Part 1
language: Finnish
VIETTEJÄ
Kirj.
Fanny Davidson
Helsingissä, Vihtori Kososen kirjapaino, 1908.
SISÄLLYS:
He ja hän Siveellisyyssaarna Valkoinen mato Kunnia Kutrien kaipuu Ympyrä Rippileivät Hukuttautunut Sokea Puotissa Lapsen mietteitä Suihkualtaalla Naamiaisissa Näyttelijätär Kissa
HE JA HÄN.
Taiteilija Kavion atelieerin akkuna korkealla kolmannessa kerroksessa oli auki. Taideompeleiset, sinipunaisilla kurjenmiekoilla koristetut verhot lehahtelivat edestakaisin hienossa tuulessa. Akkunalaudalta heiasti kadulle pitkämäinen terrakottaruukku täynnä kirkkaita tulppaaneja. Tuon ruukun salaisuuden tiesi ainoastaan isäntä — ja ne harvat, joita asia syvästi koski. Se oli merkinantoruukku. Ja kukat olivat majakan erivärisiä tulia. Kun punaiset tulppaanit olivat kadulle päin, silloin tiesi alhaalla odotteleva Venusmodelli, että tie atelieeriin oli vapaa; kun valkoiset, odotettiin ylhäällä nuorta, kaunista hovineuvoksetarta; näyttelijätärprimadonnalle saattoivat kullankeltaiset tulppaanit halutun tiedon, j.n.e., j.n.e.
Mutta kun pitkän atelieerin peräovesta astui sisään, harhautui ensinäkemältä luulemaan, että isäntä kiireisessä hajamielisyydessään oli heittänyt palettinsa akkunalle kukkavarsien päälle — tulppaanit kun olivat istutetut ruukkuun siten, että niiden ääriviivat muodostivat väritaltan ja kukkateriöt väripilkut. Mutta isäntä on vain huviksensa järjestänyt kukat siten, sillä hänen mielinautinnoitansa on hämmästyttää ihmisiä mielikuvituksensa pikku petoksilla. Ei suinkaan itseään — joka kyllä sekin usein hänen huomaamattaan tapahtui — vaan muita, erittäinkin — ystäviänsä... Hänen vaimonsa taas hämmästytti häntä — oikein sherlock-holmesmaisella kekseliäisyydellään urkkien selville hänen pikku huvituksensa. Kuinka monta ikävää kohtausta hänellä olikaan ollut silloin, kun hän käytti akkunaverhoja merkinantovälikappaleina. Kiinni — — auki — — puoliksi vedettyinä — — ja aina sattui erehdys... Silloin heitä ryntäsi sisään viisi, kuusi yhtäaikaa. Ja madame oli repiä silmät kaikkien päästä — kohteliaisuudellaan. Ja ne toiset taas ostelivat tauluja, jotka hänen sitten lopuksi täytyi kuitenkin lahjoittaa — tietysti. Mutta madame tahtoi rahat ja hänen täytyi laittaa lukemattomia vekseleitä... Huh — syyn ja seurauksen lait ovat kammottavia, varsinkin aviopuolisoiden kesken — —
Hän rakastaa kuitenkin rajattomasti kaikkia naisia. Nuoria ja vanhoja, laihoja ja lihavia, kauniita ja rumia. Vaimoansakin. — Jos hän olisi Zeus, niin Olympoon olisi aina vapaa pääsy naisille (kuten hänen atelieeriinsa). Miehet saisivat tulla vain tärkeille asioille (mitä hänellä on miesten kanssa tekemistä!)
Keltaiset tulppaanit huiskuttavat tuulessa pyrstöjään. Ne ovat kuin fosforiperhosia... Tuo harhapaletti on muuten kuin peili — vertauspeili. Ihmisten pitäisi, Kavion mielestä, aina sisustaa huoneensa eksyttäviksi harhasalongeiksi. Petettyinä ovat naiset autuaan suloisia. Ja kun he katselevat itseään ja muita milloin liian pitkinä, milloin liian lyhkösinä, milloin kaunistettuina, milloin rumennettuina, ovat he liikuttavan valloittavia. Se juuri on heidän viattomuutensa tunnus.
Kavio kuuntelee käsi korvan takana. Hänen voimakas, pitkä vartalonsa on jännittyneenä kaarena ja toinen käsi nojaa korituolin selustaan. Hän on juuri vetänyt akkunalta syrjään keltaiset tulppaanit, asettanut oven hiukan raolleen — niinkuin on tapana silloin kun _hän_ tulee — ja vetänyt verhot akkunan eteen, niin että atelieerissa on puolihämärä. Äsken akkunasta katsahtaessaan oli hän huomannut hänen tutun, punaisen viittansa siellä alhaalla — se välähti hänen silmiinsä kuin giljotiinin terä. Kädessään olevalla nenäliinalla oli hän antanut nopean, salaisen merkin. Hänessä on jotain giljotiinimaista tuossa pikkuruisessa... jotain... hänen suudelmansakin muistuttaa mestausta. Merkillisen kauan kestää nousta portaita ylös, ijankaikkisesti — — ajattelee Kavio. Mutta jo samassa leyhähtää pitsin ja silkin suhahdus hänen sivultaan ja pieni primadonna lepää ilkkuilevana ja houkuttavana harmaalla nahkalla leveässä korituolissa hänen edessään. Kavio kumartuu alas ja suutelee intohimoisesti kylmältä ulkoilmalta tuoksuvaa, pientä, ruskeata päällyskenkää. —
Pieni primadonna on laskenut kivillä ja puuterilla peitetyn kätensä hänen punaiselle tukalleen — ja sitten kuiskaa pieni huvinäytelmien primadonna, joka osaa niin älykkäästi ja intensiivisesti juonitella ja joka rakastaa eroja kuten Cyprienne, hän kuiskaa naurahtaen:
— Tulin hakemaan annokseni. —
Kavio katsoo häneen kauhistuksensekaisella ihastuksella. Tuo rohkeus ja häikäilemätön vapaus, jossa on "annos" julkeutta ja hienoa rivoutta, hämmästyttää häntä yhä ja yhä. On kuin ei hän koskaan tottuisi siihen oikein.
