Part 3

"Minun täytyy, Irene, en voi muuta." Tuskaisen hämmentyneenä mies siveli tukkaansa. "Älä kiduta minua, älä katso minuun noin — älä katsele minua noin!" Kiivastuen hän polki jalkaa. "Minä kerta kaikkiaan en voi muuta, olen antanut sanani — minä — se murtaisi Annan sydämen!" Hän punastui taas tuntien valehdelleensa. "Minun asemani ei ole sellainen, että voisin — hyvä Jumala, en voi kiinnittää itseeni ketään, joka — joka" — hän levitti sormensa kuten hakien ilmasta oikeata sanaa. "Minä rakastan aina sinua, Irene, iäti! Vannon sen, vain sinua yksin!"

Hän tarttui naisen jääkylmään käteen ja painoi sen polttavia silmiään vasten.

"Sinullekin on parempi, niin, parempi sinullekin, Irene" — miehen ääni kohosi ikäänkuin tukeakseen hänen omaakin uskoaan — "mitä sinä tekisit miehellä sellaisella, kuin minä olen? Taloustoimilla, pikkuhuolilla? Vapaana sinun täytyy olla elämän korkeuksissa, suru antaa sinulle vihkimäsuudelman, sinusta tulee suuri runoilijatar — vuosisatasi ojentaa sinulle laakeriseppeleen, tiedän sen!"

Surumielinen hymy vilahti ainoana vastauksena naisen kasvoilla. Hän seisoi kumarassa, jokaisesta miehen sanasta hän painui yhä enemmän kokoon.

"Irene, älä seiso noin, älä katso noin minua! Meillä on vielä yksi kokonainen, autuas päivä käytettävänämme!" Hän suuteli kiihkeästi Irenen kasvoja.

Liikkumatonna antoi toinen sen tapahtua.

"Irene, oletko vihainen minulle?"

"En!" Nainen lysähti kuin piiskan sivalluksen kohtaamana kokoon. Hänen kasvonsa vavahtelivat kouristuksentapaisesti; niissä oli taas entistä katkeraa ylpeyttä. Hänen äänensä kuului värittömältä: "Tule siis! Iloitkaamme tämä ainoa päivä" — hän naurahti lyhyesti, kimakasti, särkyneellä äänellä — "ja sitten seuraa jäähyväiset!" — — —

Vähitellen hämärtyi ilta. Minne oli päivä häipynyt? He eivät sitä tienneet. He eivät puhuneet erosta, sillä he olivat sopineet matkustavansa kumpikin iltasella. Siten he saisivat vielä yön matkustaa yhdessä aamuun asti, silloin saavuttiin rautateiden risteykseen, missä heidän täytyisi erota, miehen itään, naisen länteen — mutta oli vielä yö jäljellä, yksi ainoa yö! He olivat luonnottoman puheliaita, ikäänkuin ottaakseen korvauksen tulevasta ikuisesta vaitiolosta. He puhuivat enimmäkseen sellaisesta, mikä sillä hetkellä oli heistä kauimpana, itsestänsä vähän. Miehellä oli epämääräinen tuskansekainen pelko pauloihin joutumisesta; naisella hätä, ettei vain ilmaisisi itseään. He eivät puhuneet rakkaudesta, sillä he eivät enää uskaltaneet. Ja kuitenkin loistivat miehen silmät, ja naisen kasvoilla hehkui punaisia pilkkuja.

Alhaalla savuttuneessa eteisessä kyti hämärä öljylamppu, kun he astuivat taloon. Irenen oli ryhdyttävä kokoamaan tavaroitaan, sillä varjot ulkona pitenivät. Vielä yksi tai kaksi tuntia, sitten saapuvat vaunut, jotka vievät heidät asemalle. Sisältä keittiöstä kuului astioiden kalinaa, kun vanha emäntä puuhaili illallishommissa, avoimesta takasta löi tuli kapean punertavan valojuovan ovenraosta ulos. Ei ketään ollut näkyvissä.

Irene astui hitaasti pää painuksissa portaita kohti; alimmalla portaalla hän pysähtyi ja kääntyi.

Siellä seisoi mies eteisessä pää eteenpäin kurotettuna ja katseli hänen jälkeensä: "Irene!" Se kuulosti omituisen käheältä.

