Part 6

"Mutta jotakin täytyy tapahtua, Eerik, ennenkuin he hyökkäävät kaupungin kimppuun. Koeta ryhtyä sovitteluihin; kysy, mitä he vaativat. Ehkäpä onnettomuus saadaan estetyksi, jos te sovitte keskenänne."

"Minä tiedän, mitä he vaativat."

"Mutta kaikkihan riippuu sinusta. Vielä sinä olet kuningas, vielä voit pelastaa kaikki, kunhan neuvottelet järkevästi heidän kanssansa."

Eerik naurahti.

"Vielä minä olen kuningas!"

Mutta nauruun sisältyi myös pelkoa, siitä kajahti mielenhäiriön tuska, joka viime aikoina jälleen oli hiipinyt hänen sieluunsa. Mutta tämä tuska teki hänet samalla pehmeäksi; hän kuunteli Kaarinan kehoitusta, jonka onnistui vihdoin suostuttaa kuningas ryhtymään sovitteluihin veljiensä kanssa.

"Olkoon," sanoi hän vihdoin. "Tahdon kuunnella, mitä heillä on sanottavana; tahdon ainakin tietää, mikä meidän asemamme on ja mitä meidän tulee tehdä."

Kaupungista annettiin merkkejä, ja sitten vihollisten leiristä lähetettiin muutamia sovinnonhierojia, joita vastaan kuninkaan lähetit saapuivat kaupungin portille.

Kaduilla asukkaat kulkivat kiihkoissaan ja kerääntyivät linnan edustalle. Jokainen oli innokas kuulemaan, mihin nämä keskustelut johtaisivat, sillä kaikki aavistivat, mitä tapahtuisi, jollei viime hetkessä saataisi sovintoa aikaan.

Kaikkien kasvot ilmaisivat tuskaa ja epätoivoa, ja pelonsekaista odotusta. Hetki, jolloin vihollinen alkaisi pommittaa kaupunkia, oli lykkäytynyt tuonnemmaksi. Oliko vaara kokonaan voitettu? Se riippui nyt tästä neuvottelusta.

"Kaarina Maununtytär on suostuttanut kuninkaan tähän sovitteluun," tiesi joku kertoa, ja tämä tieto levisi ja rauhoitti hiukan mieliä.

Vihdoin neuvottelijat palasivat, ja ihmisjoukko, joka oli odottanut heitä portilla, piiritti heidät.

"Mitä Juhana herttua vaatii, mitä tapahtuu?" kajahti joka puolelta.

Lähettiläiden täytyi väkipakolla raivata itselleen tietä ihmisjoukon läpi; mutta heidän oli mahdoton päästä myrskyisiä kysymyksiä pakoon ja lopulta heidän täytyi vastata.

"Herttua vaatii Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista."

Ääretön meteli syntyi.

"Yrjänä Pietarinpoika! Hän on luovutettava!"

Tämä tieto kulki suusta suuhun. Ihmiset luulivat jo olevansa vapautetut ahdinkotilastaan. Mutta pelokas epäily tukahdutti äkillisen riemun.

"Mitä kuningas tekee?"

"Antaako hän myöten?"

"Kehoittaako Kaarina Maununtytär häntä siihen?"

Pelokkaina kysymykset nousivat ilmaan.

Sillä välin sovinnonhierojat olivat saapuneet linnaan. Kuningas astui hitaasti heitä vastaan ja odotti heidän ilmoitustaan kuin kuolemantuomiota.

"No?" sanoi hän katkaisten hetken epäröimisen jälkeen hiljaisuuden.

"Herra, asema on vakava," alotti päällikkö vihdoin, joka oli johtanut lähetystöä. "Me emme voi saada sovittelua aikaan ennenkuin Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu heille. Sitä he ensi sijassa vaativat. Huomenna he uhkaavat ruveta ampumaan kaupunkia — tämä seikka yksin voi estää heitä sitä tekemästä. Ja sitten — —. Sitten vasta he suostuvat muihin sovitteluihin. Mutta paljonhan sillä välin voidaan saavuttaa."

Eerik puri hampaansa yhteen.

"Yrjänä Pietarinpoikako? Ei koskaan!"

