Part 4

Hiukan hämilleen Aili joutui minun sanoistani. Mutta kun minä olin kerran päässyt vauhtiin, jatkoin samaa latua. Huomaamattani karkasivat kai ajatukseni Soidinsaaren metsiin, minä aloin maalailla Ailille kaikkia niitä ihanuuksia, joita metsässä oli, puhuin angervotiheiköstä, metson ja teiren poikueista, mistä lienen puhunutkaan. Silmät suurina kuunteli Aili, en tiedä, pitikö hän minuakin jo hiukan vauhkona ja villiintyneenä.

Oikeassa oli Huurinainen, Ailia pitäisi kädestä pitäen opastaa, saattaa hänet oikeaan kosketukseen, sydäntä vavahduttavaan kosketukseen alkuperäisen luonnon kanssa. Nyt hän kulkee täällä vielä vieraana muukalaisena. Hänen mielestään on sopimatonta, että Lotta, niin suuri tyttö, vieläkin joskus karkaa paimenien mukana metsään. Ah, hänelle itselleen tekisi niin hyvää joutua kerran reippaan ja voimakkaan paimenpojan seuraan. Se voisi kasvattaa häntä yhtenä päivänä enemmän kuin kymmenen salonkiromaania, joita hän nähtävästi lueskelee aivan liian ahkerasti.

Vesillä viihtyy Aili paljon paremmin kuin metsässä, mutta ei hän sielläkään ole vielä varsin pitkälle päässyt. Niinpä hän ei esimerkiksi ole vielä nähnyt malmilauttaa ja hän kuuntelee kuin ihmeellistä satua minun kuvauksiani meidän malminnostajain elämästä, aivan tavallisia kuvauksia. Minkäkö vuoksi hän ei sitten kertaakaan ole käynyt malminnostajain lautalla? Ei ole sattunut olemaan niitä täällä lähistöllä tänä kesänä, niin siitä syystä se on jäänyt. Nolostuttavan näytti Ailia hiukan, kun hän oli vielä niin tietämätön.

Lotta mielistelee minua, sillä hän tietää minut lujaksi liittolaisekseen. Minä luulen, että se ovela tyttönen on salaa kuunnellut minun ja Ailin puheita. Kerran hän, kun satuimme jäämään kahdeltaan, karkasi äkkiä minun kaulaani ja sopotti minulle korvaan:

— Puhu sinä vain enemmän semmoista Ailille, semmoista ihanaa. Sitten ei Aili olisi enää niin ikävä; nyt hän on välistä niin hirveän ikävä, että ihan itkettää.

Minulle oli Huurinaisella varustettu hauska huone, soma kammio rakennuksen yläkerrassa, josta oli komea näköala Hiislahdelle ja kauas Koitereen saarisille vesille. Mutta kun olin asustellut siellä neljä päivää, nauttinut kaikista niistä mukavuuksista, joita hyvin varustettu varakas talo voi tarjota, aloin ikävöidä takaisin malmilautalleni. Ei auttanut, että kaikki tekivät parhaansa saadakseen oloni niin viihtyisäksi kuin mahdollista, molemmat tytöt ja kaikki muutkin. Minä ikävöin sittenkin malmilautalle, nähtävästi minä olen jo hyvää kyytiä villiytymässä. Minusta tulee kuin tuleekin se alkuaikojen mies, jolle tämän nykyisen sivistyskauden hempeydet ovat kauhistus.

Nauraen minä kerroin Huurinaiselle huomioni, ja hän, mies kaikki kokenut, lausahti:

— Ei se mikään ihme, on minullakin vielä jälellä malmilauttakaipaukseni. Varsinkin syksypuoleen, kun näen tuolta kaukaisten saarien rannoilta malminnostajana nuotiotulia, niin silloin hipaisee niin kummasti sydänalasta.

Me puhuimme Huurinaisen kanssa hiukan "tieteellisistäkin" asioista ja siinä kertoi Huurinainen minulle, että joka syksy hän lähtee muutamaksi viikkokaudeksi Koitereen takalistosaloille erämieheksi. Asustelee siellä nuotioiden ääressä, metsästelee, kuuntelee suuren metsän ikuisia tarinoita. Se on hänen jokavuotinen kesälomansa ja se hänen pitää saada, muuten ei tulisi mitään. Ja hän huudahti:

— Tule silloin mukaan, se on vasta elämää!

