riemuiten.

"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vallassamme!"

Pysähdyttiin erään upsalalaisen kauppiaan vankan talon eteen. Kansanjoukkoon oli nyt liittynyt vakavia raatimiehiä ja porvareita ja he astuivat johtajina edeltä.

Yrjänä Pietarinpoika saatettiin taloon ja heitettiin holvihuoneeseen, ja siellä kosteudessa ja pimeässä hän sai nyt vajota varsin vähän toivorikkaihin mietteihinsä.

Talonomistaja pakoitettiin vastaamaan vangista. Vähitellen joukko hajaantui palaten linnan edustalle tai omiin koteihinsa.

Sillä välin oli tullut miltei pimeä. Kauan vielä kuului kaikkialta kansan riemua tapahtuman johdosta. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli kadonnut jäljettömiin.

Lukuunottamatta Yrjänä Pietarinpojan vangitsemista ei tapahtunut mitään, mikä olisi loukannut kuninkaan valtaa ja arvoa.

Lamautuneina olivat kaikki mielet päivän tapahtumien johdosta, ei kukaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, ei kukaan riistää itselleen ylintä valtaa maassa, joka äkkiä oli kadottanut hallitsijansa. Svante Sture ja hänen lähin piirinsä oli tuhottu, Juhana herttua ja kuninkaan muut veljet olivat liian kaukana, linnaa vartioi osasto luotettavia sotamiehiä. Sitäpaitsi odotettiin kuninkaan paluuta.

Myöhään yöhön saakka joukot samoilivat metsissä etsien Eerikiä.

Mutta kaikki oli turhaa. Etsijät palasivat tyhjin toimin takaisin. Kuninkaan seuralaiset olivat menneet Flötsundiin odottamaan hänen tuloaan ja tiedustelivat häntä sieltä käsin; mutta ei täälläkään löydetty jälkeäkään hänestä, joskin etsintää jatkettiin lakkaamatta.

VI. PIMEILLÄ TEILLÄ.

Yrjänä Pietarinpojan lähdettyä Kaarina odotti kuumeisella kiihkolla hänen paluutaan. Mutta tunti kului toisensa jälkeen hänen palaamattaan.

Vähitellen Kaarinan mieli oli alkanut rauhoittua, mutta epävarma odotus sai hänet jälleen levottomaksi.

Tuli jo pimeä, eikä vieläkään Yrjänä Pietarinpoikaa kuulunut eikä hänestä saapunut minkäänlaisia tietoja.

Kaarinalla oli seurassaan neljä miestä; kahdelle hän antoi nyt toimeksi lähteä Yrjänä Pietarinpoikaa vastaan tai ottaa selkoa, mitä Upsalassa tapahtui. Oli jo myöhä, kun he läksivät matkaan.

Yleisen sekamelskan vallitessa he pääsivät kaupunginportista sisään ja saivat kuulla, että Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu ja viety salaiseen säilöpaikkaan.

Sillä välin Kaarina Maununtytär oli lähtenyt lepäämään erääseen taloon.

Talon väki, joka ei tuntenut häntä, antoi hänelle parista hopearahasta oman vuoteensa käytettäväksi vetäytyen itse uuninnurkkaan levolle.

Tupa oli aivan samanlainen kuin vanhan Kirstin asunto. Kaarina tuli sitä ajatelleeksi laskeutuessaan levolle. Vielä kerran kaikki nuo kuvat kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, joskin ne tuntuivat nyt hänestä unennäöltä.

Mutta hetken kuluttua kaikki kuvat katosivat ja hän vaipui uneen.

Keskellä yötä hän heräsi hirveän tuskan kiusaamana. Hän nousi vuoteeltaan, kopeloi pimeässä huoneessa ja läksi ääneti ulos tavatakseen seuralaisensa, jotka hän oli lähettänyt Upsalaan tiedustelulle.

Jonkun matkan päässä talosta he olivatkin hevosineen metsän laidassa. Kaarina herätti heidät. Vavisten hän kuunteli heidän tiedonantajaan: Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu, kansa oli ottanut hänet haltuunsa, ja kuningas oli yhä kateissa.

