Part 2

JUUDIT. Ja te tahdotte kytkeä hänet puoluepilttuuseen.

KONTIALA. Jos runoilija ei kuulukaan puolueelle, kuuluu hän ainakin isänmaalle.

JUUDIT. Runoilija kuuluu ihmiskunnalle.

KONTIALA. (Jyrkästi.) Hyvä. Mutta ottakaa huomioon, että nykymaailman aikana eivät kaikki, jotka kantavat ihmisen nimeä, ole ihmisiä. Katsokaa bolshevikkeja! Murhaajia, ryöväreitä, elukoita, mielipuolia, villipetoja he ovat. Ja heitä vastaan on ihmiskunnan hyväntekijöillä vain yksi keino: ase.

JUUDIT. Ihmiskunnan hyväntekijöitä eivät ole murhamiehet, vaan lääkärit, ja lääkärin tunnuslause on: parantaa, ei tappaa.

KONTIALA. Toinen puoli ihmiskuntaa on kuolemaan tuomittu, perikadon oma.

JUUDIT. Kun toinen puoli ihmiskuntaa on sokeudessaan syössyt sen perikatoon! Eivätkö heidän silmänsä siis milloinkaan aukene näkemään, että tuo toinen puoli riutuu leivän, ilman, auringon, onnen, vapauden puutteessa, liiallisen työn uhrina, kurjuudessa, jonka toisen puolen ylellisyys ja itsekkäisyys on aiheuttanut. Se on hoippunut nälkäkuoleman partaalla vuosisatoja, polvesta polveen, ja he ihmettelevät, että se kapinoi, että sillä on liian kiire tulla onnelliseksi, että se hätäilee. Ihmettelevät, että se ei äänestä olevien olojen puolesta tässä mallikelpoisessa yhteiskunnassa, yhteiskuntaa säilyttävien ainesten kanssa. Ihmettelevät sitä, että jotkut ovat saaneet päähänsä niin vallankumouksellisia oppeja, ettei muka enää saisi tappaa... Ihmiset ovat sokeita, mutta miksi on heidät sokaistu? Miksi puhutaan ja kirjoitetaan kunnian kentistä, kunniamerkeistä, sankareista, miksi puetetaan sota loistavaan pukuun ja naamiaishelyihin, miksi säestetään sitä soitolla ja laululla ja runolla? Pois kaikki kaunis valhe! Sota on teurastusta ja sotilaat pyöveleitä. Ja ihmisillä on oikeus elää! Ja — olla tappamatta!

KONTIALA. (Ivallisesti.) Siis _Fiat justitia, pereat mundus_! (Viimeisten repliikkien aikana ovat Juudit ja Kontiala kiihtyneinä nousseet ja siirtyneet pois pöydän ympäriltä. Petra ja Niina istuvat, Petra katsellen Juuditia, mutta ikäänkuin ei kuulisi koko keskustelua, Niina vähän levottomasti silmäillen läsnäolijoita.)

NIINA. Heretkää jo, hyvät ystävät! Tuosta voi tulla aivan hulluksi.

VII kohtaus.

MUMMU. (Kurkistaa arasti ovelta, astuu sitten muutaman askeleen Niinaan päin tehden merkkejä.) Rouva! Virva siellä kyselee rouvaa ja pyysi minua käymään sanomassa...

NIINA. (Nousten.) Niin todellakin. Unohdin aivan, että minun piti lähteä Virvan kanssa ompelijattarelle...

MUMMU. (Vetää Niinan syrjään, kuiskaten salaperäisesti.) Rouva, kuulkaa, kun se oli taas Virva sen pojan kanssa.

NIINA. Minkä pojan?

MUMMU. No sen Sannin Matin. Pisti puutarhassa pienen paketin sille käteen. Näin sen omin silmin ja sanon sen rouvalle vain sen vuoksi, ettei rouva luulisi vielä minun kulettavan talosta pois tavaraa. Viaton minä siihen olen, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vaikka onkin niin köyhää ja vaivaista tuo suku. Mitäs minulla olisi antamista, jolla ei ole mitään. Sanon sen Sannillekin aina, kun tulee, ja ihan sydäntä lekottaa, kun se siihen tulla kuukertaa. »Tulin Mummua katsomaan», sanoo. »Mitäs Mummussa on katsomista», sanon minä. »Ei mitään. Ja mitäs tänne tulet ihmisiä häpäisemään?» Luullaan vielä minun hyysäävän häntä. Hävetä saa silmänsä täyteen tuon kurjan tähden. Ei ole meidän suvussa ennen ollut vaimonpuolta, jolla olisi ollut tahra papinkirjassa, ei ole. Luullaan vielä minun sille ruokaa holvaavan...

NIINA. (Taputtaen Mummua ja vieden hänet pois kerallaan.) Mitäs Mummu nyt turhia! Antaa Sannin vaan käydä tervehtimässä ja pojan myös... (Menevät.)

VIII kohtaus.

KONTIALA. (Vähän virallisesti.) Niin, kuinka se on sen runon laita?

