Part 4

Ihmeekseen näki vieras, että äskeinen haukotteleva ja uninen ilme oli kuin poispyyhkäisty lepääjättären kasvoilta. Pingoittunut, tulinen ja sielukas ilme liekehti niissä. Nähdessään toisen säikähdyksen, vetäysi hänen pieni suunsa hienoon, tuskin huomattavaan ivahymyyn ja hän kuiskasi käheästi, mutta selvästi, terävä iva sanoissaan:

— Oh, sinua lapsi... miksi eivät rautakengät sitten voisi olla sitä unelmaisinta utua... _Sinun_ unelmaisinta unelmautuasi... _teidän_... Lapsellista!

Hän alleviivasi pilkallisesti "sinun"- ja "teidän"-sanat. Ja näköjään ihan kuin tykkänään unhoittaneena, mitä juuri oli päässyt sanomasta, alkoi hän hitaasti, kokonaan jännittyneenä, kohottautua sohvalta ylös, vartalo kuin ampumaan pingoitettuna kaarena, hitaasti, hitaasti... arvokkaasti... juhlallisesti...

Kammostunut jännitys oli vieraassa noussut niin korkealle — vaikka hän olikin kaikkeen tottunut tuon toisen puolelta — että se, huippukohtaansa päästyään, alkoi laueta, hipaisemalla koomillisuutta ikäänkuin kylkeen. Naurettavaa, ajatteli hän. Ja häntä milt'ei jo naurattikin, kunnes samassa oli jo taas viehättyneenä mukana.

Sohvalla lepääjätär seisoi solakkana, korkeana ja sielukkaana kuin marmoriin hakattu parhain veistoteos, keskellä lattiata — kylmän kontistuttama vartalo oli kuin äkkiä sulanut ja kuumentunut — hiukan teatraalisena tosin ryhdiltään, kuten Apollo oli Belvedere — toinen käsi ojennettuna ulospäin ja toinen kohotettuna otsalle, sisäisten, mitä synkinten intohimontuskan ilmeiden kuvastuessa kuin pronssiin valettuina hänen kasvoiltaan. Vieras unhotti kaiken, koko raihnaisen ympäristönkin, leposohvan, josta rautaiset vieterit törröttivät niinien seasta esiin, harmaan, vaalistuneen hotellihuovan, joka näyttelijättären liepeissä oli raahautunut sohvalta aina keskilattialle asti, vanhan, himmenneen, marmoria osoittelevan lavoarin, kirkuvasamettiset pöytäliinat, kaikki... Hänen edessään oli kappale parhainta taidetta, mitä milloinkaan saa nähdä veistokuvakokoelmissa tai näyttämön palkeilla. Ja hän iloitsi siitä, milt'ei hartaana. Tämä ei enään ollut mitään naurettavaa, kaikki epäoleellinen oli karissut pois... Tämä oli ihanaa... taidetta...

— "Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta" — — — "Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni käärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarilapsissa on toisenlaista malmia. Minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin poikansa ihoon, eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt" — — — "Hahahaa! Luulitko tarkoittavani totta? Mutta usko, jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee syntyperäistä" — —

Yht'äkkiä laukesi komea vartalo äkillisestä pinnoituksestaan, kirja putosi hänen kädestään ja hän lysähti kädet kouristettuina, tukahutetusti kirkaisten ja... hervottomana polkien jalkaa, ikään kuin koettaen viimeisillä voimillaan vastustaa tyhjäksitekemistä, lattialle. Punainen samettihame, joka äsken äkillisen tarmon ja mielikuvituksen sytyttävässä, loisteliaassa ilmakehässä oli tuntunut kuin liekehtivältä, hehkuvalta tulelta, kammottavalta, näytti nyt olevan kuin sammumaisillaan oleva kekäle, ja vanha, haalistunut, lattialla viruva hotellihuopa kuin tuhka, joka jo yritti levittäytyä sen ylle.

Huoneessa ei kotvaan aikaan vaihdettu sanaakaan. Toinen lepäsi voimainponnistuksistaan ja vierasta taas kiihoittavasti ärsytti tämä sieluntilojen kuvakokoelma, jonka näkijäksi omistaja oli hänet kutsunut milt'ei ujostelemattoman julkeasti.