Salaten kyyneleensä Kaarina palasi mökkiin, heittäytyi jälleen vuoteelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä tyynyihin.

Eerik —! Mitä hänelle oli tapahtunut?

Miten sietämätön ajatus, ettei hän nyt saanut olla tämän luona!

Kaarina tuijotti polttavin silmin pimeään. Jokainen ajatus tuotti hänelle tuskaa. Ummehtunut ilma tuvassa oli aivan sietämätön. Vähinkin ääni kiusasi häntä.

Hän kuuli isäntäväen kuorsaavan kilpaa elukoitten kanssa. Kaikki vaivasi ja tuskastutti häntä.

Pois, pois täältä, tuumi hän ja nousi jälleen. Hiljaa hän poistui talosta ja kiiruhti taakseen katsomatta, melkein kuin takaa-ajettuna, tietä myöten Upsalaan.

Yö oli pimeä, hän ei tavannut ketään. Hänen saapuessaan kaupunginportille aamu alkoi jo sarastaa.

Nyt vasta hänelle selvisi, mitä hän pani alttiiksi ja ettei hän yleensä voinut mennä kaupunkiin. Portit olivat lukossa, ja jos hänet täällä tunnettaisiin, niin sama vaara voisi uhata häntäkin.

Mitä hän tekisi? Kääntyisikö takaisin?

Epäröiden hän katseli porttia ja väistyi syrjään. Mutta tuska ja levottomuus ajoi häntä edelleen; hänellä oli enää yksi ainoa toivo, yksi ainoa ajatus, josta hän saattoi pitää kiinni ja joka antoi hänelle voimia: hän tahtoi, hänen täytyi löytää Eerik.

Hän yritti kiertää kaupungin ympäri välttäen portteja ja muureja. Matka oli pitkä ja vaivalloinen; aurinko oli jo kohonnut puiden latvojen tasalle, kaupunki alkoi herätä ja pelloille ilmestyi talonpoikia työhön.

Kaarina kysyi tietä Flötsundiin. Vihdoin hän saapui sinne.

Siellä oli kovaa liikettä. Lähetit ratsastivat, sotamiehet kiiruhtivat edestakaisin, kaikesta saattoi huomata, että kuningasta yhä etsittiin.

Jotta häntä ei huomattaisi pysytteli Kaarina enimmäkseen syrjässä tai vetäytyi metsään jos joku sattui tulemaan häntä vastaan.

Vain hitaasti hän saattoi päästä eteenpäin. Hänen jäsenensä olivat niin heikot ja väsymys niin suuri, että hän monasti jo epäili, jaksaisiko hän pitemmälle kulkea.

Väliin hän uskalsi astua taloon ostaakseen juomaa ja leipää. Mutta pian hän läksi taas pois kulkien yhä eteenpäin.

Aurinko paahtoi kaiken päivää ja lopetti hänen viimeisetkin voimansa. Iltapuoleen saakka hän jaksoi vielä kulkea, mutta sitten voimat olivat uupuneet. Väsyneenä hän kaatui maahan pienessä metsikössä, jonne hän oli poikennut tieltä.

Kauan hän makasi siinä puoleksi tajuttomana, kunnes iltaviileys ja lepo herätti hänet jälleen.

Hän huokasi. Hän ei käsittänyt, mistä tämä heikkous johtui. Hän muisti, miten hän ennen oli jaksanut kantaa raskaita kuormia hoitaessaan torikauppaansa. Silloin ei väsymys saanut tulla kysymykseenkään.

Nyt hän oli kuin halpautunut, hän ei jaksanut astua askeltakaan, pieninkin liike tuntui rasittavalta. Mitenkä se oli mahdollista? Mikä hänen oli?

Oliko hän näinä muutamana vuonna tullut niin veltoksi, ettei hän jaksanut enää kulkea tätä vähäistä matkaa pelastaakseen rakastettunsa?

Mietteissään hän tuijotti eteensä omituisten ajatusten noustessa mieleen.

