Part 2

HOLM. Mutta selitähän, hyvä ihminen, toki syy! Mitä nyt sitte on tapahtunut? Onko sinulla paljon työtä ja vähän palkkaa, vai mikä ihme on sinut villinnyt?

HELMI. Minua on pakoitettu lähtemään.

HOLM. Pakoitettu?!

HELMI. Ja ell'en minä ihan paikalla lähde, niin pannaan tässä ikkunoiden edessä toimeen suuremmoinen mielenosotus, oikein jättiläismielenosotus. Ihmisiä tulee tuhansittain, kiljutaan ja räyhätään, huudetaan "alas" ja "ulos", revolverit paukkuu ja aidat särkyy, ja lopulta tulevat sisään ja ajavat meidät kaikki pellolle. Oi, se olisi kauheata!

HOLM. Mene, Herran nimessä, sitte!

HELMI. Hyvästi! (Juoksee eteisen kautta ulos.)

HOLM. Jaa-a! Näin käy, kun piiat ovat lakossa. Vaan ruokapa jäähtyy. (Rientää ruokasaliin.)

Toinen näytös.

Asianajaja Karpénin työhuone. Vasemmalla puolella, etualalla, kirjoituspöytä. Samalla puolella ovi konttoriin ja nurkassa uuni. Perällä sohva. Oikeassa peränurkassa ovi eteiseen ja keskellä oikeata seinää ovi saliin. Sisustus uhkeata.

HELMI (siistii huonetta, pyyhkii tomua.)

MAGDA (tulee salista.) Kas, joko sinulla on huone siistittynä?

HELMI. Jo, rouva.

MAGDA. Sepä sukkela tyttö! Yks'kaks oli tuli uunissa, padat ja pannut tulella, ja sillä aikaa kun ruoka kiehuu, niin on huoneet siivottuina. Semmoista palvelijaa minulla ei ole vielä koskaan ollut, se minun täytyy tunnustaa sinulle suoraan. Olet kahden veroinen.

HELMI. Kyllä rouva nyt turhaan kehuu.

MAGDA. Ja mieheni kirjoituspöytä! Mikä järjestys! Semmoista ei hän ole siinä koskaan nähnyt. Kyllä hänkin kummastuu kotia tultuaan.

HELMI. Tämäkö se on, rouva, herra asianajajan vastaanottohuone?

MAGDA. Niin. Tuolla on konttorihuone. Mutta täällä hän aina neuvottelee klienttiensä kanssa.

HELMI. Jassoo. Onpas tämä muhkea huone! Niin rikkaasti sisustettu! Herra asianajaja mahtaa tienata tavattoman paljon rahaa?

MAGDA. Oo-ja. Aina sen mukaan, minkälainen juttu.

HELMI. Monta tuhattakin?

MAGDA. Hyvin usein.

HELMI. Ai-ai! Senpä tautta kannattaakin rouvalle noin kauniita pukuja laittaa. (Hypistelee Magdan hihaa.)

MAGDA. Ha-ha! Oletpa sinä naiivi.

HELMI. Mutta herrapa taitaa rouvasta paljon tykätäkin?

MAGDA. Vielä paremmin! — Mutta nytpä sinä näyt tässä liika paljon viehättyvän.

HELMI. Niin tosiaan. Herra jesta! Kun ei vain palaisi pohjaan?! (Juoksee hätääntyneenä ensin eteisen, sitte konttorin ovelle.) Minnekä minä nyt? Enhän minä tästä tiedä kyökkiinkään mennä.

MAGDA (osoittaa salin ovea.) Tuosta, tuosta, salin kautta mene!

HELMI (juoksee ulos.)

MAGDA. Se on oikea aarre. Mistä kummasta ne Holmit olivat sen kaivaneet esiin?!

KARPÉN (tulee konttorin kautta.) Saakeli! (Riisuu palttoonsa eteiseen.)

MAGDA. No? Mitä uutta sait kuulla?

KARPÉN. En mitään.

MAGDA. Eikö mitään muutosta asemassa?

KARPÉN (ottaa sikarin.) Yhtä uppiniskaisesti näkyvät pitävän kiinni vaatimuksistaan.

MAGDA. Hertta, tietysti, siellä panee parastaan. Tahtoisinpa nähdä ja kuulla, miten hän siellä intoilee ja pauhaa. Hänestä olisi pitänyt myöskin tulla asianajaja.

KARPÉN (heittäytyy nojatuoliin.) Kuolee tässä, — ilman naiskilpailijoita, — nälkään jo muutenkin, — rouviensa tähden.

MAGDA. Et siis saanutkaan voileipiä?

KARPÉN. Sainpas. Leikkelekaupasta löytyi vielä kaksi — kuivettunutta tosin — ja ne söin paikalla itse.

MAGDA. Pidä hyvänäsi sitte!

KARPÉN. Vaan tänä iltana aion lähteä maaseudulle asioilleni ja — syömään.

MAGDA. Etpäs.

KARPÉN. Mitä sinä tarkoitat?

MAGDA. Minä aion pyytää meille vieraita illalliselle.

KARPÉN. Elä lörpöttele!

MAGDA. Tiedätkö kenen? Hertan ja Tuuren.

KARPÉN. Äsh! — Joko olet laittanut tavarasi kuntoon Ruotsin matkaasi varten?