Hän kääntyi nopeasti pois tehden torjuvan kädenliikkeen. Sitten hän palasi Kaarinan luo ja lyyhistyi kerrassaan kokoon.

"Oletko kuullut? He vaativat minulta Yrjänä Pietarinpoikaa! Hänet minun pitäisi pettää! Sitten he vaativat minulta sinut ja sen jälkeen sinun poikasi."

Sillä välin lähetystö poistui linnasta sivuoven kautta viedäkseen herttuan välittäjille vastauksen.

Kuningas oli kieltäytynyt luovuttamasta heille suosikkiaan; eivät edes kansan huudot, jotka olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa saakka, olleet voineet kumota tätä päätöstä.

Lähetystö pääsi miltei huomaamatta portille; vain jotkut tavoittivat heidät siellä ja saivat kuulla minkä vastauksen kuningas oli antanut.

Kauhun huuto kulki joukkojen läpi, kun kuninkaan päätös tuli yleisesti tunnetuksi. Vihoissaan ihmiset koettivat tunkeutua linnan ovesta sisälle; he vaativat saada puhua kuninkaan kanssa.

Eräs päällikkö uskalsi vihdoin mennä kuninkaan luo ja ilmoittaa hänelle, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista.

Eerik ei vastannut hänelle mitään.

Äkkiä levisi tieto, että Yrjänä Pietarinpoika oli kadonnut. Pari sotamiestä oli koettanut omin luvin ottaa hänet kiinni.

Aavistaen vaaraa tämä oli kadonnut sanomatta sanaakaan kuninkaalle. Hän oli kuullut kansan uhkaukset ja huudot ja aavisti, että häntä piankin ajettaisiin takaa. Salaisia käytäviä myöten hän kiiruhti linnan alakertaan ja kätkeytyi siellä toivoen pääsevänsä johonkin maanalaiseen käytävään ja voivansa yöllä paeta.

"Missä on Yrjänä Pietarinpoika? Etsikää häntä!" huusi kansa ulkona.

Päivä kallistui jo iltaan, yö teki tuloaan. Aamun sarastaessa voitiin odottaa kaupungin pommitusta.

Vapautuakseen kansan tunkeilevaisuudesta antoi kuningas sulkea linnan portit.

Aamun valjetessa kuului ensimmäinen laukaus vihollisleiristä.

Yrjänä Pietarinpoika luuli voivansa käyttää hyväkseen hälinää, joka nyt syntyi kaupungissa, ja päästä pakoon. Hän poistui varovasti piilopaikastaan ja hiipi portaita alas päästäkseen käytävään, joka johti linnasta ulos. Mutta samassa sotamiehet keksivät hänet ja kuljettivat ulos.

Riemuiten kansa syöksyi hänen kimppuunsa, ikäänkuin vapahduksen hetki olisi lyönyt, ja laahasi hänet portille. Yrjänä Pietarinpoika piti puoliaan kuin vihainen härkä; hän iski vahvalla nyrkillään useita maahan tai työnsi pois tieltään; mutta vastustajiensa ylivoimaa vastaan hän oli voimaton.

"Alas Yrjänä Pietarinpoika! Hyvittäkää herttua!" huudettiin joka taholta, ja huuto kuului ikäänkuin vapahduksen riemuhuudolta.

Äkkiä laahattiin paikalle myös vanha nainen, joka itki katkerasti. Vaatteet olivat puoleksi repeytyneet hänen yltään hänen taistellessaan ylivaltaa vastaan; nyt hän ei vastustellut enää, vaan seurasi ääneti ja alistuvana.

"Hän menköön saman tien!" huusi kansanjoukko.

Kun vanha vaimo näki Yrjänä Pietarinpojan, eivät jalat kantaneet häntä enää pitemmälle, mutta tuuppien häntä työnnettiin eteenpäin.

Se oli Yrjänä Pietarinpojan äiti. Hän oli saanut jakaa poikansa kanssa hänen kunniansa, niinpä hän nyt sai ottaa osaa hänen onnettomuuteensakin.

Tuskallisen katseen, kiusaantuneen huokauksen poika heitti äitiinsä; siten he kulkivat yhdessä heitä odottavaa hirveää kohtaloa kohti.

