Part 2

Kolmantena päivänä tahtoi pikku Aske lähteä metsään. "Niin sinä", sanoivat molemmat vanhemmat veljet, "sinäpä juuri toimitat asian hyvin, joka et koskaan ennen ole ollut ulkona ovesta." Mutta pikku Aske ei vastannut tähän mitään, pyysi ainoastaan saada mukaansa kunnon eväspussin. Hänen äitinsä, jolla ei ollut mitään särvintä, pani padan tulelle ja juoksutti hänelle vähän juustoa. Saatuansa juuston reppuunsa lähti hän metsään. Kun hän nyt täällä oli hakannut hetken aikaa, tuli hiisi myöskin hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Mutta poika ei ollut hidas liikunnoissansa; hän juoksi repustansa ottamaan juuston ja puristi sitä niin, että siitä hera kiertyi. "Jollet ole ääneti", sanoi hän hiidelle, "niin puristan sinua samoin kuin puristan veden tästä valkoisesta kivestä!" — "Älä, poikaseni, vaan säästä minua!" rukoili hiisi, "minä autan sinua hakkaamisessa." No, sillä ehdolla säästi sitten poika hänet, ja hiisi oli vahva hakkaamaan, jotta he saivat päivässä kaadetuksi ja hakatuksi monta tolttia. Illan tullessa sanoi hiisi: "Nyt voit seurata minua kotiini, minun kotini on likempänä kuin sinun." Ja poika meni hänen kanssansa. Heidän tultuansa hiiden kotiin, tahtoi hiisi tehdä tulen lieteen, samalla kuin poika menisi vettä noutamaan puuropataan; mutta siellä oli kaksi rautasankoa, niin suurta ja raskasta, ettei hän toista niistä jaksanut liikuttaa edes paikasta. Nyt sanoi poika: "Ei maksa noutaa vettä noilla sormistimilla; minä kannan tänne koko kaivon." "Älä, ystäväiseni", virkkoi hiisi, "minä en voi tulla kaivotta toimeen; tee sinä tuli, minä käyn noutamassa vettä."

Hiiden tuotua vettä, keittivät he puuroa hyvin suuren padallisen. "Kuules nyt", sanoi poika, "emmeköhän rupea syömään kilvan?"

"Tehdään niin", vastasi hiisi, sillä siinä luuli hän kyllä pitävään puolensa. Sitten istuivat he pöytään; mutta hiiden huomaamatta otti poika nahkareppunsa, sitoi sen etupuolellensa ja mätti siihen enemmän kuin söi. Repun tultua täyteen, otti hän puukkonsa ja loikkasi siihen loukun. Hiisi katsoi häneen, mutta ei virkkanut mitään. Kun he olivat syöneet vielä hyvän aikaa, pani hiisi pois lusikkansa, lausuen: "Ei, nyt en minä enää jaksa." — "Sinun pitää syödä", vastasi poika, "minä olen tuskin puolikylläinenkään vielä. Tee samoin kuin minäkin; loikkaa loukku mahaasi, niin voit syödä kuinka paljon tahdot."— "Mutta koskeehan se hirmuisesti?" sanoi hiisi. "No, kaikkea vielä", vastasi poika. Nyt teki hiisi pojan kehoituksen mukaan ja heitti tietysti henkensä; mutta poika otti kaikki hopeat ja kullat, mitä vuoressa oli ja meni niiden kanssa kotia. Niillä voi hän nyt kyllä maksaa jonkun osan velkaa.

Voipukki.

Oli kerran akka, joka istui ja leipoi. Hänellä oli pikku poikanen, joka oli hyvin paksu ja lihava sekä mielellään tahtoi syödä hyvää ruokaa. Äitinsä kutsui häntä sentähden Voipukiksi. Myöskin oli akalla koira, jota sanottiin Kultahampaaksi. Akan näin leipoessa alkaa koira haukkua.

"Käys ulos, Voipukki", sanoi akka, "katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu." Heti juoksi poika ulos ja tuli jälleen sisään lausuen:

"Hyi toki, sieltä tulee iso, pitkä noita-akka, jolla on pää kainalossa ja säkki selässä."

"Mene leipäpöydän alle piiloon!" sanoi äiti.

Samassa tuli suuri noita sisään. "Hyvää päivää", sanoi hän.