MAGDA. Sen olen lykännyt tuonnemmaksi. — Minä puhun vakavasti: aion pyytää Holmit meille illalliselle.

KARPÉN. Kuule, Magda, minä puhun myöskin vakavasti: — sinun lorusi alkaa minua hermostuttaa.

MAGDA. Etkö sinä huomaa, Juuso, huoneessasi mitään?

KARPÉN. Mitä nyt? Että se on...?

MAGDA. Siistitty. Niin. Ja kuinka sinun kirjoituspöytäsi on hyvässä järjestyksessä?

KARPÉN (suutelee Magdaa poskelle.) Kiitos! Se on ääretön edistysaskel.

MAGDA. Sen on tehnyt meidän uusi palvelijamme.

KARPÉN. Vielä kerran: kii... (Aikoo uudelleen suudella Magdaa poskelle.)

MAGDA (sysää Juuson luotaan.) Se on hävytöntä! — Minä sanon, että sen on tehnyt meidän uusi palvelijamme.

KARPÉN. Palvelijamme? Mistä sinä sen olisit saanut?

MAGDA. Varastin.

KARPÉN. Kuule! Mene nyt esplanaadille tuulettamaan itseäsi.

MAGDA. Pitääkö minun todellakin vannoa saadakseni sinut uskomaan?

KARPÉN. Jos se on totta, niin minä ajan paikalla sen uuden palvelijan ulos samaa tietä kuin hän on tullut.

MAGDA. Jonka minä olen hiellä ja vaivalla taloon hankkinut?!

KARPÉN. Vaikka vain!

MAGDA. Mutta minä en sitä salli.

KARPÉN. Vaan minä teen sen sittenkin. Minun täytyy se tehdä. Minun täytyy ja minä tahdon kannattaa tätä lakkoa, vaikka se vähän kiusallinen onkin. Ammattini vuoksi on se tehtävä. Asemani vaatii sitä. Minä en tahdo erota muista ja... ja...

MAGDA. Raukka!

KARPÉN. Ja aikaan saada skandaalia ynnä muuta.

MAGDA. Vaan yhdyt liittoon Hertan ja muiden samanlaisten kansanvillitsijäin kanssa?

KARPÉN. Selitä sinä niin. Minä sanon: kansan oikeuksien puoltajien kanssa.

MAGDA. Pietari Patelin oli sukkela asianajaja, — todellakin!

KARPÉN. Kiitän arvosanastasi!

MAGDA. No. Siinä tapauksessa minä jätän talon oman onnensa nojaan.

KARPÉN. Sen nojassa se on pysynyt hyvin tähän saakka ja pysynee vastedeskin.

MAGDA. Tällä kertaa ainakin olen tehnyt voitavani. Elä siis syytä minua. — Lähden kuitenkin Ruotsiin. (Menee.)

KARPÉN. Siinä teet oikein. (Kävelee, ensin hermostuneesti edestakaisin, menee sitte kirjoituspöytänsä luo, naputtelee sormillaan sitä vastaan, selailee joitakin papereita, kävelee taas ja viheltelee, ja istuu sitte nojatuoliin lukemaan sanomalehteä.)

HELMI (tulee.) Hyvää päivää! Rouva käski minun tulla herran luo.

KARPÉN (luomatta silmiään sanomalehdestä.) Sinä saat mennä tiehesi.

HELMI (vetäytyy verkalleen ja kummastellen ovelle päin.)

KARPÉN. Minä sanoin: mene mat... (Katsahtaa Helmiin.) Ei. Odota! (Nousee seisomaan.) Kuka sinä.... kuka te olette?

HELMI. Minä... minä olen herrasväen palvelija, uusi palvelija. Onko se... oletteko te... herra.

KARPÉN. Olen. Herra minä olen.

HELMI. Jassoo! (Seisoo, kuin kuvapatsas, tuijottaen Karpéniin.)

KARPÉN (katselee Helmiä pitkään, viheltelee ja silmäilee joka puolelta, istuutuu tuoliin ja ihailee häntä päätään pyöritellen.)

HELMI (kääntyy kainostellen ovellepäin, tehden hitaan liikkeen mennäkseen ulos.)

KARPÉN. Sinä saat... te saatte jäädä.

HELMI. Ei, kyllä minä menen tieheni.

KARPÉN. Minä sanoin: jääkää!

HELMI (seisattuu ovelle.)

KARPÉN (menee ja kättelee Helmiä.) Minä olen asianajaja Karpén.

HELMI (niiaa.) Kiitoksia. Sen minä näen.

KARPÉN. Entäs te?

HELMI. Minä olen vain yks palvelija... yks satunnainen.

KARPÉN (hipaisten Helmiä sormella leuan alle.) Hi-hi! Todellakin satu-nainen.

HELMI (vakavasti.) Herra!! — —

KARPÉN. Mutta nimi?

HELMI. Jos herra herrassyötinki tahtoo minua Maijaksi nimittää...

KARPÉN. Joo, kyllä, hyvin mielelläni.

HELMI. Niin, minä sitten lähden kyökkiin.

KARPÉN. Ei se nyt passaa. Eikös Maija tiedä, että nyt on palvelijain lakko?

HELMI. Juu, kyllä minä sen tiedän.

KARPÉN. Ja että kaikkien palvelijain pitää, tahtokootpa taikka ei, yhtyä lakkoon, muuten käy ohraisesti.

HELMI. Senpä tautta minä nyt sitte lähdenkin tieheni.