Ja vähitellen hänet valtasi tuskallisen suloinen aavistus, joka tähän saakka oli ollut hänelle niin käsittämätön, ettei se kertaakaan ollut noussut hänen mieleensä. Hän tunsi vavistusta, hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan kaukana etäisyyksissä.

Sitten hänelle vähitellen selvisi, että tuo aavistus olikin täyttä totta.

Toisin ei voinut olla — kuin ilmestys se aukeni nyt hänen sielunsa eteen ja täytti hänet hiljaisella vavistuksella.

Hän kantoi lasta sydämensä alla. Syvästi liikutettuna hän purskahti itkuun ja painoi kasvonsa sammaleihin.

Tuo tieto oli järkyttävä, kun hän ajatteli kaikkea, mitä nyt oli tapahtunut. Olihan lapsi kuningas Eerikin, joka mielenhäiriössään oli jäljettömiin kadonnut.

Ja sitten hän tunsi ihmeellistä onnea, joka täytti hänen sielunsa riemulla kesken kaikkea surua. Tämä tieto antoi ikäänkuin uutta voimaa sille rakkaudelle, jota hän tunsi Eerikiä kohtaan.

Samalla hänen omatkin voimansa vahvistuivat. Hän nousi pystyyn. Nyt hän ei saanut väsyä kesken, nyt hänen täytyi olla voimakas, pitää puoliaan, voittaa kaikki ulkoatulevat vastukset sen olennon vuoksi, jolle hän antaisi elämän.

Tästä lapsesta piti kasvaa iloinen, rohkea poika, voimakas nuori sankari, jonka terve talonpoikaisveri voittaisi onnettomat Vaasan suvulta perityt taipumukset.

Ihana tuli tämän lapsen olla, joka oli määrätty onnettoman isänsä jälkeen kantamaan Ruotsin kruunua — —

Hänen lapsensa — —. Kaarina vapisi onnesta ajatellessaan sitä.

Hän nousi maasta ja astui rauhallisesti maantietä myöten takaisin Flötsundiin.

Hämärissä hän kohtasi erään sotilaan, joka tuli Upsalasta tiedustelemaan, oliko kuningas löydetty.

Hän tunsi Kaarina Maununtyttären, laskeutui alas hevosen selästä ja katsoi ihmeissään häneen.

Hän kertoi Kaarinalle, miten asiat Upsalassa olivat kehittyneet. Kaarina hengähti helpoituksesta kuullessaan, että siellä oli rauhallista.

"Voinko luottaa sinuun?" kysyi Kaarina sitten vakavasti.

"Täydellisesti, korkea rouva."

"Niinpä uskon sinun käsiisi oman ja — tulevan kuninkaasi hengen. Saata minut huomaamatta sinne, missä voin olla täysin turvassa."

Sotilas näytti hetken aikaa hämmästyneeltä. Vähitellen hän alkoi ymmärtää.

"Tulkaa," sanoi hän ja taluttaen hevostaan suitsista hän astui Kaarinan rinnalla hitaasti ja varovasti, jotta hänen ei olisi vaikea seurata.

"Jos osaat vaieta, niin ei siitä sinulle ainakaan vahinkoa ole," sanoi Kaarina. "Sinä olet nyt minun alamaiseni, johon voin täysin luottaa. Kuningas palkitsee sinut, sillä kuningas Eerik on löydettävä jälleen."

Sotilas kumarsi tottelevaisuutensa merkiksi.

Ja hän huolehti Kaarinasta uskollisesti ja toimi niin varovaisesti, ettei kukaan saanut vähintäkään vihiä hänen toimenpiteistään.

Hän hankki Kaarinalle asunnon suuressa talonpoikaistalossa, missä tämä oli hyvässä kätkössä ja täydessä turvassa.

Seuraavana päivänä hän kävi useampaan erään kysymässä, mitä Kaarina halusi ja toi hänelle tietoja tapahtumista.

Kaarina tuli rauhallisemmaksi ja luottavammaksi, sillä hänen oli hyvä olla talon isäntäväen huostassa.

Ei tapahtunut kuitenkaan tänä eikä seuraavanakaan päivänä mitään, mikä olisi muuttanut asioiden tilaa.

