Part 1

language: Finnish

SATUKIRJA LAPSILLE

Norjalaisia kansansatuja

Kokoilleet

P. CHR. ASBJÖRNSEN ja J. MOE

Suomentanut

Lyry [D. K. Wyyryläinen]

Porvoossa, Werner Söderström, 1890.

SISÄLTÖ:

Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan. Kultalintu. Kettu paimenena. Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa. Voipukki. Vastahakoinen akka. Kertan lintu. Tytär ja tytärpuoli. Jänis, joka oli ollut naimisissa. Herrasmiehen morsian. Semmoisia voivat akat olla. Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat. Tuvan isä. Ruohon nukke. Kana, joka matkusti Dovren tunturille ett’ei koko maailma hukkuisi Herra-Pietari. Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.

Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.

Olipa kerran pässi, jota pidettiin kiinni ja lihoitettiin syötinläävässä; sentähden sai hän pitää hyviä päiviä, olla kylläisenä ja täyteläisenä kaikesta, mikä herkkua oli. Juuri kun hän oli syönyt, tuli karjakko ja antoi hänelle uutta ruokaa, lausuen: "Syö nyt, pässi, et täällä kauan ole, huomenna sinut teurastamme."

Vanhassa puheenparressa sanotaan, ettei kenenkään pidä ämmäin neuvoja halveksiman ja että neuvoja ja lääkkeitä on kaikelle paitsi kuolemalle; mutta ehkä tulee sillekin neuvo tällä kertaa, ajatteli pässi itseksensä.

Sitten söi hän navakasti ja, tultuansa oikein kylläiseksi, puski oven rikki ja lähti naapuritaloon. Siellä meni hän sikopahnalle porsaan tykö, jonka kanssa hän oli tullut tutuksi laitumella, ja siitä lähtein olivat he aina olleet ystäviä ja rakkaita kumppaneja keskenään.

"Hyvää päivää ja kiitoksia viimmellisestä!" sanoi pässi porsaalle.

"Hyvää päivää ja kiitoksia itsellesi viimmellisestä!" vastasi porsas.

"Tiedätkö minkätähden sinulla on niin hyvä ja minkätähden ne lihoittavat ja hoitavat sinua niin hyvin?" sanoi pässi.

"En", sanoi porsas.

"Monta suuta on tahtomassa, näetkös; ne tahtovat teurastaa ja syödä sinut", sanoi pässi.

"Tokkohan?" sanoi porsas; "siunatkoot ruoan, kun ovat syöneet sitten."

"Jos suostut minuun, niin menemme metsään, rakennamme huoneen ja asumme siinä; omalla penkillä on aina mukavin istua", sanoi pässi.

No niin, porsas suostuikin. "Hupaista on, että saa hienoa seuraa", sanoi hän ja he lähtivät matkaan.

Kappaleen matkaa astuttuansa, kohtasivat he hanhen.

"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi hanhi: "mihinkä miehet matkaavat niin joutuisasti tänään?" sanoi hän.

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi pässi; "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden tahdomme mennä metsään ja asua siellä; omassa kodissaan on jokainen herra", arveli hän.

"Niin, minulla on myöskin kyllä hyvä siellä, missä olen", sanoi hanhi; "enkö saisi minäkin tulla mukaan, enkö? Seura mitä hyvempi, päivä sitä lyhempi", sanoi hän.

"Raakatuksella ja kaakatuksella ei rakenneta huonetta eikä majaa", sanoi porsas; "mitä tekisit sinä sitte?"

"Neuvolla työt tehdään, ei väen väkevyydellä", sanoi hanhi; "minä saatan nyhtää sammalia ja tukkiella seinän rakoja, niin tulee huone tiukaksi ja lämpimäksi."

No hanhikin sai myös tulla mukaan, sillä porsas tahtoi mielellään hyvää ja lämmintä huonetta.

Käytyään taaskin kappaleen matkaa — hanhi ei voinut kulkea niin nopeaan — kohtasivat he jäniksen, joka tulla hyppäsi metsästä.

