Part 3

Näiden lisähuolien rasittamana järjestin minä matkalaukkuni ja matkustin seuraavana aamuna takaisin Birkenauiin. Tykyttävin sydämmin astuin taas pienen talon kynnyksen yli. "Jumalan kiitos! Te olette taaskin täällä!" Näillä sanoilla tervehti nuori rouva minua. Hänen olennossaan ilmaantui rauhattomuus, häiriö. Minä kysyin, oliko hän saanut tietoja Ansgarilta? Hän epäsi, eikä salannut rauhattomuuttaan, vaan lausui ikävänsä sanoilla, jotka minua syvästi liikuttivat. Minä toivoin saattavani viihdyttää häntä. Vaan hän kieltäysi lähtemästä ulos huoneestaan. Omassa ahdistetussa mielentilassani, noloissani puheen-aineesta, otin minä erään kirjan, jota tiesin Ansgarin suosivan, ja tarjousin lukemaan hänelle. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, huokaili vaan; minä aloin siitä huolimatta lukea 'Hamletin' ensimmäistä kohtausta, jonka olin vartavasten avannut. Kuunteliko nuori rouva, vai eikö, sitä en voi sanoa, vaan en vielä ollut lukenut kymmentäkään minuuttia, kun hän päästi vähäisen huudahduksen, osoitti ikkunaan ja riensi takasin kamariin. Minä käännyin ja tunsin ikkunan alaruutujen läpi servialaisen naaman, joka hymyillen tervehti huoneesen. Kun hän heti astui edelleen oveen päin, niin riensin minä ulos ja suljin häneltä tien huoneesen. Minun on jättäminen kertomatta se keskustelu, jonka tässä pidimme keskenämme. Taipuvaisesta, miedosta olennostaan huolimatta lausui hän sanoja, jotka saattoivat minut vimmaan. Tarkasti vakoiltuaan oli hän löytänyt, sanoi hän. Hänelle oli kyllä kerrottu täällä paronittaresta, vaan hän tunsi hänet muka aivan hyvin. Minä kävin vihaiseksi, koetin kohteliaisuudella saada häntä lähtemään pois, vaan turhaan. Onneksi tuli apua. Helmer tarttui hänen kaulukseensa ja heitti hänet jykevällä kädellään maahan. Barbara ja leski parkuivat kovasti, naapuristossa syntyi hälinä, jota minä juuri tahdoin välttää. Minä heittäysin taistelevien väliin, kehoitin, koetin eroittaa heitä, vaan sillä välin pääsi Aleksius Rudnik Heinerin käsistä, nousi käärmeen tapaisella liikkeellä pystyyn ja pakeni puutarhasta. Hänen ahdistajansa täytyi luopua takaa-ajosta. Tämä ikävä kohtaus oli kestänyt ainoastaan minuutin ajan. Vieraat silmät eivät sitä luultavasti nähneet, koska talo oli yksinäinen, puutarhan ruodeaita päivänkukista ja muista syyskasveista kaukaiselle katsojalle melkein läpinäkymätön. Suurempaan pulaan jouduin Heinerin ja hänen äitinsä vuoksi. Tuo mies oli puukolla uhannut minua heidän ovensa edessä — se oli ryöstö- ja murhayritys, jonka he luulivat täytyvänsä ilmoittaa kauppalan polisipäällikölle, kertoa koko naapuristolle varoitukseksi ja vakuudeksi. Ristiin rastiin kysellessäni huomasin pian Heinerin juuri antaneenkin aihetta lymypaikan löytämiseen. Edellisenä sunnuntaina oli hän käynyt Weinheimissä ja puhellut siellä toisille pojille paronista, joka asui hänen kotonaan. Silloin tuli 'musta mies' heti hänen luokseen ja urkki häneltä tietoja. — Weinheim on Heidelbergiläisten lempipaikka. — Tietämättä mitään salaisuutta olevan kätkettävänä, oli Heiner huolettomasti vastannut ja ihmeekseen tuntenut kourassaan guldenin, jonka hänen piti toveriensa seurassa juoda. Nyt tunnusti hän kaiken tämän, soimasi itseään ja aikoi yllyttää kaikki seudun pojat tuota karkulaista vastaan. Minä koetin häntä lepyttää, Pyysin häntä ensin odottamaan paronin palaamista, ja siihen saakka pitämään tapauksen salassa. Sen mahdollisuutta epäilin tietysti minäkin, jos vaan Ansgar vielä kauan matkallaan viipyisi.