Yhtä väsyneenä ja velttona kuin äskenkin, lepäsi näyttelijätär jälleen leposohvalla kylmästä hytisten. Hänen kasvonpiirteensä olivat nekin kuin läjäänlysähtäneet ja iho tuhkanharmaa, siniseen vivahtava tai paremmin mustanharmaaseen. Poskien ja nenän lomassa näkyivät syvät urat ja silmät olivat vain vähän raollaan ja kiilto aivan sammunut. Ainoastaan suu näkyi vielä pitävän ryhtiään. Se tuntui olevan heikosti katkerassa väreessä.

— Tiedätkö, minä olen kuolemanväsynyt... kuului hetken perästä avutoin, ikäänkuin vikisevä lapsen ääni leposohvalta.

Enempää ei puhuttu.

Mutta hetken perästä nousi hän taas äkkiä ylös sohvalta, levottomasti, hapuilevasti, ikäänkuin polttaisi häntä jokin.

Kuin tiikeri alkoi hän pitkin askelin kävellä edestakaisin huoneessa, kulmasta toiseen — tuskallisesti voihkien — epätasaisesti, vuoroin voimakkaasti vuoroin ikäänkuin laahustaen.

Vihdoin pysähtyi hän aivan vieraan eteen, tyrkkäsi häntä jääkylmällä, kangistuneella kädellään kyynillisesti rintaan ja silmiin tuijottaen ahnaasti lausui:

— Minä tahtoisin elää, elää... Minä tulen hulluksi... muuten...

Ja kun ei toinen onnettomana tästä tunnustuksesta, mitään vastannut, tarttui hän hermostuneesti hänen olkapäihinsä ja pusersi niitä:

— Etkö luule, että Duse on pervers?

— Mitä sinä tarkoitat? Pervers? Selitä. En tunne koko sanaa... käsitettä vielä vähemmin.

— Haha... hahaa... Minä en muistanutkaan, että sinä olet lapsi! Ingenue! Ja rakastat kirkasta. Ja puhdasta, puhdasta, puhdasta... Tyhmyri!

Ääni oli mitä halveksivin.

Ja enempää selittelemättä jatkoi hän omia ajatuksiaan:

— Luuletko, että neiti von Heiden on pervers... Ja taiteilija Sall — — — hm... Aristoteles oli pervers...

Minä, minä...

Toisen kiljaistessa kauhistuksesta naurahti hän riutuneesti, hiljaa, lyhyeen:

— Olen tragedienne.

KISSA.

— Jenny, Jenny, Jenny—y—y—yy Ksksksksss... Kis... kis... mirri... mirri... mirri...

Vahtimestari Leppäsen rouva huuteli kissaansa pihalla, jossa kellarikerroksen portaiden edessä seisoi pienehkö käsikärrykuorma tavaroita valmiiksi pakattuina laivarantaan viedä. Oli toukokuun viime päivät ja vahtimestarin herrasväki oli maallemuuttohommissa. Piti vietettämän kesä rouvan vanhempain torpassa järven toisella rannalla, jonne oli vain puolentunnin laiva- ja jonkun minuutin junamatka. Sinne on herran virkahommistaan huolimatta mukava pistäytyä yöksi. Ja helposti voi käydä siellä vaikka päivällisenkin syömässä. Kuukausilipusta saa aina alennusta, ei se sentään niin kalliiksi tulisi. Ja kun ei kerran ole lapsiakaan, niin saattaahan sitä nyt vähän leveämminkin elää. Sitäpaitsi on mies kaupungin omissa viroissa ja kokolailla hyväpalkkainen. Katontervaaja oli ennen ollut... mutta taitava... Moninaisissa herrain luottamustoimissa liikkui nyt ja uskottu oli. Kaupungin omat herrat pitivät oikeana kätenään. Eikä se paljon muualla joutanut istuskelemaankaan nykyään kuin lakituvassa... tärkeissä asioissa... protokollia j.n.e....

— Mirri, mirri... mirriiii... huuteli rouva yhä. Missä lie mirri piileksinyt, kun ei esille tullut.