PETRA. (Kuin heräten.) Ei ole vielä valmis. Onhan tässä aikaa...

KONTIALA. (Pisteliäästi.) Eipä liikoja. Mutta onhan sinulla nyt selvillä sotajoukosta sekä totuus että valhe (Käyden taas leikilliseksi.) Ja jos minä saan lausua joitakin toivomuksia, niin pyytäisin sinua pysymään kauniin valheen kannalla. Hyvästi, neiti Juudit! (Petralle.) Vielä ystävän neuvo: varo kauniita naisia, kaunista kälyä erittäin. Muista tarinaa Juuditista ja Holoferneesta! (Kumartaa, lähtee.)

IX kohtaus.

PETRA. (Kuin itsekseen.) Jumalan kiitos, että menivät vihdoin. (Katsoo Juuditiin. Hetken vaitiolo. Muuttuneella äänellä.) Juudit!... Oletko se todellakin sinä! Vai onko se sinun haamusi?

JUUDIT. (Hiljaa, kaukaisesti.) Minä luulen, että se on minun haamuni...

PETRA. Miten kaikki elämässä käy toisin kuin mitä kuvittelee. Kymmenen pitkää vuotta olen sinua odottanut takaisin tulevaksi, joka päivä, joka hetki. Ja minä kuvittelin, että kun se hetki koittaa, niin silloin on suuri juhla kahdella ihmisellä maan päällä, korkea ja hiljainen kuin kohtalon täytymys, vaikka he kohtaisivat toisensa keskellä hälisevää katua. Ja nyt olet ollut täällä jo viikon päivät, minun luonani, enkä ole saanut sinua edes kahden kesken tavata. Äsken sinun läsnäolosi aivan salpasi suuni, en voinut ottaa osaa keskusteluun, en kuullut edes mistä oli puhe. Minä kuuntelin vain sinun äänesi sointua, joka oli kuin helkähdys autuaammilta ajoilta; minä katselin vain sinun tummien silmiesi syviin kaivoihin, jotka heijastelivat minulle nuoruuteni taivaan tähtiä, ja kyselin itseltäni: onko, onko hän todellakin minun Juuditini?...

JUUDIT. Et saa, et saa puhua noin, Johannes. Minä en ole sinun Juuditisi, sen tiedät.

PETRA. (Uneksivasti.) Sinä olit kuitenkin kerran...

JUUDIT. Mitä entisistä! Ne on unohdettu...

PETRA. Se ei ole totta, Juudit. Sinä et ole voinut unohtaa. Tai olet unohtanut kaiken sen pahan, järjettömän, ohimenevän ja epäoleellisen, joka meidät erotti, kuten minä, ja muistat vain sen suuren, hyvän, sen ihanan henkiheimolaisuuden, joka meidät yhdisti ja yhdistää vieläkin...

JUUDIT. (Päätään pudistaen.) Kaikki erottaa meitä nyt. Me kuulumme eri maailmoihin.

PETRA. Vaikka tähdestä tähteen kutoo sillan rakkaus!

JUUDIT. Miten sinä puhut! Minä en rakasta sinua...

PETRA. (Hiljaa.) Muistatko, Juudit, kerran kuvittelimme rakkautta, joka kestäisi iankaikkisesta iankaikkisuuteen. Mihin kadotit sen rakkauden?

JUUDIT. (Kaukaisesti.) Sille rakkaudelle kävi huonosti. Se muuttui vihaksi, sitten halveksinnaksi, sitten suruksi ja anteeksiannoksi, vihdoin unohdukseksi...

PETRA. Ei, sinä et ole voinut unohtaa. Sinäkin olet kärsinyt kuten minä, minä näen sen silmistäsi, huuliesi kaarteesta, kuulen sen äänesi soinnista ... Ja kärsimys se pitää muistia vireillä...

JUUDIT. Minä en kärsi enää...

PETRA. Mutta et ole onnellinenkaan — niinkuin olisit voinut olla...

JUUDIT. Olen nyt toisella tavalla onnellinen... minulla on työni...

PETRA. Mitä on elämä ilman rakkautta!

JUUDIT. Minä rakastan nyt kaikkia ihmisiä. Niin on minun sydämeni laajentunut — sinun jälkeesi. Sinä surmasit minussa naisen, mutta teit minusta ihmisen.

PETRA. Ja minun sydämeeni ei mahdu ketään muuta kuin sinä, Juudit. Niin sulkeutui se suruunsa, silloin kun sinä minut hylkäsit. Sitä samaa saavuttamatonta rakkautta se on siitä asti kaihonnut ja ikävöinyt, sitä ihanteen täyttymystä... Sinä murskasit minun elämäni onnen, mutta teit minusta runoilijan...

JUUDIT. Sekin on onni...

PETRA. On, jos kuviteltu onni on onnea. Tai ehkä se onkin ainoa todellinen!

