Part 3

HELMI. Jokos Erkki tänä iltana aikoi matkustaa kotiin?

HOLM. Eipäs se siltä tuntunut. Eikä siitä nyt saa puhetta ollakaan. Kun kerta on saatu näin kaukaisia vieraita, mutta iäheisiä omaisia, niin koetetaan viettää ilta yhdessä. Toivotaan, ett'ei sitä enää tarvita kauan kuivin suin olla.

HELMI. Kiitos, kiitos. Vaan ehdolla, että sallitte minun pitää huolta aineellisesta puolesta. Se on nyt, sitäpaitsi, suoranainen velvollisuutenikin rikkomusteni tähden teitä vastaan.

HOLM. Jos nyt niin välttämättä tahdot taitoasi vielä näyttää.

HELMI. Välttämättä. Muuten lähden pois.

HOLM. Joko taaskin?! Vaan vielä ehto minun puoleltani.

HELMI. Ja se on?

HOLM. Että pyydämme Karpénitkin meille.

HELMI. Vallan kernaasti minä siihen suostun.

HOLM. Sitte on kaikki hyvin.

HELMI. Ja minä lähden paikalla toimeeni. (Juoksee kyökkiin.)

HOLM (rupeaa pöytää kattamaan.) Minkätähden tässä maailmassa pitää olla niin paljon vääryyttä? Miksi täällä tapahtuu niin paljon nurinpäin? Tuommoinen kultaomena, kuin tuo Helmi serkku, — siinä on nimi sattunut oikealle omistajalleen, — ja kenen käsissä!! — Missä lie se oikea onnensopukka? Ei sitä ole Helsingissä eikä Jänisjärvelläkään. Lieköhän missään?!

HELMI (tulee.) Kuulehan, Tuure!... Siinäkö sinä jo pöytää katat?

HOLM. Koetanpahan edes vähän olla apuna minäkin.

HELMI. Tuo kyllä keritään. — Tänne tuli juuri keittiöön palvelija, joka sanoo olevansa teidän entinen Miina.

HOLM. No? Mitäs sillä on sanottavaa?

HELMI. Että lakko alkaa loppua.

HOLM. Joko? Sepä hauska uutinen. Ja kenen puolelle voitto kallistuu?

HELMI. Kummallekin. Tai oikeammin: molemmilta puolilta tehdään myönnytyksiä. Palvelijat tyytyvät,, kun saavat pyytämänsä vapaat ajat.

HOLM. Siinähän se pääasia näyttää Olleenkin. Ja kaikesta tämmöinen melu.

HELMI. Otatte kai Miinanne takaisin?

HOLM. Eiköpähän. Hyvähän se oli palvelija. (Eteisenkello soi.)

HELMI. No, se on oikein. (Juoksee pois.)

HOLM (avaa oven Karpénille.) Käydään tänne. En voi pyytää sinua työhuoneeseeni: siellä lepää Sormunen.

KARPÉN. Joko se kuoli?

HOLM. Ei minun tietääkseni. Söi elääksensä ja pani maata.

KARPÉN. Hääpöytääkös täällä valmistetaan — läksiäisiksi?

HOLM. Ja tuliaisiksi. Lakko on loppumaisillaan. Aioimme pyytää sinutkin rouvinesi meille aterioimaan.

KARPÉN. Minä tulin sinulle ilmoittamaan, että lakko jo on lopussa. Ja aterioimaan luonanne aioin minä rouvineni tulla pyytämättäkin. Siihen meillä on täysi oikeus.

HOLM. Jokopahan? Minkä lakipykälän nojalla?

KARPÉN. Sen, joka kohta kirjoitetaan. — Muita minä tulin yksin vähän aikaisemmin. Minulla oli asiatakin tähän taloon.

HOLM. Sen minä uskon. Taisit pahasti mieltyä lyhytaikaiseen palvelijaanne?

