Part 2

Pyhänristin-Steinachissa en ollut pitkään aikaan käynyt. Syyskuun lopulla päätin kerran taas sinne lähteä. Syksy maalasi jo seudun kirjavaksi, teki ilman viileäksi ja raittiiksi, vuoret ja laaksot loistelivat auringonpaisteessa. Niin saavuin iloisin mielin matkani päähän, sitä iloisempana, koska minulla oli koko varasto hullutuksia huvittaakseni Barbaraa. Astuin ravintolanhuoneesen, jossa kohtasin Leijona-isän, kuten me tavallisesti isäntää nimitimme, kyyrysissään sanomalehden ääressä istumassa. Hän oikaisihen, huomatessaan tuloni, ja tervehti minua äänetönnä, epäluuloisesti minua tarkastellen. "Missä on Barbara?" kysäsin. — "Hän ei ole täällä!" vastasi hän lyhyesti, laskien haarikan eteeni pöydälle. "Kylläpä hän tulee", ajattelin, ja aloin levätessäni lukea erästä päivälehteä. Kohta tuli Petteri huoneesen ja ojensi minulle kätensä tervehdykseksi. "Sano terveistä Barbaralle", sanoin minä; "eikö häntä tänään saa nähdäkään?"

Petteri katsoi minuun ällistellen: "Mitä? Barbaralleko —", alkoi hän, vaan vaikeni ja katsahti kysyväisesti isäänsä. Tämä nousi istualtaan. "Hän ei ole enään talossanikaan!" sanoi hän äreästi ja näytti aikovan lähteä huoneesta. "Eikö hän enään ole luonanne?" kysyin minä hämmästyneenä. "No missä hän sitten on?" — Leijonan isäntä astui lähemmäksi. "Ettekö te sitä tiedä —" sanoi hän kuvaavasti, "minä olen usein arvellut, että te tiedätte sen varmaankin paremmin kuin minä!" Minä säikähdin, aavistaen jotakin onnettomuutta, kykenemättä kumminkaan ajattelemaan, mikä tuo olisi. "Leijonan isäntä!" huudahdin minä, "älkää hupsutelko! Kuinka saatatte luulla minun tietäväni tytön olopaikkaa, joll'ei hän enään teidän talossanne ole?" — Leppyneenä lausui hän: "No, enhän sillä tarkoittanut mitään pahaa! Minä uskon jo, ett'ette sitä tiedä." Hän läksi vierashuoneesta nähtävästi jättääkseen tuon onnettoman tapauksen kertomisen pojalleen. Minä en suinkaan saattanut ajatella tytön lähteneen talosta sillä tavalla, ett'ei isäntä olisi siitä voinut puhua, vaan halusin kuitenkin tietoja niin paljon kuin mahdollista oli saada, ja toivoin niitä Petteriltä. Tämä, suuri-kasvuinen, seitsentuista vuotinen puita, oli toimivinaan lasien ääressä kaapilla, vaan kääntyi minuun päin heti isän huoneesta lähdettyä. Kiihkeään kysymykseeni, mitä tytön oli tapahtunut, vastasi hän Barbaran jäljettömästi kadonneen kuusi viikkoa sitten. Häntä oli etsitty lähiseudusta, vaan turhaan; viimein oli hänen isänsä luopunut hakemisesta. Hänen kuullen ei tytöstä sopinut enemmin puhua. "Minä en kuitenkaan luule" — jatkoi Petteri astuen lähemmäksi ja alentaen äänensä kuiskaukseksi — "hänen yksinään lähteneen. Talosta läksi hän kyllä yksin, vaan lähellä kylää oli yöllä vaunut odottamassa häntä. Vaunut näin minäkin palatessani Schönausta, minne isäni oli minut lähettänyt, vaan en tuntenut, kuka niissä ajoi. Seuraavana päivänä, Barbaran kadottua, rupesin minä aavistamaan, ja sittemmin olen luullut tuntevani hänet."

"Kuka hän siis oli?" huudahdin levottomana. "Kenen kanssa hän on saattanut paeta?" — Petteri vitkasteli vastatessaan: "Varmasti en tiedä, vaan olen arvellut hänen paenneen — herra paronin seurassa!" Tuijotin häneen epäileväisesti. "Niin, niin", jatkoi hän, "herra paronin seurassa, jolle te olette niin hyvä ystävä! Hän oli sitä ennen liian usein täällä ilman teitä. Äitikin arveli häntä, ja lähetti minut Heidelbergiin häntä kuulustelemaan. Minä menin hänen palvelijainsa luokse, vaan he eivät tienneet mitään hänestä, eikä hän ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Kävin teidän luunanne, vaan tekin olitte poissa. Teitä emme tosin arvelleet syylliseksi, vaan olisittehan saattaneet ehkä tietää jotakin. Sittemmin ajattelimme, että, jos Barbara oli paennut paronin seurassa, he eivät olleet teillekään siitä mitään puhuneet. Vaan poissa on hän ollut jo kuusi viikkoa. Jos hän vielä palaisikin, niin ei isäni laskisi häntä taloonsa."

