III.

Antti oli saanut tapaturmalaukauksen kopistellessaan pyssynsä perällä onttoa komokkopuron jäätä, jonka alla saukko piileskeli. Siinä oli jää särkynyt ja pyssy lauennut. Luoti oli lävistänyt oikean käsivarren juuressa olevat vahvat rintalihakset ja tunkeutunut senjälkeen rintakehään tavaten myös hieman keuhkoja.

Antin pyssy oli harsu rihlaluodikko, jommoisia käytetään ilvesten ja muiden suurempien otusten ampumiseen. Sellaisen rihlan luoti tekee pahan jälen läheltä ammuttaessa, ja Anttihan oli saanut laukauksen läheltä, niin läheltä, että pyssyn suusta lyövä tuli oli kärventänyt vaatteet ja jättänyt merkit ihoon haavan ympärille.

Niinpä olikin luoti repinyt pahasti rintalihaksia, josta oli luonnollisena seurauksena hyvin runsas verenvuoto. Osaltaan oli tätä vuotoa lisännyt sekin, että Antti oli koettanut omin voimin ponnistella metsästä kotiin. Antin hiihtäessä olivat lihakset haavan ympärillä liikahdelleet pannen veren juoksemaan melkein kuiviin.

Verenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni pitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen ensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden tilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa. Nieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja vaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.

Seuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa laskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa ympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli ainoa, mikä meni alas.

Se oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä, jonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se pelasti Antin hengen.

Ei ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa. Lihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei ollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon, mutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä olemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä poikia vasta kuukauden kuluttua.

Se maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut Antin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta mennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta sen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä muusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva salotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut aika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla. Mutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei heidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet odottaa ketään vierasta.

Sanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä ihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan omin voimin.

Anni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin lujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä Antti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan hänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä riitti kyllä viini.

Tällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti pois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä tuskin huomasikaan.

Mutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä: Antin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista useammin juotavaa.

Salainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän koetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja tiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta haavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan jollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.

Antti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä lisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras lääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.

Annia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain suuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin aikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.

Anni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes kahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia kuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne jääneet hankkimatta.

Hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän asetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin kylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran, mutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena alkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni sekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän Antin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.

Seuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti metsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta hyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän muuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja heidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli silloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana sanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin oli unohtunut Annin mielestä.

Mutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta aivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta ja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella käsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli pyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon. Hän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa, vereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei tiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen käsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken voimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.

Kauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana hetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä sekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.

Eivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet ne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi Antti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain hetkisen.

Jäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa sydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan kuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin silmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää, hätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi puhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat uuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä kuristuvan kokoon.

Hänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän onnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan takaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen, armottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.

Anni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta rasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan kuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä ja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan. Kuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras tarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi siellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen. Vilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin, ypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.

Kolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi Antin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään aamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten aivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti samoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin pilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti hän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen tieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän heittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna kuumeen kuluttava tuli.

Anni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä pyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti olevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin. Pisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti olevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.

Kauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen valvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella, hänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen ääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken. Mutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän kuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan armotonta työtään.

Päivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin harvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt, että jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei hän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja se piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.

Antin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja kulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain kovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne palavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella. Anni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.

Päivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän ruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen hyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä yhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.

Navetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi kartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan päin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse huomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei hän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri hiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se hiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se henki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti uhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta rauhaa häiritä..

Toivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän lopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä lohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana laskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.

Lapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja äänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan enää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat keskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden pikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä elottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja pelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden herkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien olon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää he tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja vakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän maatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.

Se oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se kuultiin Naarvasalon uutistorpassa.

* * * * *

Neljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja puhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta lopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja hänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen voisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen lievittäisi Antin tuskia.

Haavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen reunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä, joiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat nähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen ainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan huolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.

Antti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä hän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas katkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli heliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti, ettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja tuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta Annille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina helpommalta.