KARPÉN. Vielä enemmän hänen erottamattomaan mieheensä. Kuule: hänhän on klassillinen! Oikea kansallismuseon nurkkapyhimys!

HOLM. Taisipa panna sinutkin pussiin?

KARPÉN. Vähällä, totta tosiaan! Minä nyt olen tullut yhä enemmän vakuutetuksi, että meidän sisämaan ukot ovat maailman nokkelimpia jutun-käyttäjiä. — Minun täytyy välttämättä saada tavata tuota Sormusta. Minulla on hänelle tärkeätä asiaa.

HOLM. Jokohan minä uskallan mennä herättämään häntä? Eihän se ole vielä puoltatuntiakaan maannut.

KARPÉN. Ravista pois valveille! Jo se sille riittää.

HOLM. Syytä itseäsi, jos se äissään viskaa kalossin niskaasi. (Menee.)

KARPÉN (kävelee vihellellen pöydän ympäri.)

HELMI (tulee pöytää kattamaan.) Pyydän anteeksi.

KARPÉN. Meidän Maija! Täydessä talouden touhussa!

HELMI. Nyt on tulinen kiire: saadaan vieraita! Karpénin herrasväki on pyydetty päivälliselle.

KARPÉN. Ja Sormusen herrasväki. Siitäpä tulee hauska yhtymys! — Kuulkaapas, arvoisa rouva: te ette saa jättää herraanne aivan rankaisematta. Pieni, viaton pila on terveellinen, kuin ruokaryyppy, ja hän ansaitsee sen täydellisesti.

HELMI. Vai on teilläkin semmoinen tuuma?

KARPÉN. Siis teilläkin? No, sitte hyvä tulee. Teemme parastamme yhdessä. Tuure meni juuri ukkoanne herättämään.

HELMI. Herranen aika! Hän tulee siis jo paikalla tänne. Kyllä nämä laitokset tässä kiireessä nyt tulevat vähän niin ja näin.

KARPÉN. Siitä vähät! — Mutta tuollapa ne jo kuuluu tulevankin.

HELMI. Minulla on vielä työt kesken keittiössäkin.. (Juoksee pois.)

SORMUNEN ja HOLM (tulevat.)

SORMUNEN (makeasti haukotellen.) Varhainpa sinä herätitkin. Se olisi maistunut niin makealta vielä, uni.

KARPÉN. Iltaa, herra Sormunen.

SORMUNEN (paljoa välittämättä Karpénista.) Iltaa, iltaa. (Hieraisee silmiään.) Minä olen näin vähän uninen vielä. Olinkin niin turkasen väsynyt. (Haukottelee.)

KARPÉN. Kaikista päivän vaivoista. Sen käsittää.

SORMUNEN. Niin juuri. — Sinulla onkin, Tuure, niin mainio vieterisohva. Nukuin, kuin Abrahamin helmassa, niin että oikein vesi valui suupielistä. (Vielä pitkä haukotus.)

HOLM. Vielä kerran: elä nyt pane pahaksesi, että minun täytyi herättää.

KARPÉN. Se on oikeastaan minun syyni. Minulla on teille vähän asiaa, herra Sormunen.

SORMUNEN. Tehkää niin hyvin ja istukaa! (istuu itse mukavasti huokusohvaan.) Mistä olisi kysymys?

KARPÉN. Te kyllä pyysitte minun käymään Jänisjärvelläkin, mutta asiata on vähän vaikea lykätä tuonnemmaksi.

SORMUNEN. Herrassyötinki taitaa tahtoa puhutella minua, kahden kesken?

HOLM. Niin, ehkä häiritsen?

KARPÉN. Eipä suinkaan. Päinvastoin, päinvastoin. Olisipa parempi, että tässä olisi vielä useampi henkilö läsnä.

SORMUNEN. Mitäs se sitte oikeastaan olisi? (Hieroo unta silmistään.) Minun on yhä vielä vähän vaikeata päästä selviämään.

