Part 4

"Älä lörpötä", virkkoi kettu, "savu laskeutuu ainoastaan alas uuninpiipusta; käy makaamaan ja pidä suusi kiinni!"

Nyt nukkui kana taaskin. Tuskin oli kettu saanut nahkaansa hanhen, kun hän teki samoin sorsalle, otti sorsan, paistoi sen hiilillä ja rupesi syömään.

Nyt keräsi kana uudelleen ja hyppäsi vieläkin ylemmälle orrelle. "Hyi täällä haisee niin, täällä haisee niin!" sanoi kana ja sai nyt auki silmänsä ja näki, että kettu oli syönyt suuhunsa sekä hanhen että sorsan. Heti lensi kana kaikkein ylimmälle orrelle, istuutui sinne ja kurkisteli ulos uuninpiipun kautta. "Ei, ei, katso kuinka monta kaunista hanhea siellä lentää!" sanoi kana ketulle. Mikko ulos hakemaan itsellensä toista rasvaista paistia. Sill'aikaa herätti kana kukon ja sanoi tälle, kuinka oli käynyt Hanhi Ranhille ja Sorsa Korsalle, Paikalla lensivät Kukko Lukko ja Kana Hana uuninpiipun kautta ulos, ja jolleivät he olisi tulleet Dovren tunturille, niin olisi maailmalle varmaan tullut tuho.

Herra-Pietari.

Oli kerran köyhä pariskunta; heillä ei ollut mitään muuta kuin kolme poikaa. Minkä nimellisiä kaksi vanhempaa oli en tiedä, mutta nuorimman nimi oli Pietari. Vanhempiensa kuoltua piti lasten saada heidän perunsa, mutta niitäpä ei ollutkaan saatavana muuta kuin pata, leipälapio ja kissa. Vanhin, jonka piti saada paras, otti padan: "kun lainaan kelle pataa, niin saan aina kaapia sen", sanoi hän; — toinen otti leipälapion: "kun lainaan kelle leipälapioa, niin saan aina kakun maistajaisiksi", sanoi hän; — nuorimmalla ei ollut mitään valittavana; jos hän tahtoi saada mitä, niin oli hänen ottaminen kissa. "Jos lainaan kelle kissaa, niin en saa mitään siitä", sanoi hän, "jos kissalle annetaankin vähän maitoa, niin tahtoo hän itse syödä sen. Mutta kuitenkin otan kissan mukaani; säälittää nähdä hänen täytyvän jäädä tänne kurjuutta kokemaan."

Sitten lähtivät veljekset maailmaan koettamaan onneansa, ja kukin heistä meni omille teillensä; mutta kun nuorin oli hetken aikaa kulkenut, sanoi kissa: "Sinä saat kyllä palkan siitä, ett'et tahtonut minua jättää hunnikoille. Nyt menen minä metsään hankkimaan muutamia harvinaisia eläimiä, sitten pitää sinun menemän tuohon kuninkaan kartanoon, jonka näet tuolla, kuninkaan luo, ja sanoman tulevasi hänen tykönsä pienen lähetyksen kera. Kun hän kysyy, keltä se on, niin pitää sinun sanoa sen olevan Herra-Pietarilta." Pietarin ei tarvinnut kauan odottaakaan, kuin kissa tuli metsästä peuran kanssa; kissa oli hypännyt peuran niskaan ja istahduttuansa sen sarvien väliin sanonut: "Jollet mene suoraan kuninkaankartanoon, niin kynsin silmät sinulta pois päästä." Peura ei tohtinut tehdä toisin. Kun nyt Pietari tuli kuninkaankartanoon, meni hän kyökkiin peuran kanssa, ja sanoi: "Minä tulen pienen lähetyksen kanssa kuninkaan tykö, jollei hän tahdo halveksia sitä." Kuningas tuli kyökkiin ja nähtyänsä tämän suuren, kauniin peuran, tuli hän hyvin iloiseksi. "Mutta ystäväiseni! Kuka on lähettänyt minulle näin muhkean lahjan?" kysäsi kuningas. "Herra-Pietari", sanoi poika. "Herra-Pietari!" virkkoi kuningas; "missä hän asuu?" Kuningasta hävetti, ett'ei hän tuntenut niin rikasta miestä. Mutta sitäpä ei poika ensinkään tahtonut ilmoittaa hänelle; poika ei sanonut tohtivansa sitä sanoa, sillä hänen isäntänsä oli muka kieltänyt häntä. Nyt antoi kuningas pojalle paljo juomarahaa, käskein tämän viedä kotiin paljo terveisiä ynnä kiitoksia lähetyksestä.