Nuori rouva ei suinkaan ollut hentohermoinen, vaan rakastetun puolison vallan-alaisuuden tunto, sen ohessa yhä lisääntyvät huolet, olivat masentaneet ja saattaneet hänet levottomaksi. "Oi Jumalani, jospa Ansgar pian palaisi!" oli ainoa mitä hän kykeni lausumaan. Minä tiesin Aleksius Rudnikin häntä jo ennenkin kiusanneen, ja pidin sitä onnettomuutena, ett'ei tätä, eikä monia muitakaan seikkoja, joita voitiin selittää hänen vahingokseen, voitu eroittaa hänen edellisestä elämästään. Vaikka ei ollut luultavaa, että Rudnik moneen aikaan palaisi, niin halusivat Heiner ja hänen äitinsä, joiden silmissä yhä vaan uhkaava puukko kummitteli, tarkasti vartioida ovia ja ikkunoita, ja esittelivät minulle, että viettä sin yön heidän talossaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta.

Sillä palatessani ravintolaan näin minä avonaisien vaunujen lähestyvän, ja tunsin niissä istujan Ansgariksi. Hän hyppäsi maahan kysyen: "Kuinka Barbara voi?" — "Hän odottaa sinua ikävöiden!" vastasin minä. Vaan mielenjännityksellä ja huolissani lisäsin: "Mitäs sinulle kuuluu? Oletko tyytyväinen mutkasi seurauksiin?"

"Joksikin!" vastasi hän. "Siitä sittemmin! Ethän, toivoakseni, vielä lähde täältä? Tulehan kohta luoksemme!" Hän puristi kättäni ja riensi asuntoonsa. Hyvää hän ei suinkaan ollut kokenut, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen muotonsa oli käynyt teräväksi, olennossaan ilmestyi pakollisuutta. — Kun en tahtonut olla läsnä rakastavien tervehdyksessä, niin viivyttelin muutamia hetkiä. Silloin lähettivät he Heinerin kutsumaan minua.

Ansgar istui, "matkasta väsyneemä", kuten hän sanoi, korkeanojaisessa vanhassa sohvassa, vaan nuori rouva tuli iloisena vastaani. Nyt, kun miehensä oli taas hänen luonaan, loistivat hänen silmänsä, ja Ansgarin ollessa vakavana ja äänetönnä kävi hän sitä hillittömämmäksi ja puheliaammaksi, häntä ilahduttaakseen. Ansgar sanoi viettäneensä ikäviä, vaikeita päiviä tarkemmin ei hän myöhemminkään minulle selittänyt ja Parisinmatkan jäävän ainakin toistaiseksi. Vaan Barbara nauroi ja koetti vieroittaa puolisonsa ajatuksia kaikesta, mikä näytti häntä rasittavan. Hän ei ollut vielä siihen asti nähnyt miehensä kasvoja varjojen peittäminä, ja minusta näytti, kuin olisi hän kesken iloisuuttaan väliin heittänyt minuun tuskallisen kysyviä silmäyksiä, ja sitten taas entistään vilkkaammin koettanut huvitella rakastettuaan. Servialaisen julkeudesta ei ollut vielä ollut puhetta. Puhua täytyi siitä, kysymys oli vaan, joko tänään, ja kumpi meistä ensin johtaisi puheen siihen. Barbara tunsi itsensä niin turvalliseksi ja onnelliseksi, että näytti unohtaneen koko seikan; minä puolestani taas olin epätietoinen, pitikö minun vielä uudella huolella raskauttaa ystäväni jo ennestäänkin silminnähtävästi masentunutta mieltä. Silloin alkoi Heiner, ja saattoi meidätkin puhumaan siitä. Ansgarin silmät suurenivat, kammoittava liekki säihkyi niissä. Vaan pian pyyhki hän kädellään otsaansa ja sanoi levollisena, kuten olin odottanutkin: "Siis ei tämä lymypaikkakaan enää kelpaa meille! Meidän on muuttaminen. Ei kuitenkaan vielä tänään — olkaamme vielä tänään onnellisia!" Barbara riensi hänen rinnoilleen, vaan minä puristin hänen tarjottua kättänsä, koettaen salata liikutustani sen verran kuin se oli mahdollista —.

Seuraavana päivänä palasin Heidelbergiin. Uskalsin odottaa kohta Ansgariakin, koska hänen oli ennen "matkaansa" — kuten hän jotenkin epämääräisesti sitä nimitti — järjestäminen asiansa kaupungissa. Minä aavistin näiden asiain, ainakin rahallisten, olevan melkoisen sekavalla kannalla; pelkäsin myöskin, ett'ei hän matkaltaan tuonutkaan niitä suuria summia, joita oli odottanut. Hänen hurjamainen, jopa onnetonkin naimisensa oli aina huolestuttavana mielessäni ja ahdisti sydäntäni. Tämän mykän alakuloisuuden poistamisessa eivät edes ilma eikä taivaskaan auttanut. Loppusyksy laittoi ensimäiset säälimättömät sanansaattajansa seudulle; rankkasateet ja ankarat tuulet, jotka tempasivat kosteat lehdet puista ja siroittivat ne vuorilta kaupungin kaduille saakka. Muutamien päivien kuluttua näytti tuo loistava laakso harmaalta, sumuiselta ja alakuloiselta. Ylioppilaat eivät enää kuljeskelleet iloisissa joukoissa kaduilla, viluissaan, sateenvarjon suojassa, koki jokainen päästä mitä pikemmin katon alle. Melkein koko viikon kuluttua huomasin eräänä sateettomana hetkenä Ansgarin tovereinsa joukossa. Vaikka he olivat innokkaassa keskustelussa, riensi hän kuitenkin luokseni puristaakseen kättäni ja sanoakseen illalla käyvänsä luonani. Minä pysyin kotona, vaan turhaanpa häntä odotin.

