Part 2

Ah, häntä, joka kutsui heitä yhdessä vaaleiden, väräjävien yöunelmien laineille...

Ja he nukkuivat kutrit kietaantuneina toistensa kutreihin...

Vain yötär valvoi...

Mutta aamulla heräsivät he toistensa hymyilyihin ja heidän oli vaikea nousta vuoteilta, sillä heidän kutrinsa kimaltelivat niin ihanasti säteillen kuin tuuleentunut kultaheinä aamukasteessa... täynnä helmeileviä pisaroita.

Ah, sellaisia kutreja ei ollut helppo irroittaa toisistaan. Tuntui melkein siltä kuin olisi leikattu yksi, suuri, ihana, kokonainen kassa poikki, kahtia... Ah...

* * * * *

Olen vaalea kuten äitini ja isänikin.

Ja olen perinyt heiltä kutrieni läikkävän hohteen.

Yksin, yksin soittelen kutrieni kultakieliä. Iltaisin ja aamuin. Sillä en ole löytänyt toista, jolla olisi samanlainen, värähtelevä tuuhea tukka kuin itselläni. Ette aavista, miten ne kutrit yössä heläjävät...

Ah, ne laulavat vaaleata laulua, isäni ja äitini kutrien yövirttä.

Mutta toista vaaleata ne eivät ole lähestyneet.

Vain kerran tarttuivat ne kauhunkamaliin, mustiin Medusasuortuviin.

Ja soittivat yhden yön...

Soittivat yhdessä...

Vaaleat kultarihmat kiertyivät mustien käärmeiden ympärille.

Kuin sormuksina, renkaina, helyinä, kuin kuultavina käsivarsina...

Ah, ja alottivat laulunsa.

Säe säkeeltä se kohosi, nousi...

Kummantuskainen oli sitä kuulla. Oudonmurheellinen...

Sillä siinä taisteli, kuohui, itki ja nauroi...

Mutta aamulla lepäsivät mustat kutrit palasina valkoisella vuoteella... Poikkileikattuina pätkinä... Rajoitettuina kuin leyhyvään tuuleen.

Kutrieni kultakiharasormukset, jotka mustien hivuksien ympäri olivat kiertyneet, yön kuluessa kalvoivat ne poikki.

Vaalea kassani yön kuumeisesta hurmauksesta rentona hyväili murretuita käärmeenpäitä... Ja lopuksi puhalteli ne kevyenä tomuna ilmaan tuulen kauas kulettaa.

Aurinko jalohelmiänsä varisteli vuoteessa aamu-unisina, hymyilevinä loikoileville kultasuortuville...

Ne odottivat uutta yötä.

Ja vaaleita kutreja.

Jotka eivät kultaisessa syleilyssä mureneisi...

YMPYRÄ.

Elämännäivetys, joka kuului saatanan palvelijoihin, oli saanut herraltansa käskyn osoittaa minulle alani. Eräänä aurinkoisena, kirkkaana päivänä saapui hän noutamaan minua. Hän otti kädestäni, kuletti minua pitkin sinivälkkyisen järven rantaa, jossa lumpeet ja vesililjat höyrysivät hekkumallisessa elämänhalussaan ja välkesuomuiset, viileät kalat kulkivat määräämättömiä, viitoittamattomia ratojaan vesisaleissa.

Elämännäivetys, saatanan uskollisin palvelija, näytteli minulle luonnon uhkuvaa, yltäkylläistä rikkautta ja voimakkuutta. Minä hurmaannuin, sillä en ymmärtänyt hänen ilkeitä, salaisia tarkoituksiansa.

— Katso, huudahdin, kuinka kaikki uskaltaa kasvaa, kuinka vapaasti liikkua, kuinka iloisena suorittaa luonnon määräämät tehtävät.

Näetkö, kuinka kaikki hehkuu täyteläisessä luomisinnossaan. Ranta tuolla hohtaa kultaisena ja hopeaisena kalojen kutemisriemusta, tuolla niityillä, pelloilla, lentelee ja leijaa siitepölypilviä keltaisena, huumaavana sateena...

Anna minun mennä myöskin. Minullakin on luomistyö suoritettavana. Tahdon luoda lapsen.

— Odota hetkinen. Sitten saat mennä, jos tahdot.

Elämännäivetyksen, saatanan uskollisen palvelijan, silmät olivat verisessä, häkäisessä hymyssä. Hän tarttui jälleen niljakkaalla kädellään käteeni. Lähdimme eteenpäin...

Olimme kulkeneet jonkun aikaa kunnes saavuimme keskelle noita heilimöiviä niittyjä, korkealle kukkulalle.

Huudahdin palavasta riemusta: kuin tulena loimuili ylt'ympäri meitä luonnon luomisriemu, elämänvoima. Liekit hulmuilivat kohti kasvojani ja saivat vereni kuumenemaan.

— Anna minun mennä. Tahdon täyttää elämäntehtäväni, huudahdin jälleen ja lähdin juoksemaan rinnettä alas.

— Odota, vastasi hän piirtäen sauvallansa ympyrää kukkulan laelle, tämän ympyrän ulkopuolelle ei ole sinun sallittu päästä.