Toisena päivänä meni kissa taaskin metsään, hyppäsi hirven niskaan, istuutui sen silmien väliin ja pakotti sen menemään kuninkaankartanoon. Siellä meni Pietari hirven kanssa kyökkiin ja sanoi tulleensa kuninkaan tykö pienen lähetyksen kera, jos ei kuningas tahtoisi väheksiä sitä. Kuningas tuli hirvestä nyt vieläkin iloisemmaksi kuin peurasta ja tiedusti uudelleen, kuka se oli, joka voi lähettää hänelle niin komean lahjan. "Se on Herra-Pietari", sanoi poika. Mutta kun kuningas tahtoi tietää, missä Herra-Pietari asui, sai hän saman vastauksen kuin, edellisenäkin päivänä; ja tällä kertaa antoi hän vielä enemmän juomarahaa.

Kolmantena päivänä toi kissa metsästä vielä suuremman hirven. Kun nyt Pietari tuli kuninkaankartanon kyökkiin, sanoi hän itsellänsä olevan pienen lähetyksen kuninkaalle, jos ei tämä tahtoisi väheksiä sitä. Kuningas tuli heti kyökkiin, ja saatuansa nähdä sen suuren, kauniin hirven, tuli hän niin iloiseksi, ett'ei hän tietänyt, millä jalalla olisi seisonut ja sinä päivänä antoi hän Pietarille vielä paljoa, paljoa enemmin juomarahaa, ainakin sata taaleria. Kuningas tahtoi nyt viimeinkin tietää, missä Herra-Pietari asui, ja tiedusti yhtä ja toista; mutta poika ei sanonut tohtivansa ilmoittaa kuninkaalle sitä, sillä hänen isäntänsä oli muka kovasti kieltänyt häntä. "No, pyydä sitten Herra-Pietaria käymään minua tervehtämässä!" sanoi kuningas, ja poika lupasi tehdä sen. "No sinähän olet tehnyt hyvästi minulle; nyt tahtoo kuningas, että minun pitää mennä häntä tervehtämään, vaan eihän minulla ole muita vaatteita kuin nämät ryysyt, jotka ovat päälläni." — "Oh, älä sitä pelkää", sanoi kissa, "kolmen päivän kuluttua saat hevoset ja vaunut sekä niin hienot vaatteet, että kulta sinusta tippuu; sitten voit kyllä mennä kuningasta tervehtämään. Mutta kaikesta mitä näet kuninkaan tykönä, pitää sinun sanoa, että sinulla on paljoa hienommin ja komeammin kotonasi; sitä et saa unhottaa." Pietari sanoi sen kyllä muistavansa. Kun nyt kolme päivää oli kulunut, toi kissa Pietarille vaunut, hevoset ja vaatteet sekä kaikkea mitä hän tarvitsi; ne kaikki olivat niin hienot, ett'ei kukaan ollut mokomia ennen nähnyt; sitten lähti hän kuninkaan tykö ja kissa juoksi hänen mukanansa. Kuningas otti hänet hyvästi vastaan; mutta mitä ikinä kuningas tarjosi ja näytti hänelle, sanoi Pietari aina, että se oli hyvä, vaan että hänellä oli semmoinen paljoa komeampi ja hienompi kotona. Kuningas ei ottanut sitä uskoaksensa, mutta Pietari ei antanut perään, ja vihdoin vihastui kuningas niin, ett'ei pitempään voinut hillitä itseänsä. "Nyt tahdon tulla kanssasi kotiisi", sanoi kuningas, "katsomaan, onko totta, että sinulla on niin paljon paremmin ja komeammin. Mutta jos olet valhetellut, niin hukka sinut perii, minä en sano mitään enempätä!" "No, sinähän olet tehnyt minulle hyvin!" sanoi Pietari kissalle: "nyt tahtoo kuningas tulla minun kanssani minun kotiini, mutta minun kotiani, sitä ei todellakaan ole helppo löytää, sitä!" — "Oh, älä siitä huoli", sanoi kissa; "aja vaan jäljestä mihin minä juoksen!" Sitten lähtivät he, ensinnä Pietari, joka ajoi perästä mihin kissa juoksi, ja sitten kuningas seurueensa kanssa.

