Part 1

language: Finnish

ODENWALDIN TAMMI

Kirj.

Otto Roquette

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1882.

"Miksihän setä läksi niin äkkiä huoneesta?" — Seurue kääntyi niinkuin nuori kysyjättäriin, oveen päin, joka oli sulkeutunut vanhan herran takana. Hänen lähtönsä ei näyttänyt alussa herättävän mitään huomiota; seurue kääntyi taaskin klaveriin, jonka edessä istui nuorukainen, valmiina säestämään laulua toisille. Hänen ympärillään seisoi kolme tyttöä ja eräs toinen nuorukainen, jota tavallisesti kutsuttiin Fritz'iksi, vaan jota hänen vanhempansa oikeutetulla ylpeydellä ylimmän luokkalaiseksi mainitsivat. Hän otti nyt sanan vuoron ja huudahti: "Eteenpäin siis! seisoopi Odenwaldilla viherjä lehtipuu! —"

"Herra von Hohnstein", alkoi eräs nuorista naisista, ottakaa toinen ääni. Minun altolleni on tämä liian alhainen; Klaran soprani on kyllin korkea".

"Onpa sittenkin merkillistä", lausui Klara, "että setä lähtee yht'äkkiä pois huoneesta, juuri kun me ai'omme aloittaa laulua Odenwaldin puusta. Ihan niinkuin eilenkin, sen huomasin kyllä. Ja tänään tapahtui se jonkunmoisella mielipahan osoituksella!"

"Jätä hänet sikseen!" sanoi Fritz. "Hän pilkkaa meitä mielellään siitä, että laulamme vienotunteisia lauluja ollessamme oikein iloisia. Siis — seisoopi Odenwaldilla — no, täytyykö minun bassoni yksin laulaa?"

"Mutta olettehan te käännelleet lehtiä eteenpäin, herra von Hohnstein!" huudahti Klara katsoessaan nuotteihin. "Käännelkäähän lehdet takaisin taas!" — Hän teki itse sen, ja vielä semmoisella kiireellä, että nuottikokoelman lehdet lentelivät sinne tänne, eikä etsittävää laulua löytynyt. "Osaammehan me sen ulkoakin!" huudahti Fritz. "Emmekö siis koko tänä päivänä ennätä laulamaan Odenwaldin puusta?" — Vaan herra von Hohnstein katseli pientä valkoista kättä, joka uutterana kiiteli edes takasin hänen silmiensä edessä, eikä hänellä näyttänyt olevan ollenkaan halua sitä pidättämään. Viimeinkin löytyi laulu. "Vai seuraisitteko te sedän esimerkkiä?" kysäsi Klara vienosti hymyillen. "Onko tämä laulu teille vastenmielinen? Matkustittehan te sedän seurassa Odenwaldin kautta. Onko Odenwaldin puu teillekin jättänyt vastenmielisiä muistoja?"

"Mikä puu?" kysyi nuorukainen katsoen häneen vakavasti.

Klara hämääntyi ja punastui vähän. "No", vastasi hän, "se puu, jota laulussa mainitaan".

"Odenwaldissa on montakin puuta mutta — minäkin tunnen yhden, joka on minussa herättänyt varsin omituisia tunteita".

Herra von Hohnsteinin äänen värähdys tätä tunnustaessaan teki Klaraan omituisen vaikutuksen ja toisetkin tytöt loivat uteliaina silmänsä puhujaan. Vaan hän löi nopeasti koskettimiin ja heti senjälkeen kaikui yhteislaulussa:

Seisoopi Odenwaldilla Viherjä lehtipuu, Ja lintunen sen oksalla Visertää laulusuu.

Tuhannet kerrat siellä mä Kanss' olen armahain Kuunnellut laulun säveltä, Kun yli mentiin vain.

Mutt' kerta sinne mentyäin, Kuivunut ol' jo puu; Sen luona toisen armaan näin Vai ol'ko aave muu?

Puu seisoo Odenwaldilla, Mä Sveitsiss' oleksin, Siell' lunta, hyytä, hankea, Mun rintan' ratkeekin.

Näin laulettiin tässä tämä laulu, joka kenties on painettuna toisintoinakin.

