I.

Naarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän rakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin Lumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon ruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean ahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän kaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi oli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.

Torpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin syystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran lähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa Naarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta metsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät sitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun Lumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja itseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.

Antti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle olivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä samoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen ja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan yöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen saman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä kasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri kuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä oli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.

Antti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia ajatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen tulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin unettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja hämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.

Mutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään tutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle vähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille mitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se hänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin aikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja joka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi. Annin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se ilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta alkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut häntä.

Silloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi ottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa. Ja kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen katseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai Antin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja painoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.

Seuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne uutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla vastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat suutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille myötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän, vaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.

Koko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin tyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan ilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni kyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää vanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.

Mutta ennustukset eivät toteutuneet, Anni jäi Naarvasalolle. Vuodet vierivät ja yhä syvemmin rakasti Anni miestään, yhä täydellisemmäksi tuli heidän onnensa.

Se oli eheä ja täydellinen vuodet läpeensä, mutta varsinkin oli joka vuosi yksi päivä, jolloin he muita täydellisemmin tunsivat onnensa suuruuden. Se oli se heinäkuun päivä, jona he ensi kesää Naarvasalolla eläessään olivat saaneet pirttinsä valmiiksi ja koristaneet sen yhdessä tuoksuvilla tuomen- ja pihlajanlehvillä sekä siirtäneet sinne yhteisen vuoteensa tilapäisestä tuohimajastaan. Joka vuosi he pyhittivät sen päivän, joka vuosi he silloin uudestaan koristivat pirttinsä tuoksuvilla tuomenlehvillä ja istuivat sitten sitä ihaillen pöydänpääpenkillä pitkän aikaa sylityksin, niinkuin olivat silloin ensi kesänä istuneet. Se oli heidän yhdyselämänsä suuri sunnuntaipäivä.

Jo kahdeksan sellaista sunnuntaipäivää he olivat viettäneet, kahdeksan vuosirengasta oli jo mennyt umpeen heidän elämänsä onnenkudelmassa. Heillä oli jo kaksi kaunista lasta, seitsenvuotias Olli ja viisivuotias tytönnypykkä Liisu.

Muutakin tavaraa oli jo aika paljon karttunut: Oli heillä kolme lehmää, härkämullikka, vasikka ja hevonen sekä monta lammasta. Ahosta oli jo suuri osa muokattu kauniiksi viljapelloksi, ja lisää peltoa oli Antti raivannut etemmäs korven laitaan. Sen lisäksi oli Antilla metsänvartijan palkkansa ja uudelta, nuorelta metsäherralta lupaus sen korottamisesta vanhempaan ikäluokkaan sekä vielä toinen lupaus Naarvasalon uutistorpan saamisesta omaksi perintötilakseen.

Mutta pääasia oli, että Antin käsivarret olivat yhtä vahvat kuin silloin alussakin, ja että Annin poskilla läikehti myös veri yhtä lämpimänä ja raikkaana.

Sivuutettuaan yhdyselämänsä kahdeksannen vuosipäivän saivat he pian viettää yhden ylimääräisen juhlapäivänkin. Saman vuoden marraskuun lopulla Anni synnytti kolmannen lapsensa, vantteran pojan.

Ei ollut heillä sen syntymähetkellä vierasta apua enemmän kuin oli toistonkaan lastensa syntymähetkellä ollut. Antti oli yksinään Annin apuna. Antti vaali ja hoiteli sekä häntä että pienokaista synnyttämisen jälkeen. Samoin toimitteli Antti myös kaikki Annin työt, ruokki ja lypsi karjan, keitti keitot ja lämmitti saunan, niinkauan kun Anni makasi lapsivuoteessaan.

Kauan ei Anni lapsivuoteessa maannutkaan, jo aikoja ennen joulupyhiä hän oli täydellisesti toipunut. Ja kun sitten heti uudenvuoden jälkeen nuori, iloinen metsäherra saapui vieraaksi, pidettiin Naarvasalon kodikkaassa pirtissä uuden tulokkaan varpajaispidot.

Metsäherra oli jo aika syksyllä käydessään luonut pitkän, merkitsevän silmäyksen Anniin ja sanonut hänelle leikkiä laskien, että hän tulee varpajaispitoihin heti uuden vuoden jälkeen. Ja hän piti sanansa, hän tuli renkinsä kera ja toi tullessaan kaksi miehen kantamusta kaikenlaisia hyviä lahjoja.

Erikoisista syistä on tässä mainittava, että hän muiden tavarain ohella toi myös kolme pullollista parasta viiniä, mitä oli saanut hankituksi. Silloin juotiin Naarvasalon pirtissä ensi kerran viiniä. Mutta ainoastaan yksi pullollinen juotiin, toiset kaksi pani Anni säilöön vastaisen varalle, niinkuin hän sanoi.