Mutta pieni primadonna, jonka piikivisilmät ovat levottomina harhailleet ympäri atelieerin, on jo kokonaan unohtanut äskeiset sanansa.
Hän nauraa —
Ja nauru on hänellä jotain aivan erikoista. Siitä tyrskähtää esiin hänen viettiensä sisäinen, sekasortoinen ajometsästys. Hän puhuu mitä mieleen sattuu, hän koskettelee kymmentä pientä seikkaa samalla hetkellä.
Häntä _liikuttaa_ Kavio. Hän on hänen _ainoa_ ystävänsä, jolle hän uskoo syntinsä (ne ovat hyveitä) ja — —
— Ooh, te rakas Epikuros, taas teidän palettinne lepää...
Hän osoittaa pitkällä etusormellaan raukeasti tulppaani-ruukkua, mutta itse asiassa tarkoittaa hän tehdä hiukan pilaa Kavion tunnetusta laiskuudesta.
— Kuka muistaisi paletteja silloin kun —
Pieni primadonna on asettanut kätensä lukoksi hänen suulleen ja saa suudelman kämmenensä sisäpuolelle, niitä jatkuu pitkin hänen rintaansa, kaulaansa, korviansa, ohimoitansa... Kavio rakastaa erittäin suudella hänen pieniä, punaisia korviansa. Hän nauttii niistä kuten simpukanpyytäjä helmistä.
Mutta pieni primadonna ponnahtaa äkkiä ylös kuin olisi hänen achilleskantapäähänsä kosketettu. Hän on raju kuin juopunut, hänen on nälkä kuin morfinistin — —
Hän ei välitä suudelmista eikä hyväilyistä, hän ei rakasta eikä vihaa — hänellä on vain nälkä...
Kaikki ihmiset rakastavat. He rakastavat aina ja yhä. Rakastakoot vain! Mitä on rakkaus? Mies. Hahahaa... Ilman lasta ja ilman ikuisuuden kuvitteluja... ilman elämän jatkuvaisuutta...
— Kavio! —
He katsovat toisiaan, imevät silmin toisiaan, päihdyttävät toisiaan toistensa hipiällä...
Kavio on tarttunut hänen ranteeseensa valtimon kohdalta ja työntänyt ylemmäksi siitä kultaisen käärmeen, joka tuijottaa häneen päilyvine keltaviinisilmineen.
Hän taluttaa hänet akkunan luo ja taas takaisin. He kävelevät kuin tiedottomat pitkin lattiaa. Kavio tuijottaa ohimennessään puolivalmiiseen Venuskuvaan — — Venus on kokonainen, hän saa hänet aina kokonaan valtoihinsa. Mutta pienessä primadonnassa on jokin musta, kummallinen pisara, jota ei ole kenessäkään muussa ja joka päihdyttää enemmän kuin mikään muu — — Enemmän kuin Venuksen korkea, ehjä kauneuskaan.
Joka saattaa hulluksi, raivoksi, tiedottomaksi —
— Tulit hakemaan, siis ota se. — — —
* * * * *
Valkoiset, kuulakat tulppaanit ovat jo kauan tuoksuneet akkunanpuolella. Atelieerissa on hiljaista, vaikkakin hiukan sekaista — ikäänkuin joku mitä suurimmassa kiireessä olisi lähtenyt sieltä. Lattialle karhuntaljan viereen on unohtunut naisen kultainen käärmerannerengas, jonka keltaiset silmät intohimoisesti kiiluvat. Nuorta, ujoa hovineuvoksetarta, joka on huomannut sen ja luulee tuntevansa sen omistajattaren — siis totta, mitä puhutaan — hermostuttaa, ujostuttaa huomionsa. Hän on aivan ärsyyntynyt ja kuin revitty. Hänen verensä pistelee, sormenpäitä kolottaa. Hän pakoittaa itsensä kääntymään siitä pois, mutta sittenkin hänen silmänsä kohtaavat sen aina. Jumalan kiitos, ett'ei Kavio ole huomannut sitä —
He ovat pysähtyneet muutaman piirroksen eteen — luonnos erään papin, kuuluisan siveyssaarnaajan päästä.
— Rakas Kavio, sanoo hovineuvoksetar kiertäen pehmeän käsivartensa hänen kaulaansa, jos te lupaatte minulle tuon luonnoksen, niin...