JUUDIT. Ainakin sinulle. Tuo mitä sanoit, on runoilijan uskontunnustus. Sinä et milloinkaan ole kestänyt todellisuutta. Sinä olet kuvittelija, haaveilija. Kun sen opin ymmärtämään, opin myös antamaan paljon anteeksi ja alistumaan kohtaloon... Ei voinut käydä toisin... Ja sinä olet sama vielä. Sinuun ei voi luottaa...

PETRA (Keskeyttäen.) Entä sinuun sitten! Sinusta ei voi olla turvallinen, sinua ei koskaan kokonaan omista. Sinä olet liian rauhallinen, liian itsenäinen. Sinä olet aina nuori ja kaunis ja voimakas. Sinulla ei ole kuihtumusta! Olet aina lähtövalmis. — Ja rakkaudessa, siinä on jotakin orjuuttavaa, jotakin heikkoa, jotakin paikalleen näännyttävää...

JUUDIT. Sinua ei voi ottaa toden kannalta. Ellen sitä tietäisi, niin luuletko, että näin tyynenä kuuntelisin rakkauden kuvitelmiasi — sinun omassa kodissasi, oman vaimosi vieraana...

PETRA. (Katkerasti.) Omassa kodissani! Miten sinä olet sokea, Juudit! Onko tämä minun kotini! Minulla on täällä huone, yösija, ruokapaikka, palvelus, mutta ei kotia! Minulla on rouva, emännöitsijä, salongin pitäjätär, asunto-osakas, mitä hyvänsä, mutta ei vaimoa, ei sellaista, joksi minä häntä kuvittelen, joka olisi yht'aikaa työtoveri ja rakastajatar, äiti ja sisar, runotar ja innoittaja, ruoskija ja palkitsija, omantunnon vaiva ja parantaja, purje ja ankkuri, ja jollainen sinä olisit voinut olla, jos olisit tahtonut. Minulla ei ole muuta omaista maailmassa kuin sinä, Juudit. Siellä missä sinä olet, siellä on minun kotini. Muuten olen orpo ja juureton. Sinä olet minun isänmaani ja ihmiskuntani! — Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain muodon vuoksi, paremman puutteessa, oljenkorsi, johon tartuin kiinni, kun sinä pudotit minut käsivarsiltasi syvyyteen. Aloin uida ilman muuta päämäärää kuin pysyä pinnalla, ei upota.. (Vaitiolo.) Näet, kuinka olen rehellinen sinulle...

JUUDIT. On ihmisiä, jotka ovat rehellisimpiä silloin, kun he pettävät itseään ja muita, uskollisia itselleen silloin, kun he ovat uskottomia toisille, ja sinä olet yksi niistä. Et vieläkään ole kypsä katsomaan totuutta suoraan silmiin.

PETRA. Mitä totuutta?

JUUDIT. Sitä, joka erotti meidät (Ottaa kirjan hyllyltä.)

PETRA. Yhä vieläkin sinä siis muistelet minun syytäni. Kyseenalaista muuten on, erottiko meidät minun pieni eroottinen erehdykseni vai eikö pikemminkin sinun suuri lemmetön anteeksiantamattomuutesi...

JUUDIT. (Istuutuen.) Minua ei vieroittanut sinusta tuo sinun »pieni eroottinen erehdyksesi», joksi sitä nimität. Se koski minuun kylläkin, rikkoi jotakin... sillä olin kuvitellut meidän suhteemme niin ehjäksi ja ylpeäksi, niin täydelliseksi, niin voittoisaksi, kaikesta sovinnaisuudesta riippumattomaksi, kaikki ne korkeat lait täyttäväksi, joita ihmissuhteet eivät tavallisesti täytä... Mutta se, se ei minua sinusta erottanut. Minä olisin jaksanut kärsiä ja rakastaa umpeen sen haavan...

PETRA. Mutta Jumalan nimessä, mikä meidän väliimme sitten tuli?

JUUDIT. (Selailee kirjaa.) Sinä et todellakaan sitä tiedä? Luulin että tietäisit sen, vaikka emme koskaan siitä puhuneet... Ja nyt! Miksi kaivella vanhoja asioita! Ne ovat jo niin äärettömän kaukana, tuolla jossakin taivaanrannalla... ja mikään ei muutu enää...

PETRA. Minä rukoilen sinua, Juudit, puhu kaikki, mitä olet kantanut sydämelläsi. Me olemme velkapäät toisillemme totuuden tänä lyhyenä yhdessäolon silmänräpäyksenä, joka niin ilkamoivasti meitä aina välttää... Puhu, kauniin entisyytemme nimessä. Hetki on vakava...

JUUDIT. Kerran _oli_ vakava hetki, ja sitä sinä et kestänyt. Sillä hetkellä sinä aloit leikkiä...

PETRA. Kautta taivaan, Juudit, minä en ole milloinkaan leikkinyt sinun kanssasi.

JUUDIT. Sitä en ole väittänytkään, sinä leikit toisen kanssa...