KARPÉN. Kyllä minä selvitän. — Tässä, nähkääs, on ensin pikkuinen lappu, joka minulla on kunnia esittää teille, koska se asia näkyi jääneen teiltä päivällä unohduksiin. (Antaa Sormuselle laskun.)

SORMUNEN (panee silmälasit nenälleen, tarkastaa kauan laskua, katsahtaa väliin Karpéniin, väliin laskuun, nousee sitte istualtaan, ottaa Holmia käsivarresta ja vie hänen toiselle puolelle huonetta.) Se, roisto, vaatii viisikymmentä markkaa tämän päiväisestä keskustelustamme.

HOLM. Siitäkö sekavasta riita-asiasta?

SORMUNEN (tiuskaisten.) Mikä sekava? Ihan selvä juttu.

HOLM. Etkös kysynyt edeltäpäin, paljoko neuvottelu tulisi maksamaan?

SORMUNEN. Enkö mitä!

HOLM. Ei sitte muuta, kuin maksa pois vain.

SORMUNEN (luo Holmiin pitkän, halveksivan katseen.) Luuletko, että tässä ollaan eilispäivän penikoita, joilla ei ole vielä Silmätkään auki?! (Ottaa ja vie laskun Karpénille, tokaisten sen, sanaakaan sanomatta, hänelle käteen.)

KARPÉN (ottaa laskun, mutta tarjoaa sen vielä kerran Sormuselle.) Minä pyydän.

SORMUNEN. Pyytäkää vain, vaan siitä ei lähde mitään.

KARPÉN. Ette siis hyvällä tahdo suorittaa minulle maksua neuvottelusta luonani?

SORMUNEN. Mistä hyvästä? Ettehän te osannut neuvoa mitään.

KARPÉN. Hyvä. Tahdotte siis, että tämän laskun sisällys joutuu teille virallista tietä perittäväksi. Silloin saatte nähdä, miten ne pienetkin kasvaa.

HOLM (Sormuselle.) Kyllä se on parasta, että sinä nyt maksat tuon laskun. Elä viitsi ruveta joutavia rettelöimään.

SORMUNEN. Sehän se rupee rettelöimään enkä minä. Vielä ilkiää tulla vieraaseen taloon tuommoisissa jonkin joutavissa asioissa. (Karpénille.) Antakaa lasku tänne!

KARPÉN. Tehkää niin hyvin: rahat pöytään ensin! Lasku on jo kuitattu.

SORMUNEN (lyö viisi markkaa pöydälle.) Tuoss' on, — enemmän, kuin liikaa, — teidän pakinoistanne.

KARPÉN. Olette todellakin Jänisjärveltä, hyvä herra. Unhotitte, että laskussani oli viitosen jälessä vielä nolla.

SORMUNEN. Nollia minulla ei ole teille antaa. Meidän puolella ei niitä käytetä, sillä ne ei merkitse mitään.

KARPÉN. Mutta mitä ne meidän puolella merkitsevät, sen saatte, kuten sanottu, vielä nähdä. Tässä on rahanne takaisin ja laskun pistän toistaiseksi taskuuni. (Antaa viisimarkkasen takaisin Sormuselle.)

SORMUNEN. Kun ette huoli, niin olkaa ilman. Nämä paperit kelpaa meille, vaan te saatte kohta taskuunne minulta samanlaisen lisäksi, kuin minkä sinne jo pistitte.

HOLM. Vieläkö sinä nyt höpiset unissasi, hyvä veli, vai? Pitäähän sinun asianajajan vaivat suorittaa.

SORMUNEN. Mitkä hiton vaivat?! Minullahan ne vaivat on olleet. Vaivat ja vastukset. Teidän talossanne, herra Karpeni, töhrättiin ja tärveltiin kahvilla ja kermalla minun ihka uudet housuni. Niistä vaadin minä maksun teiltä. Ja ell'ette maksa hyvällä, niin laitan minä teiltä myöskin virallista tietä laskun sisällyksen perittäväksi. Housuni maksavat myöskin viisikymmentä markkaa.

