Part 2

Vielä ei voinut nähdä kellon numerotaulua, mutta hän ei voinut olla aina tuontuostakin siihen katsahtamatta. Jokohan Irene oli ylhäällä? Ei, nyt vasta kukot kiekuivat, vielä ei mikään talonpojan raudoitettu kenkä kolistellut kivitystä. Hän pakottautui väkisin pysymään pitkällään neljännestunnin, puoli tuntia, kokonaisen tunnin. Sitten hän hypähti kuin mielipuoli vuoteesta, veti vaatteet ylleen — hän oli maannut liian kauan, oli jo myöhä, myöhä!

Hengästyneenä hän syöksyi yli kadun — silloin tuli Irene häntä vastaan tavallista nopeammin, iloinen hymy huulilla, autuaan unelmoiva ilme kasvoissaan. Tuntuiko hänestä vain siltä vai oliko Irene muuttunut siitä, kun hän ensi kertaa oli hänet nähnyt? Niin, yhtäkkiä, eilisestä se oli tapahtunut; hänen kirkas silmänsä oli tullut tummemmaksi, kosteammaksi; Irene katsoi häntä syvälle silmiin ojentaessaan kätensä. Hänen äänensä kaikui pehmeänä, hellän sointuisana. Valoisa hilpeys ympäröi hänen koko olemustaan; hän näytti tyttömäiseltä, nuorelta, rakastettavalta. Erik Dornin ääni värisi hänen lausuessaan noita tavallisia sanoja: "Hyvää huomenta", ja Irenen ääni värähteli myös. Herra Jumala, mitä se oli? Dornin valtasi tuska; hänen mieltään ahdisti, kun hän siinä seisoi Irenen edessä.

Irene nojautui ovipieleen käsivarret ristissä rinnalla. Dorn huomasi, että hän oli tavallista huolellisemmin pukeutunut ja järjestänyt hiuksensa jonkun verran turhamaisesti. Miksi — hänenkö tähtensä? Hänen katseensa jäykistyi.

"Miksi te minua noin katsotte?" sanoi Irene nauraen. "No, minne menemme tänään?"

Mies puri huuliansa, naisen nauru viilsi häntä sieluun saakka; hän puuskahti tylysti: "Minä — minä olen saanut kirjeen, minun — minun" — hän tuskin sai sanoja suustaan, hänen kurkkuaan kouristi "morsiameni tulee tänne huomenna!"

Nainen tuijotti häneen, hetkisen aivan poissa suunniltansa, sitten epävarmasti kysyväisen näköisenä ja sitten — tulipunaiseksi lehahtaen — todella kauhistunein ilmein. Ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan, hän puristi vain lujemmin käsivartensa yhteen ja nojautui raskaammin pihtipieleen.

Dorn ei uskaltanut katsoa häneen; kuten tuomittu painoi hän päänsä alas. Hänen edessään ammotti yhtäkkiä kuilu — sen toisella puolen seisoi Irene — ja täällä hänen rinnallaan Anna Broker, jonka tyttömäinen, järkevän viileä ääni kaikui hänen korvissaan: "Tässä minä olen, kihlautuneet kuuluvat toisilleen." Hänen sydäntään kouristi, voihkaus oli päästä hänen huuliltaan, kirous ja sitten — Jumalan kiitos, hän ei ollut vielä mennyt liian pitkälle! Hän tunsi sen aivan kuin äkillisenä helpotuksena. Niinpä hän kävikin rauhallisemmaksi; ensi kerran pitkiin aikoihin kysyi hän taas itseltänsä: mitä varten?

"Se oli kaunis unelma", sanoi hän hiljaa ja epävarmasti, "me olimme niin hyviä tovereita, nyt tunkeutuu kolmas väliimme. Mutta me muodostamme soman kolmikon, eikö totta? Haha!" Se oli surkea ilonpuuska, naurukin pakotettua.

"Tahdomme koettaa." Naisen ääni oli aivan rauhallinen, mutta pehmeä, hempeä sointu oli siitä kuin pois pyyhkäisty, sävy oli kova. Hänen silmänsä katsoivat miehen ohi avaruuteen, ja sitten, äkkiä kokoonlysähtäen, hän kääntyi oveen päin: "On parempi, ettemme mene tänään aamupäivällä mihinkään, minulla — minulla on tärkeää kirjoittamista — suokaa anteeksi — tänään — tänään iltapäivällä mieluummin!" Kuinka taitamaton hän olikaan valehtelemisessa!

"Mutta iltapäivällä, neiti, tänään iltapäivällä, varmasti! Niinhän?" Dornin ääni vaati.

"Tänään iltapäivällä, kyllä!" Nainen nyökäytti päätään hyvästiksi; kättä, jonka mies ojensi, hän ei huomannut. Vaivaloisesti hän meni eteisen läpi, väsynein askelin kiipesi ylös narisevia portaita.