— Jennyy... Voi, mikä Jenny-kultaseen nyt on mennyt, kun ei tule, päivitteli rouva pihaa lakaisevalle talonmiehen vaimolle. Juna jo varmaan jättää meidät. Mirri, mirri, mirri... Voi, voi sitä mirriä. Mitähän se nyt niin on pelästynyt? Pahat lapset ovat taas peloitelleet. Jossain kurkistelee, pieni raukka, eikä uskalla tulla. Voi, voi ne lapset ovat niin pahoja... Aina se on tullut, kun pikkusenkin on huutanut. Mirri-ii-i ... Jenny rakas, pieni, kulta Jenny, tule nyt... Lähdetään jo maalle, tule... Lintuni, lintuni... lintuni-ii-iii...

Asian oikea laita oli kuitenkin niin, että koko talon väki tiesi ja naureskeli akkunaverhojensa takana, kun rouva Leppänen aamusta iltaan huuteli pihalla uppiniskaista lemmikkiään, joka varsinkin näin keväillä tahtoi tehdä pitkiäkin matkoja ympäristöön, niin uskollisesti kun sitä paimennettiinkin ja niin heikoksi ja veltostuneeksi elostelijaksi kun se alinomaisen hemmottelun vuoksi oli käynytkin. Harvoin lellitelty kissa suvaitsi vain niin ensi silmänräpäyksessä totella kutsua. Varsinkin iltasin, maatapanon aikaan, kuului rouvan hentomielinen, kimeä ja maklakoiva ääni, joka tällöin sai ikäänkuin lempeänloukatun sävyn, kiiriskelevän hiljaa ja etsien pitkin talon nurkkia ja porttipieliä. Mutta rouva oli sokea lemmikkinsä oikuille. Jenny oli tottelevaisin ja parhaiten kasvatettu kissa auringon alla.

— Tietääköhän Jenny-parka... voi, voi, kyllä hän varmaan tietää, että nyt aiotaan vangita hänet ja että rukka, saa olla kauan, koko pitkän matkan, pimeässä korissa näkemättä Jumalan kaunista päivää. Mutta minäpä panen kerma-astian ja pihvipaistin koriin, ettei Jennyn tule siellä ikävä...

Niin puheli rouva Leppänen luottavaisena, pitäen kädessään suurta kyökkikoria, johon aikoi Jennyn matkan ajaksi pistää.

Talonmiehen vaimo naurahti hyväntahtoisesti:

— Onko Jenny hukkunut?

— Voi, ettekö te ole nähnyt sitä? Minnekähän se on joutunut? Jenny, Jenny, Jenny... Mirri, mirrii... Hoo... oi... Mirri... mirrii... miirri... Katsokaas, kuinka viisas eläin se on, kun ei tule... Ei tule, kun tietää kiinni kopattavan ja muualle vietävän... Eilen jo hankittiin tässä lähtöä... Ei sitä luulisi montaa ihmistäkään noin viisasta olevan... Voi Jenny, Jenny kulta, kun kiusaat minua, etkä tule... Enhän minä raaskisikaan, mutta kun täytyy... huivin vielä sidon tuohon ympärille, jott'ei se näe sieltä mitään... Ett'ei karkaa maalta, nähkääs... Tulee vielä tänne kaupunkiin ja kuolee nälkään, ei meidän isä sitä osaa ruokkia.

— Niin kai, niin kai... eipä suinkaan. Kyllä sillä kissalla on hyvät päivät, mairitteli talonmiehen vaimo, joka joskus sai kahdeksalle lapselleen rouvalta lihanpalasia, kun ei Jenny jaksanut kaikkia syödä tai sattui olemaan ylensyömisestä tai hemmoittelemisesta ja makeisista kipeä ja oli tullut ostetuksi liikaa lihanpuolta.

— Jenny onkin minun ainoa huvini.

— Niin, niin, kun ei ole lapsia. Toista se on meikäläisten.

— Jenny parka on vaan niin kivulloinen ja hermostunut. Sitävarten se on niin laihakin, vaikka olen koettanut parastani. Ja alinomainen väsymys sitä vaivaa... ihan silmät harmaina nousee välistä aamuisin vuoteeltaan eikä jaksa edes haistaakkaan aamukermaansa...