Me löimme kättä sen asian päälle. Ja sitten sattuikin Huurinaiselle tulemaan pari nuorta geoloogia, kalliotieteilijää, mistä lienevät tulleet Pielisjärven puolelta kallioita koputtelemasta ja kun löysivät matkansa varrella vierasvaraisen talon, niin jäivät pariksi päiväksi levähtämään. Silloin katsoin minä hetken sopivaksi lähteä karkuun, olihan täällä nyt ilman minuakin hyvää seuraa Lotalle ja Ailille, oli myös itselleen Huurinaiselle. Osasivat nämä nuoret miehet puhua tieteistäkin, jos niin vaadittiin.

Ja nyt olen minä omilla vesilläni. Omalla veneelläni minä matkan tänne tein, taivalta tosin oli viitisentoista kilometriä, mutta ihana oli se matka. Tuuli ei ollut liian kova, parahiksi se vain koetteli, mihin minun "Aallottareni" kelpaa. Matkan varrella lepäilin saarten selällisten rannoilla, pistäysin parilla malmilautallakin sanomassa Huurinaiselta terveisiä.

Vanha Aapeli ja pelimanni ovat ihastuneet minun veneeseeni; Hilpas kadehtii minua, niinkuin jo sanoin. Ja mitä onkaan meidän vanha yhteinen veneemme "Aallottaren" rinnalla, raskas se on soutaa kuin synti, tuskin viitsii ensinkään nousta aallon harjalle, laiska hylkimys, Vaan kyntää syvimpiä uomia ja särpii jokaisen aallon niskasta vettä sisäänsä. Sellainen vanha kaukalo, en minä vain viitsisi enää käydä mokomaa soutamaan.

Ja sitten vielä, se on vain sekin kaikkien yhteinen. Mutta minä olen nyt riippumaton mies, milloin haluan, silloin lähden, minne mielin, sinne soudan. On ihanaa elää maailmassa kenestäkään riippumattomana. Tuskin olen tätä milloinkaan niin hyvin tajunnut kuin nyt täällä malmilautalla, kun olen saanut oman mainion veneen.

Itse Kiviharjun keisarikin on jo antanut "Aallottaresta" lausuntonsa. Sattui kalastusmatkallaan keisari käväisemään meidän lautalla, haasteltiin siinä yhtä ja toista, niin jo keisari kiintyi tarkastelemaan "Aallotarta". Punnitsi ja sihtaili kädessään airoja, tarttui lujalla kouralla kokkaan ja puistalti, niin että sutjakat kylkilaudat notkahtelivat.

— Jopa on siro vene, on siihen sattunut mestarin käsistä lähtemään vene niinkuin pitää. Kun ravistat kokasta, niin silleen vavahtaa niinkuin olisi sillä elävä henki ruumiissaan.

Tämä oli keisarin lausunto "Aallottaresta". Minä huomasin miten Hilpas keisarin sanat kuullessaan kutistui omissa silmissään mitättömän pieneksi minun rinnallani.

Nyt odotan minä vielä "Aallottaresta" yhtä lausuntoa. Tällä viikolla on Soidinsaaren karjamökillä Helvin vuoro, mutta pyhän jälkeen alkaa taasen Kaisun vuoroviikko.

IX

Tärkeä tapahtuma, me olemme muuttaneet Hopeasaaren selänpuoleiselle rannalle. Tosin jäi sinne mantereen puolelle vielä kokemattomia paikkoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi. Nyt keskikesän tasaisten ilmojen aikana puhdistamme Hopeasaaren ulkoreunat ja sitten syksypuoleen palaamme takaisin Hopeasaaren suojaan myrskyjä piiloon. Palaamme, jollei satu matka vetämään jonnekin kauemmaksi. Mistä ne näin etukäteen tietää omat mielihalunsa, aarteenetsijää houkuttelevat uudet löytöpaikat.

Siellä rannan puolella olikin jo kaikki tuttua, täällä on aivan toisenlaista: Avartuneita näköaloja, laajoja selkiä, melkein Koitereen suurimpia, joita rajoittavat kaukana Keski-Koitereen suuret vehmaat saaret; siinä välillä muutamia pikku saaria ja luotoja. Siellä on tiirojakin, kirkuvia tiiroja parvittain jokaisen luodon ympärillä. Se on täällä uutta, selkävesien raikas tuntu ja houkutus, mutta jotenkin turvattomia me täällä olemme, jos nousee myrskytuuli ja paha ilma. Ei ole täällä niinkuin mantereen puolella suojaisia poukamia, missä sääpitoa pitää.