KARPÉN. Senpä tautta minä nyt sitte pyytäisin Maijan tekemään niin hyvin ja painamaan puuta.

HELMI. Mitä herra nyt meinaa?

KARPÉN. Ja olemaan minun vieraanani.

HELMI. En minä nyt, todellakaan ymmärrä...

KARPÉN. Minä tarkoitan vain, että olisitte niin hyvä ja riisuisitte pois naamarin ja olisitte se, joka todellakin olette.

HELMI (hämmästyen.) Te tie...?

KARPÉN. Minulla on asianajajana terävä silmä, eikö niin?!

HELMI. Tuure on kertonut teille kaikki!

KARPÉN. Sitä en tiedä. Vaan sen suhteen, minkä tiedän, saatte olla huoleti.

HELMI. Kunpa nyt vain serkkuni ei aavistaisi minun olevan täällä.

KARPÉN. Ettekö siis puhunut hänelle kepposestanne mitään?

HELMI. En, — tietysti.

KARPÉN. Silloin on kaikki hyvä. Rouvani ei tunne teitä. Voitte jatkaa! Te olette ovela tyttö, Maija. Saadaanpa nähdä, mikä hauska ilveily tästä syntyy.

HELMI. Mutta mitä ihmettä pitää minun nyt tehdä?

KARPÉN. Menette sanomaan rouvalleni, että minä sallin teidän jäädä toistaiseksi meille palvelukseen.

HELMI. Kiitos!

KARPÉN. Ja kaikki ihmeet jätän teidän keksittäviksenne. Kekseliäisyyttä teissä kyllä on mitä suurimmassa määrässä. Olen todellakin iloinen, että sain nähdä teidät, ennenkuin miehenne tulee puheelleni.

HELMI. Enköhän minäkin saisi olla siinä neuvottelussa läsnä?

KARPÉN. Ei se nyt oikein sovi.

HELMI. Mutta minä tiedän, että hän puhuu puita heiniä. Se ei ole totta, mitä hän sanoo. Se on pelkkää hassutusta, jonkinlaista suuruudenhaaveilua tahi miksi sitä sanoisin.

KARPÉN. No, no! Ei nyt kiirehditä edelle! Elkääkä olko huolissanne, hyvä rouva!

HELMI. Oi, minä tunnen hänet niin hyvin. (Eteisen kello soi.)

KARPÉN. Kas niin!

HELMI. Taivas, joko se on hän?!

KARPÉN. Menkää nyt pois. Minä aukaisen itse oven.

HELMI (menee salin oven kautta.)

KARPÉN (menee ja aukaisee Sormuselle eteisen oven.)

SORMUNEN. Saisinkohan tavata asianajaja Karpénia?

KARPÉN. Minä olen. Tehkää niin hyvin ja käykää huoneeseni.

SORMUNEN (riisuttuaan päällystakkinsa, tulee.) Minun nimen on Sormunen.

KARPÉN. Varsin hauskaa. (Istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen ja pyytää Sormusta istumaan lähellä olevaan nojatuoliin.) Olkaa niin hyvä ja istukaa.

SORMUNEN. Kiitoksia, kiitoksia. (Istuutuu. Pitkänlainen vaitiolo.)

KARPÉN. Siis, herra Sormunen?

SORMUNEN. Niin. Minä olen Jänisjärveltä.

KARPÉN. Vai niin!

SORMUNEN. Minä tulin eilen kaupunkiin.

KARPÉN. Soo-o! Vai eilen?

SORMUNEN (painellen vatsaansa.) Täällä on lakko — Helsingissä.

KARPÉN (naurahtaen.) Tjah!

SORMUNEN. Se ei taida olla ollenkaan lystiä?

KARPÉN. Tuossahan tuo menee.

SORMUNEN. Ei—käh!

KARPÉN. Eikös siellä Jänisjärvelläkin jo alkanut lakko?

SORMUNEN. Eikö mitä! Ja jos tämän olisin tiennyt, niin olisin käskenyt panemaan eväitä völjyyn.

KARPÉN. Saanko luvan kysyä, mikä on herra Sormusen ammatti!

SORMUNEN (taas painellen vatsaansa.) Peeveli kun puree! — Jaa, niin, minä olin ennen kauppias, (hiukan pöyhkeillen.) — nyt minä olen rahatoimikamarin jäsen. — Se johtuu nälästä, kun ei saa ruokaa.

KARPÉN (katsoo kelloaan.) Teillä on varmaankin, herra rahatoimikamarin jäsen, joku vekselijuttu, vai, josta tahdotte neuvotella?

SORMUNEN. Kyllä se ei ole kuin perheasia, (katselee ovia) jos siitä tässä uskaltaa haastaa.

KARPÉN. Tehkää niin hyvin. (Nousee ja panee eteiseen vievän oven kiinni.) Olkaa huoleti. Saatte puhua ihan vapaasti. — Siis aviojuttu?

SORMUNEN (huoahtaen.) Jopa se taas vähän helpotti. — Niin. Jos saan luvan kysyä, millä lailla sitä parhaiten saa eron vaimostaan? Se taitaa olla hyvin vaikeata?

KARPÉN. Eipä. Jos vain painava syy on...

SORMUNEN. Kah, eihän sitä ilman syytä.

KARPÉN. No, ei sitte hätää mitään.