Sillä välin kuin laukaukset pamahtivat muureja vasten, kulki pieni joukko valkoisin lipuin ja vangit keskessään, vihollisen leiriä kohti luovuttaakseen heille Yrjänä Pietarinpojan. Raskaat ketjut olivat kiinnitetyt hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, vain vaivalla hän saattoi laahautua eteenpäin.

Suuri joukko oli jäänyt kaupunkiin ja tunkeutui portin läheisyyteen. Jokainen, joka kykeni, kiipesi torneihin voidakseen seurata pienen saaton kulkua. Odottaville ilmoitettiin:

"Nyt he tulevat heitä vastaan."

"Nyt he saapuvat leiriin."

Ja riemulla toiset huusivat:

"Pian he lopettavat kaupungin pommittamisen. Pian Yrjänä Pietarinpoika viedään herttuan eteen."

Siitä huolimatta pommitusta jatkui. Ja aika kului. Kansa odotti tuskissaan. Yhä kauheammin laukaukset pamahtivat. Nyt sotilaat suurin joukoin hyökkäsivät portteja vasten. Selvästi saattoi tornista nähdä ratsumiesten karauttavan paikalle.

"Me olemme kadotetut!" huusivat ne, jotka seisoivat ylhäällä ja syöksyivät alas.

"Herttua on leppymätön; Yrjänä Pietarinpojan luovutus ei riitä."

Alhaalla kansa hajaantui joka taholle.

Äkkiä joku huusi:

"Avatkaa portit! Lähtekää herttuata vastaan! Emme me ole herttuan vihollisia; me tahdomme rauhaa, me tunnustamme hänet."

Ja kansanjoukko tunkeutui miltei epätoivoisella innostuksella portille, jota ei vielä pommitettu. Kaikkialta ihmisiä liittyi heidän joukkoonsa; virtana he vyöryivät tuota pelastavaa porttia kohti.

Hetkessä aukio linnan edustalla oli tyhjä.

* * * * *

Kuningas ja Kaarina eivät olleet illalla kuulleet paljoakaan melusta linnan ulkopuolella; he olivat vetäytyneet sivuhuoneihin, jonne Yrjänä Pietarinpoikaan kohdistuvat huudot kuuluivat vain kaukaisena kohinana. Linnassa ei sitäpaitsi ollut ketään muita kuin sotamiehiä ja palvelijoita, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille asioiden tilanteesta; Eerikin harvat puoluelaiset olivat paenneet, ja Yrjänä Pietarinpoika kadonnut.

Vain linnan päällikkö tuli kerran ilmoittamaan, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista; mutta kuningas ei ollut vastannut siihen mitään.

Levottomana hän kuitenkin odotti suosikkiaan. Yrjänä Pietarinpojan täytyi olla linnassa, ja yhdessä heidän olisi ollut turvallisempi olla; mutta Yrjänä Pietarinpoikaa ei kuulunut.

"Hän on varmaankin paennut turvallisempaan paikkaan," mutisi Eerik. "Hän hylkää minut tänä raskaana hetkenä. Ei, en moiti sitä; voisihan rohkeuteni pettää — ja se maksaisi hänen henkensä. Katsokoon siis, miten hän parhaiten täältä selviää."

Kaarina ei uskaltanut nytkään sanoa mitään. Kuningas tiesi kyllä, että uhraamalla vihatun nousukkaan voitaisiin voittaa paljon. Hän taisteli ehkä elämänsä vaikeimman taistelun, mutta hän pysyi lujana.

Vihdoin kuningaspari läksi levolle unohtaakseen muutaman tunnin aikana onnettomuuden taakkansa.

Ensimmäinen laukaus herätti heidät kuitenkin armotta.

Kasvot vääntyneinä Eerik hyökkäsi ikkunaan. Ulkoa kuului huutoa, täydellinen sekasorto oli vallalla, sotamiehet juoksivat edestakaisin. Tuo meteli näytti pikemmin riemulta, nyt kaikki kansa syöksyi ulos.

"Se merkitsee jotain," kuiskasi Kaarina tuskissaan.

