Part 2

Alempana vaaran palteella on pari muuta pikku taloa, siinä ne kyhjöttävät aivan vaaran kylkeen painautuneina. Näkeehän sen, ne ovat siinä vain keisarin luvalla, ylempänsä turvissa, koettivat tekeytyä niin pieniksi kuin mahdollista. Eihän se näet sopinut linnan liepeillä, valtaistuimen juurella liikoja levennellä.

Nyt astelee keisari auransa perässä tuolla pienellä kesantopellolla. Vakaasti hän astelee ja hyvin minä arvaan, mitä hän haastelee hevoselleen. Olisipa vain kiikari, niin voisin hyvin eroittaa, mitä tuolla pihamaallakin toimitellaan. Tuo pikkuinen rakennus tuolla hiukan syrjässä, pihakoivujen suojassa, se on kai tyttöjen aitta. Kenties sen ovi on avoinna, kenties istuskelee ruskeasilmä Kaisu siellä kynnyksellä, tekee käsityötään. Neula suihkii sukkelaan, pikku sisaret telmivät ja ilakoivat pihamaalla, Kaisu heitä toruu ja varoittelee työnsä äärestä.

Niin siellä eletään ja aherretaan, keisarin korkeassa kodissa. Mutta hyvästi nyt, Hilpas palasi purjepuineen ja nyt me lähdemme taipaleelle.

IV

Me olemme saaneet kauniit kesäiset ilmat. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, Koitereen sokkeloisten selkien puskupäiset tuulet pysyvät siivolla. Ihania päiviä me Hopeasaaren rannikolla vietämme. Annamme auringon paahtaa käsivarret ruskeiksi, ryntäät kuparinkarvaisiksi. Ja me kuvittelemme olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, sivistyksen ensimäisiä tienraivaajia näillä mailla. Me vasta olemme keksineet raudan siemenen näiden harvaan asuttujen erämaiden järvivesistä ja sitäpä siementä me nyt kokoamme avataksemme ihmiskunnalle uuden uran väkevässä taistelussa alkuperäisen luonnon itsepintaisia voimia vastaan. Tuolta rantavaaroilta kohoilee kaskisavuja, siellä ne avuttomat ihmispoloiset koettavat raivata viljamaita, mutta me tiedämme hyvin, miten vaikeasti se edistyy. He eivät vielä tunne rautaista työkalua, mutta odottakaahan vähän aikaa, kun me olemme koonneet malmia ja takoneet rautaiset työaseet. Silloin me väkevät miehet tulemme teidän luoksenne, annamme takomamme työaseet teidän käsiinne, ja rytisten silloin korpi raivautuu, tuonne siintäville sinisaloille avautuu laajoja viljelysaloja. Ja te siunaatte meitä, tuotte heimonne kauneimmat tyttäret meidän eteemme ja sanotte meille: Valitkaa näistä naiset itsellenne ja asukaa meidän luonamme, sillä paljon hyvää te olette jo meille tehneet ja me tahdomme kaikessa noudattaa teidän viisaita neuvojanne.

Ja me valitsemme teidän tyttäristänne. Ah, tiedänpä, kenen minä puolestani silloin valitsen! Tiedän soman ruskeasilmän, joka on tuleva minun ihanaksi palkinnokseni siitä, että olen näyttänyt tämän harvaan asutun erämaan kansalle tien sivistykseen.

Yhden ehdon me vain vielä asetamme, yhden ankaran perustuslain: Meidän takomaamme rautaista asetta ei saa kukaan käyttää muuhun kuin korven raivaamiseen, uusien viljelysalojen avaamiseen. Jos ken kohottaa sen aseen korpipolulla tai kalavesillä tielleen sattuvaa naapuriaan vastaan, siltä otettakoon pois koti ja omaisuus ja vaimo ja ikuisesti kirottuna painukoon hän yksinään syvimmän korven syliin. Sillä me tahdomme luoda uuden sivistyksen näille maille mairehille, eikä viha ja vaino saa asua tämän onnellisen kansan keskellä, sen kansan keskellä, jolle me olemme etsineet järvien pohjavesistä raudan siemenen, jolle me olemme takoneet käteen ensimäisen rautaisen aseen.

Näin suuria unelmia me haaveilemme lautallamme Hopeasaaren rannikolla, kootessamme kauniina kesäisinä päivinä raudan siementä siitä pitkin salmen rannikkoa kulkevan riuttarivin liepeiltä. On hyvä unohtaa välistä vanha turmeltunut sivistys, kuvitella itsensä uuden sivistysajan aamunkoiton mieheksi. Väkevästi paisuu silloin käsivarsi, terästyy silmän katse. On kuin menneiden sukupolvien raskaat synnit putoaisivat pois hartioilta, tuntee olevansa parempi ihminen, mahdollinen suuriin elämäntehtäviin.