SORMUNEN. Minkälainen syy sen pitäisi olla?

KARPÉN. Tjah! Parantumaton tauti, sanokaamme esim. kaatuvainen, pahemmasta puhumattakaan, — — uskottomuus...

SORMUNEN. Kenenkä puolella se saisi lupa olla?

KARPÉN (naurahtaen.) Luonnollisesti sillä puolella, josta ero haetaan.

SORMUNEN. Jaa, jaa. Niin oikein.

KARPÉN. Onkos näitä syitä, esim., olemassa, vai?

SORMUNEN. E.. ei, ei minun tietääkseni. — (Painaa yht'äkkiä vatsaansa.) Jokos se taaskin otti!

KARPÉN. No, mainitkaa te sitte ne syyt, jotka aiheuttavat teitä pyytämään avioeroa. Minähän en voi ruveta niitä kaikkia luettelemaan. Teidän on selitettävä asianne eikä minun se arvattava.

SORMUNEN. Jaa, jaa. Niin oikein. Se on, tuota, sillä viisiä, ett'ei me ollenkaan passata toisillemme.

KARPÉN. Se on ihan liika vähän sanottu.

SORMUNEN. Mutta se on pääasia. Siinä on kaikki sanottu.

KARPÉN. Kyllä, — ylimalkaisesti. Mutta avioeroa pyydettäessä se on perusteltava paljoa enemmän yksityiskohtaisesti, niinkuin minulla jo taannoin oli kunnia huomauttaa.

SORMUNEN. Niinkuin esimerkiksi!

KARPÉN. Tjah! Se olisi nyt taaskin teidän itsenne tehtävä.

SORMUNEN. Mitäs varten minä sitte olen asianajajan puoleen kääntynyt?!

KARPÉN. No! Onkos herrasväki tapellut keskenään, lyönyt toinen toistaan, esim., halolla tai hiilikoukulla tahi jotakin siihen suuntaan?

SORMUNEN. Ky... kylläpäs te nyt teette mahdottomia kysymyksiä.

KARPÉN. No, mitäs sitte? Erikoistapauksia voi olla niin äärettömän paljon, ett'en laajasta praktiikistanikaan millään lailla hetikään voi löytää sitä, joka mahdollisesti soveltuisi teihin.

SORMUNEN. Ehkä minä nyt sitte saan auttaa herra asianajajaa?

KARPÉN. Tehkää se, Herran nimessä! Sanokaa suoraan vain kaikki. Elkääkä turhaan tässä kallista aikaa kuluttako!

SORMUNEN. Nähkääs; se on nyt niin, ett'ei minun vaimoni, — kuinka minä sanoisin, — osaa minua oikein räpresenteerata.

KARPÉN. Soo, soo!!

SORMUNEN. Niin, hän ei oikein vastaa minun asematani.

KARPÉN. Sen minä uskon. — Mutta sanokaapas: kuinka ette tullut sitä huomanneeksi, kun hänet naitte?

SORMUNEN. Sanokaapas muuta! — Hän on vähän niinkuin liian tavallinen, jokapäiväinen, tuota, — jokapäiväinen, niin.

KARPÉN. Kyllä, kyllä, kyllä minä ymmärrän.

SORMUNEN. Esimerkiksi: puhua muitten rouvien seurassa vain ruo'ista, sukkien parsimisesta, lapsista, pesusta, kasvatuksesta j.n.e.

KARPÉN. Ah! Se on kauheata! — Vaan sanokaapas vielä: pistääkö hän pöydässä ruokaa veitsellä suuhunsa, vai? Ja kaivaako hän hampaita kahvelilla?

SORMUNEN. Kah! Eiköpähän tuo sitä tee. Vaan en minä ole sitä huomannut. Miksi te sitä kysytte. Niinhän ne tekee meillä kaikki muutkin.

KARPÉN. Sivistymättömät! Kellä semmoiset tavat on, se ei saa istua sivistyneiden kanssa samassa huoneessakaan.

SORMUNEN (taaskin äkisti painaen vatsaansa.) Tämä on ihan sietämätöntä!

KARPÉN. Mikä teitä vaivaa?

SORMUNEN. Se johtuu nälästä, kun ei saa ruokaa täällä Helsingissä. — Saakeli, kun puree!

KARPÉN. Ei se ole vaarallista. Ei se tee mitään. Jatkakaa vain! Onkos teillä sitte vielä muitakin syitä, minä tarkoitan, avioeron pyyntöönne?

SORMUNEN. No, eikös se jo riitä?

KARPÉN. Esiintuomienne syitten joukossa ei ole vielä yhtään semmoista, joita laki mainitsee.

SORMUNEN. En minäkään niitä tiedä muita mainita. Sen tiedän vain, ettei hän ole semmoinen, kuin olla pitäisi: istua reilusti salin sohvassa ja konserveerata, kuulua yhdistyksiin ja pitää esitelmiä, sanalla sanoen...

KARPÉN (kiusaantuneena.) Sanalla sanoen, te nyt poikkeatte yhä etemmäksi kaikista laeista ja pykälistä, joihin voitaisiin nojautua. Te ette ollenkaan esitä mitään tosiasioita vaimonne syyllisyydestä, vaan latelette kaikellaisia toivomuksia ja vaatimuksia hänen suhteensa, Ja niiden perusteella...