PETRA. Ainoa vakava asia maailmassa on minulle ollut Juudit. Ja kun se otettiin minulta pois ... No niin, sitten minä opin leikkimään kaikella ja kaikilla... Mikä minun auttoi. Joku _modus vivendi_ minun täytyi saada. Enhän minä mikään ihmisvihaaja ollut luonteeltani. Maailmassa on vain yksi Juudit, mutta paljon hyviä ihmisiä. Olen koettanut tulla toimeen heidän kanssaan. Viattomia he olivat minun onnettomuuteeni. Olisiko heidän kaikkien pitänyt kärsiä sen vuoksi, että minä en saanut Juuditia! Olen näytellyt onnellista, huomaavaista, rakastunuttakin...

JUUDIT. Samaan aikaan, jolloin meidän suuri rakkautemme kamppaili olemassaolostaan, koetit sinä haihduttaa ikävääsi leikkimällä pienellä lapsen sydämellä. Se ei ollut arvokas tapa kestää rakkauden koettelemuksia. Ja Niinaa kohtaan se oli halpamainen teko. Siitä se halveksinnan myrkky, joka tappoi minussa rakkauden.

PETRA. Mutta kaiken tuon tein vain sinun tähtesi, herättääkseni sinussa mustasukkaisuutta, puhaltaakseni uutta liekkiä rakkauteesi, näyttääkseni, että kelpaan minä sentään muillekin...

JUUDIT. Sitä ala-arvoisempaa oli menettelysi. Ja miten huonosti sinä tunsit minut, miten kehnoksi sinä arvioit suhteemme. Minä en voi olla mustasukkainen, minä en kilpaile, minä väistyn...

PETRA. Sinulla ei ole eikä voi olla kilpailijaa minun sydämessäni. Sen tiedän minä ja sen tiedät sinä. Mutta olin rakkauden hulluuden sokaisema silloin. Etkö ole kuullut sitä, että kun Kohtalo astuu alas ihmisen luo, lyö se hänet sokeudella! Niin muutuit sinä minun kohtalokseni, Juudit! Kaikki, kaikki tämä on sinun työtäsi! Ja mikäli siinä on minun syytäni, niin olenhan saanut siitä maksaa sovitusta kärsimykselläni...

JUUDIT. (Nousten.) Niina on viaton. Pitääkö hänenkin kärsiä? (Panee kirjan paikoilleen.)

PETRA. Niina ei kärsi. Olen tehnyt kaikkeni säästääkseni hänet kärsimyksiltä. Hänellä on kaikki, mitä hänen pieni porvarissydämensä tarvitsee...

JUUDIT. Niinkö luulet?

PETRA. Minähän sovitin leikkini. Minähän nain hänet!

JUUDIT. Riittääkö se?

PETRA. Hänen suurin ilonsa on palvella ja hoitaa minua, ja minä koetan parhaani mukaan sietää tätä holhoamista, tätä ansari-ilmastoa, joka on tukahduttaa minut ja josta hän nauttii, koska hän luulee sitä minulle terveelliseksi. Hän rakastaa minua...

JUUDIT. Mutta sinä et ansaitse hänen rakkauttaan, jonka olet arpapelissä voittanut.

PETRA. Tietysti en. Mutta voiko rakkautta koskaan ansaita? Ei! Rahaa voi ansaita, kunniaa ja mainetta voi ansaita, ystävyydenkin voi ansaita, mutta rakkaus, paras kaikesta, on ansioin saavuttamaton. Se on kohtalo, se on onnen kevytkenkäinen jumalatar, joka pelkästä oikusta kääntää selkänsä tai hymyää. Jos sen voisi ansaita, niin minulla olisi nyt sinun rakkautesi, Juudit. Koko elämäni olen hengessä ollut polvillani sinun edessäsi. Kaikki minkä olen rikkonut, olen rikkonut rakkaudesta sinuun, kaikki minkä olen tehnyt, olen tehnyt sen vuoksi, kaikki minkä olen kärsinyt, on ollut Canossan-matkaa sinun anteeksiantamukseesi. Koko runouteni laulaa kaipausta sinuun...

JUUDIT. Kaipaat omaa mielikuvaasi, et minua.

PETRA. Minkä voin sille, että tällä mielikuvalla on sinun armaat piirteesi! (Purskahtaen.) Ah, Juudit, sinä, joka hehkut koko maailmalle, miksi olet minulle kylmä kuin jää, miksi riepotat minun poloista sydäntäni mukanasi maasta maahan etkä kuitenkaan huoli siitä? Sinä joka tahdot vapauttaa koko ihmiskunnan, miksi et vapauta minua! (Tarttuu Juuditin käteen, nyyhkyttäen.) Ah, Juudit, Juudit, kuinka kauan minun pitää sovittaa nuoruuden erehdystäni, etkö koskaan voi antaa minulle anteeksi...?

JUUDIT. Rauhoitu, ystäväni, rauhoitu! Puhellaan järkevästi!

PETRA. (Kiihtyneesti.) Miksi, miksi sinä hylkäsit minut! Sinun kanssasi olisi elämä helppoa. Nyt se painaa kuin vuori, joka taholta. Ja minä olen niin yksin, niin yksin! Armahda minua, auta minua! Vielä ei ole myöhäistä! Ole minun!