Hyvän matkaa kuljettuansa tulivat he erääsen paikkaan, jossa oli iso lauma kauniita lampaita; niissä oli niin pitkä villa, että se melkein tapasi maahan. "Jos tahdot sanoa, että tämä lammaslauma on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopealusikan", sanoi kissa paimenelle; hopealusikan oli kissa ottanut kuninkaankartanosta. Paimen lupasi kernaasti tehdä niin. Kun kuningas tuli, sanoi hän paimenpojalle: "En koskaan ole nähnyt näin suurta ja kaunista lammaslaumaa! Kenen se on, poikaseni?"— "Se on Herra-Pietarin", sanoi poika.

Hetkisen kuluttua tulivat he paikkaan, jossa oli suuri karja kauniita, piirtopäisiä lehmiä; ne olivat niin lihavia, että oikein kiilsivät. "Jos tahdot sanoa, että tämä karja on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopealeivin", sanoi kissa paimen tytölle. Hopealeivin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta. "Aivan kernaasti", sanoi paimentyttö. Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri, kaunis karja, niin kaunista karjaa ei hän luullut koskaan ennen nähneensä, ja hän kysyi tytöltä, joka paimensi sitä, kenenkä tämä piirtopäinen karja oli. "Se on Herra-Pietarin", sanoi tyttö.

Sitten kulkivat he vähän matkaa taaskin ja tulivat paikkaan, jossa oli suuri, suuri joukko hevoisia; ne olivat kauneimpia hevosia, mitä saattoi nähdä, suuria ja lihavia, karvaltaan punaisia, voilakkoja ja harmaita, kuusi kutakin lajia. "Jos tahdot sanoa, että tämä hevoisjoukko on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopeatuopin", sanoi kissa paimenelle. Tuopin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta. Sen lupasi paimen kyllä tehdä. Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri ja kaunis hevoisjoukko; mokomia hevosia ei hän koskaan sanonut nähneensä. Hän tiedusti paimenpojalta, kenen nämät punaiset, voilakat ja harmaat hevoset olivat. "Ne ovat Herra-Pietarin", sanoi poika.

Kuljettuaan sitten vielä hyvän matkaa, tulivat he eräälle linnalle; ensisti oli sinne messinkinen portti, sitten hopeainen ja sitten kultainen; itse linna oli hopeasta ja niin kiiltävä, että silmiä vihloi, sillä aurinko juuri paistoi siihen, kun he tulivat. He menivät sinne sisälle, ja kissa käski Pietarin sanoa asuvansa siellä. Sisältä oli linna vielä komeampi kuin ulkoapäin; kaikki oli siellä puhtaasta kullasta, sekä tuolit että pöydät ja penkit. Kun kuningas nyt oli käynyt ympäri ja katsellut kaikki ylhäältä sekä alhaalta, hävetti häntä kovin. "Jaa, Herra-Pietarilla on hienommin kuin minulla, sitä ei voi kieltää, sanoi hän ja tahtoi lähteä takaisin matkustamaan. Mutta Pietari pyysi häntä viipymään ja syömään illallisen hänen kanssansa. Kuningas suostui siihen, mutta muikeaa ja nurjaa oli hän koko ajan. Heidän istuessansa pöydässä tuli hiisi, jonka linna oli, ja alkoi kolkuttaa porttia.