Ikäänkuin suomukset putosivat silmistäni. Petterin arvelu näytti minusta liiankin todenmukaiselta. Noin seitsemättä viikkoa oli kulunut Ansgarin viimeisestä käynnistä minun luonani, jolloin häntä rasitti joku salaisuus. Silloin suunnitteli hän tytön ryöstämistä — keskenään olivat he tietysti siitä sopineet —, kenties: aavisti hän minullakin olevan vakavampia tunteita Barbaraa kohtaan, ja omatunto ajoi hänet luokseni. Olipa miten hyvänsä, minusta oli peräti selvää, että turhuus oli tässä aikaan saanut parantumattoman onnettomuuden. Sydäntäni ahdisti. Ei sentähden, että olisin erittäin tuntenut mieltymystä Barbaraan. Minun tunteeni häntä kohtaan olivat olleet ystävän, melkeinpä veljen, jos muuten semmoisia saattaa herätä maalaistytön ja ylioppilaan kesken. Vaan nyt, kun tiesin hänen olevan onnettomuuden tiellä, ainakin pidin varmana, ett'ei hän sillä tiellä pysyväistä onnea voinut saavuttaa, nyt tunsin kuitenkin enemmin kuin vaan sääliä ja osanottoa. Sen lisäksi tunsin pettyneeni hänestä, jonka luonnetta olin aivan toisenlaiseksi kuvaillut. Myöskin Ansgarin tähden olin huolissani. Hän oli tehnyt rikoksen, joka saattoi häntä seurata koko hänen elinaikansa. Ja hänestäkin tunsin pettyneeni. Hän, joka muuten näytti välttävän naisten seuraa, hän oli kuukausia tutkistellut tämän tytön ympärillä — jopa ensimäisen kohtauksemme ajalla oli hän jo varinaan ollut niillä teillä. Minussa heräsi katkera tunne häntä kohtaan, ja sangen sekavassa mielentilassa palasin kaupunkiin.

Seuraamana aamuna kohtasi minua Aleksius Rudnik ensimäiseksi kadulla. Vaikka emme tuon puutarha-kohtauksen jälkeen olleet sanaakaan keskenämme Vaihtaneet, puhutteli hän nyt minua mitä muikeimmasti hymyillen ja kysyi minulta, mihin Pyhänristin-Steinachin sievä tyttö oli joutunut. Minä välttelin häntä sen verran kuin voin, ja samalla, salatakseni ajatuksiani, koetin vastata aivan Välinpitämättömästi. Myöskin Ansgaria kysyi hän. Hän ei ollut muka moneen aikaan nähnyt herra paronia. Minä ilmoitin hänen matkustaneen Pohjois-Saksaan tiluksillensa, vaan aikovan talveksi palata Heidelbergiin. "Vahinko!" jatkoi servialainen, "vahinko, ett'ei tuo sievä tyttö ole entisellään! Vaan ehkäpä löydän hänet vielä!" Minä erosin tyhjänpäiväisestä lörpöttelijästä ja läksin omia teitäni. En toivonut kohtaavani ketään; saattaisihan jokainen, pelkäsin minä, kysellä minulta Ansgaria ja Barbaraa, joista valitettavasti en itsekään mitään varmasti tiennyt.

Illalla istuin kirjojeni ääressä. Kuulin silloin askeleita portailta —tuttuja askeleita — minä nousin tuoliltani. Ansgar astui nopeasti huoneeseni, mainitsi nimeäni ja tempasi minut syliinsä samanlaisessa tunteiden kuohussa kuin viimeksi luotani lähtiessäänkin. Ehdottomasti otin lampun ja valaisin hänen kasvojaan. Hän näytti kukoistavammalta, pulskeammalta ja kauniimmalta kuin ennen; hänen kasvonsa eivät olleet minusta koskaan ennen niin ystävällisiltä näyttäneet. Vaan minä olin liian luulevainen, saattaakseni vastata hänen sydämmellisyyteensä. Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni. "Rakas, kallis toverini, sinä olet vihoissasi minulle!" alkoi hän onnellisen äänellä. "Täytyyhän sinun olla vihoissasi minulle, tiedänhän sen! Vaan salli minun puhua, niin sovinto syntyy välillemme, vaikkapa moittisitkin kaikkea, mitä on tapahtunut. Yöpimeässä tulen luoksesi, koska en saanut enään rauhaa, ja nähdessäni valon ikkunastasi jouduin riemun valtaan — valoisan riemun, tuntiessani välimme taaskin selväksi käyvän. Lyhyesti, mitä ei kukaan muu kaupungissa tiedä, saat sinä tietää. Minä olen naimisissa. Barbara on nyt vaimoni!"