"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi jänis; "kuinka pitkälle aiotte tallustaa tänään?"

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi pässi, "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden aiomme mennä metsään rakentamaan huonetta ja ruveta sinne asumaan; ei oman voittanutta ole", sanoi hän.

"Minulla on tietysti koti joka pensaassa", sanoi jänis; "mutta minä olen niin usein sanonut talvella, että jos kesään elän, rakennan itselleni huoneen, jonka vuoksi minuakin haluttaisi tulla mukaan ja rakentaa yhden, minä myöskin", tuumaili hän.

"Niin, jos tulisimme oikein pulaan, niin saisimme sinut ottaa koirien pelätteeksi", arveli porsas; "sillä etpä sinä kuitenkaan voisi auttaa meitä huoneen rakentamisessa, et."

"Kellä matkustamiseen on sääret moiset, tekee aina jotain paremmin kuin toiset", sanoi jänis; "minulla on hampaat, joilla voin näkertää vaarnalta, ja käpälät, joilla voin lyödä ne seinään, joten minulla on syytäkin ruveta salvomieheksi; sillä hyvät työkalut tekevät hyvää työtä, sanoi mies, kun nylki tammaa hohtimilla", arveli jänis.

No, sitte sai hänkin tulla mukaan rakentamaan huonetta, se oli nyt asia mikä.

Tultuansa kappaleen matkaa eteenpäin kohtasivat he kukon.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi kukko; "mihinkäs miehet menevät tänään", sanoi hän.

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä!" sanoi pässi; "kotona oli meillä liian rasvainen, sentähden menemme metsään rakentamaan huonetta ja olemaan itseksemme; sillä leipää ken ulkona paistaa, se sitä ei saa kuin maistaa" sanoi hän.

"Niin, minulla on hyvä kyllä siellä, missä olen", sanoi kukko; "mutta parempi on rakentaa oma asunto, kuin istua töllöttää vieraalla orrella; ja kotona on kukko rikkain", sanoi hän. "Jos saisin tulla niin hienoon seurueesen, niin olisi minullakin halu mennä metsään rakentamaan huonetta."

"Niin, jos rääkyy ja jyrää, siit’ ei paljo oo hyvää, ja suu varressa auttaa vähän tarpeessa", arveli porsas. "Sinä et voi auttaa meitä huoneen rakentamisessa", sanoi hän.

"Laiskoittelu se tavaksi käy, miss’ ei koiraa kukkoa näy", sanoi kukko: "minä olen varhain valveella ja varhainen herättämään."

"Niin, aamuhetki kullan kallis; anna hänen tulla mukaan", sanoi porsas, joka oli pahin unikeko. "Uni on suuri varas, joka aina tahtoo varastaa puolet aikaa", sanoi hän.

Niin kulkivat he metsään parvessa ja seurueessa ja rakensivat huoneen: porsas hakkasi rakennustarpeet, ja pässi veti ne kotia; jänis oli salvomies, nakerteli vaarnalta ja löi ne seiniin ja kattoon; hanhi nyhti sammalia ja tiivisti seinän rakoja; kukko lauloi ja esti heitä makaamasta yli ajastansa aamusilla, ja kun huone tuli valmiiksi sekä sen katto peitetyksi tuohilla ja turpeilla, niin elivät he itseksensä ja pitivät huoneensa komeana ja hyvänä.

"Hyvä on idässä sekä lännessä, vaan kotona kuitenkin paras", sanoi pässi.

Mutta kappaleen matkaa etempänä metsässä oli suden pesä, jossa asui kaksi harmaasääristä. Saatuansa nähdä, että huone oli rakennettu naapuristoon, tahtoivat he ottaa selvän, millaista väkeä he olivat saaneet naapuriksensa, sillä he ajattelivat näin: "parempi hyvä naapuri kuin veli vieraalla maalla; ja parempi asustua kujasille kuin olla tuttu tuhansille." Sitten teki toinen heistä itsellensä asiaa, meni sisään ja pyysi tulta piippuunsa. Mutta samassa, kuin hän tuli sisälle ovesta, survasi pässi häntä, että hän meni suinpäin lieteen, porsas siitä sitten näykkimään ja puremaan, hanhi suhisemaan ja nipistelemään; kukko yläällä tuvan orrella räpyttelemään ja laulamaan, ja jänis tuli pelästymisestä niin mielettömäksi, että hyppi seinille sekä melusi ja elamoi joka nurkassa.

