II.

Suurten metsien sylissä piilevät omat kohtalottarensa.

Ne kohtalottaret eivät suvaitse heikkoja ja hemmoteltuja metsien neitseellisille antitöille tungettelijoita. Ne valikoivat metsien asuttajiksi oikean sukujuuren ja siinä tarkotuksessa ne monasti kolhivat hyvin ankarasti metsien lapsia.

Naarvasalon uutistorpan ja sen eläjät ne kohtalottaret olivat jättäneet tähän asti rauhaan. Alkoi jo näyttää siltä kuin Naarvasalon Annin rakkaus olisi ne kokonaan lepyttänyt ja voittanut puolelleen niiden kalsean ja armottoman luonnon. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Ne kohtalottaret pitävät silmällä Naarvasalon uutistorppaa ja sen kaunista emäntää. Ne eivät kiirehtineet, ne odottivat aikaansa ja pitivät silmällä. Ja kun niiden aika oli tullut, panivat ne Naarvasalon Annin rakkauden kovalle koetukselle.

Se aika joutui toista kuukautta pikku pojun varpajaispitojen jälkeen, eli siis helmikuun loppupuoliskolla, ja se tuli aivan yllättämällä.

Se tuli sillä tavoin, ettei Antti eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä palannut metsästä, jonne hän oli lähtenyt aamuhämärissä viisas repolaiskoiransa Ilo mukanaan, luodikko ja kahdet saukonraudat selässään sekä kirvesnysä kainalossaan.

Antti oli metsään lähtiessään luvannut käydä torpalta viiden kilometrin matkan päässä olevalla Naarvalammen purolla, jonne hän oli huomannut torpan luona olevan ahon poikki vievän veresten saukon jälkien. Hän oli sanonut virittävänsä siellä vain ne raudat saukon kulkureille ja tukkeavansa puron reikien alapuolelta kokonaan ja yläpuolelta sen verran, ettei saukko pääsisi siitä läpi, vaan olisi pakotettu tulemaan reijilleen.

Niin oli Antti luvannut, ja tähän luottaen Anni odotti hänen paluutaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta Antti ei palannut iltapäivällä, eikä vielä hämärän tultuakaan.

Annin valmiiksi keittämä päivällisrokka rupesi jo jäähtymään. Surkumielin katseli Anni sitä. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska syödä kaikkien yhdessä, mutta lapset olivat nälissään eivätkä jaksaneet enää odottaa. Siksi pani Anni heille keittoa vatiin ja asetti heidät pöydän nurkalle syömään. Senjälkeen hän penkoi hiillosta patansa alle, koettaen saada sen sillä tavoin lämpimänä pysymään.

Hämärä sakoi nopeasti talviyöksi, mutta Antti ei vieläkään palannut. Anni alkoi käydä levottomaksi, sillä yön pimetessä yltyi tuulemaan ja pyry kiihtyi ankaraksi lumimyrskyksi. Se vinkui ja vihelsi nurkissa, se piiskasi puolijäätyneitä torpan ikkunoita ja ulvoi uunin piipussa, jonka juskat olivat hiukan raollaan..

Anni oli houkutellut unisiksi käyneet lapset makuulle ja odotti yksinään. Hän kehräsi keskilattialle kattolampun alle siirtämällään rahilla istuen ja liekutti samalla toisella jalallaan kehtoa, jossa pikku poju uinaili. Hänen silmänsä seurasivat kellon viisareja, jotka näennäisestä hitaudestaan huolimatta taivalsivat toisen pitkän iltahetken toisensa jälkeen, ja hänen herkkä korvansa kuunteli tuskallisesti jokaista pienintäkin ääntä. Hän tahtoi erottaa heti ensimäisen merkin tulijoista rientääkseen porstuaan ulko-ovea avaamaan.

Mutta sitä odotettua merkkiä ei kuulunut, Antti ei palannut. Ja kun hitaasti matavat kellon viisarit lähentelivät yhdeksää, sai Anni aivan yllättävänä varmuuden, ettei Antti ensinkään palaa.

Antin repolaiskoira Ilo palasi yksin kotiin...

Kuului ensin kaksi lyhyttä haukahdusta ulkoa. Anni oli vähällä päästää riemuhuudahtuksen ja sysäsi rukkinsa syrjään rientääkseen ovea avaamaan. Mutta samassa vilahti joku varjo ikkunaa vasten, vilahti ja hävisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä alkoi haukunta kuulua rajuna, hätääntyneenä.