Jumalan kiitos, se asia oli poissa sydämeltä! Erik Dorn pyyhki hiestynyttä otsaansa astuessaan kadun poikki asuntoonsa takaisin; hänen oli paha olla, kuten kovassa kohmelossa. Kovakouraisesti hän sysäsi syrjään lapset, jotka kirjoineen ja tauluineen juoksivat kouluun.

Akkuna rämähti, kun hän huoneeseensa tultuaan veti sen kiinni; sitten hän alkoi kävellä narisevalla lattialla edestakaisin, yhä edestakaisin. Tunnit kuluivat hitaasti kuin ryömien; hän koetti ajatella morsiantaan — huomenna tähän aikaan Anna on täällä, ensin hän siistii pukuansa ja sitten järjestelee täällä hänen huoneensa, ja sitten —? Hän ojentausi, sanomaton ikävä ammotti häntä vastaan. Puolikuolleena väsymyksestä hän heittäytyi poikkipuolin vuoteelle, täysissä pukimissaan; unta ei tietysti voinut ajatellakaan, mutta saihan edes lepuuttaa jäseniänsä, jotka olivat lyijynraskaat.

Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan, kun jo kuului syvä hengitys, säännöllinen kuorsaus kaikui huoneessa — hän nukkui, hyvin pitkään, hyvin sikeästi. Hän valitti unissaan, hymyili sitten, kääntyili ja heittelehti sinne tänne mutisten epäselviä sanoja, käsivarret levällään.

Niin hän nukkui, kasvot kuumenneina, hikihelmet otsalla ja tumma tukka pörrössä, kunnes ovelle jyristellen koputettiin ja soma palvelustyttö, ruskeasilmäinen Bäbbi, pisti päänsä sisälle. Bäbbi hymyili veitikkamaisesti, kun herra tohtori hämillään hypähti pystyyn; millaisin silmin tuo katsoikaan häntä! Ihan kuin hänen heilansa Jaakko sunnuntaiaamuisin, kun he yhdessä olivat edellisen yön tanssineet ravintolassa ja Jaakko oli kallistanut lasin liikaa. "Jestas, herra tohtori", sanoi tyttö näyttäen valkeita hampaitaan — "oletteko nukkunut! Ruoka on valmis!"

Jumalan kiitos, viimeinkin iltapäivä! Kosteanlauhkea, pidättyväinen hiljaisuus metsässä, väliin vain suhahdus puissa ja pensaissa. Hankkiikohan sadetta?

Nuo kaksi ihmistä, niin yksinäisinä luonnonhelmassa, yksinäisinä kuten ensimmäiset ihmiset luomispäivän aamuna, tunsivat ilman painostuksen; näkymättömän käden tavoin se painoi heidän otsaansa, hengitys kävi lyhyeksi, askel oli raskas. Sanattomina, asiasta puhumatta, kuin salaisen sisäisen yhteisymmärtämyksen johtamina he olivat kääntyneet vuoritielle, ensimmäisen yhteisen kävelyretkensä päämäärää kohti. Tuskin viikko oli siitä vierähtänyt, ja miltä iäisyydeltä se tuntuikaan! He vaihtoivat sanoja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla sanomatta: ilmasta, näköalasta, tienvieressä kasvavista kuusista; he koettivat johtaa surulliset ajatukset kauas pois, heidän sydämensä ei tiennyt, mitä suu puhui, se jyskytti vain tuskallisesti: huomenna hän tulee!

Nyt he olivat jo huipulla. Tuuli oli herännyt ja heitti heidän hiuksensa vasten kasvoja, lännestä puhaltaen se aivan yhtäkkiä syöksyi rajusti vuorenhuipun yli. Luonnonvoiman raivolla se tempoi naisen vaatteita ja levitti miehen takinliepeet kuten lepakonsiivet. Heidän täytyi painautua lähekkäin, hakea toisistaan suojaa myrskyä vastaan; heidän vaatteensa kietoutuivat toisiinsa.

"Meidän täytyy mennä tuonne, siellä kallioiden välissä veden partaalla on enemmän suojaa!" Näin kuiskaten Dorn osoitti kivimöhkäleitä, jotka holvin tapaan kallistuivat kuin jättimäiset katokset yli tumman vedenpinnan. Lampi ei ollut nyt tyven niinkuin ensimäisellä kerralla; tuulen myllertäminä ajoivat lyhyet, levottomat aallot toisiansa särkyen rannalla vaahtoiseksi hyrskyksi. Ahnaasti nieli kuiva nurmikko kosteuden. Taivaalla kiiti satumaisia pilvimuodostuksia, jossakin kaukana jyrisi kumean varoittavasti ukkonen. Sitten ilma sävähti, nopeaa tulikivenkeltaista valoa leimahti — ja jälleen kuului jyrinä, lähempää, terävämmin.

"Rajuilma saapuu!" Dorn puhui yhä kuiskaten; epäröimättä hän laski käsivartensa seuralaisensa vyötäisille vetäen hänet lujemmin itseänsä vasten. Nainen ei äännähtänyt eikä vastustellut. Tuuli oli temmannut hatun hänen päästään, hän kantoi sitä huolimattomasti kädessään; myrsky irroitti hänen hiuksistaan neulat, tummat kutrit pieksivät hänen kasvojaan.