Vihdoin viimeinkin tuli susi jälleen ulos.

"No, naapurinta tuttavaksi tulee", sanoi toinen, joka odotteli häntä ulkona; "sinä lienet tullut suoraa tietä paratiisiin, koska viivyit niin kauan? — Mutta mitenkä kävi tulen kanssa? — eihän sinulla ole savua eikä piippua", sanoi hän.

"Niin, olipa siellä hauska piippuvalkea ja sievä seura", sanoi hän, joka oli ollut sisällä; "sellaista kansaa en ilmoisna ikänä ennen ole tavannut ja sitä paitsi saa odottamaton vieras oudon kestityksen", sanoi susi. "Minun tultuani ovesta sisään, survasi suutari minua lestipussillaan, että syöksyin päälaelleni pajan ahjoon; siellä istui kaksi seppää; ne lietsoivat ja suhisuttivat palkeitansa sekä nipistelivät ja löivät minua tulisilla pihdeillä ja kangilla, että lihapalat singahtelivat ruumiistani. Metsästäjä se hyppi ja hoiperteli hakien pyssyänsä, mutta onni oli, ett’ei hän sitä löytänyt. Sitten vielä istui siellä katon rajassa yksi, joka räpytteli ja lauloi: 'Pane koukku häneen, vedä hänet tänne! vedä hänet tänne!' Mutta jos hän olisi saanut kiinni minusta, niin en totta olisi koskaan päässyt sieltä hengissä ulos."

Kultalintu.

Olipa kerran kuningas, jolla oli puutarha; tässä puutarhassa oli omenapuu, ja siihen omenapuuhun kasvoi joka vuosi kultainen omena; mutta kun se aika läheni, jolloin omena piti korjattaman puusta, niin oli se poissa, eikä kukaan tiennyt ken sen otti tahi mihin se joutui; mutta poissa se oli. Tällä kuninkaalla oli kolme poikaa; ja hän sanoi heille eräänä päivänä, että se heistä, joka voisi hankkia omenan takaisin tahi ottaa selvän sen varkaasta, saisi isänsä jälkeen valtakunnan, joko hän sitten oli vanhin, nuorin tahi keskimäinen poika. Vanhin meni ensisti istumaan puun alle ja odottelemaan tavatakseen varasta. Yön joutuessa tuli sinne kultalintu lentäen, josta kävi loisto pitkän matkan päähän, ja kuninkaan poika, nähtyänsä linnun ja loisteen, rupesi niin pelkäämään, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen istumaan, vaan juoksi takaisin kotia, mitä pikemmin voi.

Seuraavana aamuna oli omena poissa; nyt oli kuninkaan poika saanut jälleen rintaansa rohkeutta ja varustutti itsensä eväspussilla, tahtoen ulos koettamaan, voisiko hän löytää tuota lintua. Kuningas varusti hänet hyvin, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Kun nyt kuninkaan poika oli kappaleen matkaa kulkenut, tuli hänelle nälkä; hän otti eväspussin arkkusesta ja istuutui syömään aamiaista tien reunaan.

Samassa tuli kettu kuusimetsikosta, kävi istumaan ja katsoi häneen lausuen:

"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"

"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaan poika. "Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka kauan minun pitää matkata", sanoi hän.

"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu ja meni metsään takaisin.

Syötyään ja levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän suureen kaupunkiin, ja siinä kaupungissa oli ravintola, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan; siellä näytti hänestä hyvältä olo, ja sinne pysähtyikin hän. Siellä oli semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että hän unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän.