HOLM. Tokkopahan?!

SORMUNEN. Maksavat hyvinkin. Parasta eskeliskan verkaa.

KARPÉN. No, no, hyvin mahdollista. Olkoon sitte. Jos niin on, että teillä on vastalasku, niin on ainakin oikeus ja kohtuus, että se maksaa housunne, joka ne turmeli.

SORMUNEN. Sama se minulle. Siihen minä kyllä suostun... Sitte ollaan kuitit.

HOLM. Se oli oikea Salomonin tuomio.

SORMUNEN (yIvästellen.) Hä-hä-hä-hä! Näithän nyt että olen sitä vähän miestä rninäkin.

KARPÉN. Niin ollen saadaan teidän asianne, herra Sormunen, selvitetyksi hyvin yksinkertaisesti ja aivan heti paikalla. Asianlaita on, näette, se, että housujenne tärvelijä sattuu tällä haavaa olemaan tässä talossa.

HOLM. Ett'ei ehkä tarvitse oikeuteen mennä.

SORMUNEN. Sehän on oikein hauskaa. Ha-ha-ha-ha.

KARPÉN. Parasta on siis, että pyydetään syyllinen tänne. Eikö niin?

SORMUNEN. Mitä pikemmin, sitä parempi, — minun puolestani.

KARPÉN. Ole niin hyvä, Tuure, ja kutsu sisään se Maija, joka koko tämän ikävän jutun kaikkine rettelöineen on aikaan saanut.

HOLM. Mielelläni. — (Keittiön ovelta.) Maija hoi! Tuleppas sisään nyt!

HELMI (tulee ja asettuu kysyvän näköisenä oven suuhun seisomaan.)

SORMUNEN (seisoo toisella puolella huonetta, tuijottaa Helmiin hämmästyneenä ja hieroo sitte ikäänkuin unta pois silmistään.)

KARPÉN. Maija kai tuntee tuon herran tuossa?

HELMI. Kyllä, — vähän.

KARPÉN. No, seikka on se, että hän nyt vaatii Maijan maksamaan hänelle viisikymmentä markkaa hänen nimettömistään, jotka Maija tänään tärveli.

SORMUNEN. Mitäs saakurin ilvettä tämä on?! — Kuulkaapas nyt: tämä on Helmi, minun oma vaimoni Jänisjärveltä.

KARPÉN. Ha-ha-ha-ha! Kaikkia se juonittelija keksiikin! Meidän Maijan tahtoo vaimokseen omistaa!

SORMUNEN Kuule, Tuure, eikö ole? Todistahan sinä, että on.

HOLM. Minä olen jäävi, esteellinen. En minä...

SORMUNEN (aikoen syleillä Helmiä; hellällä äänellä.) Milloinkas Sinä, Helmi...? Helmihän sinä olet? Minun vaimonihan sinä olet? Pikku...?

HELMI (peräytyen.) Hyvä herra!

KARPÉN (estäen Sormusta.) So, so, so, herra Sormunen! Minä pyydän: jättäkää tuo liika hellyytenne! Ei se sovi naineelle miehelle. Tässä kaikkien läsnäollessa! Sitä paitsi se ei ollenkaan sovi yhteen sen asian kanssa, josta tänään kävitte minun luonani neuvottelemassa. Lisäksi olette nyt itse omalla käytöksellänne selvästi todistaneet asianne aivan vääräksi joka suhteessa.

SORMUNEN (tarttuen molemmin käsin päähänsä.) Tulenkohan minä hulluksi, tulenkohan minä hulluksi?!!

HOLM. No, hyvä veli, nyt sitä taidetaan olla ihan umpikujassa?