Ja kun ilta joutuu, painumme lauttoinemme suojaavaan lahdenpoukamaan. Siinä poukaman rannalla on korkea tasainen kallio, johon hyvin näkyy Liuskavaara, Kiviharju ja laajat rannikolta avautuvat salot. Siitä kalliolta minä tarkastelen näitä vähän asuttuja maita, jotka kuvittelen uudeksi työalakseni. Alhaalla lautalla askartelevat vanha Aapeli ja nuori Hilpas. Aapeli korjailee malmikauhoja ja tekee muuta pientä näperrystä, mutta Hilpas keittelee makuisaa kalakeittoa siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla. Hänen keitoksestaan nousee miellyttävä lemu minun nenääni, kohta on aika laskeutua alas illalliselle. Lautan vieressä kelluvasta venosesta kuuluvat pelimannin viulun äänet. Siellä hän istuu mietelmiinsä unohtuneena veneen peräteljolla, meidän pelimanni, ja uneliaasti ääntelee viulu hänen sormiensa kosketuksista.

Ihanaa on unohtaa vanha sivistys ja sen tuomat kaikkinaiset huolet, jotka ovat tuottaneet jo niin monta unetonta yötä.

Mutta meidän nuori Hilpas, hän riippuu lujasti kiinni vanhan mädäntyneen sivistyksen jätteissä. Hän on sattumalta löytänyt minun matkarepustani muun joutavan rojun seasta kaksi ikivanhaa ja pahasti repeillyttä ulkomaalaisen kuvalehden numeroa. En tiedä mistä ne unohtuneen sivistyskauden viimeiset muistot ovat minun matkaani eksyneet, mutta Hilpaksen mielestä tämä löytö oli aivan harvinainen aarre. Hän paperoitsi noilla repeytyneillä lehdillä tuohimajamme seinät. Suurella huolella hän suoritti tämän tärkeän työn, asetteli koreat ilmoitussivut kaikkein näkyvimmälle paikalle. Majamme muistutti tämän jälkeen jotakin kevytmielistä reklaamituotteiden näyttelyä, mutta Hilpas oli työstään tavattoman ylpeä, odotteli vain kärsimättömästi naisvieraita esitelläkseen näille koristetaiteelliset saavutuksensa.

Ja Hilpaksen unelma toteutui, me saimme lautallemme naisvieraita. Hilpas oli Hopeasaaren ainoassa talossa ennättänyt jo tehdä tuttavuutta talon perijättären kanssa. Tämä tyttöihminen ilmestyi muutamana iltapäivänä lautallemme. Ja ketäpä hän toi mukanaan? Ei ketään muita kuin kaksi Kiviharjun tytärtä, ruskeasilmän Kaisun ja hänen sisarensa Annikin.

Asia oli niin, että Kiviharjun tyttäret olivat olleet jollakin tärkeällä asialla Hopeasaaren talossa ja niin päättivät sitten paluumatkallaan pistäytyä meidän lautalla. Hopeasaaren perijätär tuli heitä saattamaan lautalle asti. Tietysti hän tuli, sillä hän oli jo hyväsesti pikeytynyt meidän Hilpakseen ja hänpä se luultavasti oli houkutellut Kiviharjun tyttäretkin lautalle.

Meille oli tyttöjen vierailu iloinen yllätys. Kaisu oli tällä kertaa pyhäisissä pukimissa ja hän oli todella soma, ihastuttava olento. Reippaasti heilahteli muhkea palmikko hänen hartioillaan ja ujostelematta hän ryhtyi ottamaan selkoa meidän lauttamme merkillisyyksistä.

Hänen sisarensa Annikki oli samaan näköön, mutta paljon jäykempi. Hänen tukkansa oli kääritty tiukasti ylös ja muutenkin oli hänen olennossaan jotakin oikein juhlallista.

Minä en paljon piitannut Annikista ja Hopeasaaren perijättärestä, minä anastin Kaisun osalleni ja hauskaa meillä olikin, kun sain oikein kädestä pitäen näyttää Kaisulle, miten meidän pitkävartisia malmikauhoja käsiteltiin. Ja sitten ehdotin minä Kaisulle, että lähdettäisiin ylös kalliolle, niin sinne näkyisi heidän kotinsa kuin jumalan kämmeneltä.