Vuosi sen jälkeen piti keskimmäisen kuninkaanpojan vahtia omenanvarasta puutarhassa; ja hän istuutui puun alle, hän myöskin, kun omena rupesi kypsymään. Hänen näin istuessansa tuli kultalintu eräänä yönä ja loisti kuin aurinko. Nuori mies pelästyi niin, että hän pani sääret selkäänsä ja kiiruhti takaisin kotiinsa mitä pikemmin taisi.

Seuraavana aamuna oli omena poissa; mutta nyt oli kuninkaan poika saanut rohkeutensa takaisin ja tahtoi lähteä matkaan katselemaan, voisiko hän löytää tätä lintua. Hän varustutti itsensä eväspussilla, ja kuningas varusti hänet hyvin matkalle, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Mutta hänelle kävi samoin kuin veljellensäkin. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis eväspussinsa ja istuutui syömään aamiaista tien viereen. Samassa tulee kettu kuusimetsikosta, käypi istumaan ja katsoen häneen lausuu:

"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"

"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaanpoika. "Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka kauan minun pitää matkata", sanoi hän.

"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu, ja meni takaisin metsään.

Syötyään ja hetken aikaa levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaamaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän siihen samaan kaupunkiin ja siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan, ja siellä näytti hänestäkin olo hyvältä. Ensimmäinen, jonka hän siellä kohtasi, oli veljensä, ja hän pysähtyi sinne. Hänen veljensä oli elänyt täydessä humussa, jotta hänellä tuskin oli päällänsä vaatteita; mutta nyt alkoivat he jatkaa samaa elantoa uudestaan, ja sinne syntyi semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että toinenkin veli unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän, hän myöskin.

Kun nyt läheni aika, jolloin omena taaskin tulisi kypsäksi, piti nuorimman kuninkaanpojan mennä puutarhaan omenanvarasta vartomaan. Hän sai kanssansa kumppanin, jonka piti auttaa häntä puuhun, ja otti mukaansa oluthaarikan sekä kortit ajankuluksi, jott’ei nukkuisi. Ei aikaakaan, niin rupesi loistamaan ikäänkuin aurinko, jotta he näkivät jokaisen höyhenen linnusta, paljoa ennen kuin se tuli paikallekaan. Kuninkaanpoika rupesi kiipeämään puuhun, ja samassa, kuin kultalintu laskeutui alas ja otti omenan, tahtoi hän ottaa sen kiinni, mutta sai ainoastaan siitä yhden häntäsulan. Sitten meni hän kuninkaan makuukamariin, joka, hänen tultuansa höyhenen kanssa sinne sisälle, kävi niin valoisaksi kuin kirkkain päivä.

Nyt tahtoi hänkin lähteä pitkälle matkalle koettamaan, voisiko hän saada kuulla mitä veljistänsä ja käsittää linnun, sillä "hän oli ollut sitä niin lähellä, että hän oli tehnyt merkin siihen ja saanut häntäsulan siitä", sanoi hän. Ja kuningas käveli kauan miettien, antaisiko hän poikansa lähteä matkaan, sillä hän ajatteli, että tuskin kävisi tälle, joka oli nuorin, paremmin kuin hänen molemmille vanhemmillekaan pojilleen, jotka lienevät tunteneet paremmin maailmaa kuin tämä, ja hän pelkäsi menettävänsä myöskin tämän poikansa. Mutta poika rukoili niin kauniisti, ett’ei isä voinut olla hänelle vihdoin myöntämättä. Hän varustutti itsensä nyt eväspussilla, ja kuningas varusti hänet matkaan hyvin sekä vaatteilla että rahalla, ja niin lähti hän matkaan. Kun oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis eväspussinsa ja rupesi ajamaan hottiinsa, mutta samassa tuli taaskin kettu kuusimetsikosta, istuutui hänen viereensä ja katsoen häneen lausui:

"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"

"Saattaisin kyllä tarvita ruokani itsekin", sanoi kuninkaanpoika; "sillä minä en voi tietää, kuinka pitkälle tulen kulkemaan", sanoi hän; "mutta onhan minulla niin paljo mukanani, että voin antaa sinullekin vähän."