HELMI (tulee puettuna pitkään sadekaapuun, kasvot melkein huppupäähineen peitossa, ja kantaa kahvia tarjoimella; seisattuu oven suuhun.)

KARPÉN (hoksattuaan asian.) Jassoo! Vai kahvia minulle?!: (Sormuselle.) Elkää kummastuko: näin lakon aikaan täytyy olla hyvin varovainen. (Helmille, joka aikoo tarjota hänelle kahvia.) Minä en huoli. Ehkä tarjoat vieraalle. Minulla tosin ei ole tapana... mutta näin harvinaiselle...

SORMUNEN. No, kiitoksia! Se maistuu!...

HELMI (aikoo tarjota Sormuselle, vaan kompastuu ja kaataa kaikki kahvikojeet hänen syliinsä.)

KARPÉN. Noh! — Ha-ha-ha-ha!

SORMUNEN. Voi, saakuri! Sinne se nyt meni, kuin Mähösen viina pitkin Kuittisen kujia.

HELMI (oudolla äänellä.) Suokaa, hyvä herra, anteeksi!

KARPÉN. Olitpa sinä nyt kömpelö!

SORMUNEN. Ja minun housuni! Ihan kahvissa ja kermassa!!

HELMI (pyyhkii Sormusen housuja.)

SORMUNEN (ottaa maahan pudonneen vehnäsen, jota rupeaa ahnaasti popsimaan, ja kerää muutamia muita kahvileipiä taskuunsa.)

KARPÉN. Ei se taida teidän rouvanne näin tuhmasti käyttäytyä, herra Sormunen?

SORMUNEN (suu täynnä vehnästä.) Ei ole sattunut vielä tähän asti,. Jumalan kiitos, hänelle tämmöistä vahinkoa.

KARPÉN. Mutta sepä onkin taitava rouva, — siitä olen vakuutettu teidän puheestanne. Jospa minulla olisi semmoinen!

HELMI (keräilee lattialta kahviastiat tarjoimelle.)

SORMUNEN. Vai siihen päätökseen te, herra asianajaja, nyt sitte olette tullut?

KARPÉN. Siihen. Eikä muuhun tässä sekavassa asiassa voi tullakaan. Siitä ette pääse irti millään mokomin.

SORMUNEN. Kas niin!!

HELMI (poistuu.)

SORMUNEN (huudahtaen.) Ai, ai, ai! Huuu!! (kouraisten vatsaansa.) Nyt tulee loppu.

KARPÉN. Elkää, Herran nimessä, toki noin huutako.

SORMUNEN (kävellen rajusti edestakaisin.) Ai, ai, ai! Oi, oi, oi!

KARPÉN. Käykää tuohon sohvalle vähäksi aikaa pitkäksenne! Tuohon noin! (Survaisee Sormusen sohvalle.)

SORMUNEN (kiemurrellen.) Ihanhan se käpristää, kuin tuli tuohta!

KARPÉN. Pitää kai käydä lääkäriä hakemassa, vai?

SORMUNEN. Eikä tarvitse. Ei se ole muuta kuin nälästä, kun ei saa ruokaa. Jos edes saisin vaikka yhden piffin!

KARPÉN. Valitettavasti ei meillä ole puoltakaan antaa.

SORMUNEN. Voi, kun en ole kotona nyt!

(Koputus konttorin ovella.)

KARPÉN. Kuka siellä?

HOLM (ulkoa.) Minä, — Holm.

KARPÉN. Sisään!

HOLM (tulee.)

KARPÉN. Tulit ihan parahiksi. Tässä muuan vieras yht'äkkiä pahasti sairastui enkä tiedä, mitä miehelle tehdä.

HOLM. Kuka se on? — Kas! Sormunenhan se on?

KARPÉN. Sehän oli hyvä. Herrat siis tuntevat toisensa?

HOLM. Kyllä. — Täällähän sitä tavataan. Kuinka sinä jaksat?

SORMUNEN (heikolla äänellä.) Minä kuolen.

HOLM. Elä joutavia. — Mikäs sinua vaivaa.

SORMUNEN (äkäisesti tiuskaisten ja hypähtäen istualleen.) Nälkä! Ettekös työ jo oo kuullu? Johan min' oon sen sanonut tuhat kertoo: näläkä! (Lopulta itku kulkussa.)

HOLM. Voi, mies parka! Elä nyt itkemään rupea! Lähdetään pois minun luokseni! Ehkä sieltä nyt jo jotakin syötävää löytyy.

KARPÉN. Kyllä se on parasta, että viet hänet pois. Tänne voi tulla muitakin vieraita asialle.

SORMUNEN (tyynesti.) Pois me lähdetäänkin. (Holmille.) Saankos ihan varmaan teillä ruokaa?

HOLM. Ell'ei sitä vain joku ole varastanut poissaollessani.

SORMUNEN (kiireesti paiskaten kättä Karpénille.) Hyvästi nyt sitte! Ja kiitoksia.

KARPÉN. Kiitoksia käymästä!

SORMUNEN. Ei kestä kiittää. Käykää nyt joskus Jänisjärvelläkin.

KARPÉN (Holmille.) Se kävi mainiosti.

SORMUNEN. Mennään jo! (Rientää pois käsikkäin Holmin kanssa.)

MAGDA (tulee.) Mikä kummallinen mölinä täällä oli?

KARPÉN. Mielenosotus ja oikein raivoisa, jommoista en ole koskaan vielä nähnyt.