"Jumal’ antakoon", sanoi Voipukin äiti.

"Eikö Voipukki ole tänään kotona?" kysyi noita.

"Ei, hän on isänsä kanssa metsässä riekkojen ajossa", vastasi akka.

"Sepä oli huonosti", sanoi noita, "minulla on pikkuinen, hieno hopeaveitsi, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki leipopöydän alla ja kömpi esiin.

"Minä olen niin vanha ja jäykkä selästäni", sanoi noita; "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä."

Voipukin päästyä säkkiin, viskasi noita säkin selkäänsä ja meni ulos. Kun he sitten olivat kappaleen matkaa kulkeneet, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysäsi: "Kuinka pitkältä mahtaa tulla lähisimpään makuupaikkaan?"

"Puoli ruotsinvirstaa", vastasi Voipukki.

Noita laski nyt säkin tien viereen ja meni itse varvikkoon makaamaan. Voipukki piti varansa, otti veitsensä ja ratkoi loukun säkkiin; sitten pistäytyi hän loukun kautta säkistä ulos, pani suuren honganjuuren sinne sijaan ja kääntyi takaisin äitinsä tykö. Kun noita kotiin tultuansa näki mitä säkissä oli, tuli hän kiukusta aivan mielettömäksi.

Seuraavana päivänä istui akka ja leipoi taaskin. Vaan ei aikaakaan, niin rupesi koira haukkumaan. "Käys ulos, Voipukki", sanoi hän, "katsomaan, mitä Kultahammas haukkuu siellä." — "Sitä pahannäköistä se haukkuu", vastasi Voipukki, "nyt tulee se taas pää kainaloissa ja suuri säkki selässä."

"Juokse piiloon leipopöydän alle", sanoi äiti.

"Hyvää päivää", sanoi noita; "onko Voipukki kotona tänään?"

"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa riekkojen ajossa."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni hopeahaarukka, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki ja tuli esiin.

"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, nakkasi noita selkäänsä säkin ja pötki tiehensä talosta. Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysyi: "Kuinka pitkältä tulee johonkin makuupaikkaan?"

"Puoli peninkulmaa", vastasi Voipukki. Nyt laski noita säkin tienviereen ja meni itse metsään makaamaan. Sill’aikaa teki Voipukki taas loukun säkkiin, ja tultuansa sieltä ulos, pani sinne sijaan suuren kiven. Kotiin tultuansa teki noita lieteen suuren tulen, pani ison kattilan päälle ja valmistautui keittämään Voipukkia. Mutta kun hän otti säkin ja aikoi panna Voipukin pataan, putosi säkistä kivi pataan ja puhkasi siitä pohjan, jotta vesi juoksi ulos ja sammutti tulen. Nyt vihastui noita ja sanoi: "Tehköönpä hän itsensä kuinka raskaaksi hyvänsä, tahdon kuitenkin pettää hänet."

Kolmannella kerralla kävi aivan samalla tapaa kuin molemmilla edellisilläkin kerroilla. Kultahammas rupesi haukkumaan, jolloin äiti sanoi Voipukille:

"Käys Voipukki ulos katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu siellä."

Voipukki juoksi ulos ja tuli takaisin lausuen: "Aijai minua! Noita tulee taas pää kainaloissa ja säkki selässä."

"Juokse piiloon leipopöydän alle!" sanoi äiti.

"Hyvää päivää!" sanoi noita ja astui ovesta sisään; "onko Voipukki kotona tänään?"

"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa riekkojen ajossa."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni kaunis hopealusikka, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin", sanoi Voipukki ja konttasi esiin leipopöydän alta.

"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, viskasi noita selkäänsä säkin ja meni matkaansa. Tällä kertaa ei noita mennytkään pois säkin luota eikä pannut maata, vaan Voipukki säkissä pyrki hän kotiinsa, ja kun he tulivat noidan kotiin, oli sunnuntaipäivä. Nyt sanoi noita tyttärellensä:

"Sinä ota ja teurasta Voipukki ja keitä soppa hänestä, siksi kuin minä palajan, sillä minä menen nyt kirkolle ja kutsun vieraita."

Isäntäväen lähdettyä piti tyttären ottaa ja teurastaa Voipukki, mutta ei tietänyt oikein kuinka se oli toimitettava.