Nainen säikähti ja katsoi häneen; katse sulautui pitkäksi ajaksi katseeseen, ne tarkastivat toistensa koko olemuksen.

Ilma oli eteisessä ummehtunutta, tila ahdas, punertava heijastus kutoi tuttavallisuuden verhon alastomille seinille. Täällä he olivat lähempänä toisiaan, ei mikään avoin taivaansilmä nähnyt, ei mikään puiden humina puhutellut.

"Irene!" Mies tarttui hänen pukuunsa ja piteli siitä kiinni. "Irene!"

"Mitä tahdot?" Naisen ääni oli käheä niinkuin miehenkin.

"Anna minun tulla kanssasi — en tahdo hukata minuuttiakaan — anna!" Miehen nopea hengitys värisytti naista. "Irene — laske minut!"

Eteisessä oli melkein pimeä, kasvot vain valkeita pilkkuja, ainoastaan silmät salamoivat vilkkuen toisilleen.

Nainen seisoi kuin kiinnikasvaneena alimmalla portaalla, miehen sormet pitivät häntä kuten pihdissä — silloin — yhtäkkiä tempaus, hän riistäytyi miehen käsistä, tyrkkäsi hänet taaksepäin, juoksi portaita ylös, repäisi ovensa auki ja salpasi sen jälkeensä sisäpuolelta.

Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytti vuoteensa vieressä olevalle tuolille. Hän itki itkemistään, ja välillä hän kohotti päätään kuunnellen alhaalta kaikuvia miehen askeleita. Ne olivat hänelle hyvin tutut, nyt eteisessä — nyt ulkona kivityksellä — yhä kärsimättömästi edestakaisin, edestakaisin. Nyt hän puheli — emäntä kai seisoi ovella — hän oli varmaankin sanonut jonkun sukkeluuden, sillä vanhus nauraa hihitti ja nyt nauroi hänkin. Kuinka hän saattoikaan tällä hetkellä nauraa ja laskea leikkiä!

Nainen hypähti pystyyn ja hapuili vapisevin sormin, kunnes löysi tulitikut. Hän sytytti lampun; ohimennessään hän näki peilistä omat surulliset, vääristyneet kasvonsa. Kuumeisella kiireellä hän kokosi tavaransa matkalaukkuun; kun hän sulki kannen, paukahti se kumeasti. Loppu —! Ääneen voihkien hän tarttui tukkaansa.

Ulkona yhä edelleen nuo kärsimättömät askeleet, edestakaisin — edestakaisin — edestakaisin — hajamielisesti hän katsoa tuijotti eteensä tyhjyyteen. Silloin — seis! Nyt kuului kolinaa, ratinaa, vaunut saapuivat!

Jo —? — Liian myöhään! —

Alakuloisina istuivat he rinnakkain kapealla istuimella. Vaunut nytkyivät ja tärisivät.

Yöilma oli kylmänkosteaa, harmaa sumu oikealla ja vasemmalla. Peiton alitse, joka oli levitetty polville, tarttui mies vihdoin hänen käteensä ja piti sitä omassaan — siinä kaikki. Puhua he tuskin saattoivat, sillä raaka tuuli vei heiltä sanat suusta. Kylminä, elottomina olivat naisen sormet miehen kädessä; hän pusersi niitä, mutta ne eivät vastanneet. "Irene!"

Nainen vain nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.

Tuskaisen neuvoton hiljaisuus vallitsi.

Tähdet taivaalla olivat olleet piilossa, nyt ne tulivat yhtäkkiä esiin, mutta kylmästi kiiluen. Irvistelevinä häämöttivät puut tienvieressä. Ajettiin hiljaisten kylien läpi; valkeiksi rapatut seinät loistivat kolakasti, ilmassa ei ollut lämpöä nimeksikään.

"Kesä on mennyt", sanoi ajaja yksikantaan ja painoi vapaalla kädellään lakin syvemmälle päähänsä. "Pianhan se loppuu ilo aina — joo, joo! Niin se on." Hän sivalsi piiskalla hevosia.

Pianhan se loppu ilo! Loppuu, ennenkuin vielä on oikein alkanutkaan! —

Ajajan karhea ääni kaikui koleana hiljaisuudessa. Molemmat vaunuissa-istujat värisivät, mutta eivät siirtyneet lähemmäksi toisiaan; he katsoivat vain toisiaan surullisin, aroin katsein.