Minä katsoa tuijotin häneen. "Naimisissako?" Tämän ainoan sanan sain hämmästyksissäni sanotuksi.

"Niin, niin!" huudahti hän iloisesti. "Todellakin olen naimisissa. Barbara on nyt kansalais- ja kaikkien lakien mukaan rouva paronitar. Onpa siinä kuitenkin ollut vaivaa, ennenkuin meistä tuli mies ja vaimo."

"Vaan miksi olet sen pitänyt salassa?" kysyin. "Barbarasta ei ajatella hyvää, eilen kävin Pyhänristin-Steinachissa ja -"

"Oi, siellä ollaan luultavasti ankaroita vaimoparalleni!" huudahti hän. "Vähän ajan kuluttua käymme sielläkin vahvistamassa oikeutemme!"

Hän kertoi sitten, kuinka Barbara oli viimeinkin suostunut aluksi salaiseen avioliittoon hänen kanssaan; kuinka he sitten matkustivat Rheinhessiin, missä, ranskalaisen la'in mukaan, sivili-avioliitto on sallittu, ja kuinka heidät oli säätyvirastossa vihitty; kuinka sitten eräs kylänpappi oli Barbaran tahdosta kirkollisen vihkimyksenkin toimittanut. Kaikki nämä, jo aikoja ennen valmistettuina, päättyivät hyvin, huolimatta monista vastuksista, jotka tässä jätän sikseen. "Ja miksikä minä tämän olen salaisesti tehnyt?" jatkoi hän. "Armas ystäväni, huomaathan, että vaikeudet olisivat vaan kasvaneet, ilkeintä nurjuutta olisi tullut lisäksi, jos olisin sen julkisesti tehnyt. Minä olen ylioppilas, sen ohessa vielä vapaaherra. Ajattelehan häväistystä, jos kuntalaiseni ja säätyläiseni olisivat uskaltaneet minun läsnäollessani rypistää nenäänsä ja sanoa: Vapaaherra von se ja se on nainut tarjoojanaisen Pyhänristin-Steinachin Leijonasta! Enhän olisi hengissä päässyt kaksintaisteluista! Minun olisi ollut suojeleminen vaimoni kunniaa, vaan enhän saattanut samalla sekä hänen että omaa elämääni antaa alttiiksi vaaralle. Minä luen jo huuliltasi, mitä siinä ai'ot vastata! Sinä ajattelet: tuleehan tämä avioliitto viimeinkin ilmi! Niin tuleekin, vaan ei ensiksi täällä Heidelbergissa, missä Barbara on niin monelle tuttu. Me lähdemme pois, toivottavasti piankin. Takanamme pauhatkoot taas aallot, kyllähän kerran asettuvat. Kentiesi oli aivan hyvä, että minulla aluksi oli ainoastaan vähäinen, vaikka riittävä, rahasumma käytettävänä. Kohta tulee enemmin rahaa, kun myön muutamia perintötalooni kuulumattomia tiluksia. Silloin lähdemme ulos maailmaan, ja Barbara rouvaa kunnioitetaan kaikkialla paronittarena! Vaan ethän sinä, juromainen mies, ole edes onnitellutkaan minua!"

"Saanhan minä toivottaa onnea sinulle, Ansgar, — teille molemmillekin!" vastasin minä tuskissani. "Kuitenkin —"

Hän ryhtyi puheeseni: "Kuitenkin — entäs sitten? Minä olen varustettuna kaikkia mahdollisia vastaväitöksiä vastaan, enkä toivonutkaan sinun ehdottomasti myöntyvän tuumiini. Siis, kuitenkin —?"

"Sinä olet ainoastaan pintapuolisesti puhunut perheellisistä seikoistasi", sanoin minä. "Sen verran tiedän kumminkin, että tiluksesi ovat esikoisoikeudella perittävät, ja jos sinä otat porvarillisen vaimon —"