Vaivaloisesti, kumarassa he kamppailivat tuulen vimmaa vastaan. Hiu, hiu! Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Kauan kestänyt jännitys purkautui. Salama salaman perään, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen; pilviä ja sadetta, raskaita, yksittäisiä pisaroita.

Suurimman kivimöhkäleen juurelle he istuutuivat; musta rosoinen ontelo ulottui pitkälti eteenpäin yli heidän päittensä; suhisten kulki rajuilma heidän yläpuolellaan. Oli hämärä; himmeässä valossa mies tuskin erotti seuralaisensa piirteitä, hänen vaaleat kasvonsa häämöittivät vain epäselvästi. Hän oli vetäytynyt miehestä niin kauas kuin suinkin mahdollista. Hän painautui karhean seinän ulommaisimpaan nurkkaan; sade kostutti jo hänen jalkojansa.

"Tulkaa tännemmäksi, Irene, olkaa hyvä! Lähemmäksi minua! Te kastutte!"

"En!"

"Tulkaahan toki!" Mies ojensi kätensä häntä kohti.

"En!" vastasi nainen tylysti. Väristys kulki hänen ruumiinsa lävitse. Nopein liikkein hän veti pukuansa kokoon.

Lyhyen välimatkan päästä mies tunsi hänen pelokkaan hengityksensä; hänen tuli kuuma. "Paleleeko teitä, Irene?"

"Ei!" Taas tuo lyhyt, kolea: ei. Ja sitten ei mitään muuta.

Ulkona läiskyy sade, katse ei pääse tunkeutumaan läpi hämäryyden — kaikki ikävää, kaikki kolkkoa. Sitten värähtelevä salamanleimahdus! Se valaisee kirkkaasti pimeän onkalon. Mies näkee naisen pään taaksepäin taipuneena; huulet avoimina, silmät suurina hän tuijottaa tyhjyyteen, kasvoissaan ilme kuin —

Läähättäen hän on yhtäkkiä naisen vieressä, tempaa hänet syliinsä — salama toisensa jälkeen leimahtaa, seuraa toistaan. Hän etsii huulillaan naisen suuta, suutelee häntä. Vain hetken, joka hänestä tuntuu iankaikkisuudelta, hän tuntee naisen huulet omiinsa yhtyneinä, hänen vapisevan ruumiinsa itseään vasten puristuneena — silloin — epäselvästi äännähtäen nainen sysää hänet luotaan ja peräytyy silmät luonnottoman suurina.

Mies yrittää tarttua hänen käteensä, hänen vaatteisiinsa — yhä kauemmaksi hän vain vetäytyy; sadevesi virtaa jo hänen päähänsä, märkien, raskaiden hiussuortuvain alta hehkuvat miestä vastaan noista aavemaisen loistavista kasvoista selko selälleen avautuneet silmät.

Nainen kohottaa kätensä — se näyttää uhkaukselta — ja mutisee puoliääneen, irroittamatta katsettaan miehestä — hitaasti, hitaasti askel askeleelta väistyen:

"Ne huulet, jotka kerran niin on yhtyneet, ei konsa ne toisiansa unhota, vaan hiutuu himohonsa."

"Täydellisesti en oikeastaan voi käsittää, kuinka olet jo niin kauan voinut täällä viihtyä", sanoi neiti Anna Broker kulkiessaan sulhasensa käsivarteen nojautuneena kyläkatua alas. "Katsohan noita tunkioita ja likaisia lapsia. Ei, mutta sittenkin, tuo pienokainen on aika ihastuttava, en vain saata käsittää, miksi hänen äitinsä ei häntä pese! — Sanoppas, lapsi, mikä sinun nimesi on?" Hän kumartui tarttuen leuasta kiinni punaposkista poikaa, joka suu auki seisoi hänen edessään.

Hänellä oli mitä suloisin tapa seurustella lasten kanssa. Hienosti hansikoidulla kädellään hän silitti pojan likaisia poskia, vieläpä otti hohtavanvalkean nenäliinansa esille ja siivosi pojan nenän. "En voi katsella tuollaista", sanoi hän anteeksipyytävästi sulhaselleen ja lisäsi punastuen: "pidän lapsista hirveän paljon!"

Dorn pusersi hiljaa hänen käsivarttaan; vasta nyt hän ensi kerran morsiamensa saapumisen jälkeen osoitti hänelle jonkinlaista hellyyttä. Velvollisuudentuntoisesti hän oli eilen nostanut vaunuista morsiamensa, suudellen häntä kädelle ja poskelle, oli ottanut vastaan appivanhempainsa ystävälliset nuhteet vapaaehtoisesta maanpaostaan ja sitten itse valituin sanoin ilmaissut ilonsa siitä, että näki heidät täällä. Nyt hän tarkasteli morsiantaan kerrankin lähemmin. Olipa se herttainen kuva, kun hän kumartui likaisen poikavekaran puoleen. Kun ilmetty nuoruus hän seisoi siinä ahtaalla kujalla, tuo ainainen ystävällinen ilme ruusuisilla kasvoillaan. Dorn ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tuota somaa suuta minkään intohimon liikuttamana; ylähuuli oli lyhyehkö ja lisäksi useimmiten hymyn kohottama, niin että terveet valkeat etuhampaat loistivat. Suloinen pikku suu!