Sillä välin oli setä etusalin läpi astunut vastassa olevaan kammariin, jossa istui kaksi miestä shakkilaudan ääressä, ja heidän rouvansa ikkunan edessä neulomisineen. Nämä olivat kaksi alasaksalaista sukulais- ja ystävysperhettä, jotka täällä Jugenheimissä vuoritien varrella olivat vuokranneet maatalon yhdessä nauttiakseen kesän raittiutta. Kaunis vuoriseutu Odenwaldin vieressä, joka täällä peittää vuoret viheriällä pyökkilehdollaan ja jonka mutkaiset laaksot viekoittelevat sinne tänne vuoriston keskeen, tarjosi joka päivä tilaisuutta huvimatkoihin ja kävelyihin. Näiden perheiden luokse oli joitakuita päiviä tätä ennen tullut vierailemaan vähäksi aikaa eräs herra, Humbert nimeltään, jota perheiden nuoret jäsenet sedän nimellä kunnioittivat. Hän oli tuonut seurassaan nuoren matkatoverinsa, joka, vaikka vielä outo tässä piirissä, oli heti joutunut yleisen osanottavaisuuden esineeksi. Hänen tunnokas ja miellyttävä ulkomuotonsa ei ollut ainoa, joka häneen kiinnitti huomiota, vaikka tämäkin, moittimattoman seurustelutavan ohessa, oli hänelle riittävänä suositteluna. Vaikka hän vielä oli aivan nuori, oli hänellä jo hyvin kehittynyt käsityskyky ja monenpuolinen sivistys; hän oli jo sillä i'ällä, jota vanhemmat ihmiset pitämät vielä tutkimuksen aikana, ottanut ensimäiset askeleet valtiollisella uralla. Vaan enemmän kuin nämä edut, vaikutti jonkunmoinen salaperäisyys, johon hän ei suinkaan kätkeynyt, vaan joka päinvastoin näytti ehdottomasti hänestä lähtevän. Hän ei ollut tavallinen nuori herra, hän eli itsekseen sisäistä elämäänsä, hänessä oli jotakin erinomaista, sen tunsivat ja myönsivät itsekseen kaikki. Setä, joka varmaankin tunsi paremmin hänet, vastasi lyhyesti vaan moniin kysymyksiin, jotka häntä tarkoittivat. Hän oli muka kohdannut herra von Hohnsteinin Heidelbergissa, josta oli hänen seurassaan kulkenut Odenwaldin läpi, ja kun hän oli oppinut kunnioittamaan matkatoveriaan, toi hän hänet Jugenheimiin ja suostutti hänen viipymään muutamia päiviä tässä perheessä. Vanhempien oli tähän tyytyminen; nuoret taas eivät suurin tiedustelleet hänen personallisia suhteitaan, vaan ottivat hänet hyvänä toverina piiriinsä, jota hän hyvillä ominaisuuksillaan osasi vilkastuttaa. Tänään pidätti sade seuruetta huoneesen suljettuna; siitäpä syystä harjoitettiin nyt klaverin ääressä laulua, joka muuten sai kaikua vapaassa ilmassa.

Vähän aikaa sen jälkeen kun Humbert oli yhdistynyt vanhempien seuraan, hyökkäsi myöskin nuoriso huoneesen. "Setä karkasi meidän seurastamme alkaessamme laulaa Odenwaldin puusta!" huudahti eräs tytöistä. "Herra von Hohnstein näytti myöskin tahtovan hypätä tämän laulun ylitse nuottivihkon lehdillä. Mitä moitetta on teillä lempilauluamme vastaan, joka juuri täällä Odenwaldissa niin somalta kaikuu?"

Humbert katsahti matkatoveriinsa, joka hymyllä vastasi siihen, samalla istuutuen Klaran äidin viereen ja hankkien keskusteluun hänen kanssaan. Tämän keskeytti setä, joka alkoi: "Mitäkö moitetta on minulla tätä laulua vastaan? Kuinka kuuluu jo ensimäinen säe?" Se lausuttiin hänelle ja vieläpä kolmiäänisesti yht'aikaa. "Pidättykää!" huusi hän. "Siinäpä se onkin. Laulu on yhtä kerskuva kuin se on epäsiveellinen!" Nuoret katsovat häneen kummastellen ja kysyväisesti, vaan äidit melkein säikähtivät ajatellessaan, että heidän tyttärensä olivat muka laulaneet epäsiveellistä laulua, jonka he itse kyllä tunsivat ja jota he tähän saakka olivat pitäneet viattomana.

"Tuhannet kerrat siellä mä kanss' olen armahain j.n.e.!" jatkoi setä. "Tuo luku on summaton, sen määräämättömyyskin saattaa epäilemään sen todenperäisyyttä. Tämän laulun tekijä myöntää, että hänellä on ollut monta salaista kohtausta armaansa kanssa, vieläpä säädyttömästi kerskaa olleensa tuhansia kertoja puun alla tyttönsä seurassa. Tarkastakaammepa kuinka kauan rakastelemisen on täytynyt kestää, kunnes hän edes tuhannenkin kertaa on kohdannut lempilintusensa. Vuodessa on kolmesataa viisiseitsemättä päivää. Ajattelemmeko että hän joka päivä on kohdannut hänet puun alla, talvellakin lumessa ja iljanteessa, jolla vuoristossa on suuri merkitys, ja sisällytämmekö nyt tämän lu'un tuhanteen, niin tarvitsee hän kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta tuhanteen kohtaukseensa. Puhuuko hän taas kahdesta tuhannesta kohtauksesta, niin osoitamme hänelle viittä vuotta ja kuutta kuukautta; haluaako hän, että uskoisimme hänellä olleen kolmetuhatta kohtausta, niin osoitamme hänelle, että hän on vaivannut tyttöä puun alle tulemaan joka päivä kahdeksan vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenen päivän kuluessa. Vaan hän menee yhä kau'emmaksi ja puhuu ei kolmesta, vaan monesta tuhannesta kohtauksesta —".