Siksipä sainkin seuraavana iltana sitä odottamattomamman vieraan. Sillä kuultuani ensin hiljaisia askeleita talon edustalla, sitten varovaista naputusta ovellani, näin huoneeseni astuvan mustahuntuisen naisen, jonka tunsin Barbaraksi, Säikähtyneenä ja hämmästyksen sanoin tervehdin häntä, vaan hän vaipui tuolille oven viereen, kykenemättä tuskin puhumaankaan. "Niin, niin, minähän tässä olen!" sanoi hän hetkisen kuluttua. "Minä en tiennyt mitään muutakaan neuvoa, Ansgarin asuntoa kaupungissa en ollenkaan tunne, vaikka tahdoin mennä hänen luokseen, vaan oman asuntonne olitte te usein maininneet, niin että kyselemättä löysin sen". — "Vaan, — Barbara — paronitar!" korjasin minä, kuten nyt liiankin usein tapahtui — "mikä ajaa teitä yksinänne kaupunkiin?"

"Tuskani!" sanoi hän. "En voinut sitä kestää yksinäni. Hän aikoi olla poissa korkeintaan kaksi päivää, vaan kolmantena kirjoitti hän minulle lyhyesti, ett'ei hän vielä voinut palata. Siitä on jo kokonaista kahdeksan päivää kulunut, eikä hän ole edes kirjoittanutkaan. Jotakin täytyy olla tekeillä, jota minun on pelkääminen! Voi, hän on niin kovin muuttunut matkaltaan palattuaan! Hänellä ei ole enää iloa, ei mitään onnea! Hän ei nukkunut enää, päivällä ei hänellä ollut lepoa, iloista muotoani ei hän voinut enää kärsiä! Taivaan Jumala, jospa en toki olisi mennyt naimisiin! Ilman minutta olisi hänen parempi!" Kyynelvirta tukahdntti hänen äänensä, hän rupesi tuskallisesti nyyhkimään, joka minua syvästi liikutti. Minä ehdoittelin hänelle, että lepäisi huoneessani sill'aikaa kun minä kävin etsimässä hänen puolisoaan. Vaan nyt heräsi hänessä uusi pelko. Hän moitti itseään siitä, että oli jättänyt lymypaikkansa; saattaisihan muka Ansgar olla tyytymätön hänen tuloonsa, joka saattoi tuottaa hänelle vastenmielisyyttä. Emme vielä ehtineet tehdä mitään päätöstä, mitä oli tekeminen, kun kuulin alhaalta kovia ääniä, jotka minua kysyivät, ja kohta sen jälkeen kopinata rappusia ylös. "Väkeä tulee teidän luoksenne!" huudahti nuori rouva pelästyneenä. "Pääsenkö minä ulos?" Nopeasti juoksi hän lähimmälle ovelle ja katosi. Minä jouduin vielä suurempaan hätään. Paronitar oli kätkeynyt pimeään makuusuojaani. Vaan nytpä kysyttiinkin mielen lujuutta ja malttia.

Kohta astui kaksi nuorta miestä huoneeseni. Toisen tunsin minä kreivi S:ksi, toinen, Ansgarin toveri hänkin, esittelihe minulle. "Me tulemme luoksenne meidän sekä teidän ystävänne puolesta", aloitti kreivi. "Hänen on välttämättömästi puhuminen teidän kanssanne, ja hän tahtoi varmaan tietää, oletteko kotona nyt. Sillä hänellä ei ole hetkeäkään hukattavana. Sallitteham minun jäädä tänne siksi aikaa, kun toverini käypi noutamassa ystävämme". Toinen läksi, ja kreivi istuutui pyynnöstäni. "Eikö Jobin-sanomamme ollut totta!" alkoi hän, "Kaikki on tuo miesparka kadottanut, kaikki! Teille, joka olette hänen läheinen ystävänsä, uskallan puhua asioita, joihin en muiden kuullen mielelläni kajoisi. Vaan tilusten ja omaisuuden menettäminen unohtuisi kyllä, vaikkapa vaikeastikin, Ansgarin tarpeisin nähden, olisihan hänen kuitenkin täytynyt ponnistella ja tehdä työtä. Hän on kylliksi nerokas saamaan suuria toimeen maailmassa. Vaan tämäkin toivo on nyt melkein kadonnut tuon onnettoman, typerän, mielettömän naimisen tähden!" Minä olin pahassa pulassa, sillä kreivi puhui niin kovasti, että Barbara kuuli jok'ikisen sanan. "Miksi piti hänen sitten heti naida?" jatkoi hän. "Olisiko hän vaan tehnyt tavallisen tuhmuuden — no, eihän sekään: kaunista olisi ollut, ja hankaluuksia olisi siitäkin saattanut syntyä, vaan silloin olisi ollut ehkä apu mahdollinen. Nyt on se mahdoton. Mitä hän meiltä ensin salasi, täytyi hänen sitten tunnustaa tuon servialaisen kehnon menettelyn vuoksi — no, kuulettehan kohta häneltä itseltään asiain juoksun. Emme saattaneet salata mielipiteitämme hänen tunnustuksensa johdosta, ja luulenpa teidänkin olevan samaa mieltä, että hän tällä seikkailulla on saattanut itsensä onnettomaksi koko iäkseen. Niin, onnettomaksi, kurjaksi koko iäkseen! Ja onnettomaksi joutuu tyttöraukkakin tahi oikeammin hänen rouvansa. Häntä sanotaan nerokkaaksi, sitä helpommin käsittää ja tuntee hän tilansa!" Hän jatkoi puhettaan samaan tapaan, enkä minä voinut tehdä mitään saadakseni häntä vaikenemaan.