Dorn vilkaisi ympärilleen — ei ollut ketään näkyvissä — ja sitten hän hipaisi nopeasti suudellen tuota suloista suuta. Hänelle oli suorastaan sydämenhuojennus, että Anna oli niin sievä lasten parissa — mitäpä varten hän muuten naisikaan hänet?

"Mutta — sinä!" Anna katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin. "Kuinka nyt tuolla lailla... Hyväinen aika" — hän punastui aivan siroja korviaan myöten — "nyt tuo nainen sen näki, voi voi!"

Kookas, solakka naisolento meni juuri heidän ohitseen. Nopeasti kuin paeten hän liukui pitkin talojen seinustaa; hän oli luonut nuoreen pariin salamannopean silmäyksen ja sitten taas heti kääntänyt katseensa maahan.

"Neiti, neiti Lang!" Dorn oli niin äkkiä hellittänyt morsiamensa, että tämä melkein horjahti. Yhdellä hyppäyksellä hän oli tuon kookkaan olennon vieressä aivan talon seinustalla — nyt hän veti naisen mukanaan keskelle katua, melkein kuin väkisin; nainen kulki horjuvin askelin.

"Sallitte kai, neiti Lang — morsiameni! Anna, tässä sinulla on kunnia nähdä neiti Irene Lang — tiedäthän, joka on kirjoittanut 'Ennen päivänkoittoa' nimisen kirjan!" Hän nykäisi morsiantaan salaa vaatteista ja katsoi häntä pyytävästi. "Toivon, että tulette hyviksi ystäviksi. Olen neiti Langille kiitollinen täällä viettämistäni hauskimmista hetkistä, Anna! Missä olitte eilen, neiti Lang? Missä te olitte? Hain teitä turhaan."

Hänen äänensä ilmaisi salaista levottomuutta, ja hänen rukoileva katseensa hipaisi tuota solakkaa olentoa, mutta tämä katsoi hyvin kalpeana hänen ohitseen. Ikäänkuin ei lainkaan olisi kuullut miehen puhetta, etsi nainen silmillään morsiamen nuoria, ruusuisia kasvoja.

"Hauska tutustua" — vaivaloisesti hän sai sanat huuliltaan, jotka tuontuostakin katkerasti puristuivat yhteen — "hauska tutustua — teidän herra sulhasenne on minulle paljon —" Valehtelisiko hän? Ei, hehkuva puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen — "on minulle teistä kertonut. Toivon, että viihdytte täällä!"

"Tottahan toki!" Anna Broker oli liian hyvin kasvatettu vastatakseen kieltävästi. "Viihdyn täällä erinomaisesti!"

"Niinkö? Se ilahduttaa minua!" Irene Langin pää vaipui rinnalle.

Neuvoton äänettömyys. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Dorn katseli eteensä maahan, hänen jalkateränsä leikitteli pikku kivellä heitellen sitä sinne tänne kivityksellä. Hänen morsiamensa tarttui yhtäkkiä häntä käsivarteen. Säpsähtäen kohotti hän katseensa ikäänkuin äkkiä heräten. »Neiti Lang, saanko pyytää teitä kävelemään iltapäivällä kanssamme? Menemme kolmisin, sillä appivanhukset eivät pidä pitkistä kävelymatkoista. Tulkaa kanssamme — olkaa hyvä!» Hän näki Irenen kasvoista, mikä taistelu hänen rinnassaan kiehui, miten hän epäröi: »Olkaa hyvä» — se tuli toistamiseen hiljaa kuin hengähdys. Ja sitten vielä kerran, tuskin kuuluvasti: »Olkaa niin hyvä!»

Sekunniksi kohtasivat heidän katseensa toisensa. Tässä lyhyessä, keskittyneessä tuijotuksessa oli paljon: rakkautta, vihaa, pelkoa, kaipausta. Naisen silmistä säihkyi vastustushalu aivan kuin loukkoon ahdistetun kissan katseessa; silmäterät laajenivat luonnottomasti, kostean harmaa kehäkalvo vivahti vihreään. Hän nyökäytti lyhyesti päätänsä ja ojensi sitten kätensä: "Minä tulen, näkemiin siis iltapäivään asti!" Kuten iso tumma varjo lipui hän edelleen talojen seinustaa pitkin.