Nauru keskeytti puhujan. Tytöt moittivat hänen laskujaan prosallisiksi ja häijyiksi, vaan ylimmän-luokallinen otti muistikirjansa ja lyijykynänsä tarkastaakseen niitä. Setä jatkoi: "Vaan eihän ole ajattelemista mahdolliseksi, että hän joka päivä olisi voinut tulla puun alle, ja saattoihan tyttökin olla väliin siitä estetty. Myönnämmekö nyt hänelle kolme kohtausta viikkoonsa, niin suorittaa hän ne, koska vuodessa on kaksikuudetta viikkoa, sadalla kuudella kuudetta käynnillä; ja tuhanteen kohtaukseensa tarvitsee hän kuusi vuotta, kaksi kuukautta, neljä päivää; kahteen tuhanteen kaksitoista vuotta, neljä kuukautta, kahdeksan päivää; kolmeen tuhanteen kahdeksantoista vuotta, kuusi kuukautta, kaksitoista päivää!" Seura nauroi, eikä tahtonut enään kuulla mitään lu'uista. "Oletko kaiken tämän näin nopeasti päässäsi laskenut, veliseni?" kysäsi Klaaran äiti. Vaan Humbert jatkoi säälimättä: "Mutta kolmastikin viikkoonsa on enemmin kuin mitä saatetaan ajatella mahdolliseksi. Sanommeko hänen olleen puun alla ainoastaan kahdesti viikkoonsa — yhä vieläkin runsas määrä! niin menee tuhanteen kohtaukseen yhdeksän vuotta, kaksi kuukautta, neljä päivää; kahteen tuhanteen yhdeksäntoista vuotta ja kaksi päivää; kolmeen tuhanteen kahdeksankolmatta vuotta, kaksi kuukautta, kahdeksankolmatta päivää. Vaan montakohan vuotta tämä kunnon mies tarvitsee tuhanteenkin kohtaukseen, kun ajatellaan, että kohtaukset saattoivat ehkä ainoastaan kesällä tapahtua puun alla, että lempiväiset olivat ehkä talveksi löytäneet toisen, ilman vaihdoksia vastaan suojakkaamman paikan —".

"Setä Humbert!" keskeytti Fritz vilkkaasti, "saatetaanhan aikaa lyhentää! Olisihan hän, näet, saattanut käydä siellä — ei kerran päivässä, vaan kahdesti tahi kolmasti joka päivä!"

"Sinä pahanpäiväinen tolvana!" huudahti setä. "Mikä hurja ylimmänluokkalais-mielikuvitus! Tämä johtaa aivan sopivasti laulun kerskumisista sen epäsiveellisyyteen. Sillä onkohan laulussa mainittu, että tuo mies, joka niin monta saapasparia on kuluttanut rääpäleiksi kulkiessaan puun luokse onko mainittu, että hän viimeinkin olisi ottanut tytön vaimokseen? Mitä vielä! Rajan yli Sveitsiin on hän mennyt, ja nyt tuo tomppeli tuntee katumusta, kuten sanat: 'Mun rintan' ratkeekin' osoittavat. Vaan mitähän on tullut vanhentuneesta naikkosesta, jota hän narraili?"

"Eihän ole mainittu, että mies olisi hänet hyljännyt. Hän oli arvattavasti ainoastaan matkustuksillaan ja luotti naisen uskollisuuteen. Vaan palatessaan näki hän kauhukseen 'sen luona toisen armaan', niinhän sanotaan laulussa, ja siitä syystä muutti hän Sveitsiin!"

"Yhä parempaa ja pahempaa! Yhä suurempi rikos siveellisyyttä vastaan. Tuo vanha huijari —".

Vaan silloin hyökkäsivät tytöt ilkeän sedän kimppuun ja toruen häntä tukkivat käsillään hänen suunsa, ja Klaran äiti avasi ikkunan ja osoitti auringon sädettä, joka äkkiä oli tunkeunut pilvien läpi. Hetkisen kuluttua oli koko maisema kirkkaana ja sateen virkistämänä, ja kesäpäivä lupasi vielä muutamia ihanoita hetkiä. Nuoriso oli heti valmiina kävelylle. Humbert seurasi Klaran isän kanssa; muut kammoivat sateesta vielä kosteita teitä, ja pitivät parempana huvittaa itseään kävelyllä puutarhan soraisilla käytävillä.

Vähän matkaa kuljettuaan seurassa tarjosi Humbert langolleen käsivartensa ja poikkesi hänen kanssaan sivutielle puutarhan pensas-aidan taakse, joka kääntyi kedolle päin. "Anna nuorison yksinään kiivetä muorille!" alkoi hän. "Minä tahtoisin häiritsemättä puhua kanssasi — tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Todellakin olen minä ennenkin välttänyt tuota laulua Odenwaldin puusta, vaan juuri nyt teki se minuun tuskallisen vaikutuksen — ainakin on sen vaikutus ollut yksivakainen. Sillä minullakin on Odenwaldissa puu, johon liittyy ikäviä muistoja. Lapsia, jotka mitään aavistamatta vaativat minua selittämään käytöstäni, koetin minä pilapuheellani saada toista ajattelemaan, vaan sinulle tahdon minä kertoa erään vanhan historian etenkin, kun sinä sekä vaimosi arvattavasti saatatte joutua yhteyteen sen kanssa."