Tuijotin häneen hämmästyneenä, vihastuneena.

— Katso, nyt on minulla voimaa ja elämää suonissani. Menen, enkä välitä sinun ympyröistäsi.

Hän nauroi laahustavaa, matomaista nauruaan.

— Mene, sanoi hän. Mutta katso ensin tuonne. Näetkö nuo rivit — tuolla — ympyrän reunalla?

Katsoin hämmästyneenä. En ollut heitä ennen huomannut. Siellä seisoi kokonainen armeija inhoittavan likaisia, luutuneen velttoja olentoja.

— Ympyrän aita! huudahdin minä. Aita?

— Niin. Tunnetko heitä? Tiedätkö heidän nimensä, noitten kaikkien?

Seisoin mykistyneenä, saamatta huuliltani vastausta. Yhden noista tunsin kauaksi, kauaksi. Muut olivat peittyneet silmistäni kuin sumuharsoon. Hän oli savuttunut, mustaksi mädännyt, hajuava hirviö, jonka imevistä silmistä roikkui veristyneitä suonia.

— Ennakkoluulo! huusin kivettyneenä.

— Tunnetko muita? kysyi Elämännäivetys voitonriemuisesti. Katsele koko kaari ympäri...

Annoin silmieni kulkea kaarta myöten toisesta toiseen ja mitä useamman ohi oli menty sitä voimattomammalta tuntui ruumiini ja sitä tyhjemmiltä suoneni. Tuntui kuin loppuun päästessäni olisin kadottanut joka pisaran elävää nestettä suonistani.

— Sovinnaisuus, veritottumus, teeskentely, panettelu, ihmispilkka, ahdasmielisyys, häväistys...

Niin, niin, tunsin nuo niljakkaat hirviöt —

— Hiljaa, vaikene, huusin vihan vimmassa tukkien korviani sormillani.

— Kuuliaisuus, tyytyväisyys, tapaorjuus... muotokristillisyys...

Ne katsoivat kaikki minuun niljakkailla silmillään, hyväilivät minua ja puhuivat onttoja, tyhjäpontisia lausetapoja. He kiittivät Elämännäivetystä, saatanan palvelijaa, joka oli tuonut minut heidän luokseen, tuohon rauhalliseen ympyrään, turvaan kaikilta maailman viettelyksiltä.

He polvistuivat ja kiittivät herraansa. Koko luonto säikähtyi, pelko oli vallannut jokaisen.

Uhkuvat siitospölypilvet olivat paenneet kauemmaksi ja veden väri poreili harmaana ja painavana.

Seisoin kammostuneena.

Elämännäivetys oli tullut taakseni ja kuiskasi korvaani muutamia sanoja.

— Anna minun kuolla, huusin.

— Se ei ole sallittu sinulle.

— Anna minun sitten murskata yksikin noista tokeista. Kuolen mielelläni, jos vain yksikin niistä kanssani kaatuu.

— Miksi raivoot? Sinunhan on sallittu liikkua vapaana omassa ympyrässäsi. Täällä olet oleva mahtava, varma, voimakas. Täällä voit suorittaa suurtöitä. Tulet kuuluisaksi, suosituksi. Ja katso, hän osoitti kädellään pitkin rivejä, nämä kaikki kumartavat sinua: heikkous, viekkaus, tyhmyys, valhe, tietämättömyys, taikausko...

— Vaikene, saatanan orja, huusin hänelle kohottaen nyrkkiin puristettua kättäni ja rynnäten häntä vastaan.

Mutta hän tarttui molemmin käsin käsivarsiini ja puristi minua itseään vasten.

Pyörtyneenä vaivuin hänen syliinsä...

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutta herätessäni oli hämärä levinnyt kaikkialle ympäristöön.

Elämännäivetys seisoi vieressäni ja virvoitteli otsaani väkevätuoksuisella nesteellä, josta outo välinpitämättömyys ja väsymys levisi ympäri ruumistani, pienimpäänkin soluun.

— Katsos, puhui hän minulle, silloin tällöin tulevat sinulle takaisin tuskat, kärsimykset, raivo. Kuolemanhalusi voi kasvaa jättiläissuureksi. Käytä silloin tätä, hän osoitti minulle tuota väkevätuoksuista lääkettä, ja sinä et enempää tuskittele, et kärsi, et raivoa, etkä halua kuolemaa, sillä...

— Entä, jos heräisivät luomisvoimani, elämänhaluni? Entä jos silloin murskaisin nuo vaivaiset tokeet?

Pilkallisesti nauraen lähti hän luotani lukiten minut ympyrääni.

— Olet ystävien tarpeessa, et jaksa. He tuolla jättäisivät sinut yksin silloin — siksi et uskalla.

— Et uskalla, et uskalla, et uskalla — — vieri kimakka nauru pitkin aitaa, suusta suuhun.

Vihan vimmalla heittäydyin minä tokeita vastaan. Mutta ne nauroivat minulle, nuo niljakkaat hirviöt.