Ja sitten kaipaan minä myös niitä tuttuja rantavaaroja, Liuskavaaraa, Kiviharjua ja muita; ne kaikki jäivät Hopeasaaren metsien suojaan. Ja vielä kaipaan minä sitä kaunista rantakalliota, joka oli siellä vakinaisen ankkuripaikkamme vieressä. Se on sitä aarteenetsijän kotipaikkarakkautta, sattuivat ensimäisiä näkemiäni olemaan nuo paikat täällä malmilautalla ollessani, ja niin niitä nyt ikävöin.

Ei täällä ole mitään niiden vastinetta, mataloita ja rosoisia ovat rantakalliotkin; mikä lie vihainen jättiläisvoima niitä aikojen alussa runnellut. Tästä kovasta kohtalostaan ne näyttävät kovin loukkaantuneen, epäystävällisesti ja salakavalasti ne tunkevat rosoiset jalustansa monin paikoin veden alle kauas rannasta, vaanivat siellä varomatonta venemiestä. Jos tahtoo malmilauttansa niiden ohi edes jonkunlaiseen suojaan keinotella, niin siinäpä on vasta puuhaa.

Hopeasaaren ainoa talo näkyy tuolta vähän matkan päästä metsän aukeamasta. Mitään muita taloja ei olekaan tänne näkyvissä, Hopeasaaren Hilman koti on ainoa.

Hilma käy nykyään harva se päivä meidän lautallamme. Hänestä on tullut meidän vakituinen muonittajamme ja tunnollisesti hän tämän tehtävänsä täyttää, tuo kantamuksittain meille tuoretta ja hyvää ruokatavaraa.

Hilpas ei enää paljon välitä Hilmasta, hän on tätä nykyä korviaan myöten rakastunut Kiviharjun ylpeään Annikkiin. Mutta pelimanni juttelee mukavia Hilmalle ja Hilma hymyilee yhtenään, tuollaista hiukan alakuloista hymyä. Minäkin saan joskus osani Hilman hymyilystä ja vasta nyt minä olen alkanut huomata, ettei Hilma ole ensinkään hullumman näköinen tyttö. Hänen pehmeä naisellisuutensa on vain sellaista lajia, ettei se vaikuta äkkiyllätyksenä, se sulattelee, sulattelee vähitellen routaiset paikat. Minä luulen, että Hilma ikävöi miestä, hän on jo siinä kypsyysijässä; hänen pitäisi saada rakkautta ja alituista hellittelyä, silloin hän varmaan olisi naisista parhaimpia.

Hilma luo kaihoisia katseita minun "Aallottareeni", minä arvaan, että hän läksisi sillä niin mielellään soutelemaan. Kenties vienkin joskus Hilman soutelemaan, mutta nykyään on minulla muuta ajattelemista. Soidinsaaren karjamökillä on tällä viikolla ruskeasilmäinen Kaisu emäntänä ja siellä asuvat minun ajatukseni. Pitäisihän Hilman se tietää, siellä ovat minun ajatukseni aamusta iltaan ja hyvissä ajoin iltapäivällä, usein jo keskipäivällä karkaan minä itsekin sinne.

Mitäkö Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä sanoi minun veneestäni? Ah, ihastunut hän siihen oli, se oli kaikin puolin hänen mielensä mukainen. Melkein liian hienoksi hän arvioi "Aallottaren" ensi näkemällä, liian hienoksi näihin täkäläisiin oloihin.

Mutta kun minä sanoin, ettei "Aallotar" ollut ensinkään liian hieno hänelle näytettäväksi, niin silloin sain Kaisun silmistä katseen, joka puhui paljon. Ja sitten Kaisu alkoi huolellisesti tarkastella "Aallotarta", siveli hyväillen sen maalattuja laitoja, paineli hellävaroen sormillaan tullakseen vakuutetuksi, etteihän se maalaus vain koskettaessa nuhrautunut, kun se näytti vielä aivan tuoreelta.