* * * * *

Kolme päivää sen jälkeen, kun kuningas oli poistunut seuralaistensa parista ja kadonnut niin merkillisellä tavalla, löytyi hän vihdoin.

Sillä välin kun hänen väkensä etsi häntä turhaan Upsalan ja Flötsundin välisissä metsissä, lähestyi hän uupuneena erästä kylää, joka ei sijainnut kovinkaan kaukana Flötsundista.

Hitaasti hän lähestyi kylää tietämättä missä hän oli.

Peninkulmamääriä hän oli kulkenut ristiin ja rastiin sen jälkeen kun hän tuona kohtalokkaana päivänä, kaikesta päättäen äkillisen mielenhäiriön vallassa, oli paennut seuralaistensa luota.

Hän oli kiiruhtanut syvälle metsään ikäänkuin näkymättömien voimien takaa-ajamana, oli kulkenut yhä nopeammin ikäänkuin murhattujen henget olisivat olleet hänen kintereillään.

Täten hän oli saavuttanut niin suuren etumatkan, että oli miltei mahdotonta tavoittaa häntä.

Tässä rajattomassa yksinäisyydessä hän eksyi lopulta niin täydellisesti, että vain sattuma olisi voinut saattaa etsijät hänen tielleen. Mutta siten ei käynyt.

Koko päivän ja yön hän harhaili metsässä, ja epätoivo ja tuska, sekä pakenemisen halu saattoivat hänen ajatuksensa täydellisesti sekaisin.

Kaikki kuninkaalliset arvomerkkinsä hän oli repinyt vaatteistaan.

Hän kohtasi talonpoikia, mutta nämä eivät tunteneet häntä eivätkä olleet myöskään kuulleet, mitä Upsalassa oli tapahtunut.

Eräässä metsämökissä hän lepäsi, antoi mökin asukkaille rahaa ja pyysi saada talonpoikaisvaatteita.

Vaikka he luulivat häntä rikoksentekijäksi, joka yritti paeta rangaistusta, täyttivät he rahanhimosta hänen toiveensa, antoivat hänelle vaatteita ja ruokaa ja päästivät hänet edelleen kulkemaan.

Niinpä hän samoili nyt kurjissa, likaisissa vaatteissa yhä eteenpäin ja saapui kolmantena päivänä kylään, jossa hänet valepuvusta huolimatta tunnettiin.

Kuin kulovalkea levisi tieto talosta taloon, että kuningas oli löytynyt.

Hänet otettiin vastaan ilolla ja kunnioituksella.

Kaikki kylän asukkaat kiiruhtivat paikalle, piirittivät hänet uteliaina ja osoittivat hänelle kaikella tavalla kunnioitustaan.

Mutta Eerik ojensi epätoivoisena kätensä ja huusi:

"Pois, pois täältä! En ole teidän kuninkaanne, en ole enää kuningas!"

Heidän täytyi kuitenkin pidättää häntä niin kauan, että saatiin sana Flötsundiin, ja kuninkaan väki saapui paikalle aikoen piirittää hänet ja viedä hänet takaisin Upsalaan.

Mutta kuningas peräytyi kauhuissaan, torjuen sekä käsin että jaloin. Verisuonet hänen otsallaan paisuivat ja tumma puna peitti hänen kasvonsa, niin että tuntui suorastaan vaaralliselta kohdella häntä väkivaltaisesti.

Vähän väliä hän huusi, milloin nyyhkyttävällä äänellä, milloin raivoissaan:

"En minä ole kuningas, en ole! Päästäkää minut rauhaan ja lähtekää pois! Juhana on teidän kuninkaanne!"

Toivottiin, että hän rauhoittuisi niin pian kuin hän saisi ruokaa ja lepoa.

Mutta hän ei koskenut ruokaan eikä juomaan eikä häntä millään saatu levolle.

Ääneti hän vaelsi huoneessa edestakaisin, tarkasteli vuoron perään huoneessa olijoita, mutta ei puhunut sanaakaan, ei kysynyt ketään, ei edes Yrjänä Pietarinpoikaa eikä Kaarinaa, vaikka näytti siltä kuin hän olisi silmillään etsinyt edellistä.