— Hah hah haa ha ha haa... Olet saanut meiltä lahjaksi koristuksesi, kullalle kiiltävät hepenesi. Siksi et jaksa vapautua meistä. Vasta kun luovutat ne takaisin, niin sitten —

Mutta sinä rakastat niitä ja senvuoksi et uskalla, hah hah haa hah hah haa...

Olet meidän, meidän...

Et uskalla...

RIPPILEIVÄT.

Pieni, nelivuotias Elsa oli asettanut tuolin pastorin kirjoituspöydälle ja kiivennyt sille seisomaan pikku veljen alhaalla lattialla tanakasti pidellen kiinni sen jaloista. Isän suuren, ummehtuneen kirjakaapin oven olivat he avanneet selkoselälleen. Vanhat kreikkalaiset, latinalaiset, hebrealaiset ja arabialaiset teokset, kunnianarvoisat jumaluusopilliset tiedekirjat, nahkakantiset hartauskirjat ja kultakirjaimiset postillat loikoilivat vinossa pitkin hyllyjä hämmästyneinä tuon pienen, pehmeän kätösen jumalattomuudesta, kun jo ykskaks makasivat selällään lattialla saranat rikkinäisinä ja himmenneet messinkihakaset pahasti vääntyneinä. Ja perästä sateli lehtisiä, punakantista lyriikkaa, sinisiä romaaneja, keltaisia draamoja, ruskeita filosoofeja, vihreitä legendoja...

Elsa haisteli kirjoja. Huhhuh... Varmaan oli niissä toukkia ja pieniä matoja. Oikein peloitti, vaikka leikki olikin samalla niin ihmeen hauskaa. Mutta jos vielä mato purisi...

Keltaiset lehdet kuin kuihtuneet keuhkotautisen kasvot, tirkistelivät kuivettuneesti mustin kirjainsilmin, puhuen aikoja sitten — kenties jo syntymässään — kellastuneista ihmisajatuksen kukista. Muuan ikivanha postilla, oikea muinaiskapine, lyöttäytyi lattialle rysähtäessään anteliaasti auki ja tarjoili kuin parannussaarnaaja, jolle ammatti on mennyt vereen, lempeän lauhkeasti ja mädäntyneesti nähtäväksi helvettipiirrosta, missä ihmiset ikuisessa tulessa "itkussa ja hammastenkiristyksessä" vääntelehtivät.

Elsa katseli kuvaa ylhäältä tuoliltansa ja nauroi. Eero hellitti hetkeksi kätensä tuolinjaloista vetääkseen muuatta sarvipäistä paholaista leikikkäästi hännästä.

Vihdoin olivat hyllyt tyhjät ja Elsa kiipesi niitä myöten ylemmäksi, koettaen ulottua kaapin päälle, jossa loisteli hopeainen, kannellinen malja. Nyt olivat kuvat, piirrokset, kaikki menettäneet viehätyksensä. Malja, malja, sen he tahtoivat saada leikkikalukseen.

Nyt ulottui Elsa jo siihen. Nyt tarttui hän käsiksi sen jalkaan. Mutta se oli raskas ja korkea. Yht'äkkiä kallistui se jonkunverran, ja sisällön — pieniä, valkoisia pyörylöitä ristiinnaulitunkuvineen — tipahdellessa pitkin lattiaa, romahti se alas Eeron pään vieritse. Pikku veli huudahti ilosta ja taputteli käsiään. Lattia oli valkoisenaan noita pikku pyörylöitä.

Nytpäs oli leikkikaluja!

Elsa, joka kiireesti oli kiivennyt tuolilta, käänsi maljan alassuin. Koko sen sisällys levisi lattialle.

— "Kuinka kaunis dominopeli siitä tulee!"

Haettiin lyijykynät ja kiireisessä hommassa keskellä vanhanajan suurimpia viisaita ja antiikin neroja, filosoofeja ja jumaluusoppineita, suuripiirteisiä ajatuksia ja tulisia parannussaarnoja rupesivat lapset valmistamaan itselleen peliä.

— "Kahdeksikko, kolmikko, viisikkö" — —

— "Katso, kaksitoista pistettä —"

— "Mutta nämä ovat pyöreitä, Elsa, se on paha."

— "Ei, sitä hauskempi."

— "Mitähän isä tuollaisilla tekee?"

— "Syö."

— "Yh, syö!" huudahti halveksivasti Eero "Ei isä niitä syö. Paitsi jos rengit."

— "Minä tiedän, ne ovat hajuvesipalloja Minä olen nähnyt äidin nenäliinapussissa. Äiti sanoi. Niissä on orvokkipulveria."

— "Mutta eiväthän nämä tuoksu miltään."

— "No, sitten ovat ne hevosen rohtoja. Äiti sanoi, että Kaikuli on sairas ja että välskäri on määrännyt sille kakkuja."

Siihen ei Eero voinut mitään väittää vastaan, vaikka niitä säilytettiinkin hopeisessa maljassa.

Mutta samassa huomasi hän jotain ja kuiskasi sen Elsan korvaan.

Elsa punastui.

Jeesuksen kuva, niin?

Sitä hän ei ollut ajatellut.

Niissähän oli Jesuksen kuva. Alkoi oikein peloittaa.