MAGDA. Mitä? Meitäkö vastaan?

KARPÉN. Ketäs?! Varoitinhan minä sinua. Sanoinhan, ett'emme saa palvelijaa pitää.

MAGDA. Miks'et ajanut häntä pois?

KARPÉN. Miks'et?! Se oli sinun asiasi. Sinähän hänet otitkin palvelukseen.

MAGDA. Mutta minä lähetin hänet sinun luoksesi siinä tarkoituksessa. Ja sinä sallit hänen jäädä.

KARPÉN. Se oli vain siksi, kunnes sinä Ruotsiin lähtisit.

MAGDA. Vaan nytpä minä en lähdekään. Minä jään ja pidän palvelijani sittenkin.

KARPÉN. Se on mahdotonta. Hän on nyt lähetettävä pois sittenkin, muuten...

(Eteisen kello soi.)

KARPÉN (aukaisee oven.)

HERTTA (tulee hengästyneenä ja vihaisena.) Hyvä, että tapasin teidät kotona. Ja Magda! Se on vieläkin parempi. Saan puhutella teitä molempia yht'aikaa.

KARPÉN. Mikä on hätänä?

MAGDA. Mitä nyt on tapahtunut?

HERTTA. Vielä kehtaatte tässä viattomia näytellä! Minä sanon, että se on hävytöntä, se on suurimmassa määrässä hävytöntä! Pilata koko asiamme! Matkaansaattaa tämmöinen skandaali!... Äsh! Tuommoinen rouva!

MAGDA. Ei, mutta tämä menee jo liian pitkälle. — Juuso! Puolusta minua! Aja hänet ulos!

KARPÉN. Mutta Herran nimessä, ole toki hyvä ja selitä, mistä on kysymys, Hertta hyvä?

HERTTA. Mistäkö on kysymys?! — (Juhlallisesti.) Lakkokomitean tietoon on tullut, että asianajaja Karpénin rouva, Magda Karpén, on tänään pestannut itselleen palvelijan ja että hän, vastoin komitean selviä vaatimuksia, pitää luonaan tätä palvelijaa, sallimatta hänen yhtyä lakkoon.

MAGDA (purskahtaa hillitsemättömään nauruun.)

KARPÉN. S'ei ole totta! Minä vakuutan: s'ei ole totta!

MAGDA. Tämäpä on oivallista!

HERTTA. Ja sinä vielä naurat?! — Vai ei ole totta?! Siinä tapauksessa sallitte kai, että minä paikalla panen toimeen perinpohjaisen, ankaran kotitarkastuksen?

KARPÉN. Sitä minulla ei ole valta estää. Lakkokomiteahan on ylempänä kaikkia lakeja ja lakien ylintä valvojaakin!

MAGDA. Mutta minä sen estän. Minä en salli sitä. Eikö kotirauhaakaan enää pyhänä pidetä tähän raakaan maailman aikaan?! (asettuu salin oven eteen.)

HERTTA. Ahaa! Se on siis totta sittenkin. Tiesinhän, että se on totta. — Meidän miehillä, — naisilla, piti minun sanoa, — on varmat tiedot. — Ja minä näytän, että se on totta. Siis, teidän luvallanne, herra asianajaja... (Syrjäyttää Magdan voimakkaasti ja ryntää saliin.)

KARPÉN. Nyt on kaikki hukassa!

MAGDA. Nytpä minä vasta saan hänet oikein nolata!

KARPÉN. Vaan ehkäpä palvelijamme jo itsekin on kerinnyt lähteä tiehensä.

MAGDA. Sepä olisi ääretön vahinko.

HERTTA (palaa, vetäen perässään käsiranteesta Helmiä, joka on puettu samaan kaapuun ja päähine silmillä.) Vai ei ole totta? Mikäs otus tämä sitte on, joka valepukuun verhottuna oli oven takana piilossa? — (Juhlallisesti.) Lakkokomitean nimessä vangitsen minä tämän teidän palvelijanne? Vai uskallatteko vieläkin vakuuttaa, ettei tämä ole palvelijanne.

KARPÉN. Minä vannon, ett'ei ole.

MAGDA. Juuso, aukaise pelti!

HERTTA (heittää päähineen Helmin silmiltä.) — No?!

HELMI (puettuna oikeaan pukuunsa, antaa kaavun pudota maahan.)

HERTTA. Mitä katalaa peliä!

MAGDA. Oma palvelijanne!

KARPÉN. Rouva Sormunen!

HERTTA. Se Tuure heittiö, joka minut tänne narrasi!

MAGDA. Sinä, — Juuso! Tällä lailla minut puijasit!

KARPÉN. Magda sinä! Toisen rouvia palvelijanasi käytät!

HERTTA. Ja sinä, Helmi, kehtaat!! Mitä sanon minä lakkokomitealle?!

HELMI. Vie terveiset minulta ja sano, että minäkin nyt yhdyn lakkoon. (Naurua.)

HERTTA (lähtee vihaisena ulos.)

KARPÉN. Mainiosti! Tämä on epäilemättä käänteen tekevä tapahtuma lakkoasiassamme.

MAGDA. Minun täytyy todellakin pyytää anteeksi, rouva Sormunen...

HELMI. Ja minun — kiittää teitä, rouva Karpén.