Kaarina Maununtytär saapui vielä samana yönä, juuri kun päivä alkoi valjeta.

Heti, kun hänelle oli tuotu tieto, että kuningas vihdoinkin oli löydetty, oli hän lähtenyt matkaan ja kiiruhtanut hänen luokseen.

Hän ei ollut saanut enää hetkenkään rauhaa. Voittaen väsymyksensä hän kulki keskellä yötä neljättä tuntia uskollisen sotilaansa seurassa kylää kohti, missä kuningas nyt viipyi.

Kuninkaan vahdit kertoivat hänelle, miten Eerikin laita nyt oli.

Suurella tuskalla hän kuunteli heitä. Sitten hän astui kuninkaan huoneeseen, missä tämä oli yksin. Kaksi kynttilää paloi pöydällä levittäen kehnoa valoa ympärilleen.

Kuningas vaelsi yhä levottomana edes takaisin kuin vanki, joka koettaa paeta omaa varjoaan.

Sturein murha näytti suunnattomasti painavan hänen sieluaan, niin että häntä ympäröivä mielenhäiriön yö tuntui vielä kahta kauheammalta.

Hitaasti Kaarina lähestyi häntä. Kuningas ei huomannut tätä, hän kulki vain edestakaisin neljän seinän sisällä, joita lepatteleva kynttilänvalo aavemaisesti valaisi.

Kaarina mainitsi kuningasta nimeltä, kerran, useammin, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin.

Ääni näytti tunkeutuvan kaukaa etäisyydestä hänen aivoihinsa.

Hän pysähtyi, jäi kuuntelemaan, harhaileva katse alkoi etsiä.

"Kaarina!" kajahti vihdoin kuin sisäisen huudon kaiku hänen huuliltaan.

Silloin Kaarina tuli hänen lähelleen ja painautui hänen rintaansa vasten.

"Sinun Kaarinasi on täällä, Eerik."

"Minun Kaarinani —?"

Hitaasti, ikäänkuin muistellen jotain mielessään hän toisti nuo sanat. Hän silitteli Kaarinan käsivartta.

"Oi, Kaarina, missä minä olin, ollessani poissa sinun luotasi?" huokasi hän syvään.

"Unohda se! Me olemme taas löytäneet toisemme."

Kaarina istahti vuoteelle ja painoi kuninkaan pään syliinsä.

"Minä laulan sinulle, kaikki pienet lauluni ja kaikki muuttuu taas entiselleen."

Kuningas Eerik alkoi itkeä kuin lapsi Kaarinan hyväillessä häntä. Kauan hän istui siten itkien.

Vain vähitellen hän rauhoittui. Kaarina lauloi, hänen äänensä hiveli kuninkaan korvia. Tuo ääni oli kuin palsamia hänen sairaalle sielulleen, se sai hänet unohtamaan kaiken muun.

Kaarina sai hänet syömään ja vihdoin myös levolle.

Hän lauloi hänet uneen. Rauhallinen hymy karehti nyt kuninkaan kasvoilla ja hän hengitti levollisesti.

Kuningas nukkui kauan, aina sydänpäivään saakka. Kun hän heräsi, tuntui hänen henkensä palaavan ikäänkuin jostain hyvin kaukaa.

Mutta Eerik ei nytkään halunnut nähdä ketään muuta kuin Kaarinan.

Kaarina oli saanut hänet rauhoitetuksi, miltei iloiseksikin, niin että raskas paino, joka lannisti hänen mieltään, katosi. Hän se vihdoin sai kuninkaan taivutetuksi lähtemään Upsalaankin.

Kaarinan ja muutamien uskollisten miesten seuraamana kuningas poistui kylästä.

Nopeasti oli kaikkialle levinnyt tieto, että kuningas, joka oli jälleen parantunut mielenhäiriöstään, saapui tietä pitkin. Kaikista kylistä kiiruhtivat ihmiset häntä katsomaan ja tervehtimään.