— No jo minä olen monasti sanonut, että mikä se tuota Leppäsen Jennyä vaivaa, kun tuossa nuo kulkukissatkin, joita meidän lapset tuppaavat hyysäämään vaikka kuinka kieltäisi — eikö sitä ole meillä muutenkin ruoanmenoja — ja hännästä vetelemään... niin ovat niin kookkaan ja raavaan näköisiä, että... Ja Jenny pysyy niin heikkona...

— Ja minä kun en tiedä, mitä sille oikein tääräisin... Pelkään sen monasti ihan kuolevan. Se on raukka, niin hentoa sorttia...

— Voi, voi, rouva kulta, eipä kuole siltä, joka toivoo. Minä kyllä antaisin parikin mennä, lapsia nimittäin. Joutaisihan niitä siitä. Mutta "ei se kuole, joka kiusalla elää." Terveitä ovat kuin hongastukit. Tenavat!

— Jaa jaa niin se on... Jenny on minulle rakkaampi kuin oma lapsi... rakkaampi kuin oma lapsi...

Rouva Leppäsen ääni värähti.

— Tässä kun toimittivat minulle yhden neidin asumaan. Sanoivat: ota nyt, ota, kun ei teillä lapsiakaan ole... Ota nyt edes asuinkumppani hauskuudeksesi... Ja minä hullu menin ja otin. Saivat houkutelluksi... Mutta oikein minä sitä pelkäsin. Se vain tukkaansa käherteli kaiket aamut ja laulaa lollotteli sellaisia maallisia lauluja, mitä lienevät olleet, "tuoll' on mun kultani"... "tuomet on rannalla"... Kuka niitä kaikkia muistaakaan, käskipä niitä mieleensä painaa... Liekö se ollut edes oikea ihminenkään... Minä oikein ajattelin siitä jo, että... Matkalla sen sanoivat olevan ja vähän rahoja sillä... Köyhä tyttö... niin käskivät ottamaan... että tyttökin saa muka halvemman asunnon, kun ne hotellit on niin kalliita... Mutta niinä kahtena yönä kun se meillä oli, en minä itkemästä lakannut enkä valvomasta. Mieheni luuli minun tulevan ihan hulluksi. Ja pois sen täytyi se käskeä. Jenny-parka oli minun ainoa lohdutukseni, kun miehenikin oli myöhään illalla virka-asioillaan. Minä nojasin päätäni sen puhtoseen turkkiin — niin puhtonen kun se onkin, joka päivä minä sen paataan — ja itkin. Ja Jenny hyrräsi. Jenny raukka... Sekin oli silloin ihan kuin murheellinen, niinkuin olisi ymmärtänyt kaikki... Mutta sittenkös me leikiteltiin yhdessä kun sain sen naisen pois. Isäkin oli sitten niin mielissään... Oho... hoo jaa...

— Vai niin, hyvänen aika, puhui talonmiehen vaimo osaaottavasti.

— Niin... Enkä minä suinkaan niitä lapsiakaan tahtoisi. Täytyyhän ne ottaa, kun kenen osalle sattuu... Mutta Herraa minä kiitän, ett'ei itselläni ole... Sielläpä ovat taivaassa tallella ne, mitä ehk'en olisi ollut minun osalleni luotuna... Semmoinen vaiva kuin niistä on ja vaimoihminen vain itsensä runtelee rikki niiden tähden... Enkös minä olekkin hyvin säilynyt teidänkin mielestänne?

— Niinhän rouva on kuin nuori tyttö.

— Niin ne kaikki sanovat. Minä stryykään ja stärkkään herrasväelle, niinkuin Aallunska tietää. Kartiiniparista saa markan ja enemmänkin, kummosetka ovatkin, ja niitä tekee moniaita päivässä, kun vain työtä piisaa. Lapset olisivat vain tiellä ja haittana. Mutta Jenny kehrää sillä aikaa vuoteessaan ja käy vain silloin tällöin maistelemassa kermaansa. Ja ai, minkä näköinen sitä ihminen olisikaan, kun siinä vielä olisi lapsia...

Voi, voi, täytyykö minun nyt telefuneerata miehelleni, ett'emme pääsekään lähtemään ja että muutto täytyy lykätä kokonaan toiseen päivään, kun sitä Jennyä ei kuulu... Minä hullu kun laskin sitä tänään ollenkaan pihalle...

Kulta, rakas Jenny, tule nyt... Kesäasunnolle mennään... niin...

Jenny, Jennyy...