— Tuhat, miljoonan, armollinen, suvaitkaa vaan ojentaa ihana kätenne sitä ottamaan, vastaa Kavio hivellen sormenpäillään hänen kuultavia kynsiään ja sormenpäitään, jotka tuskin koskettaen hyväilevät hänen huuliaan.
He jäävät seisomaan taulun — siveyssaarnaajan kuvan eteen. Mutta he eivät näe enään eivätkä kuule. He vain tuntevat. Kavio tunnustelee kädellään — hyväillen yli ruumiin, kaulasta, päälaelta kantapäähän — silmät kiinni suljettuina, nuoren hovineuvoksettaren juuri puhjenneita, pyöreitä muotoja. Hovineuvoksetar on hänkin sulkenut silmänsä. Hän on ensimäisiä kuukausia raskaana ja hänen muotonsa ovat vavistuttavan herkullisia.
— Te olette nyt juuri kukassa, kuiskaa Kavio hänen korvaansa. Te olette nyt juuri kaunein... Ja hän lisää vielä kerran verkkaan, ääni värähtäen: kaunein — — —
* * * * *
Yht'äkkiä irroittuvat he. Nuori hovineuvoksetar on liikutettu, väsynyt. Hän onkin kuin kuulas, hauras kukkanen, kuin kasvien utuinen aamuhenkäys... kuin kosteansuloinen merensatu...
Tuijottaen hypnoottisesti siveyssaarnaajan lieskaviin silmiin, aukaisee hän salkkunsa, jonne Kavio asettaa luonnoksen.
— Miksi haluatte luonnoksen juuri _hänen_ päästänsä? Hän on raskas mies, työntekijä, raataja, parannussaarnaaja. Hänen sanoistansa löyhkää lumppuarmeijan ryysyjen tuoksu...
— Eipä se ole ensi kerran kun sandaalijalka Salome rakastuu kamelinkarvaviittaiseen Johannekseen —
— Ja te olette hänelle kuin rutto —
— Niin, mutta hän on minulle vapahdus — — —
* * * * *
Nuori hovineuvoksetar kiinnitti samettiviittansa, laski valkoisen höyhenhattunsa reunalta harson alas kasvoilleen, ojensi vielä kerran huulensa Kaviolle hätäisesti kuiskaten: perjantaina samaan aikaan, ja oli samalla ulkona ovesta, ikäänkuin tuon kultaisen käärmeen silmät lattialla olisivat ajaneet häntä takaa...
Tuskin oli hän poistunut kun Kavio, katsahtaen kelloonsa, riensi nopeasti kuin nuoli akkunaan ja käänsi palettitulppaaniruukun siten, että punaiset tulivat kadulle päin. Hän oli jo kauan nähnyt hänet alhaalla kadulla. Hovineuvoksetar oli suloinen, mutta hän oli viipynyt milt'ei liian kauan. — — —
* * * * *
Punaiset tulppaanit... Vihdoinkin! Venusmodelli oli kävellyt edestakaisin, edestakaisin akkunan alla yhä pitäen silmällä sitä. Punaiset tulppaanit... Hän levitti herkkiä sieraimiansa, hänestä oli kuin tuntisi hän jo niiden tuoksun siellä ylhäällä. Harhasalissa... Ah, kuinka kummalliseksi, oudoksi olennoksi hän tunsikaan siellä itsensä. Väliin peloittavaksi, kammottavaksi kuin kuolleen meren usva, väliin sirpaleiseksi kuin särkynyt kristallimaljakko, jonka säröjen reunalta punahehkuvat ruusut retkottivat, välistä taas kuin tuli, hikisesti, hulmuavasti leiskuva tuli... Mutta väliin oli hän kuin sininen, kuulakka harsopilvi kevään auringonsäteissä...
Hän hiipii ylös kapeita takarappuja, pysähtyen joka silmänräpäys kuunnellakseen... Ei mitään muuta kuulunut kuin hänen omien, pehmeitten askeltensa sipsutus...
Vihdoinkin oli hän ylhäällä.
Jännityksestä kalpeana hypähti hän sisään — kuin tiikeri saaliilleen.
Mutta koirastiikeri sisällä oli kuunnellut herkistetyin korvin ja vainusi heti toisen läsnäolon.
Hän kiiruhti ovelle, lukitsi sen ja heittäytyi palavassa huumeessa nuoren tytön jalkoihin kiertäen käsivartensa hänen polviensa ympärille.
— Olen katsellut sinun kuvaasi koko päivän. Tuskin hetkeksikään voin eroittaa silmiäni siitä. Sinä olet täydellisyys. Sinä olet ikuisen nuoruuden juoma. Sinä olet... Kiiruhda, että saan nähdä sinut taas...
Tyttö heitti verkkaan vaatteet yltään.
Kauniina, varmana ja ylpeänä astui hän gobeliinin edessä olevalle taljalle. Hän oli kuin Eoksen ohimosta syntynyt säde.
Gobeliinissa liekehtivät yön tummuudesta esiin Venusvuoren tulet... Ne paloivat lieskaten kuin maan repeämästä nouseva ahjo. Ja hän lepäsi siinä keskellä nuorena, alastomana, houkuttelevana... Ylt'ympäri läikehti, paloi, hulmusi —
Hän oli kuitenkin imevin tulipatsas noiden maansydämestä kiirivien tulien keskellä.