Mitäs sitten, jos Kaikuli _syö_ Jesuksen kuvan?

Mutta peli oli valmis, nappulat sekoitettiin. Eivät he taas enään muistaneetkaan koko kuvaa. Olivat ne sentään aika somat nappulat.

— "Elsa häviää."

— "Ei, Eero häviää."

Kumpikin koetti parastansa pitäen nappuloitansa salassa ja viekkaasti koettaen arvailla, mitä pisteitä toisella olisi.

Mutta peli meni tasan sittenkin.

Ei kumpikaan hävinnyt eikä voittanut.

— "Oi voi, Elsa, en minä saanutkaan sinun kauniita remmejäsi."

— "Mutta ensi kerralla minä voitan sinun hillo-osasi."

— "Äläs, etpäs voita."

Ja he alkoivat uuden pelin. He nauroivat, taputtelivat käsiään, ihmettelivät, lörpöttelivät —

— "Voi, voi, kuinka hauskaa olla yksin kotona."

Samassa alkoi kuulua kolinaa ruokahuoneesta. Lautasia, veitsiä ja kahvelia kilisteltiin.

— "Missähän isä ja äiti viipyvät?"

— "Ole hiljaa, Eero, sst. Vanha Taava muuten kuulee. Hyi sinua."

Mutta vanha Taava alkoikin jo huudella lapsia ja kun ei kuullut vastausta tuli ovelle katsomaan.

Kun hän huomasi lapset keskellä tuota hävityksen kauhistusta, vetäytyi hänen suunsa ensin hienoon hymyyn. Ne lapset nyt keksivät —

Mutta sitten —

Hän katsoi tarkemmin.

Mitä tämä on?

Jesus auttakoon, kaikki pastorin pyhät kirjat. Jumalan sana.

Hänen polvensa alkoivat vapista.

Ja tuo... mutta tuo... tuo... tuolla... Jesus Kristus itse...

— "Jumalan ruumis ja veri, jumalan ruumis ja veri" — — — kuin salaman iskemänä vaipui hän kalmankalpeana polvilleen lattialle höpisten kädet ristissä katkonaisia sanoja.

Hän aikoi rukoilla, mutta kieli kuivettui kitalakeen.

Lapset olivat kuin kivettyneet pelosta.

Kauhistuneina katselivat he dominopeliänsä ja vanhoja kirjoja lattialla. He eivät ymmärtäneet rahtuakaan kaikesta.

Laavalle ei juolahtanut mieleenkään ruveta poimimaan noita kakkuja lattialta. Hän ei uskaltanut vetää jumalan vihaa päällensä koskemalla niihin.

— "Jeesus auta, Jeesus auta — ——" mutisi hän itseksensä. Mutta jos jättäisi ne siihen lattialle, iskisi jumalan viha sittenkin kaiken yli. Mitä, mitä, mitä olivat nuo onnettomat lapset tehneet. Jumalan tuomio koko talon päälle...

Vanha Taava luhistui aivan kokoon lattialle.

— "Pastori, pastori, pastoorskaa-aa"... alkoi hän avuttomana huutaa.

Mutta pieni Elsa, vaikka olikin pelästynyt, meni hänen luokseen, koettaen pienillä käsivarsillaan nostaa häntä ylös.

Vanha Taava säpsähti kuin käärmeen pistosta.

— "Jumalan kirottu, mene pois minun tyköäni syntisine käsinesi, joilla olet häväissyt jumalan pyhän ruumiin — — — Jos sinun kätesi pahentaa sinun niin hakkaa se poikki. Parempi on, että sinä tulet kädettömänä taivaanvaltakuntaan, kuin että" — — — mutisi hän höperösti kuin loihtua, silmät palaen päässä ja koko ruumis nytkähdellen. Hän oli aivan kadottanut tajuntansa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kuin olisi hän saanut ilmestyksen. Uhrasihan Iisakkikin poikansa — — — Hän syöksähti ylös ja meni viereiseen huoneeseen, jossa juuri suurella veitsellä oli leikannut leipää, otti kiiltävän puukon, palasi se kädessä takaisin ja käski lasten ojentamaan kätensä.

Lapset seisoivat tyrmistyneinä kaapinnurkassa, jonne vapisevina olivat paenneet.

— "Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä", huudahti Taava, "tänne, lapset, tänne..."

Lapset kiljasivat kuin yhdestä suusta.

— "Isä, äiti — — —"

Pastori seisoi samassa toisella ovella ja rouva hänen takanaan irroitellen hattunsa nauhoja. Olivat juuri palanneet.

Ilohuudolla riensivät lapset äitinsä luo.

Vanhemmat katsoivat kauhistuneina Taavaan, joka terävä puukko kädessään, kasvot pahasti vääntyneinä, seisoi keskellä lattiaa.

HUKUTTAUTUNUT.