Kun kettu oli saanut palasen lihaa purtavaksensa, kysyi hän kuninkaanpojalta, mihin tämä aikoi. Ja kuninkaanpoika jutteli kaikki.

"Jos nyt tahdot totella minua, niin autan sinua, että sinulla on onni kanssasi", sanoi kettu.

Kuninkaan poika lupasi sen tehdä, ja he lähtivät nyt yhdessä matkaan. Jonkun aikaa matkattuansa tulivat he siihen samaan kaupunkiin ja siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä koskaan surua.

"Minun täytyy pysyä täällä ulkopuolella kaupunkia, sillä koirat ovat niin vastuksellisia", sanoi kettu, ja sitte virkkoi hän, missä kuninkaan pojan veljet oleksivat ja mitä he toimittivat. "Mutta jos menet sinne sisään, niin et tule pitemmälle, et pitemmälle sinäkään", sanoi hän.

Kuninkaan poika lupasi ja löi kättä sen päälle, ettei hän mene sinne sisälle, ja sitten erosivat he. Mutta kun hän tuli ravintolan luo ja kuuli, mikä ilo ja hupaisuus siellä oli, niin piti hänen ilman mitään päästä sisälle, ja tavattuaan veljensä, nousi ilo ylimmilleen, jotta hän unhotti sekä ketun että matkansa, linnun ja isänsä. Mutta hänen siellä hetken oltuansa, tuli kettu — tämä oli kuitenkin uskaltanut kaupunkiin sisälle — ja raotti ovea, sekä iskien silmää kuninkaan pojalle, muistutti, että heidän oli nyt lähteminen. Nyt tuli prinssi ajatukseensa jälleen, ja he matkustivat edelleen. Jonkun aikaa kuljettuansa näkivät he kaukana suuren vuoren. Nyt sanoi kettu:

"Kolmesataa peninkulmaa tuon vuoren toisella puolella on kultalehtinen, kullattu lehmus, ja siinä lehmuksessa istuu se kultalintu, josta höyhen on."

Sinne matkustivat he yhdessä. Kun kuninkaan pojan piti mennä ottamaan lintua, antoi kettu hänelle muutamia kauniita höyheniä, joita hänen, houkutellaksensa lintua alas, piti leyhytellä kädessänsä, jolloin lintu tulisi lentäen alas ja istuutuisi hänen kädellensä. Mutta myöskin kielsi kettu hänen koskemasta lehmusta, sillä se oli mahtavan hiiden; ja jos kuninkaan poika vaan koskettaisi siitä pienintäkään oksaa, niin tulisi hiisi ulos ja tappaisi hänet paikalla.

Kuninkaan poika ei luvannut kajota lehmukseen, mutta linnun tultua hänen kädellensä ajatteli hän, että olkoon kuinka hyvänsä, vaan hänen piti saada oksa lehmuksesta, se oli niin kiiltävä ja kaunis. Ja nyt ottikin hän yhden, hyvin, hyvin pienen oksan. Mutta samassa tuli hiisi ulos.

"Kuka se on, joka varastaa minun lehmustani ja lintuani?" kiljasi hiisi, ja oli niin kiukkuisa, että tuli säkenöi hänestä.

"Varas luulee jokaisen varastavan!" sanoi kuninkaan poika; "mutta ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella", sanoi hän. Hiisi sanoi sen olevan samaa ja aikoi tappaa hänet, mutta kuninkaan poika sanoi, että hän kyllä voisi säästää hengen.

"Niin, niin", sanoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin hevosen, jonka likeisin naapurini on minulta vienyt, niin voit päästä pois hengissä."

"Mistä löydän hänet sitte?" kysyi kuninkaan poika.

"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulmaa toisella puolella tuota suurta vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla", sanoi hiisi.

Kuninkaanpoika lupasi panna parastaan. Mutta kun hän tuli ketun luokse, niin ei tämä suinkaan ollut lempeä.

"Nyt olet tehnyt itsellesi huonosti", sanoi kettu, "kun olisit totellut minua, niin olisimme nyt voineet olla kotimatkalla."