Mutta emmepäs vain ennättäneet pujahtaa lautalta maihin, kun toiset tytöt kutsuivat Kaisunkin tuohimajaa katsomaan. Siellä jouduin minä pahasti kiinni. Kun tytöt tarkastelivat seinillä olevia kuvia ja koettivat turhaan tavailla niiden alla olevia kirjoituksia, niin eikös Hilpas hyväkäs alkanut kehua, että osasihan tämä mies lukea niitä kirjoituksia. Tämä näet olikin kaupunkilainen ja oppinut, kirjoitteli oikein sellaisia romaanikirjojakin.

Tytöt katselivat minua kummissaan, niinkuin olisin ollut vieraan maan ihme-elukka. Ja Kaisu, niin, Kaisu näytti melkein säikähtävän, vetäytyi arkana syrjään eikä sitten puhunut sanaakaan, kun hetkisen perästä kaikki joukolla kapusimme ylös kalliolle.

Pitihän minun arvata, että näin tulisi käymään. Tietysti minä olin loukannut tätä avomielistä ja herttaista luonnonlasta, kun olin hiiviskellyt valenaamarin suojassa. Tiesi miksi seikkailijaksi Kaisu minua epäilikään.

Mutta minäpä tahdoin voittaa hinnalla millä hyvänsä tämän ihastuttavan olennon luottamuksen. Ja niin rupesin minä laajasanaisesti tekemään selkoa, mitä varten minä olin täällä malmilautalla. Uusia elinvoimia minä vain olin tullut saamaan täältä alkuperäisen luonnon keskeltä, minä tahdoin täällä unohtaa, mikä olin ollut ja syntyä kokonaan uudestaan. Niin, aivan kerrassaan uudeksi mieheksi minä aioin tulla ja minä olinkin jo hyvässä matkassa siksi tulemassa, mutta hänpä ei saisi katsellakaan minua, niinkuin olisin mikä pahantekijä. Tietysti minun olisi heti pitänyt sanoa, kuka olin, mutta ennättipä hän vielä nytkin sen tietää.

— Näinhän minä sen jo silloin ensi kerralla, äännähtää Kaisu hiljaa ja punastuu hiusmartoa myöten.

— Niin, tietysti sinä sen näit, mutta sinä et saa siitä mitään pahaa ajatella. Pidä minua vain aivan tavallisena malminnostajana eikä minään muuna sen ihmeellisempänä.

Ja sitten minä alan Kaisulle selvitellä, millaiseksi tahdoin kuvitella malmilautalla oloani. Niin, löytöretkeilijä minä tahdoin olla, aarteiden etsijä ja minä olin jo löytänytkin paljon ihmeellisiä aarteita, jotka tekivät minut paljon onnellisemmaksi kuin hän saattoi uskoakaan.

Niin minä puhuin ja paljon muuta vielä. Kaisun arastelu alkoi vähitellen haihtua, hän oli herkkäsieluinen tyttö ja siirtyi nopeasti mielialasta toiseen. Ei aikaakaan kun hän jo nauroi ja selitti, että osasinpas minä aivan hulluja kuvitelmia rakennella. Mutta nimeni minä sentään saisin sanoa hänelle, sen hän ainakin tahtoi tietää, jos ei mitään muuta.

Nimeni, eikös hän sitä sitten tietänyt? Marttihan miniin nimeni oli, totta hän sen oli jo kuullut!

— Niin, niin, mutta onhan sinulla toinenkin nimi... sukunimi tietysti! nauroi Kaisu.

Se oli totta! Minä olin melkein kuin puusta pudonnut. Sukunimeni, sen minä olin tietysti kokonaan unohtanut, kun täällä malmilautalla ei sitä kukaan kysynyt. Mutta pitihän Kaisun sen verran tietää, ruskeasilmän Kaisun.

— Patama minun sukunimeni on, nauroin minä. — Martti Patama siis kokonaisuudessaan, kun kaikki otetaan mukaan.

Ja sitten me nauroimme kumpainenkin ja Kaisu hyppäsi odottamatta toiseen asiaan.

— Arvaapas, mikä tuolta näkyy?

Hän viittasi etelään päin ja osoitti sieltä aivan läheltä rantaa kohoavaa kaunista metsäsaarta.

— Saarihan tuo on vain, aivan tavallinen saari. Mikäs konsti tuota arvata!

— Eipähän ole aivan tavallinen saari, väitti Kaisu. — Se on hyvin kaunis saari ja sitten siellä on vielä muutakin. Koetapas edes arvata, mikä sen nimi on.

Minä koetin arvata Kaunissaareksi, mutta Kaisu nauroi:

— Eipähän sattunut! Soidinsaari se on nimeltään, eikös olekin soma nimi?