Viimein tuli Ansgar, kreivi jäi paikalleen. "Humbert", alkoi ystäväni, "huomenna on tapahtuva seikka, jota sinä varmaankin moitit, vaan jonka sopivaisuudesta tahi sopimattomuudesta ei enään maksa keskustella. Huomen-aamuna olen seisova pistoli kädessä servialaista Rudnikia vastaan."

Ajattelehan tilaani! Kammarissani istui ystäväni puoliso, jonka täytyi kuulla kaikki. Minä odotin joka silmänräpäys Barbaran syöksyvän esiin ja keskeyttävän tuon kamalan ilmoituksen. Ansgar jatkoi: "Se heittiö on julkisesti ravintoloissa ylvästellyt nauttineensa Barbaran suosiota ennen minua. Hän on kerskaillut tavanneensa sinutkin hänen luotaan — ole rauhallinen, älä kiivastu! Meidän kesken olisi se mielettömyyttä. Äläkä enään sinä rupea riitaan hänen kanssaan. Minä toivon tämän seikan yhdelläkin taistelulla selviävän. Hän on loukannut vaimoni kunniata, siksi olen minä taannnut avioni puhtauden, ja sillä on se hyvä. Minä olen vaatinut häntä taisteluun, huomen-aamuna on se tapahtuva 'puumme' alla — tiedäthän. Minusta ei paikka näyttänyt ensin sopivalta, vaan se on kuitenkin mukavasti valittu. Vaunujen sopii hyvin odottaa vuoren toisella puolella, ja tulenko haavoitetuksi, niin ei teillä ole pitkä matka saattaissanne minua asuntooni Birkenauiin. Ja nyt, Humbert, määrään sinun toimesi! Taisteluun en tahdo sinua luokseni, vaan sinulle voipi jäädä paljon, paljon tekemistä minun hyväkseni!" Ansgar oli tähän saakka puhunut pakollisella kylmyydellä ja varmuudella, vaan nyt voitti hänet sisällinen liikutuksensa ja ilmestyi hänen äänessäänkin. "Minä en saa nähdä Barbaraa huomiseen saakka. Me lähdemme täältä aikaseen aamulla — hänen ei pidä saada mitään tietää, ennenkuin taistelu on ohitse. Ja kuinka hänen luokseen sitten tulenkin, omilla jaloillani, tahi kuinka hyvänsä — minä pyydän sinua, ole silloin saapuvilla, ole silloin ja sittenkin hänen lähellään! Lähde jo tänään sinne, ollaksesi siellä oikeaan aikaan huomenna! Hän on — oi sinä armas Barbara parkuni!" Tuska tukahdutti hänen äänensä, hän painoi päätään ja käsiään pöytään, ja ankara taistelu täristytti hänen ruumistaan.

Hänen seuralaisensa nousi istuimeltaan, nähtävästi liikutettuna, vaan teeskennellyllä vastenmielisyydellä, astui kerran huoneen poikki, seisattui hänen viereensä ja lausui pudistellen häntä olkapäästä: "Rohkaise mielesi! Tämä kiihoitus on sopimaton! Sinä tarvitset kaiken pontevuutesi. Me olemme sinulle vakuuttaneet pitävämme huolta rouvastasi, jos pahimmin käy, ja sen minä uudistan sinulle! Jos herra Humbertin on vielä tänään lähteminen, niin on hänen pian joutuminen. Siis tule!" Ansgar nousi, syleili minua ja astui äänetönnä ovelle. "Mihin aikaan huomen-aamuna?" kysyin minä hiljaan kreiviltä. "Kello seitsemän", vastasi hän seuraten ystäväämme.