Heidän täytyi jälleen lähteä matkaan, koska henkeä kysyttiin ja kuninkaan poika oli ottanut päällensä tuon tehtävän; vihdoin viimeinkin tulivat he perille. Mutta kun hänen piti mennä sisään hevosta ottamaan, sanoi kettu:

"Kun tulet talliin, niin riippuu siellä tallin seinällä joukko suitsia, kultaisia sekä hopeaisia; niitä ei sinun pidä koskeman, sillä silloin tulee hiisi ulos ja tappaa sinut samalla; mutta rumimmat ja vihelijäisimmät, mitkä näet, pitää sinun ottaa."

Kuninkaan poika lupasi tehdä niin; mutta talliin tultuansa oli hänestä se vallan mahdotonta, sillä siellä oli yltäkyllin mitä kalleimpia suitsia, ja hän otti kiiltävimmät niistä. Ne kiilsivät kuin kulta; mutta samassa tuli hiisi ulos, niin kiukkuisena, että tuli säikkyi hänestä.

"Kuka se on, joka tahtoo varastaa minun hevostani ja suitsiani?" kiljasi hän.

"Varas luulee jokaisen varastavan", sanoi kuninkaan poika; "mutta ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella", sanoi hän.

"Se on samaa, minä surmaan sinut paikalla", kiljasi hiisi.

Kuninkaan poika pyysi hänen kuitenkin henkeä säästämään.

"Niin", virkkoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin sen kauniin neidin, jonka likeisin naapurini on vienyt minulta, niin säästän sinua."

"Missä asuu hän sitten?" tiedusti kuninkaan poika.

"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulma toisella puolen tuota suurta vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla!" sanoi hiisi.

No, kuninkaan poika lupasi tuoda sen kauniin neidin, ja pääsi nyt pois hengissä. Mutta kun hän tuli ulos, niin ei kettu tietysti ollut hänelle lempeä.

"Nyt olet sinä taas laittanut itsellesi kauniisti", sanoi kettu, kun olisit totellut minua, niin olisimme voineet olla kotimatkalla jo aikaa sitten. Tuskinpa tahdon nyt enää olla kanssasi kauempaa.'‘

Mutta kuninkaan poika rukoili niin sydämmellisesti ja lupasi, ei koskaan tekevänsä muuta, kuin mitä kettu tahtoi, jos tämä vaan tahtoisi seurata häntä. Vihdoin antoi kettu myöten, ja he tulivat jälleen hyviksi ystäviksi; sitten jatkoivat he taas matkaansa, ja vihdoin viimeinkin tulivat sinne, jossa tuo kaunis neiti oli.

Nyt sanoi kettu; "Sinä olet kyllä luvannut vakaasti, mutta minä en kuitenkaan uskalla päästää sinua sisälle hiiden tykö; tällä kertaa täytynee minun mennä itseni." Sitten meni hän sisälle ja hetkisen kuluttua tuli ulos neiti mukanansa, ja sitten matkustivat he jälleen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Tultuansa sen hiiden tykö, jolla oli hevonen, ottivat he sekä sen että komeimmat suitset, ja tultuansa sen hiiden tykö, jolla oli lehmus ja lintu, ottivat he sekä lehmuksen että linnun ja matkustivat niiden kanssa pois.

Hetken aikaa kuljettuansa tulivat he ruispellon tykö; nyt sanoi kettu:

"Minä kuulen humun; nyt pitää sinun matkustaa edelleen yksinäsi; minä tahdon pysähtyä tähän hetkeksi", sanoi hän. Sitten pukeutui hän rukiinolkiseen pukuun, ollen olevinansa saarnamies, joka seisoi siinä ja saarnasi. Ei aikaakaan niin tulivat kaikki kolme hiittä kiidättäen ja luulivat tapaavansa heidät kiinni jälleen.

"Oletkos nähnyt kenen kulkevan tästä ohitse, mukanansa kaunis neiti, kultasuitsinen hevonen, kultalintu ja kullattu lehmus?" kiljasivat he hänelle, joka seisoi ja saarnasi.