Minä kerroin Kaisulle, mitä hänen isänsä oli sanonut "Aallottaresta". Kaisu nyökkäsi hyväksyvästi.

— Isä tekee itsekin veneitä, niin totta hän silloin myös ymmärtää, mikä on hyvä vene.

Me olemme tehneet "Aallottarella" unohtumattomia soutumatkoja, kierrelleet ja tarkastelleet Soidinsaaren eteläpään rannikkoa. Harvinaista on tämä rannikko, vuoroin kohoaa äkkijyrkkä kallio suoraan vedestä, joka siinä kallion varjossa kuvastelee sinisen mustana ja syvänä, niin että melkein väristystä tuntee siihen kallion alle pikku veneellä soutaessaan. Kallion vieressä avautuu pienen pieni lahdenpoukama, sen rannalla on metsä ikuista ryteikköä, jättisuuret lenkokuuset kallistuvat kauas vedenpinnan yläpuolelle. Niiden alle katoaa vene kokonaan ja siellä varjossa saa tarkastella näiden kuusten juuria, joiden alta aallot vuosien vieriessä ovat onttaneet maaperän pois, niin että koko juurikehys on jäänyt korkealle ilmaan. Mutta pitkillä väkevillä varpaillaan ne sentään toisella puolen tavoittavat vankkaan kallioperustaan, välistä ne ovat kietoutuneet suuren kiven ympärille ja eikös vain kivi ole vähitellen vääntynyt maasta koholle niiden heltiämättömässä otteessa. Se on metsän itsepäistä taistelua päälle tunkevaa vihollista vastaan, rantakuuset eivät väisty paikaltaan, kun ne on kerran pantu siihen etuvartijoiksi. Mutta pari aironvetoa vain tämän ikimetsän ryteikön alta ja niin ollaan toisessa lahdelmassa, parhaassa rehevyydessään koreilevan niittypataman alla, jossa hyväilee silmää pieni hiekkaläikkä ja jossa kisailevat jänikset ovat rantapenkereen sakeaan putkiheinään polkujansa tallanneet.

Me nenästämme veneen hiekkarannalle pienen puronuoman suulle ja nousemme niitylle. Korea on se silmälle ja hyvää on angervon ja putkilehvän sekainen heinikko, niin pitkää ja sakeata se on, että oikein työlästä on siinä kahlata. Ja siellä suikertelee se puronen heinikon alla, kirkasvetinen elämänsuoni, siellä suikertelee ja polveilee se kokonaan mättäiden piilossa. Ei sen kulkusuuntaa tottumaton voi keksiäkään mutta tottuneen silmä sen heti huomaa: sen äyräillä on kukkien väriloisto helakampi kuin muualla ja kasvullisuus muutenkin runsaampi, sen salassa piileskelevän elämänsuonen siunaama. Kaisu tietää, että nyt ovat mesimarjat jo kypsyneet, ja näitä marjoja me nyt lähdemme etsimään, seurailemme purosen uomaa, kunnes metsän reunaa lähetessä heinikko hiukkasen ohenee ja puron äyräsmättäät muuttuvat sammaleisiksi. Näillä sammalmättäillä se mesimarja kasvaa, osaa se marja jumalan luoma, pohjolan paras ja hienointuoksuinen marja hyvin kasvamispaikkansa valikoida. Siellä se kypsyy salassa suikertavan niittypurosen äyräillä, pehmeää sammalta kasvavien mättäiden kyljissä, melkein sammaleen sisään peittyneenä. Kaisu tiesi ne kätköpaikat, pian on meillä tuokkonen täynnä kauniita ja mehukkaita marjoja. Ja sitten me lähdemme etsimään niitä metsän peitossa piileviä lähteitä, joista nämä niittypuroset saavat alkunsa. Siellä lähteen reunoilla kasvaa ihania kukkia, niin kauniita, ettei niiden veroisia ole missään muualla. Sylin täyden me niitä poimimme ja istahdamme sitten siihen lähteen partaalle korkean metsän siimekseen saalistamme valikoimaan. Kaisu rakentelee kukkavihkoa, minä kiskon valkoisen koivun kyljestä tuohta, laitan siitä pienen lipposen ja sillä maistelemme lähteen kylmää ja kirkasta vettä, oikeata elämänvettä. Ei sitä sen makuista vettä olekaan muualla kuin näissä Soidinsaaren lähteissä.