Eerik epäröi, ikäänkuin tuumien mitä tehdä. Sitten hän läksi vahteja tarkastamaan, käskyjä jakamaan ja kuulemaan tietoja.

Mutta linnan vahdeistakin olivat monet karanneet; toiset olivat tosin rauhallisia, vaikka ampumista jatkuikin.

Kuningas tarkasti pientä joukkoa.

"No, kuuluuko mitään erikoista?" kysyi hän epäilevästi. "Päällikkö astukoon esiin."

Linnanpäällikkö astui rivistä esiin.

"Yrjänä Pietarinpoika luovutetaan parasta aikaa. Kansa sai hänet käsiinsä, kun hän tänä aamuna aikoi karata; sitä oli mahdoton estää. He toivovat siten voivansa lepyttää vihollisen, jotta ampuminen lakkaisi."

Tämä tieto vaikutti kuin salamanisku kuninkaaseen, joka peräytyi hädissään. Hetken aikaa hän tuijotti hurjin katsein tyhjyyteen. Kaikki oli hänestä nyt kadotettua; hänellä ei ollut enää minkäänlaista tukea.

"Lepyttää vihollinen — Kuulettehan, että he ampuvat edelleen."

"He eivät ole vielä ehtineet leiriin."

Raskain askelin kuningas palasi Kaarinan luo.

"Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu viholliselle," valitti hän vain.

Ääneti Kaarina katsoi Eerikiin; kauhu valtasi hänen mielensä. Mutta sitten hän hengähti helpoituksesta; ehkäpä kaikki saattoi vielä muuttua hyväksi.

"Rohkaise mielesi, Eerik," kehoitti Kaarina kuningasta. "Olet viaton Yrjänä Pietarinpojan luovutukseen, mutta ehkä herttua siitä leppyy."

"Ei, ei, sitä en usko, mutta hän tietää, että minulta on nyt riistetty paras aseeni. Olen petetty."

Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Rukoilkaamme Jumalaa, että hän kääntäisi kaikki hyväksi."

Kaarina, seuraten hurskasta tapaansa, kiiruhti kirkkoon, ja kuningas seurasi tahtomattaan häntä. Mutta sillä välin kuin Kaarina rukoili ja antautui hämärässä kirkossa vallitsevan rauhan valtaan, kuunteli Eerik ulkoa kuuluvia ääniä, kulki edestakaisin ja tähysteli ihmisiä, joilta hän voisi saada jotakin kuulla.

Ampuminen oli käynyt yhä kiihkeämmäksi; itkeviä naisia kiiruhti lapsineen kirkon ohi. Miehet, jotka tulivat juoksujalkaa vastakkaiselta suunnalta, huusivat kiihkoissaan, miltei riemuiten, naisille, koettaen heitä siten rauhoittaa:

"He tulevat — Klaus Flemmingin sotilaat tulevat! Portit ovat avatut. Ampuminen loppuu. Juuri Juhana huudetaan Ruotsin kuninkaaksi."

Ja nyt kuului yhä lähempää kaikuvia riemuhuutoja, ja samassa tykkituli alkoi vähentyä ja hetken kuluttua lakkasi kokonaan.

Kuin paikalleen juurtuneena Eerik seisoi tuijottaen aukiolle, missä jotkut kiihtyneet henkilöt juoksivat edestakaisin ja huusivat toisilleen riemusanomaa.

"Juhana — kuningas —!" mutisi Eerik poissaolevana. "Tähdet, tähdet! Ne eivät sittenkään valehdelleet —! Ei, ei, kaikki ei vieläkään ole kadotettu."

Nopeasti hän kiiruhti Kaarinan luo, nosti hänet pystyyn ja riisti mukaansa. Käytävää pitkin he kiiruhtivat linnaan; raskas ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kaarina tuskissaan.

"Älä kysy nyt! Nopea toiminta yksin voi pelastaa meidät, muuten olemme kadotetut."

Ennenkuin Klaus Flemmingin sotilaat, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat Tukholmaan, ennättivät linnaan, olivat raskaat portit lukitut. Eerik itse asettui pienen linnanmiehistön etunenään ja johti puolustusta. Mutta mitään kahakkaa tai taistelua ei syntynyt.