HERTTA (palaa tuiskuna.) Minä unhotin sanoa sinulle, Helmi,, että sinun miehesi on tullut kaupunkiin ja on kovin sairas. Hän oli kalpea, kuin palttina, kun tuli vastaani Tuuren taluttamana. Mene ja pidä huoli miehestäsi! (Rientää pois.)

KARPÉN. Niillä on myöhäiset tiedot siellä lakkokomiteassa.

HELMI. Niin, kyllä minun täytyy lähteä pois tästä talosta.

MAGDA. Ja takaisin entiseen. Sitä en tahdo nyt enää estää.

KARPÉN. Mutta me tavataan vielä, rouva Sormunen. Minulla on asiaa miehellenne. Toivon, että hän siksi paranee teidän hoidossanne.

HELMI. Näkemään asti siis! (juoksee pois.)

MAGDA. Ja nyt minun _täytyy_ lähteä Ruotsiin.

KARPÉN. Taaskin.

MAGDA. Sinä pilasit kaikki, — koko minun iloni.

KARPÉN. Nythän olette kuitit — molemmilta puolin.

MAGDA. Emme. Holmit ovat meille velkaa tämänpäiväisen ateriamme.

KARPÉN. No, sen menemme syömään heidän luoksensa — sittenkin.

MAGDA. Hyvä. Siihen suostun.

KARPÉN. Ja matka Ruotsiin...?

MAGDA. Jää tuonnemmaksi. (Menee.)

KARPÉN. Ha-ha-ha-ha!

Kolmas näytös.

Ruokasali Tuure Holmin asunnossa. Perällä leveä ikkunansyvennys, jossa on pieni pyöreä pöytä kasvien keskellä. Oikea seinä muodostaa keskellä taitteen, että niin siinä etualalla on ovi saliin ja peremmällä ovi eteiseen. Samallaisen taitteen muodostaa vasen seinä, jossa etualalla on ovi makuuhuoneeseen ja taitteen toisella puolella ovi kyökkiin. Vasemman seinän taitteessa ruokakaappi, oikean — uuni. Etualalla makuuhuoneen oven luona, seisoo syrjittäin leposohva. Keskellä huonetta ruokapöytä tuolineen. Katossa lamppu.

SORMUNEN (tulee eteisen ovesta Holmin taluttamana.)

HOLM. Kas niin! Käy nyt tuohon sohvalle loikomaan!

SORMUNEN (istuutuu ja katselee ympärilleen.) Mikäs huone tämä on?

HOLM. Meidän ruokasalimme.

SORMUNEN. Vai tämmöinen!

HOLM. Rupea nyt pitkäksesi niin kauaksi, (asettaa tyynyn Sormusen pään alle ja nostaa hänen jalkansa sohvalle.)

SORMUNEN. Kuinka kauaksi?

HOLM. No, siksi, että panen sinulle ruo'an pöytään. Katsotaan, mitä kaapista löytyy.

SORMUNEN. Hu-hu-hu-huu!

HILMA. Vieläkö sinua vilustaa?

SORMUNEN. Vielähän tuo puistuttaa.

HOLM (ottaa eteisestä koko joukon päällysvaatteita, joilla peittelee Sormusta.) Noin. Eiköhän se kohta taukoa.

SORMUNEN. Voi turkanen! Ihanhan sinä hoidat minua, kuin oma eukkoni.

HOLM. Sinäpä taidatkin olla liiaksi hyvyydellä pilattu siellä kotonasi Jänisjärvellä.

SORMUNEN (oikaisekse mukavasti.) Pitäähän sitä toki sen vertaa, lähimmäistään rakastaa.

HOLM. No, jo! Totisesti! (Rupeaa panemaan kaapista ieikkelelautasia pöytään.) Etköhän sinä ollut viftillä, eilen?

SORMUNEN. Hä?

HOLM. Syötkös sinä silliä?

SORMUNEN. Elä kysy, — pane vain pöytään!

HOLM. Minä sanoin, että kyllä sinä taisit eilen vähän ryypiskellä? Olit viftillä?

SORMUNEN. En, jukoliste.

HOLM. Vaan siltä se vähän näyttää.

SORMUNEN. Se oli vahinko, ett'en ollut. Eihän sitä tiedä,, milloin taas pääsee Helsingissä käymään.

HOLM. Maitoako sinä juot vai tahdotko puolikkaan olutta?

SORMUNEN. Ell'ei heti kokonaista ole niin piisaa se aluksi puolikaskin.

HOLM. Kas niin! Tässäpä jo alkaakin kaikki olla, mitä talo kykenee tarjoamaan. Ei. Odotapas; vielähän sinne taisi ruokasäiliöön jäädä yksi biffi minun aamiaisestani. Mutta sen saat syödä kylmänä.

SORMUNEN. Vaikka raakana. Elä kursaile ollenkaan!

HOLM. Minä käyn heti hakemassa. (Menee kyökkiin.)

SORMUNEN (nousee sillä välin nopeasti ylös ja käy pöydän ääreen ahnaasti syömään.)

HOLM (palaa, tuoden biffin ja olutpuolikkaan) Kah, joko sinä...?

SORMUNEN. Minä olen täällä ihan kuin kotonani.

HOLM. Tee niin hyvin. Jatka vain!

SORMUNEN. Jo minua vähän hävettää tämä nälkä.

HOLM. Tee puhdasta vain, veliseni, noista leikkeleistä!