Katua alas liehui Anna Brokerin ruusunpunainen hame. Hän oli nyt erittäin puhelias, sillä hän oli päässyt kiinni oikeaan aineeseensa: uudenaikaiseen kodinsisustukseen. Hän ei välittänyt ollenkaan metsästä eikä vuorista, hän kertoi punoittavin poskin ihmeellisestä kaapista, jonka oviin oli leikattu enkelinpäitä ja jossa oli jäljitellyt antiikkiset helat. Sellaisen hän oli nähnyt Pallenbergilla. "Kuulehan, rakas! Se meidän pitää hankkia, niinhän sinäkin tahdot, Erik, eikö totta? Kuinka ihastuttavaksi kotimme tuleekaan! Se oli hyvin kallis, mutta eihän se tee mitään!"

Ei, se ei tee mitään, eihän tarvinnut laskea. Dorn istuutui jotenkin hyvillä mielin morsiamensa viereen penkille — se oli sama penkki, jolla istuessaan hän ensi kerran oli tavannut Irene Langin. Täällä hän oli istunut ja muistellut vanhan lasten laulun sanoja —

"Kun lapsi havahtuu, niin — sitten —"

Tänään ei ollut ilmassa mitään unettavaa surinaa. Mitään salamyhkäistä odotusta ei leijunut puiden välissä; Anna Brokerin kirkas, rauhallinen ääni ei sietänyt lumousta, se kaikui yli vanhan sävelmän.

* * * * *

Kävelyretki kolmisin iltapäivällä ei ollut mikään nautinto. Anna ei koko aikana päästänyt sulhasensa käsivartta irti. Olihan itsestään selvää, että hän riippui kiinni sulhasessaan, vaikka tie olikin kapea ja vaikeutti rinnakkain kävelemistä.

Irene kulki edellä tai laahusti hitaasti jäljessä; miellyttävää keskustelua ei tahtonut syntyä. Dornin huulilta tuli melkein pelkkiä äreitä huomautuksia. Hän näytti hermostuneelta, otsa oli synkkänä, ja lakkaamatta hän kierteli viiksiänsä. Häntä ärsytti morsiamensa, sillä tämä oli milloin väsynyt, milloin taas ei hänen mielestään ymmärtänyt maiseman kauneutta. Kuinka hän muutoin olisi voinut sanoa nähdessään alakuloisesti virtaavan veden, joka synkkänä luikerteli tummain puiden välissä: "Oi, miten sievää!" Ja täällä louhisen kallion mahtavalla jyrkänteellä: "Herra Jumala, jos tuonne putoaisi!"

Ja Irene, miksi tämä ei katsonut kertaakaan häneen, vaan itsepintaisesti käänsi päänsä poispäin? Mitä hän sitten oli tehnyt? Hänhän ei voinut mitään kohtalolle! Hänet valtasi hurja halu kääntää tuo ylpeä pää ja rajusti painaa huulensa noille katkerasti yhteenpuristuneille huulille; ne osasivat suudella, sen hän tiesi. Kun hän sulki silmänsä ja muisteli tuota kohtausta myrskyssä ja sateessa vuorella, silloin häntä huimasi, veri kuohui hänen suonissaan — "ne huulet, jotka kerran niin on yhtyneet..."

Lopen väsyneinä palattiin kotiin.

"Sinä näytät kalpealta, poikani", sanoi appi Broker eräänä aamuna, — "niin, niin, se rakkaus!" Hän iski tyytyväisenä silmää ja ojensi Dornille lihavan kätensä pöydän yli.

"Olenhan jo sanonut, pappa, että kun olemme naimisissa, ei Erik saa iltaisin istua niin kauan kirjojensa ääressä, sillä se on hänelle epäterveellistä. Hänen huoneessaan oli illallakin taas myöhään valoa, minä näin sen vastapäätäni aivan selvään. Kuinka myöhään lieneekään palanut, en tiedä, sillä olin niin väsynyt, että nukuin kesken!" Anna haukotteli sirosti muistaessaan syvän, rauhallisen unensa.

Niin, kellä vielä oli tuo onnellinen lapsenuni! Dornilla ei ollut rauhaa, häntä kauhistutti iltaisin yö ja aamuisin päivä. Irene oli välttänyt häntä jo useita päiviä, hän oli kuin kadoksissa. Tulisikohan hän tänään heidän kanssaan kävelylle? Hän lähetti kysymään. Vanha emäntä itse toi vastauksen: "Ei, neiti ei voi oikein hyvin, käski sanomaan paljon kiitoksia!" Hän ei siis tullut, ei tahtonut!

Annalla olisi ollut useammankin kerran syytä valittaa sulhasensa käytöksestä, sillä tämä oli harvasanainen, epäystävällinen. Mutta hän ei sitä tehnyt. "Miehillä on oikkunsa; on viisainta olla niitä huomaamatta", oli äiti sanonut. Niinpä hän siis yksin hoiteli keskustelua, ja Erik haukotteli sille salaa.

Millainen olikaan ilta! Lauhkea ilma, pehmeästi syleilevä, kuin rakastavaisen syli. Lempeä kuutamo.