JUUDIT. (Hiljaisesti, lempeästi.) Tiedäthän sinä, että sydämeni syvyydessä en ole koskaan sinua hyljännyt. Aina olet ollut ja tulet olemaan ylin ystäväni... Mutta en koskaan voi olla sinun...

PETRA. Et koskaan. En koskaan siis saa onnea?

JUUDIT. (Tempautuen irti tunnelmasta, reipastuttavasti.) Miksi olet aina onnen vaivainen, toisesta riippuvainen? Sellainen rakkaus on orjuutta. Ole vapaa!

PETRA. (Katkerasti.) Vapaa! Tässä ympäristössä, kytkettynä kuin kaleeriorja kaikkeen turhuuteen ja valheeseen! Ja minä olen liian herkkä ja hyvä tuottaakseni mielipahaa ihmisille, joihin olen sidottu kiitollisuuden sitein...

JUUDIT. Sellainen hyvyys on heikkoutta. Ole voimakas!

PETRA. Sinä olet kummallinen nainen, Juudit. Minä melkein pelkään sinua. Mikä on sinusta siis suurempaa kuin hyvyys ja rakkaus?

JUUDIT. Oikeamielisyys, uskollisuus parasta itseään kohtaan...

PETRA. Miten sinä olet epäinhimillinen, sinä, joka kuitenkin ajat ihmisyyden asiaa...

JUUDIT. (Hitaasti.) Miksi pitää inhimillisyyden aina merkitä vain heikkoutta, luonteen likaisuutta, viettien valtaa, miksi ei se voisi myös joskus merkitä puhtautta ja voimaa...

PETRA. Mitä siis vaadit minua tekemään, vanhurskas tuomari?

JUUDIT. Sinä kärsit turhuudesta ja valheesta. Hyvä — jätä se! Minäkin olen ihmetellyt sitä, että niin kauan olet jaksanut elää tällaista perhosen elämää. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sinulla on ollut liian hyvä olla. Ruoskaa sinä olisit tarvinnut Jumalalta ja ihmisiltä.

PETRA. Miten ankara sinä olet!

JUUDIT. Olet tottunut liian lempeihin. Olet antanut toisten kärsiä puolestasi ja sinä olet tehnyt kärsimyksestä vain lauluja. Et koskaan ole raottanut todellisen tuskan ovia, se on ollut sinulle vain nautintoa, mielikuvitusta! Ja sinä olet tehnyt siitä helmiä isoisten pitoihin, et elämänvettä janoon nääntyville (Lyhyt vaitiolo.) Minä olen ulkomailta pitäin mielenkiinnolla seurannut tuotantoasi, iloinnut sen kukkeudesta ja surrut sitä, että se on vain tekokukka, valhetta...

PETRA. (Kiivastuen.) Sanotko sinä runoilemista valehtelemiseksi?

JUUDIT. Sanon. Silloin kun ei ihminen vastaa siitä, mitä runoilija sanoo, silloin kun vapaudenlaulaja alistuu pienen vanhoillisen puolueen orjaksi nykyisenä suurena aikana, tällä historiallisella hetkellä, jolloin luodaan uutta maailmaa ja uutta ihmiskuntaa!

PETRA. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen. Minä olen siinä suhteessa tahtonut säilyttää itsenäisyyteni. Minä kuulun kansaan, minun ei tarvitse olla kansallismielinen, minä olen työmies minäkin enkä tarvitse työtäni varten työväenpuoluetta. Natsionalistit ja sosialistit, mitä minä niistä!

JUUDIT. Mikä sinua siis sitoo Kontialaan ja Kontialan lehteen ja yhtiöön?

PETRA. Pelkät käytännölliset seikat. Ne kannattavat minua enkä minä niitä. Saan kirjoittaa mitä tahdon. Olen ollut kuin lapsi heidän hoidossaan.

JUUDIT. Olisi aika jo heittää pois lapsenkengät. Pieni ryhmä on liian yksipuolisesti saanut nauttia sinun henkesi hedelmistä. Ja sydämensä syvyydessä he eivät niistä suuriakaan välitä. Heidän kunnioituksensa ei ole todellista, sentähden se ei tyydytä sinua. Riko rajat, loista tulenpatsaana niille, jotka käyvät pimeässä, ja'a rikkautta sinne, missä köyhyys ahdistaa, kauneutta sinne, missä elämän rumuus uhkaa päästä voittajaksi... Minä olen pyytänyt sinulta avustusta sosialistiselle järjestölle. Se olisi jo pieni askel sinnepäin. Suostutko?

PETRA. (Hajamielisesti.) Tietysti, tietysti...

JUUDIT. Sinä pelkäät?

PETRA. (Puristaa Juuditin kättä, raskaasti.) Minä pelkään ainoastaan kadottaa sinut...

JUUDIT. Sillä taistelutantereella tapaat minut aina. Vanha henkiystävyytemme voi vielä elpyä eloon...