SORMUNEN. Mistäs sinä oikeastaan olet nämä saanut, kun ei sinulla aamulla käydessäni ollut tarjota?

HOLM. Taivaasta tipahti ja vähän olen itsekin hankkinut.

SORMUNEN (rähähtää nauruun.) Ha-ha-ha-ha! — En minä tavallisesti syö kotonakaan näin paljoa.

HOLM. Jaksat kai kuitenkin vielä tuon pienen biffin poskeesi pistää?

SORMUNEN. Koetetaan. Eiköhän se painu.

HOLM (kaataa hänelle olutta.) No? Maistuuko se?

SORMUNEN. Oikein mainiolta! Niin on pehmeä! Ja niin hyvin paistettu! Ihankuin meidän mamman oma laittama.

HOLM. Vai niin! Vai osaa sekin niin hyviä paistaa?!

SORMUNEN (juoden olutta.) No, morjens! Olkoon onneksi!

HOLM. Samoin sinulle. Ja Helmin malja myös!

SORMUNEN. No, kaada pois! (Juo toisen lasin)

HOLM. Sinä taisit saada sen sekavan riita-asian siellä Karpénin kanssa selvitetyksi, vai?

SORMUNEN. Hä? Minkä riita-asian?

HOLM. Minkäkö? Sen, josta aamulla puhuit. Joka sinulla oli toimena, sieltä Jänisjärveltä, selvittää.

SORMUNEN. Jaa, niin väinkin. — Eikö mitä.

HOLM. Kuinka niin?

SORMUNEN. Se on huono juristi.

HOLM. Karpénko?

SORMUNEN. Niin juuri. Ei se kelpaa mihinkään. Sotkee ihan selvän asian.

HOLM. Sehän se hyvä juristi onkin. Niinhän ne parhaimmat asianajajat tekevätkin. Se, joka sukkelimmin saa asian myttyyn, se on etevin.

SORMUNEN. Niinpä näkyy... tosiaankin.

HOLM. Kuule: nyt kai voit kertoa sen jutun minullekin, vai?

SORMUNEN. Ka, miks'ei. Olethan sinä vapaa tänä iltana?

HOLM. Mitenkä niin?

SORMUNEN. Minulla olisi sinulle pieni esitys.

HOLM. No?

SORMUNEN. Kun sinä nyt olet ollut niin vieraanvarainen... Uh, kun jo alkaa tuntua hyvältä, kun on maha täysi!... Niin, kun sinä nyt olet ollut niin vieraanvarainen, niin minä puolestani tahtoisin pyytää sinua kanssani tänä iltana jonnekin juomaan lasin totia.

HOLM. Mitä joutavia. Voidaanhan sitä juoda täällä kotonakin.

SORMUNEN. Eikös se sinun rouvasi laske sinua ulos?

HOLM. Kyl-lä. Sinun seurassasi varsinkin.

SORMUNEN. Niin, no! Mentäisiin johonkin hauskaan kapakkaan, hä-hä-hä hä-hä!, istuttaisiin ja tarinoitaisiin lasin ääressä. Onhan niitä kapakoita täällä Helsingissä?

HOLM. Niitäkö?! Niissähän se Helsinki elääkin!

SORMUNEN. Niin, no! Saakuri, kun se olisi hauskaa, kerran kun sitä on tänne tullut! Hä-hä-hä-hä-hä! Juotaisiin totit ja syötäisiin päälle pikku illallinen!

HOLM. Olisi se hemmetin hauskaa, vaan sinä olet tässä jo, veliseni, kerinnyt unhottaa, ettei Helsingissä nyt ravintoloissa ruokaa saakaan.

SORMUNEN. Juuttaan kaupunki!

(Eteisen kello soi.)

HOLM. Minä luulen, että on parasta, että sinä nyt syötyäsi vähän lepäät, veliseni. Eikö niin?

SORMUNEN. Ei se pahaa tee. Se on hyvä tuuma.

HOLM. Mene tästä sitte, salin kautta, minun huoneeseni. Siellä on hyvä sohva.

SORMUNEN. Mennään, mennään. Kiitoksia nyt vain paljon! (Menee.)

HOLM (avaa eteisen oven ja saattaa Helmin sisään, pannen salin ja eteisen ovet kiinni.) Vai niin! Näppärä palvelijamme tulee takaisin karkuretkeltään.

HELMI. Jos herrasväki ottaa minut takaisin?

HOLM. No, olkoon menneeksi! Annetaan anteeksi tämä kerta, lieventävien asianhaarain vallitessa. Mutta se on ensimmäinen ja viimeinen.

HELMI. Kyllä se on. Kiitoksia tuhannet! Minä koetan nyt tästä lähin tehdä parastani...

HOLM. Miehesi hyväksi, jonka mieliala nyi jo alkaa kokonaan olla sinun puolellasi.

HELMI. Onko hän vielä täällä? Kuinka hän jaksaa?

HOLM. Lähetin hänet juuri lepäämään. Jaksaa nähtävästi jo aika hyvin. Tarjosin hänelle tässä aamiaistähteitä ja hän söi hyvänlaisella ruokahalulla. Kaikki johtui vain ärtyneestä mielentilasta, jonka nälkä hyvään ruokaan tottuneessa vatsassa oli synnyttänyt. Toivon, että hän herättyään avosylin on valmis vastaanottamaan pikku rouvansa, jos vain sen syli nyt enää on avoin hänelle.