Oli se sointuva nimi, ja minä aloin udella Kaisulta, mitä muuta siellä vielä oli.

— Siellä on meillä pieni karjamökki.

Karjamökki! Se oli siis heidän omaisuuttaan, tuo uljaana näkyvä saari. Ja heillä oli siellä karjaa ja soma karjamökki.

Niin heillä oli, alkoi Kaisu selitellä. Kotona heillä oli vain pienet peltotierat eikä paljon mitään muuta kunnollista maata. Mutta tuolla Soidinsaaressa heillä oli niittyjä ja hyvää laidunmaata ja siellä pidettiin heidän karjansa kesäisin. Kotona heillä oli ainoastaan kaksi lehmää, mutta siellä oli viisi. Ja sitten olivat kaikki vasikat ja lampaat myöskin siellä.

Kukako siellä oli niitä lehmiä hoitamassa? Kuka milloinkin, olihan heillä naisväkeä niitä hoitamaan. Tällä viikolla oli Helvi sisko, joka oli heistä kaikista vanhin, mutta sitten saivat taas he toiset mennä vuoronsa mukaan.

— Ja milloin sinun vuorosi joutuu?

— Sitäpäs et arvaa!

— Sanohan, joko ensi viikolla?

— Mitäpäs sinä sillä tiedolla.

Kaisun poskille kohosi herkkä punastus eikä hän suostunut sanomaan, milloin hänen vuoronsa joutui lähteä Soidinsaaren karjamökille. Hän tuli vähitellen hyvin hämilleen, enkä minä enää udellut sitä häneltä. Mutta minä päätin, että se salaisuus urkittaisiin muuten tietoon ja sitten mentäisiin muutamana kauniina iltapäivänä tervehtimään Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä pikku emäntää.

Vieraiden lähdettyä kiiruhdan minä takaisin kalliolle seuraamaan Kiviharjun neitosten venematkaa. Kaisu istuu airoissa, ylpeä Annikki sisko perässä huovata nyökyttelee. Annikki istuu selin minuun, mutta Kaisu tietysti voi vielä aivan hyvin nähdä minut, ja niin minä huiskutan hänelle nenäliinaa, aivan puhdasta nenäliinaa, jonka sitä varten ennätin tuohimajan seinällä riippuvasta repustani siepata. Eihän Kaisu tietenkään voinut siihen vastata, Annikin silmät vartioitsivat häntä, eikä Annikin tarvinnut mitään huomata. Huovatkoon vain ahkerasti, meillä oli Kaisun kanssa omat salaisuudet!

Nyt on vene edennyt niin kauas, että eroitan vain tyttöjen valkoiset huivit ja vedestä nousevien tervattujen airojen välähdykset laskevan auringon säteissä. Nyt loppuivat jo ne välähdyksetkin, vene katosi Kiviharjun korkean rannan suojaan, arvatenkin valkamapoukamaan.

No ei siitä väliä, minä voin edelleenkin mainiosti seurata sisarusten matkaa. Nyt he kapuavat siellä mutkittelevaa metsäpolkua myöten ylös harjulle. Kumpaisellakin on kantamuksensa, heillä näkyi olleen suuret nyytit veneessä, mitä lie ollut tavaraa. Vilkas Kaisu nyytteineen edellä puikkelehtii kiveltä kivelle kevyesti hypellen, vakava Annikki perässä astelee. Määrätietoisesti hän askeleensa sovittaa, tarkkaa hiukan huolestuneena siskosensa kepeästi vilahtelevia paulakenkäjalkoja. Niin he nousevat ylemmäs ja ylemmäs, nuoruuden reipas puna poskille kohoaa, löysästi sitaistut huivit soluvat niskaan kiireisessä kävelyssä.

Nyt he varmaan ovat jo ehtineet tuon pienen peltotilkun pientarelle, näkevät siihen kauniin kotinsa. Eipä siltä, jotten minä näkisi! Siellä se kellottaa vaaransa laella, koreilee ilta-auringon viimeisten säteiden kultaamana. Pienet akkunaruudut välähtelevät, kesannolta nousee lehmisavu kohtisuoraan tyyneen ilmaan, keisarin ehtoisan emännän ja lukuisan tyttöparven yhteinen uhrisauhu. Nyt ovat tyttäret kotona, äiti tarkastaa tavara-aitan ovella huolellisesti nyyttien sisällön, pikku siskot tungeksivat kärkkään uteliaina ympärillä. Itse keisari pasteerailee pihamaalla, nuuskii ja haistelee ilmanmerkkejä. Tuolla pihapuiden siimeksessä olevan tyttöjen aitan ovi on avoinna, sieltä lemuaa pihlajan kukat, hajuheinä ja tyttöparven puhtaat pyhäiset vaatteet, joita on kaikki orret täynnänsä. Aitan ja tuparakennuksen väliä kuljetaan, tyttöparvi valmisteleutuu makuulle. Nyt välähti viimeinen säde akkunaruuduissa, keisarin korkeaan kotiin lähetti mailleen mennyt päivä viimeisen tervehdyksensä.