Sellaisia löytöretkiä me teemme ja miten paljon Kaisu tietääkään kertoa lempisaarensa merkillisyyksistä, miten tarkoin hän tunteekaan kaikki paikat, jokaisen sokkelon tässä kauniissa, muiden silmiltä kätketyssä valtakunnassaan. Eräällä lähteellä hän sanoo asuvan itsensä Soidinsaaren haltijan, ja sillä lähteellä kävivät jänikset hyvin ahkerasti juomassa. Tietäähän sen, haltija rakasti niitä turvattomia olentoja; niillä oli niin paljon vihollisia, mutta haltijapa olikin niiden ystävä ja suojelija. Tätä lähdettä lähenemme me aina hyvin varovasti, hiljaa hiipien, jottemme vain säikähdyttäisi haltijaa ja hänen suojattejaan. Ja emmekös vain kerran tavanneetkin siellä kolmea jäniksen poikasta. Siellä ne meidän lähetessämme istuivat aivan veden partaalla, kaikki kolme rinnakkain, pitkiä korviaan heristäen, pienet etutöppöset somasti lerpallaan. Niin ne istuivat korvat keppinä puikottaen, niin liikkumattomina kuin kivestä tehdyt pikku patsaat. Me painaudumme pensaan juureen ja Kaisu sopottaa minun korvaani:

— Katsohan, miten ne ovat somia!

Näinhän minä, että ne olivat somia. Mutta niiden suojelija, itse haltijapa kyyhöttääkin siinä minun rinnallani, kyyhöttää metsän lumoavasta tenhosta vapisten. Ruskeasilmä tyttöni, ei hän tällä hetkellä huomaakaan, että minun käsivarteni kiertyy hänen hartiainsa ympäri ja hänen tukkansa hyväilee minun kasvojani. Ja millainen on hänen poskiensa hehku, ihana haltijani! Ja nytpä hän onkin minun vankinani, oman lempilähteensä äyräällä minä hänet syliini puristan. Ja tuuhea lehtikatos kätkee meidän onnemme hetken, vain hiukan lehtien raoista vilahtelee taivaan sinikatto, pilkoittaa kuin pienistä, huimaavassa korkeudessa olevista ikkunoista. Ah, olisinko voinut olla syliini puristamatta metsän tenhosta vapisevaa, hehkuvaa ruskeasilmääni. Eihän muut nähneet kuin hyvät enkelit korkealta ikkunoistaan meidän onneamme, ja enkelit eivät koskaan kerro näkemiänsä.

Mutta me teemme "Aallottarella" kauemmaskin löytöretkiä. On siinä Soidinsaaren kohdallakin kaukana selällä muutamia pieniä luotoja ja sinne me lähdemme tiiran pesiä etsimään. Soidinsaaren rannalle näkyy sieltä vain muutama kivi, mutta kun soudamme lähemmäs, onkin siellä kokonainen luotoryhmä, hyvä ala kuivaa maata, kaunista hietikkoa ja keskellä röykkiönään suuria kiviä. Kevätjäät ne ovat kasanneet kivet yhteen siihen luodon korkeimmalle harjalle ja siihen niiden ympärille ovat aallot tulvan aikana tuoneet paljon muutakin tavaraa, joka siinä alkaa vähitellen maatua. Jo on siihen ripahtanut saraheinän siemen, jo yrittelee kiven koloissa juolukkapensas kasvuaan. Muutama vuosi vielä aikaa ja jo ilmestyy siihen ensimäinen puuntaimikin, uusi saari on silloin valmis, kaunis Koitere on tullut sitä rikkaammaksi.

Niin se tapahtuu maailman luomistyö. Miten hyvin tällaisella yksinäisellä luodolla suurten selkävesien keskellä ymmärtääkin raamatun luomistarun: Ja kaunis maa kohosi kuohuvien vesien syvyydestä, neitseellisen puhtaana ja synnittömänä se tuli näkyviin ja uhkuvilla parmaillaan se kantoi elämän siementä, joka vain odotti hedelmöittämisen hetkeä. Ei ollut vielä muita eläviä kuin kalat vesissä ja taivaan linnut, jotka eivät paljon jalallensa leposijaa kaivanneet. Mutta nyt syntyivät myöskin maan eläimet ja kauniit metsät rupesivat kasvamaan tulvavesien hedelmöittämillä lietteillä. Ja nuori maa peittyi kukkasiin ja puissa kypsyi monenlaisia hedelmiä, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät syödä.