"Mekö? Saatatpa minut uteliaaksi!" vastasi lanko.

"Tahdotko kuulla kertomukseni loppuun, niin olet sinä minua ymmärtävä", jatkoi toinen. "Salli minun sen ohessa selittää laveammin ja tarkemmin alkusyyt! Onhan meillä aikaa, ja toivoakseni ei kertomukseni saata kärsivällisyyttäsi koettelemuksen alaiseksi.

"Viisikolmatta vuotta on kulunut siitä, kun olin Heidelbergin yliopistossa. Jo silloin vieroittivat luonnontieteelliset tutkimukseni minut useinkin iloisista tovereistani. Puoli päivää vanhassa kivilouhoksessa kanneltuani ja löydettyäni maanopillisia esineitä, joissa muut eivät mitään merkittävää huomanneet; tahi Palatessani tutkimusmatkoiltani kasvitaakkoineni, jotka eivät suinkaan näyttäneet kukkakimpuilta; tahi käydessäni taskut täynnä rasioita, joihin olin kätkenyt hyönteissaaliini, jouduin monastikin naurun ja pilkan alaiseksi. Siitä en kumminkaan huolinut; kuljin vaan rataani, aivan eräkkään tavoin kumminkaan elämättä. Minä kuuluin erääsen seuraan, jossa muuten elettiin melkoisen hauskasti. Siellä sain minä tuttavan, jota en ollut odottanutkaan, koska tuo nuorukainen, joka lähestyi minua vapaehtoisesti, kuului piiriin, joka muuten karttavasti kohteli niitä, jotka eivät olleet saman-säätyisiä, eivätkä kuuluneet etuutettuihin yhdistyksiin. Hän oli vapaherra, minä tiesin, että hänen perintötilansa oli lähellä syntymäkaupunkiani, olinpa vielä isältäni saanut kuulla yhtä ja toista hänen perheellisistä oloistaan. Että tämä, muuten hyvin kopea mies, oli salaisesti kiinnittänyt huomionsa minuun, ei olisi ehkä koskaan mieleeni juohtunut.

"Eräänä päivänä olin etääntynyt tavallista kau'emmaksi kaupungista Odenwaldiin ja kuljeskelin takasin Neckarille päin Schönaun laaksoa pitkin. Vaikka lakkarini olivat kiviä täynnä, tapasin sittenkin yhä tiellä jotakin, mitä vasarallani koputtelin. Olin niin kiintynyt vasaroitsemiseeni, että oikein säikähdin kuullessani jonkun nauraen mainitsevan nimeäni. Nuori vapaherra, jota tästälähin kutsun ristimänimellään Ansgariksi, seisoi vieressäni, esittelihe minulle ystävällisellä tervehdyksellä ja kysyi mitä niin innokkaasti toimiskelin. Hän tunnusti jo usein ennenkin huomanneensa minut näillä seuduin, ja pyysi minua näyttämään ja selittämään mitä minä toimitin ja mitä minulla oli mukanani. Kun samalla huomasin hänen ainoastaan kohteliaisuudesta osoittavan jonkunlaista mieltymystä toimiini, niin enhän saattanut olla vastaamatta tämän luonnon loistavasti varustaman nuorukaisen ystävyyteen. Hän viittasi siihen, että me molemmat olimme maaseutulaisia, ja meillä oli siis monta yhteistä seikkaa, josta keskustelumme sai alkunsa. Yhdessä astuimme me edelleen. Minä ihmettelin vaan, mitä hän oli yksinään tällä tiellä kulkenut ja mistä hän oli tullut; sillä ikäänkuin maasta kohoten oli hän äkkiä ilmestynyt viereeni. Koska viimeinen höyrylaiva — nykyään ei Neckarilla enään kulje yhtäkään — jo oli lähtenyt, päätimme me viettää yömme Neckarsteinachissa, tyhjensimme pullon toisensa perään ja tulimme, katsoen siihen, että sinä päivänä olimme ensimäiset sanat keskenämme vaihtaneet, melkoisen tuttaviksi. Vaan niin minä kuin hänkin olimme määränneet rajan tuttavallisuudellemme, ja sen me säilytimme.

"Sitten näimme useinkin toisemme, vaikka emme tuon ensimmäisen illan iloista tuttavuutta osoittaneet. Ansgar kävi väliin luonani, halusi saada minua mukaansa lyhyille kävelyille joko vanhaan linnaan tahi myllyyn, joissa välistä kävimmekin. Muut toverini eivät saattaneet perehtyä tähän uuteen tuttavuuteen. He eivät käsittäneet, kuinka minä saatoin seurustella miehen kanssa, jonka kopea käytös oli pahassa maineessa, jonka elämänlaatu, mielipiteet, vaatimukset ja tarpeet olivat aivan toiset, kuin minun. Vasta nyt sain kokea monta seikkaa, joita en ennen ollut huomannut. Ansgar tuhlasi rahojaan melkoisen vapaherrallisesti, ja häntä moitittiin suurista veloistaan. Vaan minä tiesin, että hänen esikoisoikeuden nojalla peritty talonsa ei ollut juuri hyvissä suhteissa, jopa kaikenlaisilla veroilla aikoja sitten kovin rasitettu. Sillä välin huomasin siis senkin, että rahanpula saattoi hänet useinkin huonolle tuulelle. Hänen luottamuksensa ei ulottunut niin kauaksi, että hän olisi minulle suoraan puhunut semmoisista asioista, eikä minullakaan ollut mitään aihetta ruveta hänen kanssaan niistä keskustelemaan. Ei edes samansäätyisilleenkään ilmaissut hän sisimpiä ajatuksiaan; hekin pitivät hänen luonnettaan salaperäisenä. Hyvän toveruuden ulkomuotoa ei hän loukannut; vaan kukaan ei voinut kerskata siitä, että olisi sen yli hänen tuttavuudessaan päässyt.