"Kuulin äidinäitini äidinäidiltä, että tästä oli kulkenut semmoinen seura ohitse, mutta se tapahtui entisenä hyvänä aikana, jolloin äidinäidin äidinäiti leipoi killinginkakkuja ja antoi killingin takaisin?"

Silloin avasivat hiidet nauruveräjänsä selkoselälleen: "ha, ha, ha, ha!" panivat he ja pitivät kiinni toisistansa.

"Koska olemme maanneet niin kauan, niin on parasta, että käännämme nenämme kotia päin ja panemme maata", sanoivat he, ja kulkivat samaa tietä takaisin kotiinsa.

Kettu kiiruhti nyt kuninkaan pojan perästä, mutta kun he tulevat sen kaupungin luokse, jossa ravintola ja kuninkaan pojan veljet olivat, sanoi kettu:

"Minä en tohdi tulla kaupungin läpi koirien tähden, minun täytyy mennä omaa tietäni täältä yläpuolitse; mutta sinun pitää varoa itseäsi hyvin, etteivät veljesi saa sinua tavata."

Kaupunkiin tultuansa ajatteli kuninkaan poika, että olisi liian huonosti, jos ei hän menisi sisään katsomaan veljiänsä ja puhumaan heidän kanssansa paria sanaa, ja sillä tavoin pysähtyi hän sinne vähäksi aikaa. Mutta kun hänen veljensä näkivät hänet, tulivat he ulos ja ottivat häneltä pois sekä neidin ja hevosen että linnun ja lehmuksen ja kaikki tyyni; hänet itsensä panivat he tynnyriin ja heittivät sen mereen ja lähtivät itse neidin, hevosen, linnun ja lehmuksen kanssa kotia kuninkaankartanoon. Mutta neiti ei tahtonut puhua ja tuli kalpean ja vihelijäisen näköiseksi; hevonen kävi niin laihaksi ja kurjaksi, että se tuskin pysyi koossa; lintu oli ääneti eikä enää laulanut, ja lehmus surkastui.

Kettu käveli sen kaupungin ulkopuolella, jossa ravintola ja hauskuus oli, vaanien ja odotellen kuninkaan poikaa ja kaunista neitiä ja kummastellen, kun ei heitä kuulunut takaisin. Hän käveli sinne tänne ja odotti ja mietti, mutta vihdoin tuli hän rannalle. Ja nähtyänsä tynnyrin, joka kellui ja ajeli meressä, huusi hän:

"Vieritkö siellä tyhjillään, sinä tynnyri?"

"Voi, minä olen tynnyrissä", sanoi kuninkaan poika.

Kettu nyt uimaan ulos merelle mitä pikemmin voi, sai kiinni tynnyristä ja veti sen maalle. Sitten alkoi hän nakertaa tynnyrinvanteita, ja saatuansa ne poikki, sanoi hän kuninkaan pojalle: "potkase ja kingota!"

Kuninkaan poika potkasi, löi ja kingotti, että jokainen vanne ammatti irti, ja hän hyppäsi ulos tynnyristä. Sitten menivät he yhdessä kuninkaan kartanoon, ja heidän sinne päästyänsä tuli neiti kauniiksi ja rupesi puhumaan, hevonen tuli niin lihavaksi ja kauniiksi, että sen jokainen karva kiilsi, lintu loisti ja lauloi; lehmus alkoi kukoistaa ja sen lehdet kimellellä, ja neiti sanoi: "Siinä on hän, joka pelasti meidät."

Lehmuksen istuttivat he puutarhaan, ja nuorin kuninkaan poika tahtoi saada kuninkaan tyttären, sillä lehmus olikin juuri se; mutta kaksi vanhempaa veljeä pantiin kumpanenkin piikkitynnyreihin, jotka laskettiin vierimään korkealta vuorelta alas. Sitten alkoivat he varustella häitä, mutta ensin pyysi kettu kuninkaan poikaa panemaan hänet hakkuupölkylle ja lyömään häneltä pään pois; ja vaikka hän epäsi ja tahtoi päästä sitä tekemästä, ei se auttanut, vaan hänen täytyi lyödä. Mutta samalla, kun hän oli lyönyt, muuttui kettu kauniiksi prinssiksi, ja hän oli veli tälle prinsessalle, jonka he olivat vapauttaneet hiidestä. Sitten pidettiin suuret ja komeat häät, joissa kemuiltiin niin, että tieto niistä levisi tänne asti.