Niin, tällaisella yksinäisellä luodolla on tämä tarina kirjoitettu. Yksinäinen mies, joka puusta koverretulla ruuhellaan meloskeli selkävesien syvyydestä kohoavien luotojen vaiheilla, hän se kirjoitti tämän tarinan. Nousi ruuhestaan levähtämään luodon kiville, katseli siinä ympärilleen, näki jo kaukaa vehmaita saaria, jotka ensimäinen nuori metsä oli seppelöinyt. Ja silloin hän kirjoitti luvun maailman luomisesta, ja palkinnoksi tästä antoi jumala hänen löytää ihanan naisen, joka teki hänen elämänsä päivät suloisiksi ja hänen yönsä onnellisiksi.

Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, minun ruskeasilmä naiseni, miten hyvin hän ymmärtää luonnon suurta runoutta. Monta kertaa me olemme muistelleet täällä Koitereen kauniiden selkien keskellä tarinaa maailman luomisesta, ja vaikka se on ikuisesti vanha tarina, tuntuu se meistä täällä aivan uudelta, kuin olisi se vasta eilispäivänä kirjoitettu. Ja sitten me kuvittelemme itsemme ensimäisiksi ihmisiksi tässä vesien syvyydestä kohoavassa nuoressa maailmassa. Meidän omaamme ovat kaikki nuo vehmaat saaret, joita näemme joka puolella ympärillämme, ja nyt olemme täällä uudella löytöretkellä, odotamme tämän uuden saaren syntymistä. Meille on tämä saari luvattu huomenlahjaksi ja kauniina meidän silmämme kerran näkevät tämän Soidinsaaren rannalta tuoreessa vehmaudessaan, kun metsä on tänne kasvanut ja nyt vielä paljas maanpinta saanut peitteekseen kukkaseppeleen. Paljon on täällä jo nytkin elämää, monta tiiran pesää olemme löytäneet, monta muuta ihmeellistä aarretta keksineet, me onnelliset löytöretkeilijät. Paljain jaloin istuu minun ruskeasilmä naiseni pehmeällä hietikolla ja siihen hänen syliinsä kannan minä löytöjäni, kirjavia tiiran munia, koukeroisia järvisimpukoita, aaltojen sileiksi hankaamia pikku kiviä ja kosteita lumpeenkukkia, joita hyvin saan käsiini rantavedessä olevien kivien vierestä.

Kerran yllätti meidät luodolla ollessamme sadepilvi. Silloin vedimme me "Aallottaren" maalle ja käänsimme sen kumoon siihen hietikolle suuren kiven viereen. Mainio sateen suoja oli meillä sen alla, ruskeasilmä naiseni lepäsi minun sylissäni ja siinä pehmeällä hietikolla otin minä hänet omakseni, naisista ainokaisen, jota ei yhdenkään miehen käsi ennen minua ollut koskettanut. Ja Kaisu puristautui rajusti minun kaulaani ja sopotti palavin kuiskauksin korvaani, etten minä saanut enää mennä Hiislahden Huurinaiselle. Jos minä vielä kerran menisin sinne, tulisi hän hyvin mustasukkaiseksi sille valkolakkiselle kaupunkilaisneidille. Niin, hän oli jo nytkin hiukan mustasukkainen ja tiesipä hän sen valkolakkisen nimenkin, Aili, se oli. Mistäkö hän sen tiesi? Tiesipähän vain, vai luulinkos minä, ettei hän olisi sitä tietänyt. Ja tiesipä hän senkin, että Aili ikävöi tätä "Aallotarta" sen vuoksi, että se oli minun veneeni. Eikös muka ikävöinyt? Ikävöipähän, ikävöi hyvin paljon! Siitä hän sen tiesi, kun oli löytänyt »Aallottaren» valkoisesta reunalaudasta sellaisen kirjoituksen. Minulla ei tietysti ollut siitä mitään aavistusta, mutta olipas hän sen salaisuuden keksinyt; sellaisella lapsellisella käsialalla se oli siihen töherretty.