PETRA. (Synkästi.) Minusta tuntuu välistä, ettei oikeastaan kannata tehdä mitään (Kuin itsekseen.) Runoileminenkin on erehdystä, heikkoutta, valhetta... Ei kannata elää...

X kohtaus.

VIRVA. (Astuu sisään iloisesti, intomielisesti.) Isä, isä! (Huomaa Juuditin, niiaa hieman.) Arvatkaapas mistä minä tulen! Työväen lausuntokursseilta. Siellä lausutaan sinun runojasi, isä. Minä kuulin siitä Matilta... Niin, Sannin Matilta... häneltä, joka on kirjanpainaja! Hän kävi äsken täällä. Ja ajatelkaas, kuinka hullunkurista! Äiti luuli minun kulettavan hänelle leipää puutarhan portin taakse, niinkuin kerjäläiselle. Matti ei olekaan mikään kerjäläinen, hän on ihana poika! Niinkuin sankari. Hengen leipää hän halusi, ja minä lainasin hänelle sinun runojasi, isä... Ja kun ei ompelija ollut kotona, päätin minäkin pujahtaa noille lausuntokursseille. Millaisella innolla he lukivat ja lausuivat, ja miten heidän silmänsä loistivat! Ja miten tavattomasti he kaikki ihailevat sinua, isä. He sanoivat, että sinä olet tämän ajan, niin, koko maailman suurin runoilija! Että sinä ymmärrät heidät paremmin kuin he itse! He ovat oikeita ihmisiä. Aivan toista kuin kaikki nuo sammakkosilmäiset Kontialat ja karamelliposkiset Akselit, joita meillä käy. — Minä olen vallan kuin uusi ihminen, kuin nuoruuden lähteessä kastettu. Tunsin itseni tänä aamuna niin vanhaksi kuin Metusalem. Minä olen niin ylpeä sinusta, isä, ja minäkin rakastan ja ihailen sinua niin, niin, niin äärettömästi! (Kaulaa isäänsä äkkiä ja juoksee pois.)

JUUDIT. (Katsoo hänen jälkeensä, Petran puoleen kääntyen.) Näetkös nyt, Johannes! Katso nuorisoa! Katso tulevaisuuden kansaa! _Sinun_ juuri kannattaa elää!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin I:ssä näytöksessä. Keskiyö. Pimeä. Takkavalkea riutuu uunissa. Niina istuu nojatuolissa sen edessä, pää käsien varassa, liikkumattomana, vain silloin tällöin kohentaen hiiliä. Eteisen ovi aukenee ja sisään astuu Mummu, valkoiset hapset harrillaan, kynttiläntuikku toisessa kädessä, pelästynyt, harhaileva ilme silmissään.

I kohtaus.

MUMMU. (Huokaillen ja itsekseen höpisten.) Ei siellä ketään ollutkaan, korvat vain haarovat... Voi hyvä Jumala sentään! Kun korjaisi edes pois...

NIINA. (Kääntyen, teennäisen reippaasti.) Mitä se Mummu kummittelee keskellä yötä? Miks'ette nuku? Mikäs teillä nyt on?

MUMMU. (Salaperäisesti.) Mikäkö on? Mikäs rouvalla sitten on? Täällä vain kuukuilee itsekseen pimeässä. Ylhäällä istuu yökaudet, yökaudet... Jaa-a, kyllä siinäkin kohdassa on kärsimistä. Kyllä Mummu tietää, vaikka ei luulla. Kyllä Mummu näkee, vaikka on sokeakin. Voi hyvä Jumala tätä elämää! Ei tämä ole hyvän edellä. Ei ole tässä talossa kaikki asiat niinkuin olla pitäisi. Taaskin rouva siinä yksinään. Jaa— jaa. Ei taida herra olla kotona — jaa jaa, hoh hoh.

NIINA. (Hieman kärsimättömänä katkaisten.) Voi voi Mummu, älkää nyt taas kuvatelko joutavia. Minä tässä vain tätä uunia kiinni pannakseni... Ja tietäähän Mummu, että Johanneksella on sellaisia toimia, jotka vaativat olemaan myöhään ulkona...

MUMMU. Niinhän ne nykymaailman aikana... ne kirjatohtuorit ja muut... Kunhan vaan ei tuotaisi vielä raudoissa kotiin, niinkuin isäänsä, Kalle-vainaata. Ei se Johanneskaan syle lasiin ... Isäin pahat teot etsiskellään lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen... Rautoihin tai lautoihin täällä vielä joku joutuu. Sanokaa minun sanoneeni. Sellaiset merkit on korvissani joka yö, aivan kuin silloin, kun Kalle-vainaata vietiin...

NIINA. Älkää, Mummu, älkää nyt aina noita entisiä muistelko... Nuoruutenne aikaisia asioita. Eihän tässä kukaan rautoihin tule. Ihan kaamoittaa tuollainen...