Kavio katseli tauluaan.
Se oli aistillisuuden hymni ja aistillisuuden litania. Se oli hänen elämänsä laulu, josta tulisäikeet nousivat ilmaan kuin nautinnon dityrambit. Ja ilmassa värisivät tunteiden kaikki soittimet —
Nuori tyttö lepäsi alustallaan kuin Venus itse, tai enemmän kuin Venus, hän oli äiti, morsian, neitsyt, puoliso, tytär, sisar ja hetaira samalla kertaa...
Hän oli kaikki viattomuus ja kaikki petollisuus, hän oli rakkaus ja viha, syvin nautinto ja ankarin kieltäytyminen, hän oli himo ja puhtaus, antautuminen ja poistyöntäminen, lankeemus ja pelastus, alastomuus ja verhoutuminen... Hänessä asui valhe ja totuus... Hän oli...
Kavio peitti silmänsä käsillään. Hän oli hänen elämänsä symbooli. Nainen — miehen elämän symbooli!
Sfinksi hymyili jalustallaan.
Kavio meni ja laskeutui polvillensa hänen eteensä:
— Astu alas, rukoili hän.
Hän kohotti kätensä peittäen jälleen silmänsä kuin häikäisevältä valolta, hiveli palavasti hänen varpaittensa pitkiä kynsiä... Vapisevat sormet leikkivät kimmoisella, hohtavalla iholla...
— Malja on täysi... Minä rukoilen — armahda...
Kavion kädet haparoivat ilmaa.
Sanaa sanomatta lepäsi modelli jalustallaan. Liekit loimusivat yhä korkeammalle. Kuin maanjäristys humisi tuossa maalatulla kankaalla hänen elämänsä laulu.
Marmoripatsas vain lepäsi jalustallaan.
Ja hänen jumalruumiinsa veistetyt ihmeviivat ilkkuivat tomuunpolvistuvalle almujenrukoilijalle —
SIVEELLISYYSSAARNA.
Hän oli puhunut sydämensä pohjasta, hehkuvasti, vakuuttavasti, innolla. Hän oli valanut koko nuoren sielunsa puhtaat, pyhät tunteet tämän langenneen sielun pelastamiseen. Hän itse tuskin aavisti kuinka herkkiä ne tunteet olivat. Ja ne vaikuttivat kuin hohtava, sinisenkuulakas liekki, kirkastaen, lämmittäen. Hän vapisi innostuksesta. Jos hänen onnistuisi kiskaista tuo sielu synnin loasta, jospa hänen onnistuisi — — Ja taluttaa hänet jumalan luo — Hän muisteli niitä palavia esirukouksia, joita ystävät olivat lähettäneet korkeuteen, armon valtaistuimen luo tämän työn menestymiseksi. Ne vahvistivat häntä tänä vaikeana, edesvastuunalaisena hetkenä. Hän kiitti luojaa siitä, että arpa oli langennut hänelle, että hän vanhurskaudessaan oli katsonut hänet kelvolliseksi pyhään toimeen, johon veljet siveellisyysyhdistyksessä olivat hänet valinneet. Hän, joka oli vasta nuori jumaluusopin ylioppilas, jolla ei ollut mitään kokemusta elämästä, joka kaiken ikänsä oli mietiskellyt, joka ei vielä koskaan ollut tahrannut käsiään tarttumalla elämän tulivauhtisiin ohjaksiin, hänelle olivat he luottamuksella uskoneet kalliin tehtävän: pelastaa langenneita sisaria ijankaikkiselle elämälle. Hän ihmetteli jumalan määräämätöntä armoa, joka valitsee heikkoja välikappaleita väkeviin töihin. Seurassahan olisi ollut niin monta vanhaa, kokenutta veljeä, joiden usko oli luja kuin kallio. Ja hänen oli vasta kauniilla, viheriöivällä idulla... Mutta heidän vahvistamanaan oli hän uskaltautunut yölliseen aikaan lähteä tähän saastaiseen saatanan temmellyspaikkaan.
Hän oli puhunut. Hän lankesi polvilleen. Kädet lujasti ristiin puserrettuina rukoili hän hartaasti — — — Amen, amen...
Totisesti, hän uskoi varmasti, että rukous oli kuultu.
Hän katsahti ylös. Hän oli liikutettu, hänen silmistään juoksi kyyneleitä. Hän luuli, että tuo nainenkin, jolle hän näin sydämen syvimmästä oli puhunut, itkisi.
Mutta — hämmästyneenä, kauhistuneena jäi hän tuijottamaan outoa näkyä. Nainen katseli häntä ihastuneesti, himokkaasti. Hänen silmänsä liekehtivät, suu oli puoliksi aukinainen lämpimästi sylkehtivässä intohimon hymyssä, vartalo jännittyneenä kaarena. Hän rakasti tuota nuorukaista, rakasti häntä kiihkeästi, hurjasti, vastustamattomasti. Hän rakasti häntä, joka puhui noin viattomasti, eikä tuntenut muuta kuin oman henkensä puhtaan ilman.
— Etkö sinä ole koskaan syntiä tehnyt?
— Älä kysele syntisesti. Olen raadollisin raadollisten joukossa. Olen huonompi kaikkia muita, olen huonompi kuin sinä.