Olin yksinäni huoneessa ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen, kunnes askelten viimeinen kaiku oli tau'onnut ja talo tuntui hiljaiselta. Silloin uskalsin hiljaan koputtaa kammarin oveen. Minä pelkäsin tapaavani Barbaran tainnoksissaan, vaan aivan suorana astui nuori rouva esiin, tosin kuoleman kalpeana, vaan kuitenkin todellakin sankarillisella mielenlujuudella. "Tulkaa, ettemme myöhästyisi junasta!" sanoi hän. "Meidänkin on huomenna aikaseen joutuminen taistelupaikalle." — "Mitä kaikkea onkaan teidän täytynyt kuulla!" huudahdin ininä. "Olen vaan kuullut sanoilla sen, mitä ajatuksissani olen melkein oikein kuvaillut. Vaan rientäkäämme nyt, kosta kuitenkin tekin haluatte olla läsnä siellä!" — "Barbara, ettehän vaan aikone itse mennä taistelupaikalle — ehkä ryhtyä —?"

"Voisinko minä sitten mitään estää?" vastasi hän. "Jos he kerran ovat aseihin ryhtyneet, niin tulkoonpa vaikka itse Jumala taivaasta estämään, hänkään ei voi heitä eroittaa, sen on Ansgar itse minulle sanonut. Vaan minä tahdon olla saapuvilla, kätkössä, minä en tahdo vetää hänen huomiotaan toimesta — niin, saapuvilla tahdon kuitenkin olla! Ja jos niin kävisi, että hän — oi Jumalani, oi Jumalani! — Kerran olisin vielä mielelläni tahtonut katsoa hänen silmiinsä!" Tuska masensi hänen voimansa, hän näytti joutuneen muutamaksi minuutiksi tuskan raivoon. Vaan sitten jatkoi hän vakavasti: "Minun tähteni ei hänen tarvitse harmistella! Kuoleeko hän tahi jää elämään, minä tiedän, mitä minusta on tuleva. Minä en tahdo olla hänelle onnettomuuden syynä". — "Barbara, mitä puhutte Te!" keskeytin minä onnetonta. "Niin, onhan siihen vastakin kylliksi aikaa!" vastasi hän. "Matkalle vaan nyt, ett'emme myöhästyisi!" —

Ken voisi koskaan unhottaa semmoista yötä kuin seuraava yö oli? Äänettöminä menimme me Birkenauiin ja erosimme toisistamme pitkittä puheitta. Tällä kertaa asetuin, ollakseni aikaseen valmiina, ikkunan viereen Heinerin makuusuojaan; hän oli meitä odottanut myöhään yöhön äitinsä jo maata mentyä. Hän tarjosi minulle vuoteensa käytettäväkseni, ja tahtoi itse maata missä hyvänsä, vaan minä pidin penkkiä parempana, koska uni näytti olevan kaukana minusta. Saattaakseni hänen ymmärtämään kummallista pyyntöäni, olin vähin viitannut vastaiseen tapaukseen. Olihan se huomenna kuitenkin tuleva tutuksi, kuinka hyvänsä siinä kävisikin. Huolimatta hämmästyksestään, vaipui hän pian raskaasen uneen. Vaan ulkona myrskyili syksytuuli kohisten ja tohisten metsässä. Jospa pyökinlehdet pysyivätkin oksissaan, niin riisti se hedelmäpuiden lehdet ja heitteli niitä yhdessä sateen kanssa ikkunanruutuja vastaan. Milloin huokaili luonto sen raivotessa, milloin kiiti se, ulvoen laaksossa, avaruuteen, palatessaan täristääkseen kattoja ja seiniä.