"Kun hänen toverinsa olivat tottuneet häntä harvoin näkemään seurassaan, niin ei hänen seurustelunsa minun kanssani herättänyt ensin huomiota, vaan sittemmin, vaikka useat sitä moittivat, luettiin se hänen muiden sopimattomien omituisuuksiensa joukkoon. Ja todellakin oli hänessä paljon omituista, hänessä ilmestyi taipumus seikkailuihin, joka taipumus, ikäänkuin lymypaikastaan rynnäten välistä huomattavasti tunkeusi suljetun sukukopeuden läpi. Hän saattoi puolustaa asioita, lausua toiveita, jotka olivat jyrkkiä vastakohtia hänen tavallisille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen; hän saattoi mitä iloisimmasta mielialasta vaipua äkkiä synkkämielisyyteen ja lausua ankaraa tyytymättömyyttä elämään. Ensi aikoina nauroin minä häntä siitä. Hän pani sen pahakseen, vaan kumminkin tapahtui, että hän sittemmin nauroi yhdessä minun kanssani. Sen verran tunsin minä häntä kuitenkin, ett'en saattanut lukea hänen tyytymättömyyttään elämään liian aikaisen voimien haaskaamisen syyksi, jota ei todella kukaan, joka näki tämän niin rikkaasti luonnon varustaman nuorukaisen, olisi saattanut ajatella. Pikemmin näytti minusta hänessä ilmestyvän vieno ujous naisia kohtaan, enkä koskaan ole kuullut irstasta sanaa hänen huuliltaan. Vaan hänen usein palaava alakuloisuutensa alkoi käydä minulle rasittavaksi, ja minä ilmoitin hänelle suoraan, että hän sillä ikävystytti ja rasitti minua. Silloin erosi hän minusta kylmästi, ystävyytemme näytti melkein sammuneen, me menimme äänettömästi tervehtien toistemme ohitse, eikä meillä ollut enään mitään sanottavaa toisillemme. Vaan hän oli yhä ensimäinen alkamaan. Silloin hyökkäsi hän nopeasti huoneeseni, ojensi minulle kätensä, pyysi anteeksi, moitti itseään, ja löysi sanoja, joiden sydämmellisyyttä en voinut vastustaa. Kuitenkaan emme olleet eroittamattomasti aina yhdessä, kuten tavallisesti nuorukais-ystävykset. Kummankin oli mukaantuminen omiin oloihinsa ja seuroihinsa, ja kuluipa välistä viikkokin meidän kohtaamatta toisiamme.

"Luullakseni sydänkesällä olin muutamien lukutoverieni kanssa tavallista pitemmällä matkalla Odenwaldiin; kuljimme Schönaun kautta erinomaisen viehättävään Pyhänristin-Steinachiin. Minun oli täytynyt luvata olla matkalla viipymättä kivien tutkimisessa sekä seisahtamatta kasvien tahi hyönteisien vuoksi. Niin kuljimme me iloisina edelleen vuorien ja laaksojen poikki laulaen kaikellaisia lauluja kuten ylioppilaat ainakin. Toverieni suurimpana huvituksena oli minun vartioimiseni, sillä huomaamattani oikaisin käteni milloin tien oikealle, milloin vasemmalle puolelle, missä luulin huomaavani jotakin tutkittavaa. Silloin pidättivät toverini minua väkivallalla, ja tässäpä oli syytä nauruun ja pilapuheisin koko matkaksi. Eräässä tämmöisessä kohtauksessa, jolloin tein vastarintaakin, ja joka oli jotenkin metelinen, huomasin yht'äkkiä jonkun seisahtuvan noin viidenkymmenen askeleen päähän edessämme. Minä tunsin Ansgarin ja riensin hänen luokseen. Kun hänellä oli sama maali, niin pyysi minä häntä yhdistymään joukkoomme. Hän tarkasteli tutkivaisesti seuralaisiani, näytti epätietoiselta, vaan suostui viimein ja salli minun esitellä itsensä. Vaan vähän oli minulla iloa siitä, että toverini selvästi osoittivat vastenmielisyyttään seurueen kasvamista vastaan. Pila ja nauru lakkasi, muodostui eri parvia, minä ja Ansgar pääsimme, keskenämme haastellen, kappaleen edelle. Hän ei ollut silloin hyvällä tuulella, ja kun uskalsin kysyä, rasittiko häntä seura, jossa hän oli minut tavannut, vastasi hän: 'Enpä tiedä! Sinun miehesi eivät ole hauskoja eivätkä juuri kohteliaitakaan, kuitenkin on heidän epäkohteliaisuudessaan se viehättävää, että heistä pääsee helposti eroamaan. Ehkäpä onkin minulle parempi, ett'en ole aivan yksinäni matkalla.' Minä katsoin häneen kysyväisesti. 'Kerrankin ai'on puhua selvästi!' jatkoi hän kiireesti. 'Tänään olen alakuloinen niistä tiedoista, joita olen kotoani saanut — kotoani — tarkoitan: talouteni hoitajalta. Tuo kunnon mies on lähettänyt minulle liian vähän rahaa —".