Niin ajoivat he edelleen. Jalat kävivät jääkylmiksi, selkä jäykäksi. Vihdoin näkyi etäällä valoja ja mustahkoja, epämääräisiä rykelmiä. Syvältä laaksosta häämötti kaupunki; mutta vielä riitti pitkän matkaa monimutkaisesti polveilevaa tietä.

Kymmenen minuuttia ja vieläkin kymmenen minuuttia. Ajaja pidätti, hevoset korskahtelivat — nyt haukahti koira, ja nyt toinen, käheä nalkutus kaikui pihoista. Hevosten kaviot iskivät säkeniä kivityksestä — ohi talojen, ohi torin ja kirkon ja nukkuvan kaivon — sitten tulisilmät välkkyivät yössä — pitkä kiskorivi, kaksi, kolme rinnakkaisraidetta — vahti kohottaa sulkua, vaunut vierivät kolisten yli.

Oltiin asemalla. Puoliyö kohta käsissä. Hermostuneen kiireisesti Dorn kokoili tavarat ja riensi ympärilleen katsomatta sisälle; nainen seurasi häntä ääneti.

Ja nyt istuttiin yöjunassa. Ulkoilman kylmyyden sijasta oli vaunussa tukahduttavan kuuma. Kaikkialla täpötäyttä. Toiset juttelivat, toiset nukkuivat, jotkut tupakoivat, toiset venyivät haukotellen. Dorn ja Irene istuivat kuuden muun kanssa yhteensullottuina.

Irene painoi kalpeat kasvonsa akkunaa vasten. Pisaroita valui hiljaa ruutua alas; olivatko ne vaunun kuumaa höyryä, joka muuttui vedeksi, vai olivatko ne suolaista kosteutta noista surullisista silmistä?

Ulkona vuoret siirtyivät tummina möhkäleinä ohitse, siellä täällä joku valkealta hohtava viertotie hämärästi näkyvine puineen; pitkinä mustina kaistaleina väistyi metsä. Pienten, nukkuvien asemien ohi huristi juna kauemmas, yhä kauemmas — lähemmäs, yhä lähemmäs eropaikkaa.

Vaununosasto oli käynyt hiljaiseksi, matkustajista yksi toisensa jälkeen nukahti; Dorn kietoi salaa kätensä Irenen vyötäisille. Irene huojui sinne tänne, mies tunsi hänen jäsentensä vapisemisen; raskaasti, ikäänkuin vastahakoisesti Irenen pää nojautui hänen olkapäähänsä. Dorn kuiskaili hänelle — tarpeettomia, joutavia sanoja, — hän ei itsekään tiennyt mitä puhui; muulloin hän olisi nauranut tälle koulupoikamaiselle tunteellisuudelle.

Hänen päänsä oli raskas, hänen silmiään kirveli kuin tulessa — Irene ei liikahtanut, ei luiskahtanut — kiduttava kärsimättömyys vaivasi miestä. Paljonkohan kello oli? Parempi eronhetki kuin tämä tuskallinen odotus. Hän huokasi.

"Paljonko kello on?" kysyi Irene yhtäkkiä kohottaen päätään hänen olkapäällään.

Mies katsoi kelloa. "Kohta kolme!"

"Kohta kolme!" Irene painoi kouristuksentapaisesti kädellään rintaansa, hänen silmänsä painuivat umpeen, huulet vaalenivat ja alkoivat väristä.

Dorn pelästyi, sillä Irene näytti aivan kuolevalta. Kuuma, vihainen tuska vihlaisi häntä — olikohan tässä joku kohtaus tulossa?

"Älä pelkää", sanoi Irene hitaasti ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, "minä pysyn rauhallisena. Pian on aika!" Hän irroittautui miehestä ja alkoi järjestää tavaroitaan asettaen hattunsa kohdalleen ja napittaen päällystakkinsa. Sitten hän istui suorana kuin kynttilä tähystellen silmät suurina yöhön. Jalopiirteisenä, suurena, surun kivettämänä kuvastui hänen profiilinsa pimeää ikkunaa vasten.