Se repäisi pilvet, niin että kirkkaita valojuovia ilmestyi niiden välille, kunnes se taaskin vieritti ne kokoon ja pudisteli siipiään läpinäkymättömässä pimeydessä. Noin kello kahden aikaan kuulin talossa oven käyvän. Hiljaan avasin minäkin oveni ja kuuntelin. "Kas sepä hyvää, ettehän te makaa!" kuulin Barbaran sanovan. "Kohta lienee aika lähteä!" Minä sanoin hänelle tuntimäärän ja pyysin häntä vielä olemaan alallaan. Aamupuoleen heitti tuuli, silmäni painuivat umpeen, minun oli, kaikesta kiihoituksesta huolimatta, taisteleminen unta vastaan. Kuitenkin voitin väsymykseni, aukasin hiljaan oven ja astuin ulko-ilmaan. Se oli kylmä ja kostea, päivä rupesi koittamaan, minä kuulin kukon laulavan. Laakso oli sumua täynnä. Kauhea hetki lähestyi, ja minä arvelin ehkä paremmaksi, että jättäisimme sen käyttämättä. Kohta oli aika lähteä, vaan nuorta rouvaa ei näkynyt. Viimein ilmestyi hän ikkunaan, hiuksiansa sukien. Hän tuli ulos. "Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Minä nukuin! Kuinka saatoinkaan nukkua? Kunhan emme vaan myöhästyisi!" Me varustauduimme surulliselle matkalle kautta sumuisen laakson. Tiet olivat monen-päiväisestä sateesta märät, monessa kohdin pohjattomat, kovin vaivaloiset etenkin vuorille nousijoille. Vaan nuori rouva ei huolinut mistään esteistä. Hengästyneinä saavuimme mäen rinteelle. Päivänvalo oli voittanut kostean hämärän, ja metsässä häälyi sumu hienona huntuna oksissa ja pensaissa. Me kiirehdimme askeleitamme yhä enemmin, kuta likemmäksi tulimme umpeenkasvanutta tietä. Sen päässä näimme jo ihmishaamuja, kuulimme yksinäisiä sanoja. Barbara painoi kätensä sydämmelleen, hänen voimansa näyttivät loppuvan. Äkkiä paukahti kaksi laukausta melkein yht'aikaa. Minä näin miehen horjuvan ja raskaasti kaatuvan maahan. Toinen (me tunsimme hänet Ansgariksi) seisoi suorana, astui askelen, horjahti ja vaipui seuralaistensa syliin. Silloin huudahti Barbara ja syöksihe puun luokse, jonka alle Ansgar oli laskettu, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä. Läsnäolijat, hämillään tästä odottamattomasta välikohtauksesta, vetäytyivät hetkeksi takaperin, lääkärin tarkastaessa haavoitettua, Hän heräsi tainnoksistaan ja katsoi nuoreen vaimoonsa niin toivottomasti, niin tuskallisesti, että minun täytyi kääntyä poispäin, Vaan Barbara oli uljas, hän ei häirinnyt lääkäriä hänen ensimmäisissä toimissaan, vaan tarkasteli milloin hänen käsiään, ikäänkuin tutkiakseen hänen tiedettään, milloin taas rakastettunsa kalpeita kasvoja.

Sillä välin oli toinen lääkäri vakuuttanut kaatuneen kuolevan toiselle ryhmälle. Vastustajan kuula oli osannut Aleksius Rudnikin sydämmeen. Kummankin puolueen todistajat puhuivat vielä keskenään hetken aikaa; sitten kantoivat servialaiset toverinsa ruumiin lähellä odottaviin umpivaunuihin. Tie kävi vuoren leveätä harjaa myöten ja yhdistyi vuoritiehen. Välttääkseen huomiota eivät servialaiset käyttäneet rautatien nopeampia kulkuneuvoja. Meidän ei ollut niinkään helppo saattaa vaarallisesti haavoitettua ystäväämme läheiseen Birkenauiin. Ansgarkin oli kyllä seuralaisineen tullut vaunuilla, vaan niiden olisi täytynyt tehdä pitkä kierros pääsemättä sittenkään nuoren pariskunnan asunnolle saakka. Epäiltävää oli myöskin, oliko seudulla heti saatavana kantovuodetta. Kuultuaan nämä keskustelut, ponnisti Ansgar voimiaan, koetti nousta ja sanoi päättävästi aikovansa käydä. Koe ei onnistunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaminen, etenkin kun hän nyt oli mennyt tainnoksiin. Vaunuista noudettiin tyynyt, ajurilla sattui olemaan mukanaan pari nuoranpätkää, joilla saatiin jonkunmoinen kantovuode kokoon. Minä astuin lääkärin kanssa edellä, johdattaakseni äänetöntä joukkoa lyhintä tietä. Kulku oli väsyttävä ja niljakalla vuorenrinteellä erittäinkin vaivaloinen. Päästyämme viimeinkin perille ja laskettuamme Ansgarin vuoteelle, lepäsimme kaikki vähän aikaa. — Täällä oli Barbara oikealla paikallaan. "Jääpikö hän elämään?" kysyi hän hiljaan lääkäriltä. "Toivokaamme sitä!" vastasi tämä, toimiskellen sairaan luona. Barbaran itsensä ruvettua lääkärin-apulaiseksi, läksin minä hetkeksi ulos.

Ansgarin toverit seisoskelivat tahi kävelivät viluissaan siellä täällä kosteassa puutarhassa; kreivi S. istui penkillä murtuneiden päivänkukkain ja lakastuneiden malvojen keskellä, äänetönnä miettien ja kepillään maata tonkien. Minä lähestyin häntä. Hän nousi sanoen: "Tällä hetkellä ei meillä ole täällä mitään tekemistä; siis lähdemme me. Ainakin täksi päiväksi jään minä Birkenauiin. Vielä pyydän minä teitä kääntymään vaan minuun kaikissa ystäväämme koskevissa asioissa. Toiste ai'on puhua enemmän siitä." Hän viittasi tovereilleen, jotka olivat heti valmiit lähtemään ravintolaan virkistämään voimiaan, ja minä lähetin Heinerin heidän jäljissään viemään vaununtyynyt ajurille, jota sinne odotettiin.