"Odotas, niin näytän sinulle, miten sinun tulee tehdä", sanoi Voipukki, "pane pääsi pölkylle, niin saat nähdä."

Tyttö, poloinen, teki niin, ja Voipukki löi kirveellä häneltä kaulan poikki, ikäänkuin kananpojalta. Sitten pani hän pään vuoteelle ja ruumiin pataan ja keitti sopan tyttärestä. Sopan tultua valmiiksi, manki hän oven päälle, ottaen mukaansa honganjuuren ja kiven, joista hän toisen pani oven päälle ja toisen liedenotsalle.

Kun ihmiset tulivat kirkosta kotia ja näkivät pään vuoteella, ajattelivat he tytön siellä makaavan, mutta sitten menivät he soppaa maistamaan.

"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi noita-akka.

"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki. Mutta he eivät kuulleet sitä.

Sitten otti noita lusikan ja tahtoi mennä maistamaan.

"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi hän.

"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki liedenotsalta.

Nyt alkoivat he kummastella, kuka se oli, joka pakinoi, ja tahtoivat mennä ulos katsomaan. Mutta kun he tulivat ovelle, heitti Voipukki honganjuurella ja kivellä heitä päähän ja löi heidän kuolijaaksi. Sitten otti hän mukaansa kaiken kullan ja hopean, mitä huoneessa oli; hän tuli nyt hyvin rikkaaksi ja meni takaisin kotia äitinsä tykö.

Vastahakoinen akka.

Oli kerran mies, jolla oli akka, niin vihainen ja töykeä, ettei ollut hyvä olla hänen seurassansa.

Mies ei tietänyt mitä tekisi hänelle; sillä kaikki, mitä hän tahtoi, tahtoi akka päinvastoin. Eräänä sunnuntaina kesällä menivät he kumpikin ulos katsomaan miltä laiho näytti.

Heidän tultuansa erään toisella puolella jokea olevan pellon luo, sanoi mies:

"Niin, nyt on se valmistuneena; huomenna pitänee tulla sitä leikkaamaan."

"Niin, huomenna voimme alkaa keritä sitä", sanoi akka.

"Mitä kaikkea? pitääkö se keritä? eikö meidän pidä leikata sitä?" sanoi mies.

"Ei, vaan keritä heidän piti se", väitti akka.

"Vähätietoisuus on pahinta kaikista", virkkoi mies, "mutta nyt olet mahtanut kadottaa sen vähänkin, mikä sinulla ennen oli ymmärrystä. Oletko nähnyt kenen keritsevän peltoa?" sanoi hän.

"Vähän mä tiedän ja vähän tahdonkin tietää", virkkoi akka, "mutta sen tiedän varmaan, että pelto on kerittävä eikä leikattava." Siitä ei ollut puhumistakaan, kerittämän se piti.

Näin astuivat he eteenpäin kiistellen ja riidellen, kunnes tulivat sillalle, joka kävi siinä vieressä olevan syvän joen yli.

"Vanhassa puheenparressa sanotaan", virkkoi mies, "että hyvät työkalut tekevät hyvän työn; mutta ompa se sentään kaunista elon-niittoa, jota keritsimillä toimitetaan; eikö meidän nyt ensinkään ole täytyminen leikata pelto sitte? sanoi hän.

"Ei, vaan keritä, keritä, keritä!" kiljui akka ja hyppäsi ylös, saksien sormillansa miehen nenään päin. Kiukussaan ei hän pitänyt sen paremmin varaansa, vaan luiskahti sillan palkin nenän yli jokeen.

"Vanhaa tapaa on vaikea muuttaa", ajatteli mies, "mutta olisihan omituista, jos en minäkin saisi kerran voittoa."

Sitten kumartui hän veteen, sai kiinni akan hiussuortuvasta, ja kohotti hänen päätänsä ylös vedestä.

"Pitääkö meidän leikata pelto?" kysyi mies.

"Keritä, keritä, keritä! kirkui akka.

"Kyllä minä sinulle annan keritsemistä", ajatteli mies ja painoi hänet veden sisään; mutta ei sekään auttanut; pelto piti kerittämän, sanoi akka, kun mies taas veti häntä ylös.