"Niin ei Vanhimmalla pojallani ole perintöoikeutta tiluksiini, jotka silloin joutuvat lähimmälle oikeuden omistajalle" — keskeytti minua Ansgar, purskahtaen äänekkääsen nauruun. "Jumala varjelkoon minun tulevaa esikoistani semmoisesta perinnöstä! Arvokkaat esi-isäni ovat niin ankarasti isännöineet, että nämä velkaantuneet tilukset vievät omistajansa vaikeuksiin ja puliin vaan. Ne saadessani, — en isäni, vaan setäni jälkeen luulin saavuttaneeni loiston päivät. Minä en tahdo säilyttää niitä itselleni enkä omaisilleni, koetan vaan, kuten edeltäjämme ovat tehneet, hyötyä niistä niin paljon kuin suinkin, ja heitän ne sitten lähimmän oikeuden omistajalle. Serkkuni on upporikas, vaan ahnas, hivunut saituri, joka jo pelkää minun kuolevan perillisettä ja siten itse joutuvansa lähimmäksi perilliseksi. Vaan minä iloitsen sydämmeni pohjasta saadessani hänet siihen kunniaan. Onnettomuuden päivinäni, ollessani vielä alaikäisenä ja apua tarvitsevana, ei hän tehnyt mitään minun hyväkseni, kielsi kaiken avun. Hän on oikeastaan ainoa läheinen sukulaiseni. Vanhempani kuolivat aikaiseen, minä kasvoin melkein kokonaan erilläni sukulaisistani. Nytkin tahdon olla vapaana ja ennakkoluuloista riippumatonna. Olen jo kylliksi kauan ollut yliopistoissa; minä rupean valtion palvelukseen ja toivon kykeneväni raivaamaan tien itselleni."

Vaikka tämä viimeinen ajatus näyttikin oivalliselta, huolimatta nuorukaisen kevytmielisistä menestyksentoiveista, niin en kuitenkaan voinut yhdistyä hänen luottavaiseen mielialaansa. Vaarallinen naisenryöstö oli päättynyt paremmin kuin osasin aavistaakaan, vaan tämä kiireellinen avioliitto ei minusta ennustanut onnea, jopa näytti melkein uhkaavammalta kuin siihen asti luuloittelemani rikos. Ansgar ja Barbara — minä en oikein voinut ajatella näitä peräti erinlaisia henkilöitä toistensa miehenä ja vainiona. Barbara paronittarena! Minusta tuntui todellakin kiusalliselta muistellessani, missä tilassa hänet ennen olin nähnyt. Vaikka olinkin vakuutettu, ett'ei kukaan voinut moittia meidän seurusteluamme, niin oli kuitenkin ikävä seikka, että muutkin olivat saattaneet häntä samalla tavalla kohdella ja luultavasti oli monikin käyttäinnyt vapaammin häntä kohtaan. Sen tiesi Ansgar, täytyihän hänen tietää se, enkä minä käsittänyt, että hän sentähden voi panna elämänsä alttiiksi. Keskustelu siitä hänen kanssaan oli oikeastaan mahdoton nyt, kun avioliitto oli jo täydellinen tosiasia. Nämä ajatukset tekivät minut niin peräti varovaiseksi häntä kohtaan, että tuskin uskalsin lausua sanaakaan; sillä kuinka hyvänsä koskettaessani näitä asioita oli minun pelkääminen loukkaavani häntä. Niin pysyin minä neuvottomassa äänettömyydessäni hänen vilkkaasti kävellessään edestakasin huoneessani.

Viimein huudahti hän: "Älä istu noin salavihaisen umpimielisenä! Puhu jotakin, minä pyydän! Moiti minua! Tee kaikenlaisia vastaväitteitä, että minä saan kumota ne!"

"Sinä olet niin nuorena jo sitoutunut, Ansgar —!" aloin minä.

"Arveletko siis", ryhtyi hän puheeseni, "että minun olisi pitänyt odottaa kymmenen vuotta, kunnes olisin päässyt huolettomaan asemaan elämässä! Olisinhan voinut panna Barbaran siksi aikaa johonkin kasvatuslaitokseen, eikö niin? viedäkseni muka hänet sitten kotiini välttävän sivistyneenä vanhana piikana? Oi te vakaat miehet! Olisitteko ehkä, vakavuuttanne loukkaamatta, mieluummin sulkeneet silmänne, jos minä olisin jonkun aikaa hänen kanssaan hurjasti elänyt, ja sitten laittanut hänet matkoihinsa? Häpeäkseni tunnustan, ett'ei minullakaan, vaikk'en suinkaan mitään pahaa ajatellut, ollut alussa juuri parempaakaan tarkoitusta sokeassa vimmassani. Kuta paremmin opin häntä tuntemaan, sitä kauemmaksi jouduin, ja päätökseni naida hänet vakaantui. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän kovin muikeasti suostui tähän. Me olemme aikaiseen sitoutuneet. Me tahdomme nuorina yhdessä nauttia elämän suloa. Sitten mitäpäs siitä! Kirottu miettiminen!"