Minä jätän puhumatta siitä kummastuksesta, jonka tämä tapaus herätti Heidelbergissa, missä sen yksityiskohdat vasta nyt tulivat julkisuuteen; samoin jätän sikseen oikeustutkinnot, mitkä siitä nousivat. Aleksius Rudnikin hautasivat hänen kansalaisensa mitä suurimmalla komeudella, ja useita muitakin ylioppilaita, etenkin ulkomaalaisia, oli heihin liittynyt. Vasta nyt kuulin hänen olleen ylhäistä ja rikasta sukua. — Mielelläni olisin puhumatta myöskin niistä hetkistä ja päivistä, jotka vietimme ystävämme sairasvuoteen ääressä. Ansgar eli vielä päiväkausia hänestä aina huoltapitävän puolisonsa lohdutukseksi, vaan itse oli hän epätoivon vallassa. Niin nuorena elämästä lähteminen oli kovaa; elämään jääminen, kentiesi pitkälliseen kivulloisuuteen, jossa oli sen lisäksi puutetta kestäminen, oli vieläkin kovempaa. Semmoisia ajatuksia lu'in hänen silmistään. Vaan nöyrästi ja ystävällisesti mukaantui hän kaikkiin, mitä Barbara häntä hoitaessaan laittoi. Hänen voimansa eivät enään kestäneet, ja kun hän neljäntenä aamuna kuoli, katsoin minä näiden tuskain loppua hänen onnekseen. Vaan minua väristytti, kun Barbara hetken kuluttua nousi polviltaan ja kuivin silmin, vakavalla äänellä lausui: "Minä tiedän, että minun täytyy vielä hetkinen elää ilman hänettä — tapahtukoon Jumalan tahto!"

Ansgarin toverit tahtoivat viedä hänen ruumiinsa Heidelbergiin ja saattaa se hautaan samallaisella loistolla kuin Aleksiuskin oli haudattu. Vaan Barbara vastusti sitä. "Hän on minun!" sanoi hän; "täällä, minne minä jään asumaan, olkoon hänen hautansa!" Vaan kun hautajaiset Birkenauissa vietettiin, niin eivät kaikki, jotka halusivat, saattaneet niihin osaa ottaa. Kreivi S. piti sanansa: heti tarjottiin "leskiparonittarelle" melkoinen summa, jonka hän, minun kehoituksestani, ottikin vastaan. Sillä hän oli peräti varaton, ja kovia päiviä oli hänen vielä kestäminen.

Noin viikon päivät olivat kuluneet siitä, kuin taaskin olin saapunut lukuhuoneeseni, jossa niin ankaroita sanoja oli sanottu, niin liikuttavia kohtauksia oli tapahtunut. Silloin tuli minulle odottamattomia vieraita. Leijonan-isäntä Pyhänristin-Steinach'ista tuli vaimoineen luokseni saamaan tietoja Barbarasta. Kertomus onnettomuuden tapauksista oli tunkeunut heidänkin korviinsa, he olivat kuulleet Barbaran olleen naimisissa, ja hänen tulevaisuutensa olevan epävarmalla kannalla. Vaikk'ei Leijonan-isäntä kerran ollenkaan huolinut karkurista, niin oli hän nyt valmis taas tarjoomaan onnettomalle leskelle suojaansa ja apuansa. Saatuaan minulta varman tiedon Barbaran tilasta, lähtivät he hänen luokseen, vaan eivät saaneet häntä taivutetuksi jättämään paikkaa, missä hän oli vähän aikaa ollut onnellisena, ja missä hänen puolisonsa hauta oli.

Sillä välin rupesin minä keskusteluun Ansgarin sukulaisten kanssa, joista kreivi S:ltä olin saanut tarkempia tietoja. Minä ilmoitin hänen kuolemansa ja jätin heidän ratkaistavakseen, ottaisivatko nuoren lesken suojaansa. Ne kirjeet, jotka sieltä sain, ilmaisivat kiellon sillä tavalla, että minun täytyi luopua kaikista välityshankkeista. Kreivi S. kohotti olkapäitään, eikä sanonut parempaa odottaneensakaan. Minä olin nyt usein hänen ja muiden Ansgarin toverien seurassa, ja monetkin ystävyyden suhteet ovat siltä ajalta haihtumattomiksi mieleeni jääneet. Vaikka nämä nuorukaiset olivat ehdottomasti moittineet Ansgarin naimista, niin pitivät he hänen kuoltuansa sanansa ja ottivat hänen onnettoman puolisonsa turviinsa.

Pitkittä puheitta ja selityksittä silloisista tunteistani riennän minä lopettamaan kertomustani. Keväällä sai Barbara pojan, jonka syntyminen tuotti hänelle kuoleman. Me hautasimme hänet puolisonsa viereen. Poika sai laillisena perillisenä kantaa isänsä sukunimeä, ja kasteessa annoimme hänelle saman ristimänimenkin: Ansgar von Hohnstein. Kreivi S. sekä useat Ansgarin seuralaiset ja minä olimme kummina, ja samalla kokosimme melkoisen summan hänen kasvatuksekseen. Olivatpa ne merkilliset ylioppilasristiäiset, mitkä silloin Birkenau'issa vietettiin — juhla, jossa vallitsi sopiva vakaamielisyys, vaan josta ei saattanut omituista leikillisyyttäkään puuttua! Leijonan emännän — joka oli jo ennen pojan syntymistä saapuville tullut — pyynnön, saada ottaa pojan ensin hoitoonsa, myönsimme hyvin mielellämme.