Hänen aivonsa olivat kuin särössä. Pitkin metsiä hän harhaili ja mäntypylväikköä pitkin rantaa ja taas kaduille takaisin ja taas metsään. Elokuun hämärä oli tavattoman rauennuttava ja värjyttävä. Tällaisena hetkenä olisi saattanut unohtaa vaikka juuri tekemänsä murhan tai rakastettunsa — ja värjyä kuin ilman siniaalloissa, hopeisessa soitannossa, onnellisena. Tuskin hän enään muistikaan, minkä ratkaisevan askeleen oli äsken ottanut. Oli niin verhotun sumuista luonnossa, saattoi melkein aavistaa, että nousisi täysikuu. Hän oli kai toiminut äsken kotoa lähtiessään ylevästä oikusta. Ylevästä oikusta? Mitä hän oli sitten tehnyt ja mitä toiminut? Nythän oli todellakin täysikuu. Oli kuin olisi häntä kannettu pehmeissä silkkiharsoissa ruohonkorsien yllä. Hameen laahustinkin ikäänkuin hyväili ruohoja niiden päällitse läikähtäessään. Huhuu, huhuu, metsän morsian hän oli. Järkensä kadottanut prinsessa, joka eli ja liikkui vain vaistosta. Ei kärsinyt enää, vaan oli kuin ainaisessa herkähtäneessä onnentilassa. Mitä, hänkö, vanha vaimo, metsän morsian? Hahahaa, peikko se varmaan olikin, joka suudellen oli käskenyt hänen lähteä miehensä luota. Eronnut, ja kotoa, hyvän miehensä luota karannut vaimo. Mikä ihmeellinen ilta. Rauha. Vaikka rakas puoliso itkee kotona. Harsoista nautintoa. Vaikka tietää rakastetun ja rakastavan miehen kaipaavan yksin huoneessaan.

Näin oli hän sanonut miehelleen lähtiessään harhailemaan eikä ikinä enään aikoen palata:

— "Hyvästi. Sieluni kutsuu minua. Olen sille velkapää vapauden. Kiitos ihanasta vuodesta, _meidän_ vuodestamme."

Mies oli katsonut häneen kuin kuolemaan tai kuin ainoaan pelastukseensa:

— "Sinä olet minun vapauteni", oli hän vain sanonut.

Mutta hän lähti. Häntä ei ollut ensinkään koskenut tuo miehen ääretön rukous, tuo ääretön rakkaus, joka noista harvoista sanoista huokui.

Hän kulki ympäri harhaillen. Ei hän tiennyt, minne mennä, vaikka oli lähtenyt kotoa. Hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta miehelle, joka oli häntä rakastanut yli kaiken muun, ei valkoiselle, hienolle kodille, jossa hän oli riemuinnut kuin emi kukan terälehtien suojassa, ei onnelle, yhteiselämälle, jonka hänen yksi sanansa oli nyt ainaiseksi katkaissut, ei rakkaudelle, jota hän oli kantanut sydämessään kalleimpanaan. Ei mitään siitä kaikesta muistellut hän nyt. Kuin raudan jumalatar oli hän lausunut tuomionsa, katkaissut siteet. Hän tahtoi olla vain oma itsensä, oma täydellisyytensä, oma onnensa. _Itse itsensä_. Hänen tunteensa ikäänkuin haltioittuneen riemukkaina visertivät vapaudessaan. Hän oli kuin juopunut, kuin irtautunut maasta. Hän oli täynnä kultaista elämänviiniä, hän oli kuin tajuton elämän runsaudesta, täynnä herkkiä, outoja kuvitelmia. Hän oli kuin luoja, joka astuu luomisalttarille ja jonka hengestä ihme toisensa jälkeen putkahtaa ilmoille. Hän kulkisi palatsista palatsiin, linnasta linnaan ja vapaus olisi hänelle kaikki.

Kokonaisen vuoden oli hän ollut hänen luonansa, hänen vaimonsa. Tuo vuosi oli ollut kuin yksi ainoa suuri, kirkas, hehkuva päivä.

Niin tähän iltaan asti, Sigrid von Neuburg, puheli hän itsekseen. Niin tähän iltaan asti...

Heidän valoisat, kauniit huoneensa olivat nyt yht'äkkiä tuntuneet hänestä vankikopeilta, jossa hänen miehensä oli vanginvartijana ja heidän keskinäinen rakkautensa esteristikkona. Sellainen julma mielikuvituksen oikku...

Ja hän tahtoi jättää kaikki.

Ja hän jätti.

* * * * *

Hän saapuu harhailuiltaan jälleen mäntypylväikön laitaan, rannalle. Ei hän hämmästy, vaikka rantaäyräs on väkeä täysi, vaikka monta venettä on järvelle lykätty, vaikka miehillä on keksit ja ihmiset supattavat keskenään. Juuri niin sen pitikin olla. Juhlaanhan hän lähtikin. _Juhlaan_. Onko siitä puoltakaan tuntia kun hän lähti kotoa?

On niin hiljaista, niin hiljaista rannalla. Ollaan kuin intialaisessa temppelissä pyhän virran partaalla. Kuu loistaa. Pyhät uhriveneet häälyvät kuun loisteessa laineitten hiljaa liplattaessa. Veneissä on alastomia uhripappeja keihäineen. He sukeltavat tuon tuostakin pyhän virran helmaan. Niin toimittavat he jumalanpalvelustansa tässä välkkyvässä, kuutamoisessa maisemassa. Kuin intialaisia fakiireja ovat he.