Dorn seisoi yksinäisessä huoneessaan, käsivarret akkunaristikon ympäri kierrettyinä, ja tuijotti kuivin, polttavin silmin yli kadun. He nukkuivat kaikki, ainoastaan hänen ruumiissaan raivosi mielipuolinen kärsimättömyys, kalvava levottomuus piti häntä valveilla. Jospa hän kuitenkin —

Seis, eikö jossakin vielä ikkunan telki kalissut? Hiljaisuudessa kuului tämä ainoa ääni. Kuuntelija kumartui kauas yli akkunalaudan. Tuolla oli hänen morsiamensa akkuna; valkea verho oli liikkumatonna edessä, tyttö nukkui rauhallisen omistuksen tuottamaa syvää unta. Mutta tuolla — tuolla, naapuritalossa, missä _hän_ asui — Dornin silmät pullistuivat ulos päästä — siellä seisoi kookas olento ikkunassa.

Valkeina loistivat hänen kasvonsa kuutamossa, ne olivat liikkumatta ylöspäin suunnattuina — ja nyt — nyt — hän katsoi tännepäin. Dorn tunsi sen, hän tiesi sen, hänen sydämensä taukosi sykkimästä.

Koneellisesti hän ojensi käsivartensa ulos, kohotti, laski ja kohotti ne taas. Kuu valaisi nuo valkeat kasvot räikeästi, ne tuijottivat häneen. Hän painui kokoon. Nopeasti, mutta kuitenkin varovasti kuin varas hän avasi kamarinsa oven, kuunteli — ei ketään!

Hän hiipi alas portaita — nyt hän oli talon edustalla — kaikki nukkuivat.

Irene vain ei. Tuolla hän astui ulos ovestaan kuutamoon.

Hitaasti, hitaasti kuin sidotuin jaloin hän näytti kulkevan. Hän tuli miestä vastaan ja mies häntä. He lähestyivät toisiansa kuten kaksi itsestään liikkuvaa konetta, jonkin salaisen vetovoiman ohjaamina — vastustamattomasti, suuntaa muuttamatta. Nyt he seisoivat kujalla vastakkain.

"Irene!" Mies levitti kätensä. "Irene, missä — missä olit? Minä menehdyn!" Tukahtuneesti tulivat sanat hänen kurkustaan, hän änkytti.

Nainen katsoi häneen kasvot kyynelten kostuttamina; kirkkaina välkkyivät kyynelhelmet hänen poskillaan. Hänkin kohotti käsivartensa.

Mutta he eivät syleilleet toisiansa, vaan vapisivat kumpikin. Hehkuva virta tulvi läpi hiljaisen kuutamoyön ja sekoitti toisiinsa heidän kuumat hengähdyksensä.

"Irene — kaipaus — en kestä —!" Vain katkonaisia sanoja.

Sitten mies tarttui naisen käteen ja painoi huulensa sille, uudelleen, yhä uudelleen. Nainen antoi kätensä olla — tahdottomana, melkein tiedottomana — hänen vartalonsa näytti pienemmältä, kutistuneelta, joka hetki valmiilta nojautumaan vahvaan tukeen. Hänen muuten niin ylpeillä kasvoillaan oli rukoileva, nöyrä ilme. Hänen arasti pyytävästä katseestaan saattoi lukea: Olen heikko, väsynyt, ota minut — miksi et ota minua?

Oliko hän puhunut ääneen, vai johtiko ajatus oudon selvästi toiseen? — Jätä morsiamesi, et ole vielä lopullisesti sidottu; me kuulumme toisillemme, sinä olet minun niinkuin minä sinun! —

Sanaakaan ei tullut naisen huulilta, mutta kuitenkin mies sanoi tukahtuneesti: "Se ei saata tapahtua — minä — minä — sen täytyy jäädä unelmaksi. Hyvä Jumala, Irene, oi hyvä Jumala, kuinka tämä päättynee?!"

Väristys puistatti naista, hän puristi silmänsä kiinni kuin lapsi, joka pimeässä pelkää. Hän antoi päänsä painua rinnalle.

"Rakastatko minua?" kysyi mies kuiskaten.

Nainen nyökkäsi.

"Rakastatko minua yli kaiken?"

Nainen nyökkää uudelleen.

"Hyvä Jumala" — mies repi voihkien tukkaansa — "miksi, miksi en voi tehdä niinkuin tahtoisin? Minä — en saata — minä — meidän täytyy kieltäytyä! Irene, Irene! Ja kuitenkin rakastan sinua — hurjasti — epätoivoisesti — Irene!" Hän kohotti naisen kasvot ylöspäin ja etsi hänen katsettaan: "Yksi ainoa sana vain!"

Nainen tuijotti häneen oudosti loistavin, kuunvaloa heijastavin silmin. Aivan kuin päihtyneenä mies kietoi molemmat käsivartensa naisen ympäri ja kohotti hänet ylös maasta. Horjuvin jaloin seisoi tämä sitten taas maassa ja painoi raskaasti päänsä miehen olkapäälle.

"Minä — en jaksa enempää — olen sokea, olen kuuro!" Jatko häipyi äännähdyksiin, jotka olivat puolittain nyyhkytystä, puolittain naurua.