Mutta kuolema ei vielä tullut. Iltayöstä alkoi taas kuume kohota, mutta ei noussut se niin ankaraksi kuin edellisinä öinä. Anni arveli kuumeen alenemiseen olevan syynä Antin elinvoimien riutumisen. Eihän Antissa ollut enää paljon mitään jälellä, pakostahan kuumeen tulenkin piti lopulta heiketä.

Kuitenkin tunsi Anni suurta huojennusta, kun Antti ei enää houraillut, vaan makasi hiljaa avaten silloin tällöin silmiään, kun hän muutti kääreitä.

Aamupuoleen yötä hävisi kuume kokonaan ja Antti vaipui uneen. Anni painoi korvansa aivan hänen suunsa eteen ja kuunteli. Antin hengitys tuntui käyvän hyvin kevyesti, vaivattomasti, mutta se oli niin heikkoa, että sen hädintuskin voi erottaa.

Anni aavisti lähestyvän ratkaisun hetken, sammuisiko Antin elämänliekki vai rupeaisiko se viriämään. Kummalliseksi tuli hänen mielialansa. Häntä vapisutti, mutta ei ollut se yksistään pelkoa. Siinä oli yhtä paljon toivoa, selittämätöntä ja valoisaa. Ties mikä voima sen taas sytytti hänen sieluunsa, mutta se syttyi ja virisi vastustamattomasti.

Mutta sitten häntä rupesi väsyttämään, kun ei ollut mitään tekemistä Antin hoitelemisessa. Hän — ei ollut lähes viikkokauteen silmiänsä ummistanut, hänen hermonsa olivat aivan nääntyneet pitkinä kiduttavina öinä, jotka hän oli saanut valvoa kuumehoureissa kamppailevan miehensä vuoteen ääressä. Eivätkä ilottomat päivät olleet huojennusta tuoneet. Nyt oli hermojännitys hetkiseksi lauennut, ja unettava uupumus valtasi hänet. Hänen jäsenensä kävivät lyijynraskaiksi ja hänen silmänsä pyrkivät väkisin kiinni.

Anni koetti taistella vastaan, mutta seinäkellon yksitoikkoinen nakutus ja nukkuvain lasten hengitys aivan kuin tuudittivat häntä unten maille. Hän kallistausi sängynpäätä vasten, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi katsella nukkuvan miehensä lakastuneita piirteitä, joilla asui nyt syvä rauha ja lepo. Siihen katselemiseen hän nukahti.

Anni näki unta, että Antti parani. Hänellä oli maitoa, virkistävää maitoa ja sen avulla hän sai Antin elämän pelastetuksi. Ja Anni uneksi edelleen, että he Antin kanssa elivät senjälkeen kauan, hyvin kauan onnellisina. Heille tuli entisten lisäksi vielä paljon lapsia, ja ne varttuivat kaikki suuriksi heidän ympärillään. Ja niillekin tuli lopulta lapsia, mutta he Antin kanssa elivät yhä, vaikka he olivat jo hyvin vanhoja, aivan harmaantuneita. Ja hänelle näytettiin unessa, ettei Naarvasalo ollut enää mikään torppa, vaan komea perintötalo. Sen ympäriltä oli korpi kauas paennut, ja korven paikalla aaltoili muhkeita viljavainioita sekä levisi kauniita, ojitettuja niittyjä, joilla satapäinen, lihava karja söi mehevää ruohoa. Ja Anni uneksi vielä edelleen ja näki, miten kauemmas vainioiden äärille kohosi toisia taloja, joita heidän lapsensa ja näiden lapset rakensivat Ja Naarvasalon kautta kulki leveä valtatie Aunuksen rajoille. Se kulki kuin elämän kumajava kultasilta yhdistäen Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He Antin kanssa eivät olleet enää yksin Naarvasalolla; heidän ympärillään kuohui paljon elämää ja oli paljon onnea. Ja he elivät yhä, näkivät kaiken sen ja tiesivät, että kaikki se elämä ja onni oli lähtöisin heistä, heidän elämästään, heidän suuresta rakkaudestaan. Heidän kannatti nähdä se ja olla onnelliset.