MUMMU. (Vähän täsmällisemmin, ikäänkuin heräten jokapäiväiseen elämään.) Vähänkös niitä on rautoihin lyöty nykyään. Se Sanninkin vanhin poika, missä virunee. Sekin se Sanni tekee sydämen niin raskaaksi. Ei se ole helppoa köyhän ihmisen elämä. Koskee niin, kun se sentään on oma lapsi, tässä sydämen alla kasvanut. Vaikka se onkin sellainen. Ja lapsia latoo tien oheen. Isäänsä tulee. Minun sukuni on kunniallinen suku. Hävettää, että on senkin kurjan maailmaan saattanut. (Salamyhkäisesti, ääntään alentaen.) Kävi se tänäänkin tuolla oven suussa seisoskelemassa. Mitäs minulla olisi ollut antamista, kun itsekin olen toisten armoilla. Enkä minä vierasta tavaraa toki rupea hävittämään. (Niina tekee tuskastuneen ja kyllästyneen eleen.) Häviää se tällä menolla muutenkin. Voi sitä Johannesta! Ei syle lasiin sekään.. (Kuin joltakin olemattomalta kysyen.) Ei ole tainnut isäntä vieläkään tulla kotiin?

NIINA. (On noussut seisomaan, kääntynyt selin Mummuun, äärettömän kiusaantuneen näköisenä. Puoliääneen.) Aina tuota samaa jankutusta. Eihän sitä mikään jaksa kuulla.

II kohtaus.

VIRVA. (On yöpuvussaan hiipinyt kummankaan huomaamatta parvekkeelta alas, lyö käsivartensa Mummun ympärille. Vallattomasti, lapsekkaasti.) Mummu, mörkö tulee!

MUMMU. (Hätkähtää ensin, vaipuu sitten tuolille istualleen ja laskee kynttilän kädestään pöydälle.) Huh, kuinka säikähdinkin. Voi tuota siunattua lasta, tuota Herran terttua.

NIINA. No mutta lapsi. Mikä sinun on? Miksi et nuku sinäkään? Kaikki tänä yönä hiipivät ja kummittelevat.

VIRVA. (Hämillään.) Katsos, äiti, en saanut unta. On niin — — niin kuuma. Ja kuu paistoi ikkunasta ihan vuoteeseen.

NIINA. No, miks'et vetänyt uutimia alas?

VIRVA. (Kujeellisesti.) Se ehti paistaa, ennenkuin minä ehdin vetää uutimet alas... Ja mieleen tuli paljon ajatuksia... Minä tahtoisin kertoa sinulle (Äkkiä.) Kuule, en minä ole niin paha, kuin mitä sinä luulet... (Kuiskaten, leikillisesti.) Ja tiedätkö mitä, äiti, minä olen rakastunut.

NIINA. Niin, Akseliin taas, kyllähän minä tiedän.

VIRVA. Akseliin. Hui hai. Ei (Koomillisella paatoksella.) Minulla on uusi kevät ja uusi rakkaus!

NIINA (Hymyillen.) Ja kestää taas päivän, pari. Voi sinua, pikku tuulihattu. Kyllähän sinut tunnetaan.

VIRVA. Siinäpä se juuri on, äiti, että sinä et tunne minua ollenkaan. Minä haluaisin juuri tutustuttaa sinut itseeni.

NIINA. (Äidillisesti.) Näin keskellä yötä, hupakko (Naurahtaen.) Onhan meillä aikaa tutustella huomennakin ja sitten...

VIRVA. (Surullisesti.) Huomenna on toista. Minä olen silloin toinen ja sinä olet toinen, emmekä me koskaan löydä toisiamme...

NIINA. No, no, rakas lapsi. Heitä pois kaikki sellaiset mietteet ja käy nukkumaan (Sulkee uunin.) Kas noin, nyt olen sulkenut uunin ja menen nukkumaan (Herttaisesti.) Tehkää te molemmat lapset samoin. (Virvalle sivuun.) Hoida Mummu huoneeseensa. Hän on taas tapansa mukaan rauhaton, kulkee ovissa ja muistelee kaikkia vanhoja asioitaan. Sinä olet ainoa, joka silloin osaat viihdyttää häntä ja jota hän tottelee. Ja sitten — muistakin — nopeasti nukkumaan. Huomenna puhelemme enemmän. Hyvää yötä, lapsi. Hyvää yötä, Mummu. Virva. Hyvää yötä.

MUMMU. (Yht'aikaa.) Jumal'antakoon.

(Niina poistuu oikealle.)

III kohtaus.

VIRVA. (Silittelee Mummun hiuksia.) No, pikku Mummu, mitä meille nyt oikein kuuluu? Onko Mummu pikkuinen taas murheellinen ja muistelee kaikkia niitä muinaisia?