Naisen kiihtymys palautti miehen järkiinsä, hänen malttinsa palasi — tuli olla varovainen eikä takertua pääsemättömästi! "Rauhoitu, Irene, rakas, armas!" Hän pyyhkäisi sekavat hiukset naisen otsalta.

Käsikkäin he sitten astelivat katua alas kuutamossa; kulkiessaan he loivat valkeille seinille isoja muodottomia varjoja. Viimeisen talon takana he taas pysähtyivät ja syleilivät toisiansa.

* * * * *

Suureksi yllätykseksi Brokerin perheelle sulhanen ehdotti seitsemäntenä päivänä kotimatkaa. Hänellä oli muka kotona tärkeitä tehtäviä, hän oli kyllästynyt joutilaisuuteen, eikä täkäläinen ilmakaan soveltunut hänelle, hän oli sairas. Siinä hän ei valehdellutkaan. Hän näytti säälittävältä, tummat varjot silmien alla, kaksi syvää vakoa suun ympärillä.

Anna oli todella huolissaan; hän kysyi Dornilta vähintään kymmenen kertaa tunnissa, kuinka hän nyt voi. Hän sulki ovet ja akkunat pelosta, että Erikiin voisi käydä veto. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin mies asettui pitkälleen sohvalle, ja sitten hän tuki hänen kipeän päänsä tyynyillä. Hänen valkeat, viileät sormensa sivelivät miehen otsaa, yhä edestakaisin, kunnes hänen silmänsä ummistuivat. Sitten hän asettui hiljaa akkunan ääreen käsitöineen; se lienee ollut joku kapioihin kuuluva koruompelus. Hän pisteli uutterasti luoden silloin tällöin katseen mieheen.

Dorn makasi kauan liikkumatta, näytti nukkuvan, sitten hän räpäytti silmiään kurkistaen luomien raosta morsiameensa. Tytön soma, vaalea pää erottui selvästi valon ympäröimänä akkunaa vasten, ohimoilla kiemurtelivat huolellisesti käherretyt kiharat — miellyttävä kuva joka tapauksessa nähdä aina jotakin tuollaista lähettyvillään, erittäinkin kaikilla uudenaikaisilla mukavuuksilla varustetussa huoneessa. Kaikki näytti paremmalta kauniissa ympäristössä, ja se ainainen laskeminen...

"Äh!" Hän käännähti äkkiä toiselle kyljelleen. "Anna, tulehan tänne luokseni!"

Anna nousi kuuliaisesti, asetti käsityönsä huolellisesti kokoon ja tuli siroin askelin hänen luokseen.

"Anna" — mies veti hänet viereensä istumaan — "voisitko saada vanhempasi suostumaan siihen, että lähtisimme pian täältä pois — huomenna — nopeasti — minä en kestä enää täällä, totisesti, en kestä enää!" Hänen otsansa hehkui, hän voihki.

Ihmeissään katsoi Anna häntä. "Tietysti, rakas Erik, jos sinä tahdot, niin lähdemme. Hyvä Jumala, sinullahan on kuumetta!"

"Anna, rakastatko minua?" Hän katsoi Annaan tuskaisen tutkivasti, rukoilevin silmin.

"Tietysti, rakas Erik!" Anna taputti häntä keveästi poskelle. "Sinä olet aivan oikeassa" — — hänen pikku suunsa kääntyi haukotukseen — "täällä on perin yksitoikkoista!"

Niinpä oli päätetty asia, että he lähtisivät seuraavana aamuna.

Kaksi valjakon vetämät vaunut kolisivat kuoppaisella kivityksellä, toiset yhden hevosen rattaat tulivat jäljessä, niissä oli matkatavarat. Tuskin oli maksanut vaivaa laahata kaikkia noita kirstuja tänne.

Brokerin pariskunta oli heijastus tyttärensä mielialasta: tyytyväisiä, kun hän oli tyytyväinen; niinpä tänäänkin. Ja Anna oli tyytyväinen. Hän kiinnitti sinisen harson huolellisesti ruusuisille kasvoilleen, hän ei huomannut, kuinka sulhasensa tuskallisen levottomana käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taaksepäin.

Irene Lang ei vilahdukseltakaan näyttäytynyt — Jumalan kiitos — ja kuitenkin se kouristi Dornin sydäntä. Epätoivoisen tuskaisena hän ajatteli Ireneä, tunsi vielä huulillaan hänen suudelmansa tuona hiljaisena yönä, jolloin kuunvalo heijasteli kyynelhelmissä hänen kasvoillaan... Nähdä hänet vielä kerran, vain yhden ainoan kerran...

Hänen akkunansa oli lujasti suljettu ja verhot vedetty eteen. Hän oli myöhään eilis-iltana saanut Dornin jäähyväiskirjeen. Kaiken surunsa ja eron tuskan oli mies puristanut muutamiin riveihin — pieneen kirjalliseen mestarituotteeseen — hän oli itsekin aivan hämmästynyt lukiessaan purkauksensa. Eikä kuitenkaan vastausta! Hän ei nähnyt Ireneä enää.