Ei Naarvasalon Anni ollut mikään pelkuri nainen. Hän oli terve ja karaistunut metsien lapsi, mutta tällä hetkellä hänen voimansa yrittivät pettää. Hän kuuli haukunnasta, ettei Antti ollut mukana, että Ilo oli yksin. Se tieto oli hänet ensi iskulla viedä tajuttomaksi; hän tunsi maailman mustenevan silmissään ja lattian keinuvan jalkojensa alla. Kuin unessa horjuen hän pääsi ovelle ja porstuaan.

Kun hän hyvän aikaa pimeässä haparoituaan löysi ulko-oven salvan ja sysäsi oven auki, syöksyi Ilo yltäpäältä lumisena suoraan häntä kohti ja oli vähällä kaataa hänet siinä pimeässä porstuassa. Ilo oli aivan mieletön. Se alkoi hyppiä ja ulahdella, tavotteli nuoleskellakseen Annin käsiä ja kasvoja. Se huohotti pakahtumaisillaan ja sen hätääntyneet silmät välähtelivät pimeässä.

Ilon käytös kertoi Annille kaiken: Antti oli saanut tapaturmalaukauksen, ei kyennyt kotiin hiihtämään, vaan oli lähettänyt Ilon apua hakemaan. Siinä tuokiossa maalautui Annin aivokuvastimeen koko tapahtuma ilmielävänä: Antti verissään hangella ja ponnistaen viimeiset sammuvat voimansa puhuu hän Ilolle: mene, mene kotiin, hae Anni! — Ilo epäröi, yrittää lähteä, mutta pöyrähtää neuvotonna takaisin ja tahtoo nuoleskella Antin käsiä. Silloin Antti toistaa hänelle käskevästi: Mene Ilo, vie sana Annille, vie sukkelaan! — Silloin Ilo lähtee.

Kun Anni palasi tupaan, oli hän jo ensi säikähdyksensä voittanut. Hänen sydänalassaan kyllä tuntui raskas, jäätävä herpautuminen ja hänen polvensa horjahtelivat. Mutta hänen valjuiksi valahtaneilla kasvoillaan kuvasti tyyni päättäväisyys. Hetkeäkään hukkaamatta hän alkoi valmistautua lähtöön.

Eikä Anni kauan aprikoinut, mitä hänen pitäisi mukaansa ottaa. Hän sai päällystakin ylleen, kääri paksun huivin päähänsä, tempasi orrelta hirven taljan ja heidän yhteisestä sängystään vuodepeitteet sekä naulakolta Antin pitkän lankavyön. Sillä kääräisi hän peitteet yhteen myttyyn, sytytti lyhdyn ja pisti tulitikut taskuunsa. Sen jälkeen väänsi hän lampun pienemmäksi, siirsi varovasti kätkyen lähemmäs lasten sänkyä ja heitti viimeisen siunaavan silmäyksen pienokaistensa yli.

Ilo odotti jo maltitonna ovella. Anni avasi ja sulki sen varovasti, joutui pihalle myttyineen ja lyhtyineen. Siellä riehui pelottava jumalanilma ja oli niin pimeä, ettei ilman lyhtyä olisi nähnyt tuuman vertaa eteensä.

Vasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat hänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut, että hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin ihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä. Hänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin olisi myöhäistä.

Hän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn kelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri sekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon perästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua hongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.

Anni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan. Hän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä hevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään, vetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että heiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan, helpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä ylimääräisiä lepohetkiä.

Viime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu hevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan metsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt Annin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä esivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli suurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä liikkumisen tottumus unohtua.

Siksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa, jossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen polvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan hapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon korven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä. Anni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa, virvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma elämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo, että hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon käyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin silloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.

Myrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta Annin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili ja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta säveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih, ho-hoih se sammuu, sammuu!

Anni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa putoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi välttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi jaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi hän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan hyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen edessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen haukahtelu.

Ei Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut, ennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki kuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle olevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.

Korpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen alaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen lisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat suksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni korvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi lyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden riippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä, pyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan sekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.

Anni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja veri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut. Hänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!

Äkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti sitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.

Anni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti vauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan suuren kuusen oksien lomitse:

Sen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä makasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.

Toisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä yhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena, hänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se käsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan hengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta pyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin aivan tyyni.

Joka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui lyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat, silmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti kätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti eli!

Tulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä haavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean käsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle paksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat yltäpäältä hyytyneen veren peitossa.

— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti Annin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon niitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä. Verenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei ehtisi paleltua!