"Ja sinä olet liian paljon tuhlannut!" keskeytin häntä. "Vanha historia, jonka olen jo aikoja sitten tuntenut sanomattasikin — turha luottamus!"

"Sen annan sinulle kuitenkin!" huudahti hän ja alkoi hymyillä. "Luottamukseni, nimittäin, — sillä rahat ovat jo suureksi osaksi lakkaristani luikahtaneet. Vaan onhan mielettömyyttä synkistää iloista mieltään mokoman tähden — niinhän sinä varmaankin ajattelet, ja minä olen aivan samaa mieltä. Katsohan, kuinka ihmeen somalta näyttää tuo talo tuolla laaksossa! — Seisoopi Odenwaldilla —." Hän rupesi laulamaan, ja iloisina kuljimme maaliimme. Vilkaisin taakseni, nähdäkseni toisia tovereitani. Heitä ei näkynyt; varmaankin olivat he jääneet kauaksi jälellemme.

Niin saavuimme Pyhänristin-Steinachiin, ja astuimme ravintolan puutarhaan, jossa siihen aitaan etenkin käytiin. Tuskin olimme astuneet kymmentä askelta, kun eräs tyttö hyökkäsi pensastosta ikäänkuin paeten suoraan meitä vastaan, niin että me ehdottomasti tartuimme häneen ja pidätimme häntä. Vaan hänen jalessään riensi mustaviiksinen nuorukainen, joka oli vähällä, samoin kuin tyttökin, ponnahtaa meitä vasten, vaan kuitenkin, meidän läsnäolostamme hämmästyneenä ja jotenkin naurettavassa asemassa, saattoi pidättyä ja pysyä seisallaan. Tyttö oli vaaleatukkainen Barbara, ravintolan myöjä-neiti, meille hyvin tuttu henkilö. Hänen ahdistajansa tunsin minä nuoreksi servialaisekst, joita oli siihen aikaan useita Heidelbergissa opinnoillaan. Tuskin oli Barbara ehtinyt tuntea meidät, kun hän punastuen irroittautui meistä ja riensi huoneesen; servialainen taas, puoleksi nauraen, vaan kuitenkin hämillään, tervehti meitä. "Leikkiä! Ei merkitse mitään! Arka tyttö! Pilaa vaan!" sanoi hän murretulla saksan kielellä, ja näkyi aikovan liittyä meihin. "Herraseni, minä en tunne teitä!" sanoi Ansgar hänelle kylmimmällä äänellään ja astui hänen ohitsensa. Servialainen esittelihe sääntöjen mukaisesti ja näytti koettavan viehättävällä puheella poistaa vastustamattomasti naurattavaa vaikutusta, jonka hänen ilmestymisensä oli tehnyt. Hänen nimensä oli Aleksius Rudnik. Hänen kokonsa oli keskinkertainen, kasvojen väri tumma, melkein itämaalainen, tukka ja silmät mustat, vaan hänellä oli niin mieto ääni, hän puhui niin vienosti, hänen olennossaan oli hienon seurustelutavan ohessa jotakin niin kohteliaan nöyrää, ettei tähän vastakkaisista juonteista muodostuneesen luonteesen kukaan voinut oikein luottaa. Ansgar ei peittänytkään vastenmielisyyttään ja vastasi hänen esittelyynsä niin pintapuolisen isoisesti, että tuskin kuultavasti lausui nimensä. Säikähtämättä vieroittavaa liikettä selvitti servialainen, että hän oli hänelle aivan tuttu. "Herra paroni, tunnettehan tekin tuon sievän tytön?" alkoi hän hienolla julkeudella.

Huomasin Ansgarin kärsivällisyyden alkavan loppua. "Tyttö osoittaa'todellakin ymmärrystä koettaessaan välttää teidän poikamaista leikkiänne", vastasi hän. "Minä en ollenkaan välitä tytöstä; enkä teistäkään, herraseni! En ole kulkenut tätä matkaa saadakseni nauttia teidän miellyttävää seuraanne!"

Ainoastaan vähäinen leimaus näkyi servialaisen mustissa silmissä, kun hän hymyillen ja vienolla äänellä vastasi: "Sitä mieluisempaa on minulle ollut tulla tuttavaksi teidän kanssanne, herra paroni." Hän kumartui kohteliaasti ja syvään, ja jätti meidät.