Mieletön kaipaus valtasi miehen ja samalla raivo kohtaloa, maailmaa, morsiantaan, kaikkia ihmisiä kohtaan; siihen sekaantui myös hiljaista itsensä halveksimista. Hän voihki: "Irene, anna anteeksi! Voitko antaa minulle anteeksi?" Hän puristi Irenen kättä.

Irene koetti hymyillä, mutta suupielet vain vääntyivät. Hän aikoi sanoa jotakin — silloin — vihlova vihellys, junan ratina hidastui. Erik tunsi sen hänen sormiensa värähtelystä — oli saavuttu asemalle.

"Junanvaihto — viisitoista minuuttia!" Junailija tempasi ovet auki. Harvat matkustajat poistuivat junasta, melkein yksin seisoivat Dorn ja Irene autiolla asemasillalla. Heidän ympärillään kuljeksi joku uninen asemamies, mutta hänkin hävisi pian niukasti valaistuun odotushuoneeseen. He eivät halunneet mennä sinne sisään.

Jäätävä tuuli värisytti Ireneä; ilmassa tuntui jo aamu. Harmahtava hämy verhosi vielä kaikki. Idässä näkyi taivaalla likaisenkeltainen viiru.

"Katsos", sanoi Irene oudon rauhallisesti kohottaen kättään, "aurinko tahtoisi tulla esiin, mutta ei voi. Me eroamme, ennenkuin se alkaa paistaa. Voi hyvin!" Hän ojensi miehelle kylmän kätensä.

"Irene!" Syvästi liikutettuna mies painoi hänen sormensa huulilleen, kyyneleet sumensivat hänen katseensa. "Lupaa, että annat minulle anteeksi! Lupaa minulle, ettet tule onnettomaksi — en voisi muuten koskaan enää olla iloinen! Lupaa minulle, että toimitat jotakin suurta, että taiteesi on oleva sinulle johtotähtenä, että saavutat korkeimman — niin, Irene, sano, uskotko niin?"

"En tiedä." Hän taivutti päätään, tuuli vei hänen soinnuttomat sanansa.

Lyhyitä, hätäisiä minuutteja, mutta kuitenkin tuskallisen pitkiä kuin iäisyys. Heitä ympäröi harmaa aamuilma. Jossakin lähellä kuului kukko kiekuvan päivää ennustaen. He katsoivat toisiinsa ikäänkuin heidän täytyisi kuolla. Aamuhämärässä häämöittivät naisen kasvot valjuina ja kuihtuneina. He seisoivat käsi kädessä, sormet toisiinsa kietoutuneina, mutta he eivät syleilleet toisiansa. Heidän välillään oli jotakin erottavaa.

Etäisyydestä tulla jyrisi asemalle juna — se oli idän juna — Dornin oli ensin lähdettävä; Irenen täytyi vielä odottaa, odottaa kuten aina. Ahnaan hirviön tavoin puhkui höyryävä veturi kiskoja pitkin; lämmittäjä seisoi kattilan ääressä, nokisena, mustana kuin paholainen, ja katseli välinpitämättömästi tuota yksinäistä paria.

"Irene, hyvästi!" Dorn suuteli kiireesti hänen otsaansa — viimeinen, epätoivoinen katseiden toisiinsa imeytyminen, sitten käheä, puoleksi tukahtunut "hyvästi" Irenen huulilta. Mies hypähti nopeasti astuimelle — nyt hän seisoi jo vaunussa, juna jo nytkähti.

Suonenvedontapainen puristus kouristi miehen sydäntä, ja kuitenkin nousi helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Kärsimättömänä hän siirtyi jalalta toiselle — oli kylmä ja häntä paleli; rauhattomasti hän silmäili ympärilleen — olikohan hänellä kaikki tavaransa, kyllä, ei ollut mitään unohtunut.

Jo alkoivat pyörät liikkua, ne pyörivät nopeasti, yhä nopeammin. Mies seisoi avoimen akkunan ääressä, piteli toisella kädellä hattuaan vinhassa aamutuulessa, toisella vilkutti.

Siellä seisoi nainen avaralla asemapihalla — yksin — kädet veltosti sivuilla, hämärässä. Lohduttomin silmin hän tuijotti kohisevan junan jälkeen ja sitten lohduttomaan tyhjyyteen.