SORMUNEN (äkäisesti tiuskaisten ja polkien jalkaansa.) Te olette salaliitossa kaikki minua vastaan. Te teette tahallanne vain kiusaa minulle vanhalle, naineelle, ristitylle miehelle. Senkin juuttaat, Helsingin herrat, naiset ja palkolliset! Pois, sanon minä, luotani, pois, pois! Taikka lyön minä teidät mäsäksi joka sorkan! Kuulitteko, joka sorkan?!

HERTTA (tulee eteisestä, hedelmäpussi kädessä.) Mikä ihmeen huuto ja hälinä täällä on? Lakkohan jo on lopussa.

HOLM. Ja pöytä jo katettu.

KARPÉN. Ja vieraat odottavat vain kärsimättöminä päästäksensä pöytään.

HERTTA. Tässä on sitte jälkiruo'aksi hedelmiä. Miinapa näkyy jo kerinneen tulla takaisin ja valmistaa ruo'an.

KARPÉN. Yhdessä tämän meidän Maijan kanssa.

HERTTA. Vai Helmi Sormusenko se on työtä?

SORMUNEN. He... He... He... Helmi Sormunen?' Kuulitteko, kuulitteko te nyt, hyvät ihmiset? Nyt se on todistettu, että se on Helmi. Tässä on nyt todistaja. (Halailee Herttaa.) Minä kiitän sinua, rakas taivaan enkeli, joka minua pelastamaan tulit. — (Karpénin puoleen.) Kuulitteko tekin nyt, te maailman mainioin asianajaja? (Aikoo riemuissaan syleillä Karpéniakin.)

HOLM JA HERTTA (ovat vilkkaassa äänettömässä keskustelussa keskenään.)

KARPÉN (sysää Sormusen luotaan.) Yksi nainen ei kelpaa todis...

SORMUNEN. Mutta minä olen mies ja minä kelpaan. (Syleilee Helmiä.) Helmi, Helmi, olethan sinä Helmi, minun rakas, oma, pikku vaimoni?

HELMI (kylmästi.) En tiedä.

SORMUNEN (pompahtaen takaperin.) Hä? Mitä sanot?

HELMI. Minun mieheni aikoi ottaa minusta eron.

SORMUNEN. Ei puhuta siitä. Siitä ei tullut mitään.

KARPÉN. Vielä. Mutta voi tulla hyvinkin pian. Ja tällä kertaa tulee ero vaimonne puolelta, jos nimittäin tämä meidän Maija todellakin sattuu olemaan entisen kauppiaan ja rahatoimikamarin jäsenen Erkki Sormusen, Jänisjärveltä, vaimo. Minun täytyy siis ensin kysyä: onko niin, Maija?

HELMI. Kyllä minun täytyy se tunnustaa.

KARPÉN. Tjah, no! Valitettavasti, — täytyy minun lisätä.

SORMUNEN (vakavasti.) Mutta eiköhän herra asianajaja Karpeni nyt ole niin hyvä ja selitä sanojaan, muuten täytyy minun nostaa teitä vastaan juttu ja oikein jyrisevä.

KARPÉN. Kyllä. Hyvin mielelläni. Varsinkin koska teidän vaimonne sanat ja käytös teitä kohtaan täysin oikeuttavat minun sen tekemään. — Herra Sormunen toi, näet, neuvotellessaan tänään minun kanssani, epäsuoraan, itseään vastaan semmoisia todisteita esiin, että hänen vaimonsa voi kohtakin saada eron hänestä, jos tahtoo.

SORMUNEN. Elä usko, Helmi! Se valehtelee, se valehtelee ihan vasten silmiä. (Karpénille.) Tehkääpäs niin hyvin ja näyttäkää syytöksenne toteen, herra asianajaja.