— En ymmärrä sinua oikein. Jos olet huonompi minua, niin silloinhan tulisi minun yrittää parantaa sinua?
— Meillä on ero: en ole ottanut synnintekoa elatuskeinokseni.
— Olet siis kuitenkin sattumoisilta joskus pudonnut, antanut valtaa himoillesi?
— Niin, joskus _ajatuksissani_ kyllä, mutta silloin on perkele vietellyt minua sinun ja sinunkaltaistesi haahmossa.
— Pidät minua siis perkeleenä?
— Niin —
— No miksi tulet sitten minua käännyttämään? Etkö tiedä, ett'ei perkele voi palata teiltänsä, ei puhdistua. Eikä hän tahdokaan, sillä hän on hallitsija valtakunnassaan. Vieläpä hän tahtoo vietellä alamaisikseen nekin, jotka hänen luoksensa tulevat hurskaissa toiveissa.
— Ihmeitä voi tapahtua, kun usko on suuri.
— Mutta jos juuri perkele, s.o. minä, olen sytyttänyt sinussa halun tulla minun luokseni kiehtoakseni sinut, valloittaakseni sinut...
— Varo, nainen. Minusta puhuu jumalan henki. Hän on väkevämpi sinua.
— Ei, vaan yhä vielä on hyvän-ja-pahantiedon-puun hedelmä väkevämpi. Näetkös, minulla on kokemus, sinulla vain kuvittelua. Muistatko, kuiskasi hän lähestyen nuorukaista, muistatko: kun he olivat syöneet siitä, huomasivat he olevansa alasti. Mutta sitä imevämmin, hurmaantuneemmin katsoivat he silloin toisiinsa, puhui nainen hätäisesti. Ja — jumala seisoi vieressä ja ihmetteli ihmistä, kadehti, sanon minä, ihmistä, joka uskalsi elää itsellensä. Ja oli unhoittanut hänet, kolmannen, tarpeettoman, sivustakatsojan, siveyssaarnaajan, jota eivät elämän salaperäiset ongelmat olleet koskaan pyöryttävinä, vaativina lähestyneet ja joka siksi ei tuntenut niiden hurmaavaa houkuttelevuutta.
Muistatko, jumala seisoi ihmisen edessä ja nuhteli ja varoitti ja tuomitsi — kun ei voinut muuta. Mutta ihminen seurasi riemulla itseänsä sittenkin, vaikka tuskien kautta vasta itsensä saavutti. Tuskien, niin... Eikä hän tahtonut mitään herraa —
Näetkös, minä näen heidät yhä vielä edessäni — maailman huomenen ensi ihraiset — paljaina, värisevinä, toisiinsa hurmaantuneina, rakastuneina, pelokkaina, että kadottaisivat toisensa, toisensa, josta pitivät enemmän kuin oudosta jumalasta.
Mahtikäskyt — mitä merkitsevät ne kun salamat syttyvät — —
Nainen heitti äkillisellä liikkeellä ohuen yövaipan yltänsä ja seisoi nuorukaisen edessä alastomana. Punakeltaisessa valossa säteili hänen ihonsa kuin persikan kuori.
Nuorukainen seisoi hänen edessään kuivin, sinertävin huulin, kuin halpautuneena —
Nuo pyöreät, väräjävät muodot ne olivat alkuelementtejä. Punaiset, ihanasti muovaillut rinnanpäät kuin kutsuivat juomaan, juomaan... janoisesti, loppumattomasti.
Kuinka vaaleankuultavat lanteet ja vatsa ja polvet... jos asettaisi niille hiljaa kätensä ja koskettaisi, hivelisi... St... kavala viekotus... Puristaisi, pusertaisi, suutelisi, painaisi kiinteästi itseensä —
Uppoisi — —
Jumala, jumala, jumala — — —
Ihana, verhottu kainalo ja —
— Joko uskot?
— ...
— Joko uskot?
— Perkele, vaimo, mitä minulla on sinun kanssasi?
Hikipisarat karpaloivat teoloogin otsasta ja käsistä. Koko ruumis nytkähteli.
Nainen läheni —
Nuorukainen oli putoamaisillaan. Hän ummisti silmänsä. Kädet hapuilivat —
— Saatana...
Hän nojasi ovipieleen.
Nainen kosketti häntä.
Hän alkoi hourailla:
— On ihanaa olla sinun kahleissasi — — —
Silmänräpäyksessä oli hänkin heittänyt yltään.
Alastomina, tultasuitsuavina vaipuvat he toisiinsa.
— On ihanaa olla sinun kahleissasi, saatana, kuiskasi hän vielä toisen kerran houraillen...
— Ikuisestiko?
— Ikuisesti, ikuisesti...
VALKOINEN MATO.
Hän tuli luokseni muutamana pyörryttävän iloisena kevätaamuna.
Ja minä syleilin häntä ja toivotin tervetulleeksi. Pulppuavan nuorteina, kiiruhtavina kuljimme käsikädessä poppelipuistoon — muistojemme temppeliin. Vereni oli kuin rytmiloiskuntaa.
Kyllähän tosin uneni, tuo tyylikäs uneni, joka aamun valjetessa oli liihoitellut ohitseni kuin kinematograafin liikkuvat näkyoliot, silloin kun satuin muistamaan sitä, saattoi minut alakuloiseksi, mutta pian unhoitin sen jälleen kokonaan.