Minä havahdun. Pelimanni on myös ilmestynyt kalliolle, istuu lähellä minua lattealla kivellä, hänen sormensa koskettelevat silloin tällöin polvilla olevan viulun kieliä.

Pelimanni kuuntelee illan ääniä. Hän se minulle kerran huomauttikin, että ilta Koitereella on aivan toisenlainen kuin muualla. Sen saapumista pitää kuunnella, silloin vasta tietää missä on ja silloin sen tuoma tunnelma painuu mieleen.

Hän puhui totta, herkkäkorvainen viuluniekka. Ihmeellinen on satasaarinen Koitere illan saapuessa. Jos lie ihmeellinen sumusäälläkin, mutta vasta tyynen kesäisen illan saapuessa tämä järvi oikein lumotuksi muuttuu. Sitä mukaa kuin selkävesiltä tulevat mainingit asettuvat, kantautuu ääni yhä kauemmas ja kauemmas, kimpoaa saaresta saareen, rantavaarasta toiseen, välillä heikkenee melkein kuulumattomiin, harhailee kauas, mutta kimmahtaa sitten taas takaisin alkaakseen uudelleen kiertokulkunsa. Pielinen on toinen samanlainen lumottu järvi, mutta tämä Koitere on vielä sitäkin kummempi. Nytkin kuuluu kalamiesten kolistelua ja ääniä joka suunnalta, mutta kalastajaveneitä ei missään näy. On kuin varjot, menneiden polvien nuottamiehet, olisivat taas palanneet entisille rakkaille kotivesilleen, palanneet soutelemaan ja melomaan näitä kauniita salmivesiä, joilla he viettivät elämänsä onnellisimmat kesäiset päivät. Minä tiedän hyvin, etteivät ne ole varjoja, mutta minä viihdyn tässä kuvitelmassa. Kaikki täällä herää eloon pyhitettynä iltahetkenä, vainajat, suuri luonto, kaikki muututaan silloin yhden ja saman suuren perheen jäseniksi. Lahdelmien poukamissa pesivät sorsapariskunnat lörpöttelevät toisilleen iltajuoruja pitkien taipalien takaa. Joltakin etäiseltä malmilautalta kuuluu laulua, saaret ja rantavaarat toistelevat sitä, niin että kaikki Koitereen kaksikymmentä malmilauttuetta voimme kuunnella sitä jokainen omalla kolkallamme. Meillä on mainio langaton äänijohdatin, jonka itse isä Jumala on keksinyt ja meille lahjoittanut. Hyvä etteivät tiedä siellä suurissa kaupungeissa mitään tästä keksinnöstä, vielä turvaisivat kaikki tänne kuuntelemaan, pitäisivät tarpeetonta melua ja niin turmelisivat satasaarisen järvemme pyhäisen iltahartauden.

Niin, ne suuret kaupungit, kauas ne ovat minulta jääneet, kauas unohduksen yöhön. Eläkööt rauhassa siellä ostetun sivistysrihkamansa katinkultaloistossa, naikoot ja huolikoot, tuhlatkoot voimansa näivettyneihin elämännautinnoihinsa ja kuvitelkoot näitä nautintoja elämänsä suurimmaksi onneksi. En kadehdi, en kadehdi heitä, minulla on täällä muuta. Minulla on täällä kokonainen uusi maailma, ihana maailma täynnä terveyttä ja alkuperäisen luonnon väkevää elinvoimaa. Minä etsin täällä uusia salattuja aarteita ja minä olen jo löytänytkin, niitä, olen jo nähnyt niiden aarteiden aarnitulet, siniset liekit kauniin kesäisen yön hämyssä. Ja minä tiedän taikasanat, joilla ne aarteet kohoavat päivänvaloon kätköistään, kohoavat helisten suuret vaskisankakattilat, täynnä ennen näkemättömiä kalleuksia.