"Kuka se on, joka siellä sisällä syö minun ruokaani ja juo minun simaani kuin sika", huusi hiisi. Niin, kohta kuin kissa oli kuullut sen, juoksi hän ulos portille. "Odota vähän, niin kerron sinulle, miten talonpoika hankkii itsellensä talvirukiita", sanoi kissa. "Ensisti kyntää talonpoika peltonsa", sanoi kissa, "sitten lannoittaa hän sen ja sitten kyntää hän sen uudestaan." Kissan näin puhuessa nousi aurinko. "Katso taaksesi, niin saat nähdä kauniin, korean neitsyen takanasi!" sanoi kissa hiidelle.

Käännyttyään katsomaan taaksensa ja saatuaan nähdä auringon halkesi hiisi.

"Nyt on kaikki tämä sinun", sanoi kissa Herra-Pietarille, "nyt pitää sinun lyömän minulta pää poikki; se on ainoa, jota pyydän sinulta kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt." — "Ei", sanoi Herra-Pietari, "sitä en vaan tahdo tehdä." — "Mutta", sanoi kissa, "jollet sitä tee, niin kynsin silmät päästäsi." No nyt täytyi Herra-Pietarin tehdä se, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin; hän löi kissalta pään poikki. Mutta samassa muuttui kissa kauneimmaksi prinsessaksi, mitä saattaa ajatella, jotta Herra-Pietari vallan rakastui häneen. "Näin ihana olin ennenkin", sanoi prinsessa, "mutta hiisi tuo noitui minut olemaan kissana vanhempiesi tykönä. Nyt saat sinä tehdä, miten tahdot, joko ottaa minut kuningattareksi tahi ei, sillä nyt olet koko valtakunnan kuningas", sanoi "prinsessa. Vaan Herra-Pietariko olisi evännyt ottaa häntä kuningattareksi. Sitten tulivat kahdeksanpäiväiset häät ja pidot, ja sitten en minä enää ollut kauempaa Herra-Pietarin ja hänen kuningattarensa luona."

Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.

Oli ennen vanhaan kaksi veljestä, toinen rikas toinen köyhä. Kun joulun-aatto tuli, ei köyhällä ollut muruakaan kotona, ei kalaa ei leipää, ja silloin läksi hän veljensä luokse ja pyysi häneltä vähän elon apua jouluksi Jumalan nimeen. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin veljen täytyi hänelle antaa, eikä veli ollut kovin iloissaan siitä nytkään. "Jos teet, mitä pyydän, niin saat koko tuon siankinkun", sanoi hän. Sen köyhä lupasi heti, ja kiitti samalla. "Tuoss’ on, mutta juokse nyt paikalla hornaan!" sanoi rikas ja heitti kinkun hänelle. "No, mitä lupasin, sen pidän", sanoi toinen, ottaen kinkun, ja meni pois; hän astui koko päivän, ja noin hämärissä saapui hän muutamaan paikkaan, josta näkyi kirkas tuli. Tässä se kaiketi lienee, arveli kinkku-mies. Ulkona halkovajassa oli vanha mies, jolla oli pitkä, valkoinen parta, ja pilkkoi jouluhalkoja. "Hyvää iltaa!" sanoi kinkku-mies. "Hyvää iltaa vaan itsellesi! Minne sinä näin myöhään olet matkalla", sanoi mies. "Olen matkalla hornaan, onkohan tämä oikea tie?" kysyi köyhä. "Kyllä tämä oikea on, tässä se horna onkin", sanoi vanhus. "Kun nyt sisään tulet, tahtovat kaikki ostaa sinulta kinkun, sillä se on harvinaista ruokaa hornassa; vaan älä myö sitä muuhun hintaan, kuin siihen käsimyllyyn, joka on oven takana. Kun tulet ulos sieltä, niin neuvon, kuinka seisatetaan tuo mylly, joka on hyödyllinen vaikka mihin asiaan." Mitäs, kinkkumies kiitti hyvästä ilmoituksesta ja kolkutti paholaisen ovelle.