KARPÉN. Jos niin välttämättä tahdotte. Minulla sattui tietämättäni, — mutta onnekseni, — olemaan todistajat kummallakin puolella huonettani ja nyt ne ovat lähempänä, kuin luulettekaan, herra Sormunen. (Vilkaisee Holmiin ja Helmiin.) Nyt riippuu siis asia vain meidän Maijasta elikkä rouva Sormusesta, tahtooko hän, että minä ajan hänen asiansa perille. Minä puolestani lupaan tehdä kaiken voitavani ja vakuutan myöskin, että hän voittaa ja varmasti. Tahdotteko siis eron miehestänne?

SORMUNEN (kädet ristissä kurotettuina Helmiä kohti.) Nyt se... nyt se paukahtaa.

HELMI. Kyllä se taitaa olla parasta...

KARPÉN. Oikein! Sitä minäkin.

HELMI. ... että minä annan anteeksi.

HERTTA. Oikein!

HOLM. Jalosti!

KARPÉN. Voi se olla oikein sekin, vaikka en minä tiedä oikein, miksi.

SORMUNEN (joka on saanut kyyneleet silmiinsä, niistää päräyttää isolla punaisella nenäliinalla nenäänsä.) Tunsinhan minä sinut paikalla, Helmi muruseni! Minä olin hullu, minä olin kuollut, mutta minä elän jälleen. (Syleilevät toisiansa.)

HERTTA. Nyt minä ymmärrän kaikki. Sinä Tuure, vekkuli!

KARPÉN. Tjah! Valitettavasti meni minulta tällä lailla oiva juttu hukkaan. —

(Eteisen kello soi.)

KARPÉN. Se on kai minun eukkoni..

HOLM (joka on avannut oven.) Niin onkin.

MAGDA .(tulee.) Minua on kai jo odotettu?

HOLM. Tietysti — kauan.

MAGDA (astuu sisään konvehtilaatikko kädessä.) Mikä juhlallisuus! Pyydän anteeksi, että hiukan viivähdyin, mutta poikkesin Fazerille. (Antaa Hertalle laatikon.) Tahdon kiittää sinua, rakas Hertta, kaikesta, mitä nyt lakolla olet aikaan saanut.

KARPÉN. Sepä makea sovinto!

HERTTA. Kiitän itseni ja — kaikkien puolesta, joiden katkeruutta nämä meidän päivällisissämme voivat sulostaa. Toivon kuitenkin, että seuraava lakko voi vieläkin enemmän aikaan saada.

HOLM. Ihanat ovat toteutumattomat tulevaisuuden unelmat, mutta ihanin on todellinen nykyisyys. Sen tautta voinemme nyt käydä syömään, vai? (Kääntyy Helmin puoleen.)

HELMI. Kaikki on valmista.

KARPÉN. Ja nyt saamme siis nauttia meidän entisen Maijan valmistuksista.

MAGDA. Ja hän käypi itse meidän kanssamme pöytään.

HELMI. Jos rouva ensin sallii, että minä tässä esitän mieheni.

MAGDA. Se on totta! Olette naimisissa! — Te siis olette herra Sormunen!

SORMUNEN (puistaa rajusti Magdan kättä.) Minä justiin se olen. Varsin hauska tutustua.

HELMI. Mutta sitä paitsi minun pitää vielä pyytää rouvalta anteeksikin.

MAGDA. Mistä niin? En minä tiedä teidän mitään tehneen, rouva Sormunen.

HELMI. Kyllä. Minä unhotin tänään kiireessä, teiltä lähtiessäni, antaa takaisin nämä pestausrahat. (Antaa Magdalle kymmenen markan setelin.)

MAGDA. Ha-ha-ha-ha! Sen minä olin unhottanut kokonaan. Siitä pitäisi muuten oikeastaan minun pyytää teiltä anteeksi.

KARPÉN. Tämän oivallisen rahan (sieppaa setelin Magdan kädestä.) otan minä ja lahjoitan palvelijataryhdistyksen lakkokomitean hyväksi.

HOLM. Kylläpä oli asiasi täpärällä, veli Sormunen, kun jo pestausrahakin oli otettu.

SORMUNEN. Elä sano muuta, elä sano muuta!