Pitkä saatto seurasi hänen mukanaan aina Upsalan portille.

Se oli miltei riemusaatto. Ei mistään voitu huomata, ettei kuninkaan valta olisi ollut ennallaan ja että ensimmäinen rohkea isku voisi kaataa sen kumoon.

Vielä Eerikin valtaistuin seisoi yhtä lujana kuin ennen huolimatta Sturein murhasta.

Hän, joka äsken oli saapunut kaupunkiin jalkaisin ja aivan yksin, kaikkien hylkäämänä ja tuskin kenenkään vastaanottamana, hän palasi nyt riemulla tervehdittynä, suuren joukon odottamana, kuin voittaja ainakin!

Ja moni tervehdyshuuto, joka kajahti kansanjoukon keskeltä, tarkoitti varmaan myös Kaarina Maununtytärtä, sillä häntä saatiin kiittää siitä, että kuningas oli voittanut mielenhäiriönsä.

Vaikea oli vain saada hänet astumaan kynnyksen yli linnaan, jota Sturein veri oli tahrannut.

Siinä hän seisoi vavisten, ikäänkuin vainajien henget olisivat torjuneet hänet pois. Uudestaan näytti hänen järkensä pimenevän.

Kaarinan onnistui vihdoin lempeillä kehoituksillaan viekoitella hänet linnaan.

Vain Kaarinan seurassa pahat henget väistyivät kuninkaan luota; Kaarinan pyynnöstä hän jäi yöksikin linnaan, jossa saattoi kaikessa rauhassa levätä.

Seuraavana aamuna he palasivat Tukholmaan.

Niin helposti ei ollut kuitenkaan mielenhäiriö, tuo Vaasa-suvun perintösairaus, voitettavissa. Kuningas tarvitsi edelleen lepoa ja hoitoa, Kaarinan lohdutusta ja rauhoitusta, ja vain vähitellen hänen henkensä pääsi taas entiseen tasapainoonsa.

Sairauden uudistuminen oli kuitenkin pelättävissä niin pian kuin kuningas pääsisi perille suosikkinsa, Yrjänä Pietarinpojan kohtalosta.

Kauan sitä ei voitukaan häneltä salata; ystävän poissaolo alkoi huolestuttaa häntä yhä enemmän, vaikkei hän ollutkaan erikoisesti tätä kysynyt. Mutta vihdoin kuningas tahtoi tietää, minne hän oli joutunut.

Kaarina ilmoitti sen hänelle niin varovaisesti kuin mahdollista. Hän tuijotti hetken aikaa aivan lamautuneena eteensä.

"Tiesin sen", sanoi hän vihdoin kuiskaten. Sitten hän alkoi levottomasti kulkea edestakaisin huoneessa, ja näytti taas siltä, kuin kaikki muut ajatukset olisivat kadonneet hänen mielestään paitsi se, että hän oli kadottanut Yrjänä Pietarinpojan.

"Tiesinhän sen, en ole enää kuningas. He ovat toimineet vasten minun tahtoani. Minun tahtoni ei merkitse heille enää mitään. Olen kurja, heikko mies."

Kaarina astui kuninkaan luokse ja painautui häntä vasten.

"Älä puhu siten, Eerik," kuiskasi hän. "Sinä yksin olet kuningas ja tulet sitä aina olemaan, koska on niin määrätty — sinun poikasi vuoksi, jolle sinä jätät kruunusi perinnöksi."

Kyyneleisin kasvoin, mutta sittenkin riemua säteilevänä Kaarina vaipui kuninkaan jalkoihin. Kauan tämä katsoi häneen, mutta vihdoin Kaarinan säteilevä katse paljasti kuninkaalle totuuden. Liikutettuna hän kumartui Kaarinan puoleen ja nosti hänet pystyyn. Ääneti he katsoivat toisiaan silmästä silmään.

"Kaarina, nyt on kaikki hyvin. Nyt tiedän parantuvani jälleen — ja voivani elää suurta päämäärää varten!"

Riemuissaan Kaarina vastasi kuninkaan suudelmaan.

* * * * *