"Katala veitikka!" mumisi Ansgar, kuitenkin niin äänekkäästi, että tarkastava korva olisi sen kyllä tajunnut. Me asetuimme lähelle huonetta viinipensas-käytävään, ja kohta ilmestyi Barbara meitä palvellakseen. Hän oli ravintolan isännän sukulainen, orpolapsi, ja oli talossa, jossa muuten ei isäntäväen ja palvelusväen välillä ollut sanottavaa eroitusta toimissa, palvelijana. Kanssakäyminen vierasten, enimmiten Heidelbergin ylioppilasten, kanssa oli melkein yksinomaisesti hänen toimenaan, etenkin kun hän oli ravintolan etevimpänä viehättimenä. Eikä juuri koskaan puhuttu poikkeamisesta Leijonaan, vaan käynnistä sievän Barbaran luona Pyhänristin-Steinachissa. Hän olikin todella sievä, peräti suloinen lapsi, huolimatta vähäisestä karskeudesta, joka myöskin oli paikallaan, sekin. Häntä ei juuri pieneksi voitu sanoa; hän oli hoikkavartaloinen, vilkas liikkeissään ja puheessaan, ja hänen olennossaan oli jotakin tasaisempaa ja, niin sanoakseni, hienompaa kuin muiden maalaistyttöjen. Soikea naama ja otsa, joidenka yläpuolella vaaleat hiukset irtaimina kiemurtelivat useinkin keveänä kulta-seppeleenä niitä ympäröiden, nämä hienopiirteiset kasvut, joihin maalais-puku näytti erittäin hyvin sopivan, eivät olisi muodinmukaisen vaatteuksen kautta vähintäkään viehättävästä suloudestaan kadottaneet. Hänen puhetapansa ja käytöksensä oli seurustelusta heidelbergiläisten kanssa sievistynyt. Eikä tämä seurustelu kuitenkaan saattanut olla kauan kestänyt, koska hän oli vielä sangen nuori. Hän oli tuttavallinen, ojensi jokaiselle teeskentelemättä kätensä tervehdykseksi, eikä pannut pahakseen, vaikk'eivät vanhat tutut päästäneetkään sitä niin aivan heti irti taas. Kumminkin pidettiin varmana, että Barbara taisi julkeita ystävyyden-osoituksia ankarasti torjua, ja niin ymmärsi hän pysyä akatemillisen nuorison, joka lukuisasti kävi Leijonassa, suosiossa ja kunnioituksessa. Minä olin tuntenut Barbaran kauemmin kuin Ansgar, koska tutkimusmatkoillani olin jo useinkin Pyhänristin-Steinachiin joutunut, ja hän piti minua hyvänä toverina. Usein olin tyhjentänyt lakkarini, leivittänyt hänen eteensä pöydälle kaikki kokoilemani kivet ja sillä yllyttänyt hänet raikkaasen nauruun, kun hän ei oikein käsittänyt, mitä hyötyä niistä minulle olisi. Samoin nauroi hän kasvikimppujanikin. "Eihän tuo kelpaa atterkkiinkään!" sanoi hän. "Eikä siitä ole kukkavihoksikaan!" Vaan heti kun tulin sinne väsyneenä, nälissäni ja janoissani, tuli hän luokseni iloisena, surkutteli hymyillen, että minun täytyi niin vaivaantua, ja piti huolta väsyneen virvokkeista, jotka hän jo hyvin tunsi.

Tänäänkin toi Barbara viiniä ja leipää lehtoon, ja istuutui kohteliaasti minua ja Ansgaria vastapäätä, koska ei ollut ketään muita palveltavana. Keskustelun kohtauksesta servialaisen kanssa lopetti hän nopeasti. "Teidän avuttannekin olisin kyllä häntä vastaan puolustainnut!" sanoi hän, ja käänsi puheen toiselle alalle. Niin loruilimme me vähän aikaa — nimittäin Barbara ja minä, sillä Ansgar pysyi hyvin vähäpuheisena.

Silloin rupesi puutarhassa kuulumaan kova-äänistä puhetta ja huutoja, ja minä huomasin toisten toverieni saapuneen, ja heidän seurassaan kummakseni Aleksius Rudnikin. Minä tiesin, ett'ei kukaan heistä ollut ennen tuttu servialaisen kanssa. Siis oli hän luultavasti voidakseen helpommin palata puutarhaan esittäytynyt heille. Hänet nähdessään kohosi Ansgar vähäsen; Barbara nousi ja, seisoen paikallaan, lausui levollisella äänellä: "Tuossahan tuokin on taas!"

Tulijat katsahtivat meihin, istuutuivat sitten kauaksi meistä ja huusivat talon väkeä. Äkkiä sanoi Ansgar vakavalla, käskevällä äänellä: "Te ette saa palvella sitä seuraa, missä tuo mies on!"

Tyttö säpsähti vähän ja punastui. Vaan heti tointuen ja oikaisten itsensä vastasi hän: "Herra paroni, ei kellään vieraalla ole oikeutta määrätä, ketä muita vieraita minä saan palvella ja ketä en. Vaan siinä olette oikeassa, ett'en mene tuonne. Petteri tehköön sen". Hän meni huoneesen eikä palannut enään luoksemme. Petteri, Leijonan isännän poika, kulki edes takasin, pitäen isännyyttä puutarhassa. Barbaraa emme nähneet enään edes poislähtiessämmekään.