HERTTA (joka sillä välin on tuonut salista kandelaaberit ruokapöydälle ja sytyttänyt kaikki kynttilät.) Kas niin, hyvä herrasväki! Kun ruoka lienee valmista, niin ei saa antaa sen jäähtyä.

HOLM. Jaha! Totuus on lausuttu. Minunkin emäntäni on siis valmis. — Tehkää niin hyvin: herra ja rouva Sormunen tähän keskelle.

MAGDA. Niin, kunniasijalle!

KARPÉN. Ja me muut ympärille. — (Kaikki istuutuvat paitsi Karpén, joka jää paikalleen seisomaan.) Ennenkuin minä istuudun ja voin nielaista yhdenkään palasen, täytyy minun vielä saada lausua sananen ja vierittää kivi sydämeltäni.

MAGDA. Mitä nyt vielä?

HOLM. Alku on kaunis ja lupaa äärettömän paljon.

KARPÉN. Yksi asia on vielä jäänyt sovittamatta. — Rouvani, joka pestasi Maijan, jonka me näin ikävällä tavalla, inhimillisesti nähden, liian lyhyen palvelusajan kuluttua olemme kadottaneet, on jättänyt Maijalle hänen palkkansa maksamatta. Semmoinen huolimattomuus on anteeksiantamaton niin kunniallisessa talossa, kuin meidän on, olletikin koska se voisi tietämättömässä tulevaisuudessa antaa aihetta uuteen lakkoon. Minä pyydän siis saada käyttää tätä ylen harvinaista tilaisuutta, joka ei uudistu edes joka mies- eikä naispolvenakaan, hyväkseni suorittaakseni arvoisan herrasväen läsnä ollessa tuon velan. — Korkeasti kunnioitettu nyt entinen Maijamme! Arvoisa rouva ja herra Sormunen! Kaikki ne rikkomukset, jotka me, rouvani ja minä, tämän päivän kuluessa, aivan tahtomattamme, olemme teille tehneet, pyydän minä samalla kertaa yhdellä iskulla ja niin hienotunteisesti, kuin mahdollista, saada sovittaa. Koska, nimittäin, tavallaan on minun syyni, että herra Sormusen kulkuneuvojen verhot ovat minun talossani hänen rouvansa taitavan käden kautta vahingossa tulleet turmelluiksi, niin muodoin, ja ottaen huomioon sen laskun sisällyksen, joka erehdyksestä, nyt loppuneen lakon tähden, on syntynyt ja tullut maksettavaksi esitetyksi, sekä sen johdosta tehdyn vastavaatimuksen, tahdon minä nyt kuitata meidän kaikkien kulut ja jalkavaivat repimällä hou... (rykäisee: hm!) tämän laskun rikki ja ojentaa käteni herra ja rouva Sormuselle. (Repii laskun ja puristaa Sormusta kädestä).

MUUT. Hyvä! Hyvä!

MAGDA. Tämän loistavan puheen jälkeen jätän minä Ruotsin matkani — ainiaaksi.

HOLM (nousten ylös.) Koska me nyt olemme kokoon tulleet ottamaan ensimäisen ryypyn, hyvät herrat, pidän minä isäntänä velvollisuutenani kiittää kaikkia rouvia, mutta etupäässä meidän ihanne-emäntäämme siitä ravinnosta, henkisestä ja aineellisesta, joka meille tänäpäivänä valmistettu on, — kun piiat ovat olleet lakossa. Eläköön jokainen ihanne-emäntä!

HERRAT. Eläköön!

SORMUNEN (pyyhkii suunsa ja nousee verkalleen ylös.) Minäkin puolestani uskallan vielä pyytää suunvuoroa, hyvä herrasväki.

MUUT. Sh! — Hiljaa! — Puhe!

SORMUNEN (suudella maiskauttaa Helmiä keskelle suuta.)

KAIKKI. Eläköön!