"En voi tietää muuta kuin että akka on hulluna", sanoi mies itseksensä, "moni on hullu tietämättänsä, monella on mieltä, vaan ei käytä sitä; mutta minun pitää koetella häntä kuitenkin vielä kerran", sanoi hän. Vaan tuskin oli hän saanut akan painetuksi jälleen veden sisään, kun tämä kurotti ylös kätensä ja alkoi keritä sormillaan kuin keritsimillä. Nyt vihastui mies ja painoi hänet kauaksi aikaa veden sisään, vaan akan käsi vaipui veteen, ja hän tuli yht'äkkiä niin raskaaksi, että miehen täytyi hellittää kätensä.

"Koska tahdot minut vetää mukanasi syvyyteen, niin oleppas siellä, sen marakatti", sanoi mies.

Ja niin jäikin akka jokeen.

Mutta hetken kuluttua tuli mies pahoilleen, kun akka jäi sinne eikä päässyt siunattuun maahan, ja hän alkoi astua joenvartta alaspäin hakien ja urkkien häntä, mutta kuinka hän hakikin ja urkki, ei hän häntä löytänyt. Sitten sai hän avuksensa talonväen sekä muita ihmisiä naapurista, jotka rupesivat etsimään ja naarimaan häntä jokea alaspäin, mutta kuinka he etsivätkin, eivät he akkaa löytäneet.

"Ei", sanoi mies, "tämä ei maksa vaivaa. Akalla oli, näette, eläissäänkin oma päänsä. Aina asettautui hän jyrkkään vastarintaan, jonka tähden hän ei liene voinut tehdä toisin nytkään. Meidän on hakeminen häntä virtaa ylöspäin ja koettaminen kosken yläpuolelta, ehkä on hän kulkenut vastavirtaan."

No niin, he menivät jokea ylöspäin ja hakivat ja urkkivat häntä kosken yläpuolelta; siellä olikin akka; mies oli oikeassa. Ja se oli vastahakoinen akka, se.

Kertan lintu (palokärki).

Siihen aikaan, kuin Herramme ja pyhä Pietari kävelivät ja vaeltelivat täällä maan päällä, tulivat he kerran erään vaimon tykö, joka istui ja leipoi. Vaimolla, jonka nimi oli Kertta, oli punainen huntu päässä. Koska he olivat paljon astuneet ja molemmat nälkäisiä, pyysi Herramme häneltä kauniisti yhtä kakkua maistaaksensa. Sen lupasi vaimo hänelle, mutta otti taikinaa hyvin vähäisen ja leipoi siitä leivän, jonka aikoi antaa hänelle. Siitä tuli kuitenkin niin suuri leipä, että se täytti koko uunin. Ei, se leipäkakku on liian suuri, sitä ei hänen sopinut saada. Nyt otti vaimo vieläkin vähemmin taikinaa, mutta paistettuaan sen, tuli siitäkin liian suuri leipä, sitä ei myöskään sopinut hänen saada. Kolmannella kerralla otti hän vielä sitäkin vähemmän taikinaa, pienen, pienen murun, mutta siitäkin tuli liian iso kakku. "Ei minulla olekaan teille mitään antamista", sanoi Kertta, "sillä kakut tulevat kaikki liian suuria." Nyt vihastui Herramme ja lausui: "Koska soit minulle niin pahoin, niin pitää sinun rangaistukseksi muttuman linnuksi ja hakeman kuivan ravintosi puunkuoren alta eikä saaman juoda useimmin kuin joka kerta milloin sataa." Ja tuskin oli hän viimeisen sanan sanonut, kun vaimo muuttui palokäreksi ja lensi ulos uuninpiipun kautta. Vielä tänäänkin saamme nähdä sen lentelevän ympärinsä, päässä punainen huntu ja muu ruumis mustana siitä, kun se uuninpiipussa nokeutui. Se nokkii ja takoo alinomaa puissa, etsien ruokaa, ja koska sitä aina janottaa, kiijaa se sade-ilmaa, sillä silloin tietää se saavansa juoda.

Tytär ja tytärpuoli.