Anni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti hirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän painoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin varovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä sitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.

Verenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla koskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset hän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan itselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo teuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.

Anni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko kuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas mies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa pajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja pyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti, pahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta tupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä sulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan hengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi valui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni ponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi vihdoin selkosen laitaan.

Siitä lähtien alkoi matka joutua nopeammin. Kuu oli kohonnut taivaalle, ja vaikka sakeat lumipilvet peittivät sen tyyten näkyvistä, valaisi se silti sen verran, että Anni huomasi näkevänsä ilman lyhtyä. Hän pani sen kelkan seville ja läksi sen jälkeen kahdella sauvalla sysien eteenpäin.

Myrsky soitti honkien latvoissa raskasta soittoaan, huokaili ja vaikeroi, mutta Anni ei kuullut sitä. Hän kuuli vain sydämessään sykähtelevän toivon: Hänellä oli elämä, kallis elämä kelkassaan. Se oli hänen rakastamansa miehen elämä ja se oli myös hänen elämänsä sekä heidän lastensa elämä. Se ei saisi sammua, sillä silloin sammuisi kaikki. Ei olisi enää Naarvasalolla elämää eikä olisi muuallakaan hänelle. Hän menehtyisi tai menettäisi järkensä, joka olisi vielä kauheampaa.

Anni ajatteli, ettei kohtalo voinut olla hänelle niin kova, se ei riistäisi Antin elämää, kunhan hän vain joutuisi sukkelaan kotiin, saisi hänen jäykistyneihin jäseniinsä uuden lämmön hierotuksi.

Anni hiihti huohottaen, vahvasti etukumarassa, pidellen sauvojaan alhaalta ja sysien niillä tasaisen joukeasti, ettei vetohihna nykisi kelkkaa ja tekisi sen kulkua epävakaiseksi. Vetohihna kiristi tiukasti hänen rintojaan, kelkka kulki raskaasti pehmeässä lumessa. Hänen sydämensä löi kuin halkeamaisillaan olevat palkeet, mutta hänen lihaksensa toimivat kuin sitkeät vieterit. Ne eivät lamautuneet, ne eivät antaneet perään. Lumisena ja matalaksi etukumaraan painuneena Anni muistutti talvierämaan tonttua, joka kiidättää kallista aarrettaan piiloon kolkon korven menninkäisiltä. Erämaan talven vihaiset voimat temmelsivät hänen tiellään, yö oli hänen ympärillään ja kuolo hiiviskeli hänen kantapäillään. Mutta hän hiihti niitä säikkymättä ja niitä uhmaten. Hän hiihti niinkuin hänen kaukaiset esiäitinsä olivat ehkä monasti hiihtäneet puolustaessaan korpien salatuissa pimennoissa jokaista kylvämäänsä elämänsiementä, jokaista sen häviävän pientä pisaraa pohjattomalla rakkaudellaan. Hänelläkin oli sammuva elämänkipinä kelkassaan ja sitä pelastaakseen hän hiihti oman uupumuksensa unohtaen, hiihti kuin henkensä edestä. Ja Ilo rohkaisi, kiihotti häntä maltittomalla haukahtelullaan ja pyörähtäen tämän tästä hänen käsiänsä nuoleskelemaan.

Anni tunsi sydämessään suurta kevennystä, kun hänellä oli edes yksi ystävä suuressa hädässään, oli edes Ilo. Paljon kolkompaa olisi ollut aivan yksin. Ilo oli uskollinen toveri, tajusi hänen hätänsä, ei heittänyt, ei hylännyt häntä. Hän puheli Ilolle hyväileviä sanoja lyhentääkseen aikaansa ja vapautuakseen aivoissaan polttavasta ajatuksesta, että hän kulki liian, liian hitaasti. — Hyvä jumala, eihän hän päässyt nopeammin, ei päässyt, vaikka miten olisi ponnistanut!

Välistä vilahti Annin aivoissa ajatus, että pitäisi pysähtyä, pysähtyä vain sen verran, että saisi koetella Antin kaulaa, vieläkö se oli lämmin, vieläkö Antti eli. Mutia hän hylkäsi heti säikähtäen tuon ajatuksen. Se olisi viivyttänyt, se olisi voinut maksaa Antin elämän, heidän kaikkien elämän. Epätoivoisesti hän silloin puristi sauvojaan, kun tuo ajatus vilahti. Painautui vielä matalammaksi ja sysi niin, että tupruna tuiski lumi, ja käärmeinä sujahtelivat notkeat sukset.