Anni heräsi siihen, että sängynpää painoi hänen poskeansa ja hänen toinen kätensä oli aivan kuoleutunut. Hän säikähti ja painautui sydän sykyttäen kuuntelemaan Antin hengitystä. Se kuunteleminen rauhotti, hengitys ei ollut vielä lakannut.

Silloin hän muisti unensa ja hänen sydäntään viilsi tuskallisesti. Jospa hänellä olisikin maitoa ollut, niin ehkä ei Antti olisi ensinkään niin heikoksi mennyt. Mutta hänellä ei ollut sitä, ja viinikin oli jo aivan lopussa. Hän oli viime päivinä käyttänyt sitä yhä säästeliäämmin, mutta siitä huolimatta sitä oli jälellä vain muutama tilkkanen. Se loppuisi huomenna ja silloin ei olisi mitään, millä voisi Anttia hengissä pitää.

Aivan masentuneena ja toivotonna hän tätä ajatteli, mutta sittenkin palasi uni yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Ja aivan väkisin syttyi hänen sydämessään toivo: Jos hyvinkin uni toteutuisi, jos hän saisi maitoa. — Hänen Mansikkinsa piti poikia kolmisen viikon kuluttua, mutta jospa tapahtuisi ihme ja Mansikki poikisi aikaisemmin, ehkä viikkokauden, päästä. Siinä tapauksessa voisi Mansikista jo nyt heruttelemalla saada ehkä muutaman tilkan. Pihkamaitoahan se olisi, mutta se olisi joka tapauksessa maitoa ja se virkistäisi Anttia.

Sydän maltitonna lyöden hän nousi varovasti, sytytti lyhdyn ja läksi kiulu kädessä navettaan.

Parhaasta unestaan heränneet lehmät katselivat ihmetellen emäntänsä odottamatonta ilmestymistä niin tavattomaan aikaan. Mutta Anni puheli niille hyväileviä sanoja, viskasi kullekin pienen heinätukon ja kyykistyi senjälkeen Mansikin viereen. Hän kopeloi Mansikin utaria ja koetti niitä herutella pitkän aikaa, mutta tippaakaan ei tullut.

Mansikki nuuski häntä kummissaan ja ynähteli. Se tuntui aivan kuin pyytelevän anteeksi, etteihän nyt vielä sen ollut aika maitoa antaa.

Kun Anni lopulta uskoi yrityksensä turhaksi, murtui kaikki hänen sisällään. Hän koetti nousta seisalleen, mutta horjahti ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin Mansikin kaulaan estyäkseen kaatumasta. Siinä puhkesi hän toivottomaan itkuun. Mansikki nuoli hänen kasvojaan ja käsiään jatkaen yhä ynähtelyään. Se tajusi emäntänsä tuskan, se olisi mielellään tahtonut antaa maitoa, mutta ei voinut.

Kuin unessa horjui Anni navetasta pihalle. Viimeinen toivonsäde oli sammunut, ei tullut pelastusta. Hän oli yksin, hiljainen, kuollut erämaa ympärillään. Ei kukaan tiennyt hänen hädästään, ei tullut auttamaan. Tähdet vilkkuivat kirkkaalta yön taivaalta, mutta Annin sydämen sysimustaan yöhön ei niiden kaukainen, ylhä tervehdys lohtua eikä valoa tuonut.

Pienokainen oli herännyt hänen navetassa ollessaan. Se piti aika melua kätkyessään ja potki minkä voimista lähti. Anni säikähti sen herättävän huudollaan Antin ja riensi kiireesti viihdyttelemään. Hän otti pojun syliinsä ja paljasti rintansa.

Poju oli nälissään ja kävi niihin kiinni ahnaasti kuin iilimato. Ja vaikka Anni oli niin loppuun asti nääntynyt, eivät hänen äidilliset elonlähteensä olleet vielä ehtyneet. Maitoa valahteli pojun kasvoille ja hänen povelleen, kun poju kiskoi liian hanakasti.

Anni näki sen, katseli sitä hetken, ja yhtäkkiä löi kuin salama hänen aivoissaan ajatus. Hänen sydämensä hyppäsi rajusti, kun se ajatus tuli. Hän tunsi melkein hengityksensä salpautuvan ja hänen kaikki jäsenensä rupesivat vapisemaan mielenliikutuksesta.