Väittelyt, jotka olivat seuraavana päivänä lukutoverieni ja minun kesken hänen muka sopimattomasta käytöstavastaan ja puuttuvasta kohteliaisuudestaan, kinat servialaisen personallisesta hupaisuudesta jääkööt sikseen, koska ne eivät kuulu kertomukseeni. Viikkoja, kuukausia kului, enkä enään muistellutkaan tuota pientä seikkailusta Aleksius Rudnikin kanssa, etenkin kun häntä harvoin satuin näkemään. Luullakseni en käynyt pitkään aikaan Pyhänristin-Steinachissakaan. Minä muistelen matkustuksieni siihen aikaan kääntyneen Odenwaldin läntiseen osaan, vuoritielle päin, missä olin löytänyt runsas-satoisia kivilouhoksia Weinheimin ympäristössä, kauniissa Birkenaun laaksossa.

Täällä, laakson reunalla, löysin minä puun, Vanhan, leveä-oksaisen tammen, joka herätti minussa ihmetystä. Umpeenkasvanut viidakko ulottui jyrkkään vuorenrintaan saakka; ylhäällä kohosi tuo sekä ikänsä että suuruutensa ja kauneutensa vuoksi mainio jättiläinen. Tämä soma metsäkatto oli nähtävästi mitä suurimmassa yksinäisyydessä. Sammaleiset kivet tammen rungon ympärillä tarjosivat lepopaikan, josta oli kaunis näköalakin, ei tosin aivan lavea eikä monipuolinen, ainoastaan vuorenrotkon yli laakson toiselle puolelle, vaan kokonaisuudessaan sopusointuinen ja täydellinen. Täällä lepäsin minä usein kokoiltuani esineitä ja kiipeiltyäni väsyksiin asti. Ja tänne viekoittelin kerran Ansgarinkin, joka, kuten minäkin, näytti ihastuneen tähän paikkaan ja Birkenaun kauppalaan. Hän katseli tarkasti ympärilleen, luullakseni huomatakseen jonkun ravintolan, ja minä vein hänet siihen, jonka jo tunsin.

Noin kahdeksan päivää tämän matkan jälteen astui Ansgar huoneeseni kiihkeänä ja epävakaisena, tavallista huonommalla tuulella. Hänen mielessään näytti olevan jotakin erinomaista, vaan hän ei puhunut mitään, otti kirjan käteensä, vaan heitti sen taas pois, hypisteli kiviäni niin hajamielisenä, että tuskin tiesi, mitä teki. Minä asetuin kirjoituspöytäni ääreen, kuten tapani oli silloin, kun en saanut häntä keskusteluun ryhtymään, odottaen kunnes hän alkaisi puheen. Siinä istuimme sitten kauan äänettöminä. Viimein kuulin hänen nousevan, ja heti sen jälkeen tunsin hänen kätensä olkapäälläni. Minäkin nousin ja katsoin hänen kasvoihinsa, joissa kuvautui kova sisällinen mielenliikutus. "Humbert!" sanoi hän, "sinä et vähästä suutu minuun!" "Kunhan vaan osaisin sinua paremmin auttaa, Ansgar!" vastasin minä. "Vaan sinä mielialoinesi olet minulle peräti käsittämätön —!"

"Tänään tulin tekemään sinulle erästä tunnustusta!" lausui hän vilkkaasti, "pyytämään sinun neuvoasi, sinun apuasi! Vaan se ei käy laatuun — minun täytyy se yksinäni tehdä, en tahdo sekoittaa sinua siihen — en ainakaan nyt — ehkä vasta! Suo minulle anteeksi! Hyvästi!"

Hän riensi nopeasti ovelle, vaan minä pidätin häntä, ja pyysin suoraan ilmoittamaan, mikä häntä vaivasi, koska se ei suinkaan saattanut olla niin toivotonta, ett'ei siihen apua olisi löytynyt. Vaan hän, vasten tapaansa, syleili minua kiihkoisesti, puristi lujasti kättäni, pudisti äänetönnä päätään ja riensi pois, jättäen minut yksinäni omituisen mielenliikutukseni valtaan. Itsekseni mietittyäni kaikkia mahdollisuuksia, jotka nuorukaisen mieleen juohtuvat ja saattavat hänet tuskalliseen neuvottomuuteen, päätin lähteä hänen luokseen asuntoonsa. En tavannut häntä sieltä; eikä kukaan talon väestä osannut antaa mitään tietoja hänestä.

Oli Elokuu; pitkä syyslupa oli alkanut, ja akademillinen nuoriso läksi suurimmaksi osaksi kotiinsa tahi muille matkustuksille vähäksi aikaa. Minä jäin Heidelbergiin, kuljeskelin sinne tänne lähiseudussa, ja ai'oinpa lähteä pitemmillekin matkustuksille. Ansgaria en enään nähnyt, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Varmaankin on hän lähtenyt kotiseudulleen, ehkäpä perintötaloonsa, arvelin minä. Hänelle oli sieltä tullut paljon kiusallisia tietoja; kentiesi ei hänellä nytkään ollut aivan hauskoja toimia. Näillä arveluilla koetin tyydyttää itseäni ja odottelin loppusyksyä, jolloin joko karkulainen itse tahi ainakin tietoja hänestä tulisi.