Oli kerran mies ja vaimo, jotka olivat menneet naimisiin keskenään; heillä oli kummallakin tytär. Akantytär oli haluton kaikkeen ja laiska, jottei hän koskaan tahtonut mitään tehdä, vaan miehentytär oli vikkelä ja mieluisa, mutta kuitenkaan ei hän milloinkaan osannut tehdä emintimänsä mieltä myöten. Sekä akka että tämän tytär halusivat päästä hänestä. Kerran sitten istuivat he molemmat kaivolla ja kehräsivät; tytär sai kehrätä pellavia, mutta tytärpuoli ainoastaan tappuroita. "Sinä olet aina niin nopsa ja vikkelä", sanoi tytärpuoli, "mutta kuitenkaan en minä pelkää kilvata kanssasi kehräämisessä." No, sitten sopivat he, että sen, jolta rihma ensisti katkesi, piti mennä kaivoon. Ei aikaakaan, niin katkesi tytärpuolelta rihma, ja hänen täytyi mennä kaivoon. Mutta pohjaan tultuansa ei hän loukannut itseänsä, vaan näki ympärillään joka paikassa kaunista ja viherijää niittyä.

Hän astuskelee niittyä kappaleen matkaa ja tulee risuaidan luokse, aikoen mennä sen yli. "Älä astu kovasti minun päälleni", sanoo risuaita, "minä autan sinua toisen kerran." Tyttö teki itsensä niin kevyiseksi kuin höyhen ja astui niin varovasti, ett'ei hän pian sanoen pyyhkäissytkään sitä edes.

Sitten astuu hän taas kappaleen matkaa eteenpäin ja tulee vaaleanpunaisen lehmän luo, joka kävi maitokiulu sarvissa; se oli suuri, kaunis lehmä, ja sen utaret olivat täyteläiset ja pyöreät. "Ah, ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "minä olen kovin maitopakkoinen; juo niin paljon kuin tahdot maidostani ja kaada jäännös sorkilleni, niin minä autan sinua takaisin." Tyttö teki kuten lehmä pyysi; ja kun hän otti kiinni nisistä, niin kohisi maito kiuluun; sitten sammutti hän sillä janonsa ja kaatoi jäännöksen lehmän sorkille sekä pani kiulun jälleen sarviin.

Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, kohtasi hän suuren oinaan, jolla oli niin paksu ja pitkä villa, että se veti maata, sekä toisessa sarvessa suuret sakset, "Ah, keritse minut", sanoi oinas, "näin käyn minä ja kannan tällaista villaa; minulla on niin vari että olen tukehtua. Ota niin paljon kuin tahdot villoistani, ja kääri loput kaulani ympärille, niin autan sinua takaisin." Tyttö oli paikalla kernas siihen, ja oinas kävi itse hänen polvillensa sekä oli siinä paikoillansa, ja tyttö keritsi hänet niin näppärästi, ett'ei tehnyt pienintäkään raamua hänen nahkaansa. Sitten otti tyttö villoja niin paljon kuin tahtoi, ja jäännökset kääri hän oinaan kaulan ympärille.

Vieläkin kappaleen matkaa astuttuansa eteenpäin tuli hän omenapuun luo, joka oli niin täynnä omenia, että sen kaikki oksat olivat riipuksissa, ja sen vieressä oli pieni seiväs. "Ah, ole hyvä ja poimi omenat pois minusta", sanoi se, "jotta minun oksani pääsisivät oikenemaan, sillä näin vääränä seisominen on kovin vaikeata; mutta lyö kaiken mokomin hiljaa ja kauniisti, ett'et vahingoita minua; syö omeniani niin paljon kuin tahdot ja pane tähteet juurelleni, niin autan sinua takaisin." Tyttö poimi ne, jotka saattoi ylettää ja otti sitten seipään ja pudotti varovasti alas toiset omenat; sen jälkeen söi hän niitä kylläksensä ja pani tähteet kauniisti juurelle.

Sitten astui hän pitkän, pitkän matkaa ja tuli suurelle talolle, jossa asui noita-akka tyttärensä kansa. Hän meni sinne sisään ja kysyi, voisiko hän saada palvelusta. "Oh, se ei maksa", sanoi noita-akka; "meillä on ollut monta, mutta kukaan ei niistä ole kelvannut mihinkään." Mutta hän rukoili niin kauniisti heitä kuitenkin ottamaan palvelukseensa häntä. No, he suostuivat nyt koettamaan ja noita-akka antoi hänelle seulan, käskien hänen noutaa sillä vettä. Tyttö ajatteli, että onhan mahdotonta noutaa vettä seulalla; mutta meni kuitenkin, ja hänen kaivolle tultuansa lauloivat pienet linnut:

"Tahri saveen. Pane korsiin! Tahri saveen, Pane korsiin!"