MUMMU. (Huojutellen vartaloaan.) Muinaista ja nykyisiä. Jo sitä on ehtinyt tällä iällä karttua muistelemisia. Mutta kukas niistä Mummun murheista välittää (Itkunsekaisella heltymyksellä.) Voi voi tuota kulta-lasta! Jos ei Virvaa olisi, niin mikä minut perisi tässä talossa. Kaikkien jaloissa olen. Ja niin olen outo kaikille, omalle lapsellenikin. Lieneekö tuo kymmentä sanaa sanonut minulle tänäkään vuonna. Vaikka vähäpuheinenhan se aina on ollut, Johannes, omissa oloissaan nuhertanut... Ja nyt kun siitä on tullut vielä tuollainen suuri herra, ajatustohtori, mikä lie oikein... Eipä silti. Enhän minä tahdo valittaa. Ei ole valittamista. Hyvä herrahan se on, pappanne. Ei ole yhtään pahaa sanaa elämässään sanonut, vaikka olenkin tällainen oppimaton huppelo. Ei ole maantielle ajanut, ei... Ja leivässä ja vaatteessa on pitänyt ... niinkuin lapsena lupasi... onhan se...

VIRVA. (Istuutuen Mummun viereen.) Miten lupasi? Kertokaa, rakas Mummu. Mummu (Naurahtaa hyvillä mielin.) Onhan Virva sen asian jo ennenkin kuullut. Kun se, näes, pappanne, silloin pienenä aina rakenteli niitä myllyjä sinne torpan taa metsäpuroihin ja sanoi, että sitä varten minä niitä sinne rakentelen, jotta, kun tulen suureksi, niillä äidille jauhoja jauhatan. Niin se silloin entueli, pienenä ressuna. Ja toteen on käynyt kaikki. Ei ole leipää kieltänyt, eikä ole jauho loppunut hänen myllystään, Jumalan kiitos. Kunhan vain eteenkinpäin riittäisi (Huokaa.) Hohhoo — jaa. Mitäs niistä lapselle kaikkia kertoo... Riittäähän se, kun Jumala suo. Leivässä on pitänyt. Ja mitäs siitä muustakaan enää vanhalle, kun ei jaksa enää työtäkään tehdä...

VIRVA. (Mairitellen.) Mummu-pikkuinen. Kuulkaas, eikö teidän sentään joskus tee mieli jotain muutakin?

MUMMU. Onhan minulla kaikki ruumiilliset tarpeet, Jumalan kiitos. Sielun laita on kyllä huonosti. Mutta ehkä taivaallinen isä suuressa armossaan minuakin vaivaista syntistä armahtaa. Korjaa pian pois luokseen täältä ihmisten jaloista (Kuiskuttaen.) Juuri tänä iltana, kun vähän nukahdin, kuulin selvästi kirstun lautoja naulattavan tuolla porstuassa (Viittaa eteiseen.) Omiani ne olivat. Kuolemaa se tietää, vaikka en tohtinut siitä rouvalle mitään virkkaa, hän kun aina niin tuskastuu sellaisesta ja nuhtelee taikauskosta...

VIRVA. Sitä se onkin, Mummu pieni. Te elätte ainakin sadan vuoden vanhaksi, siitä annan vaikka pääni pantiksi. Ja minä tiedän, mikä teiltä puuttuu. Kuulkaas, Mummu! (Veitikkamaisesti, yllättävästi.) Eikö teidän joskus tee mieli — omaa rahaa? Teillä on kaikki mitä elatukseen ja vaatetukseen tarvitsette, mutta ei mitään yksityisiin mielitekoihin. Sen olen pannut merkille. Ja se tekee elämän ikäväksi. Isä ja äiti ovat niin huomaamattomia siinä suhteessa, unohtavat välistä minutkin ilman. He luulevat, että me lapset, joiksi he meitä nimittävät, kasvamme maasta vain itsestämme kuin pensaat. He pitävät meitä kasveina, elätteinä, holhotteina, syytinkiläisinä, epäyksilöinä, puoli-ihmisinä. Se teitäkin vaivaa, Mummu, vaikk'ette tiedä sitä itse. Mutta tästä lähtien minä otan asian hoitooni (Ottaa Mummua kädestä ja luettelee.) Hankin teille ensiksi oman kukkaron ja siihen vähän rahan roskaa, joka ei koskaan lopu... Jolla voitte ostaa itsellenne vaikka uuden virsikirjan ja postillan tai unikirjan tai makeisia — tai Sannille jonkun lahjan — tai vaikka teatteripiletin ja pääsylipun juoksukilpailuihin! (Nauraen.) No mitäs sanot, Mummu-pikkuinen?

MUMMU (Kyynelherkästi.) Herra siunatkoon tuota lasta. Kaikkea se ajatteleekin. Lukee aivan ihmisen ajatuksetkin, niinkuin Herran enkeli. Ei kukaan tässä talossa pidä minun puoltani kuin Virva...

NIINA. (Oven takaa.) Ettekö vieläkään ole nukkumassa? Heti paikalla vuoteeseen molemmat!

VIRVA. (Nousten.) Nyt meidän täytyy pian käydä nukkumaan, muuten äiti suuttuu.

MUMMU. (Nousten.) Hohhoojaa. Ei taida se pappa vieläkään olla kotona. Se Kalle-vainaakin oli sellainen yökyöpeli, ja raudoissa tuotiin kotiin...