— Sen on Lotta tehnyt, se ajattelematon tyttönen. Mutta eiväthän hänen sanansa mitään merkitse!

Vai eivät muka merkinneet mitään, merkitsivätpähän! Kyllä hän hyvin tiesi, että ne merkitsivät paljon ja sen vuoksi minä en enää saanutkaan sinne mennä. Pois hän oli jo hangannut sen kirjoituksenkin ja siinä oli ollutkin aika puuha, kun piti varoa, ettei kaunis maalaus nuhraantuisi. Milloinkako hän oli sen hangannut? Kaisu nauraa hihitti silmiään siristäen. Olinkin minä aika sokko, en tietänyt paljon mistään, mutta hänpäs tiesi kaikki minun salaisuuteni, aivan kaikki. Ja hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että se valkolakkinen Aili vielä kerran istuisi "Aallottaressa". Ei, yksinään hän tahtoi pitää minut ja "Aallottaren", aivan yksinään tämän kesän ajan. Ei saanut se valkolakkinen ajatellakaan minua, mitä oikeutta hänellä oli minua ajatella ja ikävöidä "Aallotarta". Mutta hänpäs tiesi, että Hilmakin olisi niin mielellään lähtenyt "Aallottarella" soutelemaan ja enköhän vain jo liene ollutkin Hilman kanssa, kun Hilma yhtenään kävi siellä meidän lautallamme.

Minä sanoin, että Hilma kenties olisi lähtenyt, mutta minäpä en huolinut häntä veneeseeni. Ei ainoatakaan kertaa Hilma ollut vielä "Aallottaressa" istunut eikä istuisikaan. Eikä Ailikaan enää istuisi. Mitä merkitsivätkään minulle Aili ja Hilma ja kaikki muut naiset, kun olin kerran saanut katsoa niin syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä. Ja minä tahdoin katsoa niihin vielä syvemmälle, unohtaa koko muun maailman olemattomiin. Armas ruskeasilmäni, kun olin tämän sanonut, tahtoi hän tukehuttaa minut suudelmillaan. Ja hän itki ja nauroi ja soperteli minun korvaani, että kaikki saikin mennä olemattomiin tämän kesän jälkeen. Tämän yhden kesän hän tahtoi vain minut pitää, ja sitten saisi tapahtua mitä hyvänsä, ei hän siitä enää paljon välittänyt.

Ruskeasilmä tyttöni, miten hyvä olit minulle sinä päivänä siellä yksinäisellä Koitereen luodolla, kun sadepilvi yllätti meidät ja me makasimme sylityksin, kumoon käännetty "Aallotar" suojanamme, pehmeä lämmin hiekka vuoteenamme. Miten paljon rakastit minua niinä nopeasti kiitävinä iltapäivän hetkinä.

Sade oli jo aikoja sitten tauonnut, aurinkokin oli jo painunut lähelle taivaanrantaa. Vasta silloin me lähdimme paluumatkalle. Sateen jälkeen näyttivät etäiset metsäsaaret niin tuoreilta, todella oli tämä maailma vielä nuori, meidän uusi maailmamme.

Rinnatusten me istuimme, emme paljon soutaneet, sillä tuulenviri oli myötäinen. Liplattavat aallot hyväilivät "Aallottaren" laitoja, kuljettivat sitä eteenpäin.

Ja Kaisulla oli helmassaan ne kosteat lumpeenkukat. Ah, hän oli itsekin vielä niin tuores, ruskeasilmä naiseni. En minä enää ikävöinyt uusille löytöretkille, kun hän oli minun rinnallani.