Tyttö tekikin niin, ja nyt saattoi hän hyvin kantaa vettä seulalla; mutta kun hän tuli veden kanssa kotia, sanoi noita-akka, nähtyänsä seulan: "Sitä et ole omasta päästäsi keksinyt!"

Sitten käski noita-akka hänen mennä luomaan läävän ja lypsämään lehmät; mutta kun hän tuli sinne, oli siellä niin suuri ja raskas hanko, ett'ei hän jaksanut käyttää sitä, eipä edes liikuttaakaan. Nyt ei hän tiennyt, mitä hän tekisi; mutta linnut lauloivat, että hän ottaisi luudan varren ja heittäisi sillä tadetta hiukan ulos, niin kaikki muu tade menisi itsestään perästä. Hän teki niin, ja läävä muuttui yht'äkkiä niin puhtaaksi, kuin olisi se ollut sekä luotu että lakaistu. Sitten tahtoi hän lypsää lehmät, mutta ne olivat niin levottomia, ne potkivat ja kinasivat niin, ett'ei hän millään muotoa voinut saada niitä lypsetyksi. Mutta nyt lauloivat linnut ulkopuolella.

"Pieni suihku Maitoa laske Pienille linnuille juotavaksi!"

Tyttö teki sen; hän ruiskasi hiukan maitoa ulos pienille linnuille, ja paikalla tulivat kaikki lehmät rauhallisiksi, lakkasivat kinastelemasta ja potkimasta eivätkä nostaneet enää yhtä jalkaansa, jotta tyttö sai ne lypsetyksi.

Nähdessänsä tytön tulevan sisään maidon kanssa, sanoi noita-akka: "Sitä et ole keksinyt omasta päästäsi; mutta nyt voit ottaa nämät mustat villat ja pestä ne valkoisiksi. Vaan tyttö ei ensinkään tietänyt, miten hän tästä voisi selvitä, sillä eihän hän ollut koskaan nähnyt mustia villoja voitavan pestä valkoisiksi. Mutta hän ei sanonut mitään; otti ainoastaan villat ja meni niiden kanssa kaivolle. Nyt lauloivat pienet linnut, että hän ottaisi villat ja panisi ne siihen isoon pyttyyn, joka oli siellä, sillä tavalla tulisivat ne kyllä valkoisiksi.

"Ei, ei", sanoi noita-akka, kun tyttö tuli sisään villojen kanssa, "sinua en tahdo edelleen pitää, voithan sinä tehdä kaikki; sinä ärsyttäisit minut vihdoin kuolijaaksi; parasta on että saat matkapassin."

Nyt pani akka esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen; tyttö sai nyt näistä ottaa minkä tahtoi palkaksensa. Hän ei tietänyt minkä hän ottaisi, mutta pienet linnut lauloivat:

Älä ota viherijää, Älä ota punaista, Vaan ota sininen, Joll' oomme panneet Ristiä kolme!

Hän otti siis sinisen, kuten linnut lauloivat. "Hyi sinua", sanoi noita-akka, "sen tulet kyllä vielä maksamaan." Kun tytön nyt piti lähteä, syöksi noita-akka tulisen rautakangen hänen jälkeensä; mutta hän juoksi oven taakse piiloon, jott'ei se tavannut häneen; sillä pienet linnut olivat sanoneet hänelle, miten hänen tuli tehdä. Hän lähti nyt talosta niin joutuin kuin voi; mutta tultuansa lähelle omenapuuta, kuuli hän jyrinän alkavan käydä tiellä; noita-akka tyttärensä kanssa oli lähtenyt häntä ajamaan perästä. Tyttö pelästyi niin, ett'ei tietänyt, mihin olisi piiloutunut. "Tule tänne minun tyköni", sanoi omenapuu, "niin minä autan sinua; mene minun oksieni alle piiloon, sillä jos ne tapaavat sinut, niin ottavat ne sinulta arkun pois sekä repivät itsesi kuolijaaksi." Tyttö teki niin, eikä aikaakaan, niin tuli noita-akka tyttärensä kanssa. "Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" kysyi noita-akka. "Näin kyllä", sanoi omenapuu, "tästä juoksi eräs ohitse vähän aikaa sitten; mutta hän on nyt jo niin kaukana, ett'ette koskaan voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.