Kettu paimenena.

Olipa kerran akka, joka lähti palkkaamaan paimenta, ja hänelle tuli karhu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi karhu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo ottaa minua, paimeneksi?" kysyi karhu. "Kyllä, jos vaan osaat viettää, näin —", sanoi akka, "Hu-i!" sanoi karhu. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka sen kuultuansa, ja meni matkaansa.

Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hänelle susi vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi susi. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Tahdotko minut paimeneksi?" kysyi susi. "Kyllä — jos osaat viettää, näin —", sanoi akka. "Uh—uh!" sanoi susi. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka.

Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, tuli hänelle kettu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi kettu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo minua paimeneksi?" kysyi kettu. "Kyllä, jos osaat viettää, näin —", sanoi akka. "Til—tai—holom!" sanoi kettu hyvin hienosti ja suloisesti. "Jaha, sinutpa tahdonkin paimeneksi", sanoi akka, ja pani eläimiensä vahdiksi ketun. Ensi päivänä vahtiessansa söi kettu suuhunsa kaikki akan kutut; toisena päivänä teki hän lopun kaikista akan lampaista, ja kolmantena päivänä söi hän suuhunsa kaikki lehmät. Kun hän nyt tuli illalla kotia, kysyi akka, mihin hän oli menettänyt kaikki hänen eläimensä. "Kallot ovat joessa ja ruumiit metsässä", vastasi kettu. Akka seisoi juuri ja kirnusi, mutta ajatteli, että pitäisi käydä kuitenkin ulos katselemaan niitä; vaan hänen poissa ollessaan varasti kettu itsensä kirnun ja söi suuhunsa kerman. Kun akka takaisin tultuansa näki tämän, vihastui hän niin, että hän otti pienen kermatilkan, joka vielä oli jälellä, ja viskasi sen ketun perästä, jolloin tämä sai räiskeen häntänsä nenään; siitä tulee se, että ketulla on valkoinen hännän nippu.

Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.

Olipa kerran talonpoika, jolla oli kolme poikaa; hän oli huonoissa varoissa sekä vanha ja heikko, eivätkä hänen poikansa tahtoneet ryhtyä mihinkään. Talon alueella oli iso, muhkea metsä; sitä tahtoi isä pojilla hakkauttaa, voidakseen maksaa jonkun osan velkaansa.

Vihdoin viimeinkin sai hän heidät siihen myöntymään, ja vanhimman pojan piti nyt mennä ensisti hakkaamaan. Kun tämä tuli metsään ja alkoi hakata vanhaa parrakasta kuusta, tuli suuri, paksu hiisi hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Poika, kuultuansa tämän, viskasi pois kirveen ja kiiruhti takaisin kotia mitä pikemmin taisi. Kotiin tultuansa oli hän aivan hengästyneenä ja jutteli mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen isänsä sanoi häntä arkaluontoiseksi ja arveli, ett’ei hiisi koskaan säikäyttänyt häntä pois puun hakkuusta, kun hän oli nuorena.

Toisena päivänä piti keskimmäisen pojan lähteä metsään, ja hänelle kävi aivan samoin. Kun hän oli lyönyt muutaman kerran kuuseen, tuli hiisi myöskin hänen luoksensa ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Poika tuskin uskalsi katsoakaan häneen, vaan heitti kirveen pois kädestänsä, pani sääret selkäänsä ja samoin kuin veljensäkin riensi kotia. Hänen kotiin tultuansa vihastui hänen isänsä taaskin ja sanoi, ettei hiisi koskaan häntä säikäyttänyt, kun hän oli nuorena.