Sisään tultua kävi niinkuin vanhus oli puhunut, kaikki pahathenget, niin pienet kuin suuretkin, kihisivät hänen ympärillään juurikuin muurahaiset käärmeen kimpussa, ja toinen tarjosi toistansa enemmän siankinkusta. "Kyllähän tämä oikeastaan olisi eukolleni ja minulle jouluruoaksi, vaan koska olette tuohon niin halukkaat, niin täytyneehän minun se heittää", sanoi mies. "Mutta en sitä muuhun myö, kuin tuohon myllyyn, joka tuolla oven takana on." Ei olisi paholainen tahtonut siitä luopua, vaan koki tinkiä kaikella tavalla, mutta mies pysyi sanassaan ja viimein täytyi paholaisen antaa myllynsä. Kun mies tuli taas ulos pihalle, kysyi hän halonhakkaajalta, kuinka mylly seisatetaan, ja kun hän oli sen oppinut, kiitti hän ja kiiruhti kotiin minkä ennätti; mutta eipä ennättänyt sittenkään ennenkuin kello löi kaksitoista jjoulu-yönä.

"No mikä kumma sinne tuli?" sanoi hänen vaimonsa. "Täällä minä olen istunut vuottamassa tunnin toisensa perästä, ja tuskin on päreen puikkoa padan alle panna." — "Oh, enpä päässyt ennen tulemaan, oli tärkeätä toimitusta ja pitkä matkakin. Vaan saatpa nyt nähdä", sanoi mies, laskien myllynsä pöydälle; ensin käski hän sen jauhamaan kyntteliä, sitten leipää, muuta ruokaa, olutta ja kaikkea mitä suinkin joulupöytään tarvitaan, ja kaikki mitä hän käski, jauhoi mylly. Eukko kummasteli kummastelemastakin päästyä ja tahtoi tietää, mistä hän oli myllyn saanut, mutta sitäpä ei mies tahtonut ilmoittaa; "samahan se, mistä se on saatu, näethän, että mylly on hyvä eikä käyttövedestä puutetta tule", sanoi vaan mies. Niin jauhatettiin ruoat, juomat ja kaikki joulutarpeet; kolmantena päivänä pyysi hän kaikki ystävänsä ja naapurinsa joulupitoihin. Kun rikas veli kaiken tuon näki, mitä pitopaikassa nyt oli, suuttui ja vihastui hän, sillä ei hän olisi suonut mitään noista veljellensä. "Joulun-aattona oli hän niin puutteessa, että hän tuli luokseni pyytämään jotain vähäistä Jumalan nimeen, ja nyt tällaiset pidot laittaa, ikäänkuin hän olisi mikä kreivi tai kuningas", sanoi hän toiselle. — "Mutta mistä sinä hiiden hornasta kaiken tuon rikkauden sait, sanopas?" tiedusti hän veljeltänsä. "Oven takaa", sanoi myllyn omistaja, eikä huolinut sen pitempiä ruveta selittelemään; vaan myöhään iltasilla, kun hänelle oli vähän päähän kihahtanut, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi kertoa myllystänsä. "Siinähän se minun rikkauteni hankkija on", sanoi hän, ja antoi sen näytteeksi jauhaa sitä ja tätä. Kun veljensä sen näki, tahtoi hän viimein myllyä omakseen; vihdoin viimein suostuikin toinen sen antamaan, mutta ei vähemmästä kuin kolmesta sadasta taalerista, ja sitä paitse piti hänen saada pitää sitä heinä-aikaan asti; "sillä siinä ajassa", arveli hän, "ennätän sillä jauhattaa monen vuoden tarpeet." Eikäpä mylly heinä-aikaan mennessä joutilaana ollutkaan, sen arvaa, ja sitte sai veli sen itselleen, mutta toinenpa ei neuvonutkaan hänelle myllyn seisatusta. Iltasilla sai rikasmies myllyn kotiinsa, aamusilla käski hän vaimonsa luo’olle, sanoen itse laittavansa aamiaisen. Kun aika alkoi tulla, asetti hän myllyn keittohuoneen pöydälle. "Jauha silakkaa ja velliä ja sukkelaan!" sanoi mies, ja mylly jauhoi silakkaa ja velliä, ensin kaikki vadit ja purtilot täyteen ja sitten pitkin keittohuoneen lattiaa. Mies haparoi ja kopeloi saadaksensa myllyä seisattumaan, mutta vaikka mitenkä olisi sitä kosketellut ja käännellyt, kävi se lakkaamatta, ja tuossa tuokiossa oli velli jo niin korkealla, että mies oli hukkumaisillaan. Silloin sysäsi hän tupaan menevän oven auki, vaan eipä kauan viipynyt, ennen kuin se oli jauhanut tuvankin täyteen ja hädin tuskin sai mies oven säppiä vellin alta käsiinsä. Kun hän sitte sai oven auki, syöksi hän tuvasta pellolle; mutta velli ja silakat tulivat perästä niin että kohisi koko kartano.