Tyttö astui kappaleen matkaa eteenpäin; mutta tultuansa lähelle oinasta, kuuli hän tiellä alkavan jyristä, eikä tiennyt mihin hän kätkeytyisi, niin hätäytyi ja pelästyi hän; sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että noita-akka oli peräyttänyt sanansa.

"Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi oinas; "mene piiloon minun villojen! alle, niin eivät ne näe sinua; muuten ottavat ne sinulta pois arkun sekä repivät itsesi kuolijaaksi."

Ei aikaakaan, niin tuli noita-akka ajaen.

"Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" sanoi hän oinaalle. "Näin kyllä", sanoi oinas, "näin hetken aikaa sitten, mutta hän juoksi niin nopeasti, ett'et voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.

Kun tyttö nyt oli tullut lehmän luokse asti, kuuli hän takanansa tiellä jyrinän. "Tule tänne minun tyköni", sanoi lehmä, "niin autan sinua; mene piiloon minun utareideni alle, muuten tulee noita-akka ja ottaa arkun sinulta pois sekä repii sinut itsesi kuolijaaksi." Kauan ei viipynytkään, kun hän tuli. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan ohitse?" sanoi noita-akka lehmälle. "Näin hetken aikaa sitten erään, mutta hän on nyt jo kaukana, sillä hän juoksi niin pikaisesti; häntä et voi tavata kiinni", sanoi lehmä. Noita-akka kääntyi silloin takaisin kotiinsa.

Kun tyttö oli kulkenut pitkän, pitkän matkaa, eikä ollut kaukana risuaidasta, kuuli hän takanansa tiellä alkavan jyrinän ja rupesi hätäilemään ja pelkäämään, sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että se oli noita-akka, joka oli kääntynyt jälleen takaisin. "Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi risuaita; "mene minun risujen! alle, ett'eivät he näe sinua; muuten ottavat he sinulta pois arkun ja repivät itsesi kuolijaaksi." No, hän kiiruhtikin risuaidan risujen alle. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan tästä ohitse?" sanoi noita-akka risuaidalle. "En, en ole nähnyt ketään piikasta", vastasi risuaita ja oli niin äissään, että oikein sähisi, sekä teki itsensä niin korkeaksi, ett'ei ollut ajattelemistakaan päästä siitä ylitse, jonka tähden ei noita-akalla ollut mitään muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja kulkea jälleen kotia.

Tytön tultua kotia, tuli emintimä tyttärensä kanssa hänelle vielä entistä kateellisemmaksi, sillä nyt oli hän paljoa kauniimpi ja niin hieno, että oli lysti katsella häntä. Hän ei saanut olla sisälläkään heidän kanssansa; he ajoivat hänet sikopahnaan; siellä oli hänen pitäminen asuntoa. Mutta tyttö puhdisti sen nyt hienoksi ja puhtaaksi, ja sitten avasi hän arkun, tahtoen katsoa, mitä hän oli saanut palkaksensa. Arkussa oli niin paljo kultaa ja hopeaa sekä muita kauniita kaluja, että seinät sekä katto peittyivät niistä ja sikopahnassa oli kaikki paljon komeampaa kuin kauneimmassa kuninkaan kartanossa. Kun emintimä ja tämän tytär saivat nähdä sen, tulivat he vallan mielettömiksi ja alkoivat kysellä häneltä, millainen hänen palveluksensa oli ollut. "Oh, sen voitte hyvin arvata", sanoi tyttö, "kun kerran sain tällaisen palkan; minulla oli semmoista väkeä ja semmoinen rouva palveltavanani, ett'ei maalla moista."

No, nyt tahtoi sisarpuoli välttämättömästi lähteä palvelukseen, jotta hänkin saisi semmoisen kulta-arkun. He menivät siis taaskin kehräämään; mutta nyt sai tytär kehrätä tappuroita ja tytärpuoli pellavia; ja sen, jolta rihma ensin katkesi, piti menemän kaivoon. Ei kauan viipynytkään, kun tyttäreltä tietysti katkesi rihma, ja hänet heitettiin kaivoon.