Joukko sotilaita ryntäsi pääovea vasten, mutta peräytyi, sillä pienellä joukollaan he eivät saaneet vahvoja muureja murretuksi.

Hetkistä myöhemmin Klaus Flemming käänsi pari kanuunaa linnanportteja kohti; mutta hän epäröi vielä, ennenkuin hän salli niiden ryhtyä tuhoavaan työhönsä. Hän lähetti linnan portille upseerin, joka kehoitti kuningasta sovinnolla antautumaan.

"Ampukaa!" huusi Eerik sotilailleen. "Ampukaa toki!"

Mutta pieni joukko seisoi ääneti katseet kääntyneinä uhkaaviin tykkeihin, eikä kukaan liikahtanut paikaltaan.

"Antaudu, kuningas Eerik!" huusi alhaalta vihollisen lähetti. "Vältä verenvuotoa; se on turhaa."

"Se on turhaa," mutisivat sotilaat.

Eerik silmäsi vielä kerran vartijajoukkoon, sitten hän hyökkäsi pois. Neuvottomana hän palasi Kaarinan luo.

"Kaikki on kadotettua; meidän täytyy pelastautua!" huusi hän epätoivoissaan. "Tule!"

Kaarina tarrautui kuninkaaseen kiinni. "Minnekä?" kysyi hän huolissaan. "Mitä tapahtuu?"

"Tule vain!" vaati kuningas.

"Eerik, meidän poikamme —" valitti Kaarina.

Mutta Eerik riisti hänet mukanaan.

"Tule pois! Me olemme hukassa. He ryntäävät linnaan."

Niinpä kuningas kiiruhti salaista käytävää pitkin kirkkoon yhdessä Kaarinan kanssa, joka ei enää väistynyt hänen luotaan. Kirkossa oli vielä toistaiseksi hiljaista; ovet olivat suljetut.

Mutta takaa-ajajat olivat varmaan jo huomanneet, minne Eerik oli paennut. Joukko sotilaita tunkeutui äkkiä kirkkoon, etumaisimpana päällikkö paljastetuin tikarein.

Kun Kaarina näki hänet, huusi hän tuskasta. Mutta sotilailla ei ollut aikaa kiinnittää häneen huomiota, sillä Kaarle herttua seurasi hänen kintereillään. Hän hymyili vain omituisesti astuessaan kuninkaan tielle.

Mutta Kaarle herttua kääntyi kuninkaallisen veljensä puoleen.

"Ruotsin kuninkaan Juhanan nimessä antaudu, kuningas Eerik. Kansa on puhunut; tänä hetkenä et ole enää kuningas."

Pää kumarassa, ryhdittömänä Eerik ojensi miekkansa. Hitaasti hän seurasi veljeään.

Samassa Kustaa Pietarinpoika, samainen päällikkö, joka oli ensimmäisenä tunkeutunut kirkkoon, astui Kaarinan eteen.

"Tule", kuiskasi hän, kun ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiota, "tule, minä pelastan sinut."

Pelästyen vierasta ääntä Kaarina kiiruhti kuninkaan jäljessä ja tarttui Eerikin käsivarteen.

"Kaarina —" mutisi Eerik surumielisesti pysähtyen hetkeksi ja katsoen häneen pitkään ja hellästi.

Kaarina painautui häntä vasten.

"Tahdon seurata sinua vankilaan. En koskaan hylkää sinua, senhän olen luvannut; anna minun pitää lupaukseni! Ei, ei kukaan saa estää minua!" huusi hän ääneensä, kun Kaarle herttua teki torjuvan liikkeen. "Vain sinun kanssasi voin elää, Eerikkini; sinun tähtesi kuolen."

Eerikin kasvoille levisi ihmeellinen hymy.

"Tiesinhän sen, Kaarina," mutisi hän. "Sinä olet minulle uskollinen — sinä yksin pidät sanasi."

Kustaa Pietarinpoika seisoi syrjässä, kädet nyrkissä, huulet yhteenpuristuneina. Antamalla merkin herttualle hän kehoitti tätä eroittamaan kuningasparin toisistaan; mutta Kaarle kohautti vain olkapäitään. Sitten kaikki poistuivat kirkosta.