Outo hiljaisuus, kamala ja samalla ihastuttava kuvaelma hurmaa häntä. On kuin jokin tuskainen aavistus tunkeutuisi hänen säröisiin aivoihinsa. Alastomain uhripappien iho, jolla kuuvalo väikehtii outoine valoineen ja varjoineen, hurmaa häntä kuin itämaan kallisarvoinen silkki. Käsivarret kohotettuina, keihäät läpikuultavien sormien puristuksessa, kumartelevat he syvyyteen ikäänkuin tutkiakseen jumalan salaisuutta. Kuunjuovassa venheet kelluvat. Välistä häipyvät ne ikäänkuin hopeisen, tipahtelevan soiton tahdissa siitä syrjään ja alastomat vartalot peittyvät sumupilveen. Silloin näyttävät nuo vartalot himmeiltä vesipatsailta, jotka tuulispää on kierittänyt kokoon, mutta unhoittanut jälleen puhaltaa hajalleen.

Väkeä istuu rannalla, miehiä ja naisia. He ovat kuin erämaihin paenneita pyhimyksiä, kaaput harteillaan — vai mäntyjen varjotko ne vain niin levittäytyvät — tuijottavat yhteen kohtaan, veteen, huulet särkyneestä raollaan ja näyttävät jännittyneen juhlallisilta. Heidän silmänsä kiiltävät. Pimeässä hämärässä näyttävät ne jättiläiskiiltomadoilta, jotka retkottaen ovat ryömineet maan sisästä kaapujen laskoksiin harvinaisen juhlan houkuttelemina.

Sigrid von Neuburg katsoo ja katsoo. Haltioittuneena.

Hänestä tuntuu kuin ei olisi hänen laitansa aivan oikein. Onko todella jokin hullusti. Ehkä hän ei ole valveilla. Näkee vain outoja unia. Häntä on aina kutsuttu mielikuvittelijaksi ja hulluksi. Hän koettelee männynrunkoa. Kyllä, se on aivan todellinen. Mutta sittenkin voi kaikki yhtä hyvin olla untakin — — Olkoon sitten totta tai unta, juhla tässä kuitenkin on.

Ja omituisen kevyt on hän mieleltään. Pitkästä ajasta tuntee hän vapaasti hengittävänsä. Niinkuin hän lähti kotoa... Uljaasti ja kirkkaasti...

Hän on kaivannut tätä. Tässä aukeaa uusi elämä.

Hänen ei juolahda päähänsä kysyä keneltäkään mitään. Hän istuutuu vaan. Muutkin istuvat. Yhtä hiljaisena ja tarttuvan jännittyneenä kuin muutkin odottaa hän. On kuin odottaisi hän ilmestystä, vaikka kaikki onkin ihan luonnollista hänestä. Ei hän ihmettele mitään, ei sitä, että ihmiset ovat täällä, ei hiljaisuutta, ei veneitä, ei keksejä, ei tahdillista liikuntaa järvellä, ei mitään...

Lähtihän hän juhlaan. Tiesihän hän, että häntä odotti suuri riemu nyt juuri. Tarkka vaisto hänet toikin tähän. Ja toiset olivat jo koolla ja odottivat.

Koko oleminen on kuin eteeristä musiikkia, kuun väikkeiden, valojen ja varjojen ja autereisen illan rytmillistä soittoa. Mutta miksi niin tuskallinen väristys vapisuttaa häntä toisinaan, kylmä väre, joka kulkee kuin aalto pitkin ruumista...

Hän nojautuu puunrunkoon, sulkee raukeasti silmät, sulkee ja aukaisee.

Hän on kuin sidottu hetkeen. Vangittu. Alastomat miesvartalot tuolla järvellä väikkyvät hypnoottisen yksitoikkoisessa, nukuttavassa tahdissa. On kuin säikkyisi heidän ihonsa taikamaista paloa, on kuin kirpoilisi heidän huokosistaan hohtavia, pieniä timanttiruusuja.

Hänelle nousee kyyneleet silmiin liikutuksesta. On kaunista, on sanomattoman autuasta.

Ah, fakiirien ihohuokosista pisartelevia hikipisaroitahan ne ovatkin, hänen kyyneleensä, jotka muuttuvat jalokiviruusuiksi.

Hitaasti, hitaasti ummistaa hän jälleen silmät. Hitaasti, hitaasti aukaisee hän ne taas.

Silloin —

Ah ihme, ihme...

Vedestä kohoaa, kuin fakiirien mahtikäskyn kutsumana, olento. Mies. Ihana jumala...

Kaunis hän on. Jäsenet hervottomat, kosteat, kuunkuultoiset.

Ahmien imee hän oudon, veden vaahdosta siinneen kauneutta. Hän kurkoittaa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Kaikki muutkin kurkoittavat. Hänen silmänsä ovat ihastuksesta pingoittuneet. Mutta rannalla on kuin huojuisi varjojen luomat kaavut. Ihmisjoukko on tuskaisesti levoton. Kammottavaa, kammottavaa on kuunvalossa... Hän vain ei näe enään muita, hän katsoo tuota yhtä.