Kerron kuitenkin sen teille ensin.
Pienet, violetin väriset perhoset lensivät huoneeseen räpytellen pieniä siipiään, joilla kantoivat hopeista tarjotinta. Niitä oli satakunta pientä perhosta. Kuinka minä ihastuin niihin. Somasti liritellen, hyräillen puhelin niille. Itsekseni olin hurmaannuksissa tästä suloisesti sattumasta.
Tarjottimella tuoksui kiiltäväuntuvainen joutsen mustien, vereksien ruusujen keskellä.
Vieressä oli hopeainen veitsi ja kahveli.
Oi, kuinka siroa ja somaa! Sellainen herkullinen ateria: tuoksuva joutsenpaisti, mustia ruusuja, hopeainen pöytäkalusto, kevyitä, notkeita perhoshovimestareita, perhosmusiikkia...
Kutsuin heidät tarjottimineen luokseni. Keikkasin hopeaisella veitsellä kiiltosulkaisen joutsenen kahtia —
Mutta — miten säikähdin —
Poikki tuon kauniin linnun rinnan kulki valkoinen, pitkä rengasmato, elävä, inhoittavankeltainen mato, kuin kaunein, afrikalaisen norsun hampaasta muovailtu vyö.
Perhoset lensivät samassa näkymättömiin vieden tarjottimen mukanaan — —
Heräsin. Joku istui vuoteeni laidalla ja hiveli pehmeätä, valkoista huopapeitettäni ja nauroi kirkkaasti mainiten nimeäni.
Se oli hän, ystäväni.
Kuinka minä ilostuin. — — —
* * * * *
Hänen äänensä vapisi ja minun ääneni vapisi. Sanat kävivät yhä terävämmiksi, purevammiksi. Olimme kiihkeitä, ivallisia. Pieninkin varomattomuus sytytti sarjan murhaavia käänteitä. Huudahtelimme, ihmettelimme, säälimme. Hän valitti vain antaneensa, antaneensa, yhäti antaneensa, ei mitään saaneensa, ja minä väitin samoin. Mielikuvitukseni keksi syytöksiä, ilmaisin puoliksi tukahutettuja ajatuksia, muistelin mitä ihmiset olivat sanoneet.
Mutta kumpikaan ei muistanut kahta ihanaa vuotta, jolloin joka päivä olimme vakuuttaneet toisillemme, että olimme rikkaita, upporikkaita, onnellisia...
Olimme kokonaan intohimojemme repimiä, raatelemia. En voinut sietää häntä enempää. Ei hänkään minua. Hän oli mielestäni kerjäläinen, joka oli saanut kaikki minun armostani. Ja hän vakuutti puolestansa samaa minulle.
— Ei meillä siis ole enään mitään toistemme suhteen toivottavaa?
— Ei, paitsi ikuista eroa.
Ja me erosimme. — —
Hän oli aikoja sitten lähtenyt. Minä istuin yhäti puiston lehtimajassa, leijonasuihkulähteen luona.
Olin kuin murhattu. Pääni nuokkui rintaa vasten. Vereni tuskin kulki.
Sielussani oli auennut kummallinen silmä ja kummallinen korva. Minua kammotti. Näin ja kuulin sellaista, jota en ennen ollut uskaltanut aavistaakaan.
Minua kammotti se, että se oli _keskinäinen kateus_, joka eroitti meidät.
Pitkä mato valkoisen, ihanan elämän ympärillä. Ja se oli siinä aina ollut. —
KUNNIA.
Sisältä, milt'ei kadun tasalla olevasta, mustaksi mädänneessä hirsihökkelissä kapean Kujakadun varrella jo nykyään hävinneessä kaupunginosassa, kuului ulvontaa, kirousta, voivotuksia, läiskäyksiä — Välistä lyhyt kirkaus, terävästi leikkaava huuto, niin kirkasääninen, että se tuntui ja vaikutti kuin salamanvälähdys.
Pikkupojat ja pikkutytöt kaikista ympärillä olevista, läheisistä hökkeleistä, "punasesta talosta", "kuvatehtaasta", "sairaalasta" ja mitä nimiä niille kaikille oli annettukaan, olivat kokoontuneet näkemään ja kuulemaan.
Kadun saveen tuhkatiheään piirretyt ruutukuviot ja ämmänpadat, joiden viivoista tytöt muulloin olivat niin ilkeän tarkkoja ja häijyjä, jopa joskus rupesivat suulaiksikin, tuhraantuivat ja sotkeutuivat joukon jaloissa, näyttäen vihdoin revenneiltä verkoilta. Mutta sitä ei nyt muistettu. Kaikki olivat jännitettyjä ja iloisia. Yksitoikkoisuus katkesi niin hauskasti. "Pirunpesän" näytelmät tarjosivat aina viehätystä, joka villillä ulvonnalla ja nokkelilla, vertauksellisilla hypyillä vastaanotettiin.
Pikkupojat alkoivat tavallisen laulunsa:
Pirunpesässä tapellaan, tapellaan, tapellaan, pirunpesässä tapellaan, tapellaan—aa—aa—aan...
Samassa lennätettiin ovi kovalla pamauksella auki ja sisältä syöksähti ulos nainen mies kintereillään.