"Suo anteeksi Ansgar", vastasin minä, "jälkimietinnöillä en ai'o sinua tuskastuttaa. Minä vaan ajattelen tosiasiaa — minä en ole onnellinen, niinkuin sinä tällä hetkellä. Vaan sinä olet ystäväni, ja Barbaraa kunnioitan minä —"

"Humbert!" keskeytti hän vilkkaasti. "Yksi ainoa kysymys! Hän on hartaasti pyytänyt minua kysymään sinulta, ja minä olisin sen aikoja sitten tehnytkin, vaan huomasin sen olevan tarpeettoman. Nyt kysyn kuitenkin: Onko mielessäsi mitään sitä vastaan, että Barbara on vaimoni? Oletko häntä lempinyt? Kentiesi ainoastaan viisaus vaatii sinua kieltämään. Vaan jos sinun on se myöntäminen, niin sano suoraan!"

Minä saatoin kieltoni kunniasanallani vahvistaa. "Näetkös", jatkoi hän, "Barbarakin sanoo samaa, sillä minä olen hänen kanssaan siitä usein puhunut. Ilmoittaessaan lempivänsä minua, vakuutti hän minulle sinun tahtoneen pysyä vaan hänen hyvänä ystävänään, valittaen kuitenkin vääryyttä, jonka teimme sinua vastaan petellessämme sinua. Ja teepäs nyt minulle mieliksi käymällä luonamme; vaimoni pitää suuressa arvossa keskustelua kanssasi, sillä sinä, kunnon vanhus, olet hänellä sangen hyvissä kirjoissa."

"Missäs te asutte?" kysyin minä.

"Siinäpä onkin sinulle osoittamista", vastasi hän nauraen. "Meidän lymypaikkamme on hyvin kätketty. Mieluimmin otan sinut heti mukaani, sillä tänne en ai'o jäädä. Pikajuna lähtee puoli yhdeksän aikaan — älä sentään pelkää sinua yöpimeässä kauvaksi viekoittelevani! Ainoastaan parin pysähdyspaikan päähän. Vielä on puoli tuntia aikaa. Tahdotko lähteä?"

Minä suostuin seuraamaan häntä. Hän tarttui kaulaani riemuissaan ja semmoisella raivolla, jommoista en ollut hänessä koskaan ennen huomannut, enkä luullut hänessä olevankaan. Ensikerran näin hänessä iloisen ylioppilaan, ja vieläpä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli esittäynyt minulle aviomiehenä. Me menimme junaan ja astuimme pois Weinheimissä. Vaan vielä emme perillä olleet. Ajurinvaunuissa kuljimme yöpimeässä pitkin vuorilaaksoa, kunnes saavuimme kivikaduille ja rupesimme eroittamaan huoneita. "Sanohan minulle, missä me oikeastaan olemme?" kysäsin minä. Iloisesti vastasi hän: "Me olemme siellä, mihin sinä itse olet meidät osoittanut, Birkenaussa! Sinä olet osallinen rikoksessamme ja saat siis istua onnellisten ilkiöiden pöydässä!" Me läksimme vaunuista. Kello kävi jo yhtätoista, pimeys ja syvä hiljaisuus vallitsi pienessä kauppalassa. Poiketen sivuun puutarhan aitojen ja pensasten välitse, tietä, jota ystäväni varmasti kulki, vaan jolla minä useinkin kompastuin, astuimme edelleen mäen rinnettä ylös, erästä tulta kohti. "Hän odottaa meitä!" huudahti Ansgar, jouduttaen askeleitaan. Syvässä hämärässä puiden välissä näkyi pieni talo. Puutarhan portilla lauloi Ansgar kappaleen jotakin säveltä. Ovi aukeni äkkiä ja ikäänkuin lentämällä syöksyi ulos nuori nainen ja suoraan hänen kaulaansa. Hänen takanaan näkyi vanha vaimo ja nuori poika, lamppu kädessä. "Arvaapas, kenen tuon mukanani luoksesi, Barbara?" huudahti Ansgar, vieden minut mökkiin.