X

Mennyt on se ihana viikko, kesän kaunein viikko, ja Soidinsaaren pienillä niittypatamilla on nyt alkanut heinänteko. Kaisu ei ole enää yksinään karjamökillä, itse Kiviharjun keisarikin on siellä ja paljon muuta heinäväkeä. Soidinsaaren pienellä karjamökillä kuhisee kaikki paikat täpäten täynnä ihmisiä ja ruskeasilmä Kaisu häärii koko sen suuren väkijoukon emäntänä. Enkä minä saa enää mennä tapaamaan Kaisua, ruskeasilmäistä tyttöäni. Hän ei tahdo, että kukaan muu kotiväestä aavistaisi mitään siitä, mitä meidän välillämme on tapahtunut. Siksi minun pitää pysyä poissa Soidinsaaren karjamökin lähettyviltä. Minulla on ikävä, kuolettava ikävä malmilautalla. Ilmatkin muuttuivat sellaisiksi, ettei voi olla muu kuin ikävä, tulivat heinäkuun loppupuoliskon hiottavat helteet. Ja koillisella ilmanrannalla, jossakin kaukana rajasaloilla on syttynyt suuria metsäpaloja, joista savu pitkän tyvenen vallitessa leviää tänne Koitereelle asti. Se kohoaa vaalean harmaana autereena pilvettömälle auringon radalle, se käärii kaukaisemmat rantavaarat ja saaret pehmeään, liikkumattomaan harsovaippaan. Keskipäivällä nousee lämpö melkein tukahuttavaksi, ilmassa on kitkerää palon katkua, öljytyyni vedenpinta näyttää pihisten kiehuvan raskaana painavan ilmakehän alla. Silmäluomia rupeaa kirveltämään, kun hetkisen sitä yhteen menoon katselee.

Ah, tätä painostusta! Ei lehti liikahda rannan puissa, uneliaina närähtelevät sorsat lahdelmissaan. Kaikki veneet ovat vesiltä hävinneet, ihmiset ahertavat heinätöissään saarien ja rantanotkelmien pienillä niittytieroilla. Me olemme yksin unohdetut ja hyljätyt, vietämme horrostilaan nukahtaneen vesierämaan keskellä jonkunlaista nuivaa varjoelämää.

Ikävä on muillakin eikä vain minulla. Pelimanni kulkee päivät päästään puolinukuksissa, vanha Aapeli valittelee rähmäävien silmiensä savusta kärsivän. Eikös hän sitten ole siellä ruukinpajassa savuun tottunut? Onpa tietenkin, miksei hän olisi savuun tottunut, mutta ei se siellä niin pahasti käy kuin täällä päivänkilossa kiehuvien vesien keskellä. Täällä se ottaa vanhan miehen silmiin niin turkasesti.

Niin se tietysti ottaa, mutta on yksi mies, joka ei savusta eikä mistään kärsi. Se on meidän Hilpas. Hän menestyisi varmaan, vaikka vietäisiin Saharan keskelle. Yhtenään hän pulikoi haaleaksi käyneessä vedessä ja väliajat oljentelee puolialastomana lautalla; hänen kuparinkarvaiseksi paahtunut ihonsa aivan välähtelee terveyttä ja hyvinvointia.

Onnen lellipoika, hänelle valkenivat makean leivän päivät, kun Kiviharjun valpas keisari meni Soidinsaareen heinätöitä johtamaan. Annikki on nyt melkein yksinään kotimiehenä, vain pikku sisaret ja sairasteleva äiti ovat hänen seuranaan, mutta niistähän ei Hilpaksen öisille retkille ole paljon haittaa.

Niin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian oikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa hyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan liepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun palteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein isännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä taloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat saisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö ei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi naisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä. Aina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä matkalla Annikin lämpimät toivotukset.

Ja sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään lujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta vaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko minä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä hänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin, josta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään välittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä omakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle siunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen pehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä on nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista, niin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun ruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan, suostuisiko!

Sinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin muuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen, itsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun toimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä mailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä antaa sille pitkät lähtöpassit!

Mutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu minulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän kuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa sotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille vesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.

Vedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla kauniista "Aallottarestani". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat vaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien nostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun "Aallottareni" kelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen ruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs, mikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.

Minä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä laskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana kaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella, mutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja muualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei niin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta itämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa nirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän ikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi, mutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta heinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.

Illan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle kohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja, niin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan. Ja tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin lemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista tuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua auransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää, sillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen kyvetykseen siroitetusta siemenestä.

Mutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se voimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta todella siihen... Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?

Minä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni. Todella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?

Minä nousen väsyneesti, soudan "Aallottarellani" kesäyön hämärään. Viimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu suuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.

Aikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia. Hilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet, niin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään. Hopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan. Niin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.

Lauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma, että lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän muuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan, kun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina siellä kotosalla.

Hilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen tarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä orpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin mielelläni hänen mukaansa.

Mutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä ruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin käväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat vain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.