Hätäisesti hän peitti toisen rintansa kädellään ja antoi pojun imeä vain toisesta. Poju saikin siitä kyllänsä ja nukahti pian hänen syliinsä. Hän laski sen kiireesti kehtoon, peitteli ja nousi sekä otti hyllyltä tyhjän juomalasin.

Anni liikkui varovasti kuin varkain. Hän kumartui katsomaan Ollin ja Liisun sänkyyn, etteivät ne vain olleet hereillä. Senjälkeen hän kurkisti vielä Antin sänkyyn ja painautui kuuntelemaan hänen hengitystään. Päästyään vakuutetuksi, että kaikki nukkuivat, paljasti hän rintansa ja alkoi vapisevin sormin, lapsen imemistä jäljitellen, puristella niitä.

Ja maitoa tuli. Hän näki sen hienoina suihkuina virtaavan lasiin, se täyttyi nopeasti. Sanoin selittämätön onnentunne täytti Annin sydämen ja lämpimät kyyneleet vierähtivät hänen silmistään. Hän tuli siinä tuokiossa vakuutetuksi, että unessa oli annettu hänelle tämä neuvo Antin elämän pelastamiseksi, ja hän hupakko ei ollut sitä heti käsittänyt. Hän ei enää epäröinyt Antin virkoamista.

Hän sai suuren lasin täpötäyteen maitoa, meni hiillokselle, joka vielä hiukan kyti, asetti sen viereen kahvipannun jalan ja pani maitolasin sille, että se pysyisi lämpimänä eikä pääsisi piimimään. Senjälkeen hän hiipi Antin sängyn viereen odottamaan.

Eikä Anni tuntenut enää mitään uupumusta, ei uni hänen silmiään enää kiinni painanut. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kuuli miten se takoi kiihkeästi, riemukkaasti. Kuohuen ja kohisten se pani veren sylkyttämään hänen suonissaan, niin että hän tunsi sen lämpimän hulvahtelun jokaisessa jäsenessään, tunsi sen sormenpäihin asti.

Ja Anni ajatteli untaan, niitä kuvia, jotka hänelle oli näytetty. Rajaton, vavisuttava riemu valtasi silloin hänen olentonsa. Hänelle oli unessa annettu suuri lupaus: Hän oli tuleva Naarvasalolle viriävän elämän kantaäidiksi. Hänen poveensa oli kätketty suuri ja lämmin elämä, se elämä, joka kansoittaa erämaat ja suuret, hiljaiset metsät. Siitä kyllä riittäisi pisara Antillekin, heille molemmille, ja pikku pojulle jäisi vielä oma runsas osuutensa. Ei kuolemalla ollut heidän pieneen, lämpöiseen pesäänsä mitään asiaa. Hän karkottaisi povessaan läikehtivän elämän lämmöllä ikkunain takana kurkkivan kuolonenkelin.

Siitä lähtien sai Antti lasillisen maitoa useita kertoja päivässä, ja sen nauttiminen alkoi nopeasti elvyttää hänen riutuneita elinvoimiaan. Tähän elpymiseen vaikutti myös kuumeen häviäminen. Muutamina öinä sitä vielä hiukan kohosi iltayöstä, mutta ei se enää Antin unta sanottavammin häirinnyt.

Kuumeen ohimentyä voi Antti vähitellen ruveta nauttimaan muitakin Annin laittamia ruokia, mutta maito oli yhä edelleen hänen parhaana mieliherkkunaan. Se toi lämpimän elämänvärin takaisin hänen kalvenneille poskilleen. Niiden kulmikkuus hävisi nopeasti, niiden piirteet saivat entisen miehekkään kauneutensa. Päivillä Antti jo enimmät ajat pysyi valveilla. Hän alkoi taas puhella ja laskea leikkiä lasten kanssa, ja näiden arkuus hävisi vähitellen.

Elämä oli voittanut Naarvasalon uutistorpassa. Pois pakeni kuolema ikkunain takana kurkkimasta.