Pojat lähtivät juoksemaan, minkä kerkesivät. Mutta huomattuaan vaaran olevan kaukana, pysähtyivät he pian ja laulunpätkäänsä hoilotellen alkoivat jälleen lähennellä "pirunpesää", vaikkakin aluksi jokseenkin varovaisesti.
— Hih—hih—hih—hii — — — Saitkos saatana, jumaliste saitkos, huusi nainen, joka oli juossut kadun toiselle puolelle ja tarttunut lujasti kiinni aitaan. — Saitkos, saitkos, sa—it—kos — — Ohoo, sitä sinun suutasi, ei se oikealle naiselle kelpaa, ei. Huuletkin kuumat kuin helvetin kivet...
Villinä myrskynä huhuili naisen paikattu, punainen alushame tuulessa. Pitkät, riippuvat rinnat pulpahtelivat kuluneen yönutun alta esiin aina joka kerta kun hän hypähti aidanseipäästä toiseen. Polvet ja paljaat sääret, hienosti karvaiset kuin kukan varsi, vilkahtelivat ruskeanpuhuvina punaisen liepeen alta. Tukka oli vanukkeisina suortuvina takertunut hikiseen ihoon ja niskaan, jossa selvästi näkyi punavalkoiset sormensijat. Hän oli kuin antiikin hirviö tuossa rohkeassa, oikeudentuntoisessa raivossaan.
Pian lainehtii Kujakatu uteliaita. Äitejä lapset käsivarrellaan, kenelle oli unohtunut käteen kauha, kenelle kirjava kapalovyö. Pysähtyivätpä joukkoon miehetkin, jotka läheisestä saunasta palasivat, tavallisuuden mukaan alastomina höyryten, pientä pyyheliinaansa hauskasti kädessään heilutellen.
Mies tuijotti naiseen hampaitansa kiristellen, heiluttaen kädessään paksua setelitukkoa. Mutta joka kerta kun hän raivona, ottavana läheni, hyppäsi nainen voimakkaasti aidan toiselle puolelle.
— Hah—hah—hah—haa... Vaikka palatsin tarjoisit, taikka kirkon, taikka — Ei sillä suulla, eikä niillä silmillä. Etkös, hyvä ystävä, voisi katsoa kauniimmin? Katso kauniimmin, katso kauniimmin... Kas niin — hahahahaa — — — Senkin karso!
Koko katsojajoukko säesti hänen nauruaan.
Mies oli aivan suunniltaan. Hänen suustansa vaahtosi vesi ja silmät olivat kuin kiiluvat, pienen pienet kipunat, kuin puukonterät.
— Pidä puolias, Reega, pidä puolias...
Regina (eli Reega, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin) oli kaunein ja kuuluisin "pirunpesän" haareminaisista. Se oli hän, joka joskus "vastaanottoihin" koristeli itsensä helmillä, silkillä, kullalla, kuin hallitsijatar ja käyttäytyi kuin säädyllinen nainen, esiintyäkseen taas toisinaan rääsyissä, hoitamattomana, kampaamattomana, pesemättömänä, raakana. Kuinka kulloinkin halutti.
Hän oli himottu kuin kulta ja pelätty kuin tikari.
Joka hänet kerran oli nähnyt, kimmoisessa elämänhalussaan, kuumana, hallitsevana, rohkeana ja samalla kertaa värähtelevän ujona, korkeana ja kirkkaana keskellä saastaisen, kilahtelevan metallin kilinää, keskellä lihallista ammattiaan, hän olisi voinut vaikka kaivoon upottautua, eikä sittenkään olisi voinut unhoittaa häntä.
Hän oli Vestaalitar ja Maria ja Venus ja Afrodite... Hän oli kuona ja tuli samalla kertaa. Hän oli pyhä neitsyt ja ilotyttö...
"Sulttaani", kuten tuota miestä kutsuttiin alinomaisen oleskelunsa vuoksi "pirunpesässä". oli turhaan odotellut Reegan suudelmaa. Hän oli tehnyt välillä matkoja maalle, palannut taasen takaisin kaupunkiin, pukeutunut hienoksi —
Ei mikään auttanut. Houkutellut, rukoillut —
Luvannut suunnattomia lunnaita.
Yhä sama, järkähtämätön kielto.
Reega, joka joka yö ja joka päivä oli valmis myömään itsensä rahasta kaikkineen, ei suostunut antamaan suudelmaa mistään hinnasta tälle miehelle, sillä hän vihasi häntä. Hän oli katsellut Reegaa kuin ostettavaa orjaa, ja Reega oli kuningatar — sängyn ja himon kuningatar.
Mutta "sulttaani" oli vihdoin väsynyt ja luvannut ottaa suudelmansa. Millä tavoin tahansa. Vaikka verellä ja vankeudella, kahleilla ja raudanterällä. Sen hän oli vannonut.
Ratkaisun hetki oli tullut. Nyt tai ei koskaan. Tänäpäivänä oli kiista lopetettava. Häntä oli liiaksi häväisty. Yhden naisen hän taivuttaa koska tahansa. Saatanallinen nainen, joka oli häntä niin härnännyt...
"Haaremilaisia" oli kokoontunut pieniin, vihreänvivahtaviin akkunoihin katselemaan taistelun kulkua.