Pelimannin viulu vaikenee. Minä syvennyn tarkastelemaan hienoon illan hämyyn kutoutuvaa Soidinsaarta. Sen ja mantereen väliseen salmeen kohoaa hieno usvaverho, se näyttää tuo saari niin salamyhkäisen houkuttelevalta. Siellä pienellä karjamökillä mahtaa olla kaunista ja sinne kutsuu minua ihana ruskea silmäpari.

V

Meillä on ollut ensimäinen tilipäivä.

Tilipäivä on aina suuri merkkitapaus Koitereen malminnostajan elämässä. Möhkön ruukin pikku hinaaja, malmimiesten rahalaiva, tulee silloin pari proomua perässään kiertomatkalle, kerää ympäri Koitereen kaikkien malmilauttueiden varastot ja suorittaa samalla tilityksen.

Me saimme runsaasti rahaa. Kun kassa tasattiin, tuli siitä joka miehelle sievoinen tukku kauniita uudenuutukaisia setelejä ja helisevää hopeata. Ei minusta vielä elämässäni mitkään rahat ole niin arvokkailta tuntuneet kuin nämä rahat, jotka olin ansainnut rautamalmilla. Ne olivat minun mielestäni kuin ihmiskunnan näkyvä kiitollisuudenosoitus siitä, että olin etsinyt salatuista kätköistään sitä sivistyksen siementä, jota ilman kansojen elämä olisi niin raskasta ja vaivaloista.

Se oli siis aivan erikoinen merkkipäivä, tämä ensimäisen tilityksen saaminen. Ja sitten tuli myös Hiislahden Huurinainen käymään meidän lautalla. Kun Koitereen pienissä rannikkokylissä ei ole juuri ainoatakaan kauppasaksaa, niin Huurinainen on jo kauan aikaa ollut Koitereen malmimiesten tavaranhankkija. Aina tilipäivän jälkeen hän tulee suurella viisilaitaveneellään, joka on ahdettu täyteen kaikenlaista tavaraa ja jossa on oikein valkoinen mastopurje. Siitä se jo kaukaa tunnetaan, ja myös rannikkokylien naisväki rientää silloin Huurinaisen veneelle tekemään pikku ostoksiaan. Niinpä siis tuli Huurinainen meillekin vieraaksi ja päivän kunniaksi oli meillä oikein pienet tanssikemut siinä tasaisella rantakalliolla. Naisväkeä tuli monta venekuntaa ostoksille ja niin antoi pelimanni viulunsa laulaa.

Kiviharjun tyttäret tulivat myös meidän tilipäiväiloihin ja heillä oli mukanaan kaksi serkkuaan, veli ja sisar, jotka kuuluivat olevan jostakin kauempaa Uimaharjun puolelta kotoisin. Kaisu se näin esitteli vieraansa ja selitti, että tuskin he muuten olisivat tulleetkaan, vaan pitihän näiden vieraiden nähdä malmilautta. Ja sitten, oli heillä vähän muutakin asiaa, äidille piti tehdä pikku ostoksia.

Se Kaisun serkkumies osti Kaisulle kauniin silkkihuivin Huurinaisen varastosta. No siinä nyt ei olisi ollut mitään, saihan hän sukulaismies tietysti sellaisen pikku lahjan Kaisulle antaa. Mutta kun hän antoi tämän lahjansa sillä tavoin, niin itsetietoisen näköisenä, kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että tämä kunnia lankesi hänen osalleen, juuri hänen eikä kenenkään toisen. Tämä itsetietoisuus minua närkästytti, mutta minä koetin niellä harmini.

Annikki sai myös lahjahuivin, meidän Hilpakselta. Hilpas näkyy jo iskeneen silmänsä Kiviharjun ylpeään tyttäreen, eikä Annikkikaan näy olevan aivan välinpitämätön. Pitkin päivää he kuhertelivat ahkerasti ja Annikille Hilpas lahjansa osti.

Mutta Hopeasaaren Hilmalle ei kukaan lahjaa ostanut, vaikka Hilma olikin tänä päivänä meidän emäntämme. Me näet tarjosimme kaikille vieraille kahvikestityksen ja Hilma keitteli meille kahvia suurella pannullaan siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla.

Se oli tietysti nolo asia, että meidän emäntämme jäi ilman lahjaa, kun kaikki toiset tytöt saivat. Niinpä siis minä menin Huurinaisen veneelle ja valikoitsin sieltä huivin. Sattui löytymäänkin oikein kaunis huivi ja sen minä vein Hilmalle, kääräisin takaapäin hänen kaulaansa ja sanoin, että hän oli aivan yhtä hyvä saamaan tällaisen pikku lahjan kuin toisetkin.

En minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua kuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän kiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt avustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta, kun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä vihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.

Myöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä tanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat kilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi ja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut. Kaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se lahjahuivi oli solunut alas hartioille.

Se oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain olisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle, että olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen hänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta sitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.

— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.

Miksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä sanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä minua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin menevä poika, mutta...

Kaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen kasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies olikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen miehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti kun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä kaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka Helvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan erikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon Annikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki pitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään ei oltu ensinkään kysytty.

— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi sitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka silmänurkassa.

— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos hän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!

Mutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti, jos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta oli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin saattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin suurta vahinkoa tulisi!

— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?

Kaisu tekeytyi niin viattomaksi, puna väräjöi hänen kasvoillaan, kohosi aivan silmänalustoille asti. Osasi hän olla hurmaavan kaunis, ruskeasilmä veitikka, ja hän toisti vielä, että mitäs pahaa siinä sitten olisi, jos hän pitäisi tätä huivia.

— Saatpahan sitten nähdä, mitä siitä tulee!

Ja minä uhkasin, että jos hän vielä kerran tämän päivän jälkeen ottaisi tuon vaatekappaleen hartioilleen, niin... no, en minä sanonut sen enempää, mutta sittenpä hän saisi nähdä.

— Mutta Hilma, hän tietysti saapi pitää sitä huivia, sitä jonka...

Siinä sitä oltiin, menepäs puhumaan järkeviä sanoja tälle hupakolle. Hetkinen sitten hän oli ollut niin niin kiitollinen, kun huomasin lahjoittaa sen huivin Hilmalle. Ja nyt se lahja olikin jo pahasta. Niin, se oli hyvin pahasta. Kaisu toisti silmiään siristellen, että kylläpäs hän näki, miten mieluinen se lahja oli Hilmalle, ja tietysti Hilma saisi sitä pitää ja näytellä jokaisessa tilaisuudessa. Mutta hän ei saisi pitää serkkumiehensä lahjaa, ei sitten...

Ja niin helähti Kaisu nauramaan ja juoksi tiehensä. Oli siinä soma ruskeasilmä, niin juoksivat sen päässä ajatukset kuin muidenkin tyttölasten. Ei sitten niin loogillisuuden hiventäkään, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi hän olikin niin soma, niin kerrassaan ihastuttavan soma.

Huurinainen ja vanha Aapeli olivat nähtävästi tanssin aikana maistelleet hiukan sitä tavaraa, jonka ääressä Huurinainen puheli niin mielellään tieteellisistä asioista. Posket punottaen ja hajasäärin hyvästeli Aapeli vieraita. Ja entäs Huurinainen, hänen kielensä sitten kävi herkeämättä. Hän oli jo moneen kertaan sanonut minulle Lotta tyttösensä ja sen toisen, sen Lotan kaupunkilaisen kesätoverin terveiset. Mutta nyt hän poislähtiessään vielä kerran muisti ne toistaa ja vakuutti, että minua odotettiin sinne jo hyvin hartaasti vieraaksi. Ja oikeastaan oli hyvin tärkeätäkin, että minä saapuisin. Huurinainen nauroi:

— Se meidän kaupunkilaisneito olisi niin opastajan tarpeessa, se kun ei ole perehtynyt näihin täkäläisiin oloihin. Siksi se siellä niin ikävöi ja odottaa, ja tottahan nyt nämä tämän puolen tyttölapset sinut muutamaksi viikkokaudeksi päästänevät.

Kiviharjun tyttäret ja heidän vieraansa olivat juuri lähdössä. Veneessään he jo istuivat, ja minua harmitti, että Kaisun piti kuulla vielä tuon Huurinaisenkin jaarittelu. Kaisu istui yksinään kokassa, siellä hän levitteli ja käänteli serkkumiehensä lahjahuivia saadakseen sen paremmin näkyviin. Niin, eikös vain se ruskeasilmä lopuksi huiskuttanut sillä huivillaan meille jäähyväisiksi.

Siihen päättyi meidän ensimäinen tilipäivämme.

VI

On sunnuntai-päivä, vanha Aapeli ja pelimanni ovat menneet maihin hieman jaloittelemaan. Minä olin heitä saattamassa veneellämme ja palasin sitten yksinäni lautalle.