Myöhemmin otin minä hänet luukseni toisten kummien suostumuksella, jotka varoillansa auttoivat minua hänen kasvatuksessaan. Naimiseni jälkeen on hän vuosikausia elänyt talossani; vaimoni kutsui häntä mielellään vanhimmaksi pojakseen. Me saamme ylpeillä kasvatuksemme menestyksestä! Isältään peri hän vartalonsa sekä joitakuita yhtäläisyyksiä kasvojen juonteissakin; luonteensa on hän suurimmaksi osaksi perinyt äidiltään; kuitenkaan ei hänellä ole aluksikaan sitä, mikä hänen molemmat vanhempansa saattoi onnettomiksi; hänellä on luja, oivallinen luonne. Tunnettehan te, sinä ja omaisesi, hänet, sillä eihän minun tarvinne mainitakaan puhuvani nuoresta matkatoveristani, jonka toin luoksenne. Pitihän hänenkin kerran saada tarkempia tietoja vanhemmistaan, ja monta kertaa jo on hän halunnut päästä niille paikoille, missä he olivat eläneet ja niin nuorena hautansa saaneet. Koska hän halusi matkatoverikseen minua, joka ehkä paraiten kaikista tunsin ne paikat ja osasin häntä siellä johdattaa, niin jäi matka yhä vaan toistaiseksi. Viimeinkin tänä kesänä saatoimme yhdistää matkamme. Me kohtasimme toisemme Heidelbergissa. Sieltä menimme me Pyhänristin-Steinachiin, johon vielä jotkut matkatoverini lapsuudenmuistot liittyvät. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, Petteri on nyt Leijonan-isäntänä ja jo aikoja sitten Leijonan-isänäkin. Sitten kävimme Birkenau'issa. Vanha vaimo, vaikka jo kahdeksankymmenenvuotias, elää vielä, Heinerillä on täysikasvuisia tyttäriä, taloa on laajennettu lisärakennuksella. Kirkkotarhasta, josta noita molempia hautoja on vaikea löytääkään rehoittavien sirenien keskeltä, nousimme metsään, missä vanha tammi vielä seisoo korkeana ja vankkana, ja mistä näköala vihertävillä vuorenharjuilla on samanlainen kuin ennenkin. Täällä, niillä kivillä, joiden viereen ystäväni kerran ankaralla hetkellä oli vaipunut, täällä lepäsimme me lopetettuamme pyhissä-käyntimme. Siinä kertomus minun Odenwaldin puustani.

Kertoja vaikeni, ja sanaakaan sanomatta kävivät miehet hetkisen rinnakkain edelleen. He olivat jo kääntyneet takasin Jugenheimiin, iltahämärä laskeusi vuorille ja lakealle, viljavalle Rheinin tasangolle. — Hetkisen kuluttua jatkoi Humbert: "Nuori matkatoverini, Ansgar von Hohnstein, ei aina ole niin yksivakainen ja umpimielinen kuin te tähän saakka olette hänen nähneet olevan. Matkamme vaikutukset ovat saattaneet hänet vakavaan mielentilaan. Ja minkätähden olen minä sinulle, lankoseni, näistä asioista näin laveasti kertonut? Ensiksikin sen vuoksi, että minä tunsin tarpeen saada kerran kertoa muistojani, jotka noilla tutuilla paikoilla Odenwaldissa taas uudistuivat mielessäni; ja sitten, koska pidin sopivana ilmoittaa sinulle nämä seikat, sitä tapausta varten, että nuoren Hohnsteinin ja sinun Klarasi väli — kävisi selväksi, joka minusta näyttää päivä päivältä luultavammalta."

"He ovat molemmat vielä aivan nuoret", vastasi Klaran isä.

"Niin ovatkin, enkä minä ai'okaan vielä tänään ruveta puhemieheksi", lausui Humbert. "Kuitenkin, kaikitenkin on tämä nuorukainen jo 'virassa ja arvossa', hänen luonnonlahjansa ja taitonsa herättävät huomiota, hänelle voidaan ennustaa pikaista ja ehkä arvokastakin vaikutusalaa. Puhuhan joskus vaimollesi tästä asiasta; hän tietää jo luultavasti enemmän kuin me yhteensä. Vaan kuuleppas! Tuollahan tulee nuori joukkiomme laulaen vuoritietä alas. 'Seisoopi Odenwaldilla viherjä lehtipuu —' oikein, taaskin tuo vanha laulu. Kas, laulaahan Ansgarkin sitä, ja vieläpä niin kaikuvasti ja erinomaisen painavasti! No, siispä tahdon minäkin taas kuunnella sitä levollisena!"