Sisällä pidettiin yhä juopunutta, hillitöntä iloa, joka aukinaisten akkunoiden ja levälleen jääneen oven kautta kaikui ulos kuin tyhjä, vieläpä moniväreisenä täytti ilman ja sähköittäen mieliä levisi kauas ympäristöön.
Joskus läikähti sieltä kirkas säveljuoksutus, viulun uhkamielinen ääni, sammui taas ja taas läikähti, antoi välillä soraisen, samean sävelen, katkeutui, kuoli — — Kuului puoliunisia nyyhkytyksiä, kuorsausta, kolahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut...
Muuan pari — nuori, vaalea tyttö, melkein lapsi, ja nuori, vaalea mies, hänkin melkein lapsi vielä — istui laulaen akkunalla, käsivarret kierrettyinä toistensa kaulaan ja yhtämittaa kiihkeästi toisiaan suudellen. Toisessa kädessä oli heillä punaiset lasit kohotettuina, täynnä viiniä, johon ylhäältä kuvastui sinisten pilvien ja vihreän, sammaltuneen räystään varjot.
Päihtynein kielin sammalsivat he:
— Maljasi, Reega, anna sulttaanin maksaa kalliisti.
Kilistivät laseja ja joivat "kuningattaren" maljan.
Päihdyttävän juoman kiilloittamat silmät saivat ylpeän, veristävän loisteen, kun he lauloivat:
— Kuningatar haaremin on tulitukka Reega... tulitukka Reega...
Reega oli kuin areenalle saapunut miekkailija. Häntä kiihdyttivät huudot katselijain joukosta. Viinijuopumuksesta oli hän täysin selvinnyt, mutta hän juopui uudestaan kunnianhimosta, oikeutensa tunteesta, huomiosta, joka oli yksin ja ainoastaan kiinnitetty häneen. Ei, hän ei antaudu! Tulkoon kuolemakin ennen! Loppukoon kaikki, elämä ja leikki ja ilo, kaikki, kaikki. Suudelmaa hän _ei_ saa!
Sulttaani oli hänkin kiihtynyt kiihtymistään nähdessään Reegan puolialastomana hyppelevän aidan yli, nuo rinnat ja paljaat sääret hienoine haivenineen sähköittivät kipunoiksi hänen verensä.
Silloin Reega, voiton toivosta huumautuneena, näyttääksensä salamantapaista sukkeluuttansa, päätti kostaa "sulttaanille" perinpohjin, tehdä hänet naurettavaksi, musertaa hänet halveksimisellansa.
Hän hyppäsi yli aidan, juoksi avonaiselle akkunalle, kaasi valkoisesta maljasta punaista viiniä tulenhehkuvaan, punaiseen pikariin. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Ympäröivä väkijoukko ja "sulttaani" olivat kuin salaman lyöminä jääneet seisomaan paikoilleen.
Ei kuulunut hiiskahdustakaan. "Haaremikin" oli vaiennut. Kaikki katselivat henkeään pidätellen.
Hetkessä oli Reega valmis rientämään kuin nuoli takaisin. Silloin — "sulttaani" heräsi. Hän oli käynyt päättäväksi. Nyt, nyt ei mikään voima voinut häntä enään pidättää. Hän hyppäsi yht'äkkiä akkunan luo, kiersi Reegan punaiset suortuvat moneen kertaan käsiensä ympäri, taivutti hänet notkeasti taapäin ja oli juuri painamaisillaan huulensa hänen huulilleen, kun tyttö samassa käärmemäisellä ponnahduksella väisti hänet.
— Hyvästi kesä, hyvästi haaremi, hyvästi kaikki, kaikki. Kauniin suudelman malja!
Toisella kädellään kohotti hän pikaria, toisella painoi rintaansa välähtelevän, kiiltävän Toledon tikarin, jota — lahja muutamalta nuorelta tilanomistajalta — hän aina kantoi rinnallansa.
Hän tyhjensi maljan pohjaan. Ja kun hän kaatui, valui silmäripsille vielä joku pisara punaista viiniä. Lasi oli yhä huulilla, käsi suonenvetoisesti kouristuneena sen ympäri.
Veri virtasi kadulle punaisena vyönä. Muuan nuori mies, joka oli ensimäisenä rientänyt ruumiin luo, sai punaisia veripisaroita paljaaseen, lämpimään ihoonsa, jossa ne alkoivat juosta alaspäin, jättäen jälkeensä kauniit juovat.
Sisältä huoneesta ei kuulunut hengähdystäkään, vain karahviinin putoaminen ja sirpaleiden särinä...
KUTRIEN KAIPUU.
Minä olen vaalea ja äitini ja isäni olivat vaaleita. Isäni soitteli kesäilloin auringon laskiessa äitini kultaisilla suortuvilla. Talvella keltaisenvihreän kuun noustessa ja lähettäessä kukkiansa, kuutamoisia, kalpeita kimppuja akkunasta heidän makuuhuoneeseensa, isäni vaaleat hivukset lähestyivät hyväillen äitini väriseviä kutreja, vaalakka korva hyväillen yhtyi hienosti punertavaan pieneen korvaan ja he kuuntelivat valkoisilla vuoteillaan...
He kuuntelivat salaperäistä yönhaltijatarta...