"Jumalani! Herra Humbert!" kuulin Barbaran äänen huudahtavan. Nuori rouva peitti kasvonsa käsillään, ja Ansgarin vedettyä kädet pois huomasin kyyneleitä hänen silmäripsissään. Vaan selityksiin ei tässä ryhdytty. Nuori isäntä, onnellisessa mielentilassa, puhui meidän hirveästä nälästämme, joka oli tyydytettävä. Kun Barbara oli odottanut puolisoaan, niin oli yksinkertainen ateriakin jo valmiina pöydällä. Me istuimme sijoillemme, ja isäntä piti melkein yksinään puhetta vireillä; nuori rouva seurasi tarkasti silmillään hänen huuliensa liikuntoa, vaan minua kohtaan oli hän ensin hyvin ujo. Muodinmukaisessa, sievässä puvussaan näytti hän erinomaisen suloiselta, ja ensi silmäyksellä saattoi häntä kyllä pitää korleasukuisena naisena. Käynnissään, liikkeissään, puheissaan, oli hän pysynyt entisenä Barbarana. Kokonaan entinen Barbara ei hän kuitenkaan ollut! Entinen oli ollut vilkas, raitis, avosydämminen, ujostelematon — nykyinen oli umpimielinen, epävarma, nauraessaan ei oikein sydämmellinen, vakavana melkein alakuloinen. Vaan Ansgar ei kääntänytkään puhetta juuri vakaviin asioihin, välttäen tahi leikilliseksi tehden kaikki, mikä muistutti entisyydestä. Minä ihmettelin hänen taitoaan johtaessaan puhetta tähän tapaan, ja kuitenkin samalla näyttäen osaksi vailattomalta ylioppilaalta, osaksi talon-isännältä. Puhe kääntyi Parisin-matkaan, jolle vastanaineet kohta aikoivat lähteä, vaan jota varten heidän oli odottaminen "tietoja". Toistaiseksi asuivat he tässä, erään lesken ja hänen poikansa yksinkertaisessa, pienessä, vaan onnellisille kyllinkin mukavassa talossa. Heidän olonsa tässä lymypaikassa ei herättänyt suurta huomiota seudun pienen kauppalan tahi suuren kylän asukkaissa. Liikkuihan siellä kesävieraita alinomaa, eikä vastanaineetkaan, jotka halusivat lempiviikkonsa hiljaisuudessa viettää, olleet suinkaan harvinaisia.

Etsiessään jotakin huoneesta tapasi Ansgar kaapin päältä kirjeen käsiinsä. "Mistä tämä?" kysyi hän. "Kas, se on minulta unohtunut!" vastasi nuori rouva. "Heiner (se oli heidän emäntänsä pojan nimi) toi sen postista". Samalla kun Ansgar kiireesti avasi ja luki kirjeen, näkyi hänen kasvoillaan vastenmielisyys, jonka katselijat helposti huomasivat. "Eihän siinä vaan ole mitään pahaa sanomaa, Ansgar?" kysäsi Barbara huolestuneena. "Ei muuta tuin tuttuja asioita, vanhaa laulua kotoa niin sanoakseni!" vastasi hän, kääriessään kirjeen kokoon ja pistäessään sen lakkariinsa. "Se ei saa häiritä iloista mieltämme!"

Sillä välin oli aika kulunut yli puoliyön, ja minusta oli jo aika lähteäkseni ravintolaan, missä ajuri, joka meidät oli tuonut Birkeuauiin, oli minua varten huoneen vuokrannut. Kun tie pensasten välitse ja ojien ylitse kulki jotenkin mutkaisesti, niin tahtoi Barbara pyytää Heineriä saattamaan minua. "Ei, ei!" sanoi Ansgar. "Minä menen itse hänen kanssaan!" Hän suuteli Barbaraa jäähyväisiksi vähäksi aikaa ja otti käsivarteni kainaloonsa. Päästyämme noin Viidenkymmenen askeleen päähän hänen asunnostaan, alkoi hän: "Minun täytyy lähteä matkalle jo huomenna, varhain aamulla. Rahojen lähettämisen sijasta kertoo asiamieheni sekavista seikoista, joita hän ei yksinään uskalla käytellä. Minun läsnäoloni on ehdottomasti välttämätön, minun pitää joutua sinne mitä pikemmin, välttääkseni tärkeän tilaisuuden laiminlyömistä. Toisin sanoin: minun on jo huomenna lähteminen hankkimaan rahoja, jos niitä ollenkaan haluan saada. Nyt on minun ensikerta eroaminen vaimostani, ja minun täytyy siis hänelle osoittaa matkani välttämättömäksi. Hän tahtoo varmaankin lähteä mukanani, vaan sitä en voi sallia, vaikka eroaminen näyttääkin kovin huolettamalta. Ja vähintäänkin viikko kuluu, ennenkuin saatan palata. Humbert, onko sinun mahdollista olla tämän ajan täällä läheisyydessä? Se on lohduttava Barbaraa, kun saa sinun kanssasi puhella minusta, mennä sinun seurassasi metsään, sillä yksinään ei hän uskaltaisi huoneestakaan lähteä, koska hän, melkein enemmin kuin minä, kokee pysyä salassa maailman silmistä."

Minä lupasin jäädä Birkenauiin siksi kun hän palaisi matkaltaan, kosk'ei minun nyt lupa-ajalla välttämättömästi tarvinnut olla Heidelbergissa. Seuraavana aamuna astui Ansgar ravintolan edessä vaunuihin. Minä olin jo noussut lepäämästä, ja tervehdin häntä. "Barbara itki vähäsen", sanoi hän, "vaan hän on tottelevainen, uljas ja hyvä! Mene nyt kohta hänen luokseen ja sano terveisiä minulta! Hyvästi!"