Nyt kävi samalla tapaa: hän putosi pohjaan loukkaamatta itseänsä, ja sitten tuli hän kauniille, viherijälle niitylle. Kappaleen matkaa astuttuansa, tuli hän risuaidan luokse. "Älä astu kovasti päälleni, niin autan sinua toisten", sanoi se. "Oh, mitä huolin minä risuaidasta", sanoi hän ja astui heititen risuaidan päälle, jotta se ruski.

Käveltyänsä vähän matkaa eteenpäin, tuli hän lehmän luokse, joka oli maitopakkoisena. "Ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "niin autan sinua toisten; juo maidostani minkä tahdot, mutta kaada tähde minun sorkilleni?" No, tyttö teki niin, lypsi lehmän ja joi maitoa minkä jaksoi, mutta sitten ei ollutkaan mitään jäljellä sorkille kaadettavaksi; kiulun nahkasi hän mäen yli menemään ja lähti eteenpäin.

Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hän oinaan tykö, joka veti villojaan perästänsä. "Ah, ole hyvä ja keritse minut, niin teen toisten sinulle palveluksen", sanoi oinas; "ota villojani niin paljon kuin tahdot, mutta kääri loput minun kaulaani?" Sen teki myös tyttö, mutta menetteli niin huolimattomasti, että leikkasi oinaasta suuria nahkakappaleita, sekä otti itsellensä kaikki villat.

Hetken kuluttua tuli hän omenapuun luo, joka oli aivan maahan painuneena omenista. "Ole niin hyvä ja poimi minusta omenat, jotta oksani pääsisivät oikenemaan, sillä kovin vaikeaa on olla näin vääränä", sanoi omenapuu; "mutta tee se varovasti, ett'et vahingoita minua; syö omenistani niin paljon kuin tahdot, mutta pane tähteet kauniisti juurelleni, niin autan sinua toisten." Hän poimi alimmaisia ja pudotti seipäällä alas mitä ei voinut muuten ylettää, mutta hän ei pitänyt lukua varovaisuudesta, vaan tempoi ja löi poikki suuria oksia sekä söi omenia kunnes ei enää jaksanut; tähteet viskasi hän puun alle.

Astuttuansa vieläkin kappaleen matkaa, tuli hän talolle, jossa noita-akka asui, ja täältä anoi hän palvelusta. Noita-akka ei sanonut tahtovansa palvelustyttöä, sillä ne joko eivät kelvanneet mihinkään taikka myöskin olivat liiaksi kunnollisia ja peijasivat häneltä pois, mitä hänellä oli. Mutta tyttö ei lähtenyt, vaan sanoi tahtovansa palvelusta, ja nyt lupasi noita-akka ottaa hänet koetteeksi, kelpaisiko hän mihin.

Ensimmäinen askare, jonka hän sai toimittaaksensa, oli veden noutaminen seulalla. No, tyttö meni kaivolle ja kaatoi vettä seulaan; mutta mikäli hän kaasi, vuosi se ulos. Nyt lauloivat linnut:

Tahri saveen. Pane korsiin! Tahri saveen. Pane korsiin!

Mutta hän ei pitänyt lukua lintujen laulusta, vaan viskoi savea niiden jälkeen, jotta ne lensivät pois; hänen täytyi mennä kotia tyhjällä seulalla ja sai nyt toria noita-akalta. Sitten piti hänen luoda läävä ja lypsää lehmät, mutta siihen oli hän mielestänsä liian hyvä. Kuitenkin meni hän läävään; mutta tultuansa sinne, ei hän jaksanutkaan käyttää hankoa, niin suuri ja raskas oli se. Linnut sanoivat hänelle samoin kuin olivat sanoneet hänen sisarpuolellensakin; mutta hän otti tadetta ja heitti lintujen jälkeen. Kun hän kävi lypsämään, olivat lehmät rauhattomia ja kinastelivat ja potkivat, jotta joka kerta, kun hän oli saanut kiuluun vähän maitoa, ne kaasivat sen maahan. Linnut lauloivat:

Pieni suihku Maitoa laske Pienille linnuille juotavaksi!