Minä olenkin nyt aivan yksin, sillä myöskin Hilpas on kateissa. Jo eilisiltana hän lähti eikä ole vieläkään palannut. Missä kulkenee omilla retkillään, kenties Kiviharjun ylpeää Annikki tytärtä saattelemassa, kenties muualla. En minäkään viihdy yksin lautalla, vaan lähden soutelemaan ja siellä minä viihdyn erinomaisesti. Tuulta ei ole paljoa, vain Hopeasaaren eteläkärjen riutoilla hiukan kohahtelee vaahtopäitä, mutta kun soudan siitä ulommas selälle, keinuu vene sävyisästi päivänkilossa välkkyvillä aalloilla. Joskus vain hankasen kohdalta tyrskähyttää hiukkasen vettä vaatteilleni, tuollaisen ystävällisen tervehdyksen, mutta se ei ole mitenkään vaarallista. Voin vaikka jättää veneeni kokonaan aaltojen valtaan ja paneutua teljolle selälleni, tuutia ja heilahdella siinä, tarkastella taivaalla ajelehtivia poutapilven hattaroita ja nauttia sunnuntaipäivän pyhäisestä rauhasta.

Niin, missäpä lieneekään se rauha niin täydellinen kuin täällä Koitereen vesillä. Ei täällä häiritse huvijahdit, ei höyrypursien ja moottorien sätkätys tai muut sunnuntaimatkailijain venoset soiluvien salmien ja saarten välisten selkien yksinäisyyttä. Ei niin ainutta vesien kulkuneuvoa näy liikkeellä ja saarien metsät näyttävät myös kauempaa katsoen niin vehmailta, kuin ei ihmiskäsi niitä vielä konsanaan olisi koskenut. Tuolta rantavaaroilta vain paistaa pienen pieniä peltotilkkuja, joilla vihannoi kaunis vilja. Mutta ei sieltäkään kohoa tänä päivänä kaskisavuja. Siellä levätään myös, noissa pikku taloissa, paistatellaan päivää nurmikoilla. Tyttärien aitassa istuskelee naapurin sorea poika, tai on nuori väki mennyt marjatielle, ensimäisiä ahojen reunamilla kypsyneitä mansikoita poimimaan.

Minä lepäilen teljolla, annan aaltojen kuljettaa venettäni minne mielivät. Mitäpäs minä matkani määrästä. Aurinko alenee tosin, jo näkyy joutuneen iltapäivä, mutta vähitellen asettuva aallokko keinuttaa sitä pehmeämmin, melkein unettamaan rupeaa.

Mutta mitäs sieltä kuuluu, aallokon vaimeaa kohua rannan kiviä vasten? Ja tuossahan vilahtelee jo metsääkin, korkeita rantakuusia melkein pääni päällä. Olenpa nähtävästi ajautunut jonkun saaren rannalle aivan huomaamattani. Minä nousen istumaan ja tarkastelen ympäristöä: Totta totisesti, tämähän on Soidinsaari! Tännekö siis aallot minut kuljettivatkin!

No eipä sitten, tarkastellaan hiukkasen tätä saarta, kun on kerran tänne asti jouduttu. Siinä minä olen aivan saaren pohjoispääkallioiden alla. Selänpuoleisella sivulla näkyy olevan hiukan rannasta ulkona luotoja ja matalikoita, mutta niiden ja rannikon välillä on parahiksi tilaa. Siinä minä soutelen, painun välistä pieneen lahukkaan, jonka perältä paistaa hietikkoläikkä, kierrän taas kivikkoniemekkeen. Saaren luonto muuttuu vähitellen etelään päin, ilmestyy lehtimetsää rannan kuusikon lomiin ja tuossapas avautuu jo hiukkasen suurempi lahti. Sen perällä näkyy olevan pieni niittypatama ja niityn takana paistaa solkeva koivikkometsä, korkeaa koivikkoa, rungot tasaisen kauniit ja valkeat. Vaan mitäs sieltä vilahti valkean koivikon keskeltä? Punaistahan sieltä, pikku rakennuksia... karjamökki!

Löytyipäs!

Näin jouduin minä Soidinsaaren pienen karjamökin venevalkamaan. En ollut tänne asti aikonut, vaan tuuli toi tahtomattani. No samahan se, saipa hieman tarkastella tätä valkamaa, jos ei muuta mitään. Venettä täällä näkyy harvoin käytetyn, nähtävästi on kiviharjulaisten vakituinen venevalkama saaren toisella puolella, täällä ovat telapuut aivan kulumattomat.

Mutta uimaranta on tässä, ihana uimaranta. Rannan heinikkoa on tallattu, pehmoisessa hietikossa näkyy avojalan jälkiä, siroja pikku jälkiä. Soidinsaaren karjamökin sirkeäsilmäinen emäntä on tässä kylpenyt, ah, tuossahan on kannon päässä saippuapalanenkin, jolla on peseytynyt.