Oli vielä lii'an aikaista, lii'an aikaista maallakin, lähteä vieraisille. Otin siis kirjan matkalaukustani ja aloin lukea. Sillä niin varovainen mies olin jo ylioppilaanakin, että yön matkallekin otin mukaani kaikenlaisia kapineita, jotka kuuluvat jokapäiväisiin tarpeisini. Siitä olin saanut 'vanhuksen' nimen, johon jo olin välinpitämättömyydellä tottunut. Viimeinkin kello seitsemän aikaan luulin saattavani lähteä tervehtimään paronitarta. "Jumalan rauhaa, herra Humbert!" sanoi hän ojentaessaan minulle kätensä. Terveiset, jotka toin hänelle Ansgarilta, saivat ilon loisteen hänen kaavoilleen. Hän oli mustassa, yksinkertaisessa ja hyvin somasti järjestetyssä puvussa. "Hän salli minun käydä jokapäivä teidän seurassanne metsässä", jatkoi hän. "Tulkaa heti, minun on parempi ulkona kuin huoneessa, jossa en tiedä mitä tehdä." Hän otti hatun päähänsä ja peitti kasvonsa hunnulla, niin tiheällä, ett'en minä läheltäkään voinut nähdä hänen kasvonjuonteitaan. Menimme ulos. Hän tunsi jo jalkapolut ja ketotiet, joilla ei kukaan meitä kohdannut. Astuimme metsän rinnettä ylöspäin. Ja täällä tasaisemmilla teillä alkoi nuori rouva kertoa minulle, kuinka "tapaukset" olivat käyneet. Se ei ollut suinkaan iloinen tunnustus, se lähti sydämmestä, jonka onnea monet huolet uhkasivat, se ilmestyi sanoissa ja äänenvaihdoksissa, jotka eivät salanneet viallisuuden tuntoa eikä tuskallisuutta. — Me kuljimme erästä aukeata paikkaa kohti, ja minä tunsin 'puulleni' vievän, umpeen kasvaneen tien. Nuori rouvakin tunsi jo sen. "Menemmekö 'puulle'?" sanoi hän. "Te näytitte sen ensin Ansgarille, ja hän vei minut kohta sinne. Sillä, kuten hän minulle kertoi, teki hän päätöksensä, että niin piti käydä kuin on käynytkin." Me saavuimme tammen alle; Barbara istuutui eräälle sammaleiselle kivelle ja heitti hunnun kasvoiltaan. Hän näytti sillä hetkellä niin kauniilta, että joku säikyntäpäinen tunne valtasi minut.

"Jumalan kiitos!" sanoi hän; "täällä tohtii edes vapaasti katsella! Missähän Ansgar nyt lienee? Hänellä, mies paralla, on niin monta pulaa talonsa tähden, ja sangen usein on hän huolissaan, kun ei sieltä tahdo lähteä tarpeeksi rahoja. Ja jospa ei matkamme kävisi Parisiin! Se maksaa niin paljon, enkä minä suinkaan sitä halua. Vaan hän tahtoo näyttää minulle isoisten maailmaa onhan hän niin peräti hyvä! Ja mitähän tulevaisuudessa tapahtuu —?"

Puheessaan siirtyi hän toisesta asiasta toiseen. Tulevaisuus huoletti häntä. Hänen äänenvaihdoksistaan tuntui, että levottomuus häiritsi hänen onneaan nykyisyydessäkin. Ansgar oli vielä ylioppilas, ainakin nimeksi sillä hetkellä; hän oli vapaaherra. Barbara tiesi aivan hyvin useita epäkohtia syntyvän, jos heidän avioliittonsa tulisi jo nyt julkiseksi. Ainoastaan miehestään oli hän huolissaan. Itsestänsä nyyhkytys keskeytti hänen puheensa, sen kääntyessä hänen omiin sukulaisiinsa; hän peitti kasvonsa nenäliinallaan. Minulla ei ollut sydäntä tunnustaakseni käyneeni Pyhänristin-Steinachissa. Vaan hän näkyi pitävän sitä varmana asiana. "Älkää sanoko minulle mitään!" nyyhkytti hän. "Voinhan kuvailla, mitä he minusta puhuvat!"

Toisena päivänä kuljimme samaa tietä, ja kolmantena ja neljäntenä taas, ja istuimme puun alla ja puhelimme — emme toki aina huolen ja tuskan alaisina. Ansgarilta tuli kirje, nuorelle rouvalle ensimäinen puolisoltaan. Sinä päivänä oli hän onnellinen, vaikka Ansgar kirjoitti kentiesi viipyvänsä vähän kauemmin kuin oli luullutkaan. Vaan kirje oli pitkä, ja kaiketi oli siinä paljon suloista hänelle. Hän itki ja nauroi, ja suuteli rakkaita rivejä. Seuraavinakin päivinä kävimme "puullamme". Mielemme kävi vapaammaksi, minä laskettelin hullutuksia, vaikka olinkin "vanhus". Ja vaikka en paronitarta kohtaan koskaan käyttänyt samaa puhuttelutapaa kuin ennen Barbaraa kohtaan, niin sain hänet sittenkin vielä kerran kutsumaan minua "viisaaksi pojaksi".