Nyt alkoi eukosta, joka oli niityllä luokoja levittelemässä, tuntua kovin pitkältä aika aamuisiin mennessä. "Jos ei mies huuda meitä kotiin, täytyy meidän mennä kuitenkin; hänen vellinkeitostansa ei kaiketi tule mitään, ellen mene häntä auttamaan", sanoi emäntä heinäväelle. Silloin lähdettiin kulkemaan kotiin, mutta kun oltiin jonkun matkaa käyty, tuli vastaan silakkaa, velliä ja leipää yhtenä sotkuna, ja itse isäntä etunenässä. "Ollapa teillä kaikilla nyt sata vatsaa kullakin, pois edestä, ett'ette huku aamuis-velliin", huusi mies kiiruhtaen aika kyytiä sivutse, vellisotku aivan kantapäillä hänen perässänsä, ja niin riensi hänen veljensä kotia kohti. Hän pyysi Jumalan tähden ottamaan myllyn takaisin ja heti paikalla: "jos se vielä tunninkaan saa jauhaa on koko seutu hukassa vellistä ja silakasta." Mutta eipä veli huolinut sitä takaisin vähemmällä kuin että veljen piti maksaa kolme sataa taaleria lisää, ja siihen kauppaan täytyi hänen suostua. Nyt oli köyhällä sekä rahaa että mylly, eikä kauan kestänyt, ennenkuin hän sai hankituksi talon, joka oli toista mointa komeampi ja pulskempi kuin veljen asunto; myllyllä jauhatti hän niin paljon kultaa, että hän päällysti talonsa paljailla kultalevyillä, ja kun talo oli liki meren rantaa, loisti ja välkkyi se kauas ulapalle. Kaikki sivutsepurjehtijat poikkesivat tuon rikkaan miehen kultaiseen kartanoon ja kaikki tahtoivat nähdä sitä eriskummallista myllyä, sillä sanoma levisi siitä laajalle, eikä ollut ketään, joka ei siitä olisi kuullut puhuttavan.

Tulipa muutaman kerrankin sinne laivuri, joka tahtoi myllyä nähdä; hän kysyi, osaisiko se suoloja jauhaa. "Mitäs, kyllähän se suolojakin jauhaa", sanoi myllyn omistaja, ja kun laivuri sen kuuli, tahtoi hän kaikin mokomin ostaa myllyn, maksoi mitä maksoi; sillä jos se olisi hänen hallussaan, arveli hän, ei hänen tarvitsisi purjehtia yli myrskyisien merien suolalastia saamaan. Ensi alussa ei mies tahtonut suostua tuumaan, vaan laivuri pyysi ja rukoili niin, että hän viimein möi myllyn ja sai siitä monta monituista tuhatta taaleria. Kun laivuri oli saanut myllyn selkäänsä, ei hän enempää viivytellyt, sillä hän pelkäsi, että mies katuisi kauppojaan; ei hänellä ensinkään ollut aikaa kuulustella, kuinka mylly seisatetaan, vaan riensi laivalleen minkä kerkesi ja päästyään vähän matkaa selälle, sai hän myllyn käyntiin. "Jauha suoloja ja sukkelaan!" sanoi laivuri. Mylly alkoikin jauhaa, että hurisi; kun laivuri oli saanut laivansa täyteen, tahtoi hän seisattaa myllyn, vaan kuinka hän koettelikin, ei mylly herennyt jauhamasta; suolakasat kasvoivat korkeammiksi ja korkeammiksi, ja viimein laiva upposi. Siellä meren pohjalla jauhaa mylly vielä tänäkin päivänä, ja sentähden merivesi niin suolaista on.