Se nousee yhä ylemmäs.

Mies, jumalallinen, olymppinen.

Keskiruumis on jo koholla, jalat ja vihreään vivahtava keltainen tukka viistävät vielä vettä.

Kuun kukat vedessä kisailevat ympäri tukkaa, kainaloita, kupeita...

Vatsaa...

Vähitellen nousee koko ruumis.

Nyt eroittaa hän jo varpaat, pitkät kultaiset kynnet: ja polvet, jotka ovat kuin hopeainen shamppanjamalja.

Jännitettynä puristaa hän käsiänsä kuin haikeasta tuskasta yhteen. Noin ihanaa olentoa ei hän ole milloinkaan nähnyt.

Keksit laskevat hänet vihdoin jäykässä kaaressa muutamaan veneistä.

Haudanhiljaisuus...

Kuultava, valoa säihkyvä vartalo, ihan kuin läpikuultava. Ja silmät. Hän eroittaa auki luodut silmät aina tänne asti, vaikka hän istuu perimmäisenä.

Häntä värisyttää.

Ne ovat kuin naulatut häneen.

Kylmä hiki käy hänen päällensä.

Miksi tuijottavat ne juuri häneen? Niistä kajastaa kuin kuilu.

Mutta sitten asetetaan ihana löytö alttarille. Kuinka kipeästi hänen päätänsä kivistää. Alttari on verhottu valkoisella liinalla... Ah, sehän on kuin ruumispaari... Ah, ah...

Neljä miestä tarttuu kiinni alttarin kulmiin.

Hiljaisessa, juhlallisessa marssissa alkavat he kulkea kaupunkia kohden.

Kaikki nousevat ylös. Vähitellen tyhjenee templi. Hänkin nousee. Ja yhtyy saattoon. Juhlallisesti kuin hautauskulkueessa astelevat he.

Vihdoin pysähdytään jylhän, harmaan, yöhön verhotun palatsin eteen. Minnekä he ovat tulleet?

Paikka tuntuu hänestä tutulta. On kuin olisi hän ammoin sitten, lapsuudessaan, nähnyt sen.

Neljä tummakaapuista tarttuu jälleen tuohon valkoiseen liinaan.

Noustaan ylös viileätä pylväskäytävää. Vanha palvelija, joka avasi alimman oven, kulkee suuri avainkimppu kädessään edellä näyttäen tietä. Askelten ääni tukahtuu kivisiin seiniin ja pimeään, kosteaan viileyteen.

Ihmisjoukko täyttää käytävän. On kuin olisivat keskiyön haamutanssiaiset alkaneet ja kuin kukin etsisi itsellensä paria.

Ah, hän valitsee _hänet_, hän valitsee _hänet_.

Ja jott'ei kukaan ennättäisi ennen, astuu hän ylpeästi ja kiireisesti kaikkien ohitse valkoisen liinan luo, jonka kantajat juuri ovat laskeneet maahan.

Silkkiselle sohvalle ovat he laskeneet hänet, keskelle hämärää salia, jossa suuret palmunlehdet varjojaan luovat ja jonka valkoisista seinistä kultakukkien heteet kiiluvat.

Hän menee hänen luokseen, polvistuu, kumartuu...

Sitten nousee hän jälleen ylös, ylpeänä, iloisena, riemukkaana. Hän avaa sylinsä — — Kuin tuskainen rukous kulkee kuiskutus suusta suuhun:

— Hän on vainajan leski. He rakastivat niin äärettömästi toisiansa.

Silloin yhtäkkiä käy kauhu kuin jäätävä viima hänen läpitsensä. Missä hän on? On kuin tuntisi hän täällä kaikki, kaikki, jokaisen pienimmänkin esineen. Kammostuneena kuin kuollut patsas tuijottaa hän saattajiin...

Missä ovatkaan nyt fakiirit ja kansa ja... Heidän kanssaanhan hän tännekin tuli...

Hän tarttuu päähänsä mielipuolen loiste ammolleen jäykistyneissä silmissään.

Hän tuijottaa valkoiselle liinalle — —

Villi, särkynyt kauhunkiljahdus parahtaa hänen yhteenpuristuneitten hampaittensa lomasta, johon kieli on jähmettynyt rautaiseksi lukoksi...

Hänhän on _kotona!_

SOKEA.

— Ehehee... hehee... no tunsikkos sitte stä Meenlööskää?

— Vai et, vai et... Meit oli paljon nuoria miähiä kun kävimme sel luana. Sill oli komia sorvariv-verstas siällä sillan päässä. Ai, siällä meill oli hauskaa. Ai, ai kuinka hauskaa, ehehee... Niist olis muistoja niistä päivistä. Siällä me juatiin sev verstaassa ja siilon stä piti olla tavaraa. Ei se ittekäv, vainaa, vähistä paljom mitänä piitannu. _Siin_ oli ihana vaimmoihminen! Enkä mnäkäv vallah huanompia miähiä o koskaan ollu, pulskaks ne aina haukkuvat naisväkikiv, vaikka ma olenkin synnyntäsokkee.