Silloin tein itsessäni huomion, josta ensin jouduin hämille, vaan sitten kovin säikähdin. Mitä en ennen, usein käydessäni Pyhänristin-Steinachissa, ollut tuntenut tyttöä kohtaan, sitä rupesin nyt tuntemaan nuorta rouvaa kohtaan. Niin, minä olin sydämmen pohjasta rakastunut ystäväni rouvaan, jota olin luvannut suojella hänen poissaollessaan! Omatuntoni nousi uhkaavana, syyttävänä minua vastaan, päiväni kuluivat riemullisen liikutuksen ja ahdistuksen vaihdellessa, yöni melkein epätoivossa. Barbara, joka tunsi itsensä niin turvalliseksi minun läheisyydessäni, oli taas käynyt avosydämmisemmäksi minua kohtaan, vaan minun täytyi nyt ruveta umpimieliseksi, tietämättä mitä muuta siinä mielentilassa oli tekeminen. Mitä sydämmessäni liikkui, ei nuori rouva tiennyt aavistaakaan; vaan pakoitus, joka olentoani rasitti, ei voinut jäädä häneltä huomaamatta. Hän kyseli, hän torui minua ystävällisesti, hän alkoi härsyttää minua, ja tämä näyttöosien vaihdos teki minun, onnettoman, rakastuneen "vanhuksen" tilan yhä tukalammaksi. Totta tosiaan, jos nyt olenkin taipuisa esittelemään osan tätä kertomusta leikillisessä valossa, niin teen sen niiden hankaluuksien vuoksi, joita minun siihen aikaan oli voittaminen! Vaan silloin ei pila tullut mieleenikään, ja mitä kohta sitten tapahtui, oli kaukana kaikesta leikillisyydestä.

Viikkokansi oli kulunut, kun tein toisen, prosallisemman huomion. Vaatteeni, kenkäni, liinani kävivät kelpaamattomiksi; minun oli lähteminen päiväksi Heidelbergiin uudestaan varustautumaan. Hoidettavani huomasi sen, ja antoi minulle luvan. Varoitin Heineriä lähtiessäni tarkasti palvelemaan paronitarta. Tuskinpa sitä olisi tarvittukaan, sillä poika, kuten äitinsäkin, oli kovin mielistynyt nuoreen rouvaan. Voinhan nyt matkalla koettaa saada itseni oikeaan asemaan. Minä vedin omantuntoni eteen ystäväni luottamuksen, vakuutin itsekseni kunniasanallani pysyväni kohtuuden rajoissa, hillitseväni itseni. Saavuin Heidelbergiin.

Oli jo lokakuun alku; hajaantuneet ylioppilaat kokoontuvat taaskin kaupunkiin, näkyipä jo useita uusia naamojakin. Tavallisissa paikoissa kohtasin joukottain Ansgarin tovereita. Nyt tapahtui, mitä ei koskaan vielä ollut tapahtunut. Eräs heistä astui minun luokseni kysyen, tiesinkö minä minne Ansgar oli jäänyt? Minä saatoin sen verran puhua totta, että hän oli mennyt kotiseudulleen, jossa tärkeät toimet pidättivät. Minua pyydettiin hartaasti rupeamaan hetkiseksi seuraan. Seurasin siis puutarhan kautta juomahuoneesen, jossa useat nuoret herrat kohteliaasti tervehtivät minua. Kreivi S., jonka minä ainakin hänen nimensä ja arvonsa vuoksi tunsin, johti puhetta ja kehoitti minua puhumaan suoraan heille, Ansgarin ystäville, koska heille oli tullut vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä hänen kotiseuduiltaan kovin epäsuotuisia tietoja hänen oloistaan. Minun oli tunnustaminen, tietäväni ainoastaan yleisiä kohtia, ja pyysin nyt itse tarkempia tietoja. Lyhyesti, minä sain kuulla konkurssin uhkaavan hänen tiluksiaan, eikä hänelle jäävän mitään, ei mitään muuta, kuin velkakuorman. Epäiltiin vielä näiden kertomuksien totuutta, sanottiin niitä perättömiksi; vaan, minun on se myöntäminen, harras osanottavaisuus ystävän kohtaloon ilmestyi. Poislähtiessäni kehoitettiin minua käymään iltaisin tapaamassa herroja heidän juomahuoneessaan.