Ääneti kansa ja sotilaat väistyivät, kun kuningas onnettomuustoverinsa seurassa, astui hymyhuulin vankilaan.

Ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan häntä vastaan; ei kenenkään suu vetäytynyt pilkalliseen hymyyn. Liikutettuina kaikki katsoivat kuningasparin jälkeen.

Yhdeksän vuotta kesti Eerikin vankeutta, jonka Kaarina jakoi hänen kanssaan. Kuninkaan mieli oli niin järkytetty kaikkien näiden tapahtumien sekä kruununsa kadottamisen johdosta, että hän vajosi pian taas tuohon perintötautiinsa, mielenhäiriöön, joka usein ilmeni epätoivoisena raivona.

Kaarinan elämäntehtävänä oli nyt väsymättömästi taistella näitä pimeyden valtoja vastaan, jotka yhä uudestaan uhkasivat Eerikin järkeä.

Pojastaan hänen oli täytynyt luopua; hän ei saanut koskaan nähdä häntä. Hän kesti tämänkin tuskan tietäen, että kuningas Eerikin kohtalo oli hänenkin kohtalonsa.

Juhana, joka osoittautui hyvinkin pian julmaksi ja itsevaltiaaksi hallitsijaksi, ei uskaltanut väkivaltaisesti kohdella vangittua veljeään eikä siihen mitään syytäkään olisi ollut. Sen sijaan hän antoi mestata Yrjänä Pietarinpojan mitä kaameimmalla tavalla.

Mutta vähitellen hänellä saattoi olla syytä pelätä, että hänen veljeään yritettäisiin vapauttaa vankeudesta.

Hän ei ollut voittanut Ruotsin kansan rakkautta; nytkin jo hän vain valtansa nojalla pysyi pystyssä, ja katkeruus oli ääretön, kun hän, joka aina oli ollut Rooman salainen liittolainen, saattoi katolinuskon maassa taas voimaan.

Nyt Eerikin olisi ollut helppo voittaa jälleen liittolaisia ja vallankumouksen avulla päästä valtaan.

Näyttipä jo siltä, kuin tällaiset virtaukset olisivat alkaneet liikehtiä. Eerik itse ajatteli alati vapautustaan.

Viime aikoina tapahtui yhä useampia vangitsemisia. Juhana luuli päässeensä salaliiton perille, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Eerik.

Näiden onnettomien joukossa oli myöskin Kustaa Pietarinpoika, sillä kun hän Juhana kuninkaan palveluksessa ei ollut päässyt kohoamaan, oli hän yrittänyt toisella tavalla tyydyttää kunnianhimoaan.

Kauan ei siekailtu, ja pian riippui joukko hirtettyjä Tukholman porttien ulkopuolella, näiden parissa myös Kustaa Pietarinpoika, jonka seikkailurikas elämä oli siten päättynyt.

Eräs Juhanan uskotuista miehistä sai toimekseen pitää silmällä vangin ruokaa voidakseen siten käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta salaisen tehtävänsä toimeenpanemiseen.

Eräänä päivänä Eerik tunsi kovia tuskia aterian jälkeen ja astuttuaan pari horjuvaa askelta hän lyyhistyi kokoon.

"Se oli minun pyövelin-ateriani," sanoi hän, "olen myrkytetty."

Siten Eerik, nimensä mukaan neljästoista Ruotsin kuninkaista, kuoli helmikuun 26 päivänä 1577.

Juhana pysyi valtaistuimella aina kuolemaansa saakka. Hänen heikon poikansa syrjäytti väkivaltaisesti kuitenkin varsin pian Södermanlannin herttua Kaarle.

Siten Kustaa Vaasan kolme poikaa kantoivat kukin vuorostaan Ruotsin kruunua.

Kaarina Maununtytär sai Eerikin kuoleman jälkeen Liuksialan kuninkaankartanon Suomessa ja eli siellä elämänsä loppuajat. V. 1612 hän kuoli ja tuli haudatuksi Turun tuomiokirkkoon. Hänen poikansa, Kustaa Eerikinpoika, vietti suurimman osan elämästään vankeudessa ja maanpakolaisuudessa ja kuoli Venäjällä v. 1607.