Mutta Irene näki hänet. Hän seisoi akkunaverhojen peitossa, hiukset hajallaan ohimoilla, tuijottaen ilmeettömin silmin kadulle. Niin hän oli koko pitkän yön istunut vuoteensa laidalla väännellen käsiään ja yksitoikkoisella äänellä mutisten: "Minä tiesin sen — tiesin sen — ohi!"

Ohi —

Rattaiden kolinaa ei kuulunut enää; katu oli taas hiljainen.

"Ah!" Tukahduttaen epätoivonhuudahduksensa hän poistui akkunasta ja peitti kasvonsa käsillään. Miksi hän tuota miestä rakasti — eikö hän tiennyt, että Erik oli heikko, ettei hänellä ollut kylliksi voimia olla mies, taistella omakseen se, joka hänestä näytti saavuttamisen arvoiselta? Olisiko se sitten ollut niin vaikeaa? Hän ei ollut edes koettanutkaan!

Irenen kyyneleet vuotivat, kuumina, herkeämättömästi; hänen sydämensä oli autio ja tyhjä.

Maailma tuolla ulkona — erämaa. Ei mitään kauneutta enää, ei vuoria, ei laaksoja, ei puita, ei kukkia — hiekkaa — hiekkaa — hiekkaa.

Kuin vainajan haamu vaelteli Irene koko päivän noita tuttuja teitä; miksi hän jäi vielä tänne? Hän kysyi sitä itseltään, tietämättä mitä vastata. Hän ei voinut lähteä, hänen täytyi vielä odottaa, odottaa — mitä?!

Eloton yksinäisyys ympärillä, ruumis jäykkänä, sielu turtana. Niin kului ensimmäinen päivä, niin toinenkin. Eliköhän hän vielä, vai oliko jo kuollut?

Kolmannen päivän aamuna Irene Lang istui metsässä, siinä, missä kallio suistuu jyrkästi kuiluun. Kauemmaksi hän ei jaksanut, vaan kyyrötti tässä kivellä tuijottaen kaihoavin silmin syvyyteen — kunpa makaisi tuolla alhaalla! Varmaan tuntuisi hyvältä laskea ruhjoutuneet jäsenensä levolle vaahtoisaan vuorijokeen. Mutta kuihtua näin aamukasteen kaipuussa ennen päivänkoittoa, hämärässä — hän värisi ja puri hampaansa yhteen. Syvään painui hänen päänsä, kunnes se vihdoin oli polvilla — ei mitään nähdä, ei mitään kuulla, ei mitään ajatella!

Hän ei huomannut, että hänen takaansa kallioiselta polulta kuului askeleita. Ne kävivät sitä kiireisemmiksi, mitä lähemmä ne saapuivat. Miesolento riensi nopeasti epätasaista tietä, kiviä putoili kolisten, rapisten sieltä täältä syvyyteen. Nyt — yksinäinen istuja säpsähti, hypähti pystyyn, silmät selkoselällään, kädet eteenpäin ojennettuina — yksi ainoa vihlova huudahdus. Ja sitten hehkuvat kädet hänen ympärillään, vielä hehkuvammat huulet hänen huulillaan, synkin yö ja häikäisevin päivä molempien silmissä. He eivät nähneet mitään — ainoastaan toisensa.

"Sinä — sinä — sinä palaat — minun luokseni!" Naisen äänessä värisi hiutuvaa hellyyttä, arkaa autuutta.

"En kestänyt — minun täytyi saada nähdä sinut — minä — minä" hän syleili naista lujemmin, tempasi hänen päänsä rintaansa vasten — "minä olen karannut heidän luotaan, he luulevat minun menneen erään opintotoverini luo Reinin rannalle, itse he ovat jo kotona, älä heistä mitään — suutele minua, sano minulle, että rakastat minua, sano se vielä kerta, vielä kerta! Olen palannut luoksesi — vielä yksi pitkä, pitkä autuas päivä ja sitten — hyvästi!"

"Hyvästi?!" Naisen käsivarret, jotka vielä äsken olivat hänen ympärilleen kietoutuneina, vaipuivat alas ikäänkuin hervottomina. Hän katsoi mieheen, ikäänkuin tämä puhuisi mielettömyyksiä. "Yksi pitkä, autuas päivä — ja — ja sitten — sitten — hy-hyvästi?" Hän änkytti.

Mies sävähti hehkuvan punaiseksi ja sitten hyvin kalpeaksi, nyökäytti ääneti päätään, jääden eteensä tuijottamaan.

Naisen katse riippui hänessä ikäänkuin tahtoen imeä sanat hänen huuliltaan. Niin katsoo varmaankin oikeusistuimen edessä tuomiotaan odottava tuomarin huulia, jotka joko lausuvat hänelle kuolemantuomion tai antavat elämän.

"Ero — eroko? Yksi — ai-no-a päiväkö?"