Ai, ai siin oli vasta ihminen, siinnä vainaassa. Jossei toi Ulla-pahhuus olis saanum mua niin satimiinsa, niin em maar mnä tässä nyn näin kulkis halkohakkurina. Olisihham mnä voinup pittää vaikka semmosta komiata sorvariv verstaata. Mutta sehän siinnä oli, kut tuli stä piäntä napinaa välliin. Mnä satun nääs sannoon sillon — kuinka mnä niih hölläsuinen sillon olinkin ja ihan omiks vahinkoikseni — ku se sen Eekeperin kanssa poijaal laitto, että: kai snä nym mulle sittet tulekkin, ei susta ennään kukkaan muu hualiskaan. Mutta annas ollak ku se suuttu, armias jumala... Stä oli sitteh hirvittävä kuulla. Mnä aattelin: orotammahan, kyllä hän talttuu. Mutta Ulla kur rupes siinnä sill aikaa väkistev välliin tuppaamaan. Ja aatteles, että niim mnä sitten nain ton Ulriikan, ittekiv vähä kiukussani. Vaikk'ei sem Meenlööskän sen pualesta sanottu naimisista koskaan sen enempää välittänneenkän. Oli vaan sanonu, että: ennen niitä lapsiakir ruakkii useammankin, kun yhren paham miähen. Se Meenlöösi-vainaa oli olluv vähän semmonen... Ja siittä kai sille sitte pelko...

Ullasta sano kaikki silloi jo, että: se vanhapiika. Mutta Meenlööskä — — ei niin, että sen ikkää olis miäshenkilö koskaan eres aatellukkaan... Ai, ai, niin ihana ihminen se oli, se vainaa. Ja ilonen. Vaikka vaimmoväki on tavallisestin niin tympeetä. Eritoten semmoset, joilla vähänkän on stä maallista konua. Rikkauksia, nääs. Mutt ei Meenlööskä olluk koskaan stä luantoo, vaikka kyllä se muuton oli niin ylpee, ettei semmosia juur paljon näekkän.

Vai et snä tunteilu stä ihmistä, ehe... hehee... Tiäräks ku se kerran, kum meit oli taas kymmenkunta nuarta miästä siällä verstaassa, seisahtu mun etteeni, näppäs sormellaam mua silmäripsiin, noin, ja sano: jos snäkil, lurjus, näkisit, millainen vaimmoihminen eressäs seisoo. Mutta kun sull on silmien sijasta vain kolot...

Me oltiin ihan kualla naurusta, tiäräks.

Mnä olen iham monasti ajatellu, että mitäs, jos se noiv vaan tulis yht'äkkiä karulla vastaan, kum mua toi akkani näin käsikynästä taluttaa ja me tässä hiukan toisiamme kirroommekin ja mull on kaiken päätteeks tää sahakräpä ja kirves kainalossani. Vissiin oikeen häppeen puna poskilleni lentäs, ku se sanos, että: päivää Nuurlunti. Vaikka ohhan Ullallakin se arvonsa, ohhan se papin tytär. Mnä olen aina ollu semmonen kunniahhimonen miäs, em mnä olis sentään koskaan niin ketä vaan nainu... Niin kus sen tiät. Ja sev vuaks ei stä niir ränsistymistääv viittis vanhoillem morsiammilleen miälellään näytelläkkän.

Vaikka kualluhhan se on sen pualesta jo aikoja ollu.

Ja kun se oli sentän itte niir rikas. Sill oli kymmeniä suuria silkkihuivia, joita se ussein näytteli meille. Mullekkin se kerran nikkas silmää ja sano, että: tästä se sittel laitetaan se häätäkki... ehehee...

Ja paksuja kultasormuksia oli sillä ja — verstas. Verstas täysien kalujen kans. Ja niin pulska ja kommee ihminen... Kukas sum miälestäs meirän Ullaa nyl luulis papin tyttäreks, ku se tommosissa rikkeimmissä molskivaatteissa saattelee mua halloohhakkuuseen. Ja ku se ruaja viälä multa sallaa tahtoo käydäv vähä kerjuussakin. Eikä eres tahro antaa mullen niitä rahoja... Kyllähän mnä itte tosin saah herrasväiltä kaikellaista, mutta ne antavat sentään ilman pyytämättäkkin, kun näkevät, mitä mnä milloinkin tarvitten. Ja miäshenkilö, se oliskin nyt toista, jos se pyytäskin. Mutta mitä vaimmoihmisestä on sitte ennään jälellä? Ei mittään... Vaikka hiano suku, hiano suku... Ohhan sekin sentään jottain... Mutta sem mnä tiärän taas vaikka vannookkin, että Meenlööskä olis yhtä pulska ja kommee tännään kun silloinkin...

Ai, ai kum me pirettiin siällä verstaassa hauskaa.

Se oli niih hiivatin rikas leski. Ja hiano...

PUOTISSA.

— Kilo kahvia ja sama verta sokuria pitäisi olla. Niin se emäntä sitä koetti toimittaa.