Part 1

language: Finnish

KUN ISOJA HERROJA KULKI HEINÄRANNAN KAUTTA

Kyläkertomus

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

I

Heinärannan Horslunti oli palannut postikonttorista ja saapui kotiaan, pinkka sanomalehtiä ja asiakirjoja kainalossaan.

Hän istahti asianajajatuolilleen ja alkoi lueskella lehteä...

Oli yksi uutinen, joka sai hänen verensä vilkkaaseen liikkeeseen. Se oli uutinen siitä, että Suomen kenraalikuvernööri matkustaa piakkoin Lappiin tätä tietä, tästä Heinärannan kautta.

Se oli mainio uutinen Horsluntin mielestä, ja monesta aikaa tuli hän hyvälle tuulelle. Hän olikin ollut monta viikkoa äreänä ja suutuksissaan koko maailmalle. Ja syytä olikin.

Talvikäräjissä oli hänelle käynyt sangen nolosti. Vanha tuomari, joka ei ollut koskaan sietänyt Horsluntia, oli saanut hänet kiinni törkeästä valheesta, suuttunut ja käskenyt Horsluntin oikeussalista pois. Ja lukenut tuomion, ettei Horslunti saa enää esiintyä kenenkään asianajajana tässä kihlakunnanoikeudessa...

Se oli harmittanut ja harmitti Horsluntia, joka vuosikymmeniä oli ollut kaikilla käräjillä niinkuin kukko linnan päällä. Olikin ja tuntuikin käräjämiehistä siltä kuin ei käräjätuvassa olisi ollut oikeaa »tunnelmaa», kun Horslunti ei sattunut olemaan huutamassa ja sukkeluuksiaan jakamassa. Kaikki olivat hänen apuaan ja neuvojaan tarvinneet, ja suuressa arvossa hän uskoi olevansa. Silloin — viime talvikäräjissä — kyyditsee hänet vanha tuomari pellolle.

Horslunti oli kiroillut sen päivän, ja kun hän seuraavana päivänä meni vanhan tavan mukaan käräjätaloon iltahämyssä, kuuli hän kuistista kaksi outoa miehen ääntä:

»Jo se lurjus ja valehtelija Horslunti viimeinkin kuuluu saaneen potkut asianajajatoimesta», sanoi toinen ääni.

»Jo kuuluu. Se onkin monta kymmentä vuotta puijannut korkeaa oikeutta», virkkoi siihen toinen ääni.

Kuistissa oli melkein pimeä. Horslunti päätti hämmästyttää noita hävyttömiä, jotka hänestä noin halveksivasti puhuivat... Hän rynnisti mennä kuistiin ja kiljaisi:

»Kuka täällä uskaltaa minusta semmoista puhua? Hä? Vasa? Minä näytän, mitä soimaamisesta rikoslaki sanoo!» Mutta ne, jotka Horsluntista puhuivat, ehtivät pimeässä livahtaa pitäjäläisten tupaan ja katosivat tupakansavun sekaan kuin pilviin. Eikä Horslunti ollut saanut selvää, keitä olivat. Ja monta muuta asiaa oli, jotka häntä harmittivat.

Mutta nyt! Nyt piti ottaa tilaisuudesta vaaria ja koettaa parhaansa...

Hän otti uudestaan sanomalehden käteensä, luki jo viidennen kerran uutisen kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta ja yhä enemmän innostui.

Pirullisia kostontuumia kierteli hänen asianajo-aivoissaan. Nyt sopii ensiksikin näyttää vanhalle tuomarille, mitä tulee maksamaan, kun ajaa Horsluntin pois oikeussalista! Ja mitä maksaa Päkkilän isännälle se viimetalvellinen puhe, jonka nuorisoseuratalolla piti!

Hän muisteli kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat hänelle vastenmielisiä, ja päätti nyt kostaa kaikille...

Hän pani piippuunsa ja mietti... mietti ja naureskeli.

Siellä on sentään Helsingissä mies, jonka puoleen sopii kääntyä ja näyttää näille heinärantalaisille, mitä heidän tulee tehdä... ja näyttää, että Horslunti on sentään Horslunti loppuun asti!

Hän mietti, kuinka löysä Juhan Petteri kuluneena talvena oli tehnyt naapuripitäjässä. Juhan Petteriä oli alettu ahdistella siitä, että oli kansakoulun varoja hukannut... Mutta kuinkas kävi? Juhan Petteri kirjoitti uhkauskirjeen, että jos vaan alatte häntä ahdistaa, niin hän kantelee kenraalikuvernöörille... ja koko koulu hajoitetaan maan tasalle... Eivätkä uskaltaneet ruveta Juhan Petterin kanssa äkseeraamaan...

Mutta parhaillaan kun hän mietti sitä Juhan Petterin asiaa, iski hänen päähänsä uusi tuuma.

Hänkin nyt ensiksi kirjoittaa valituskirjelmän kenraalikuvernöörille! Hän selittää siinä, minkälainen vintiö ja yhdenvertaisuuskin vastustaja vanha tuomari on j.n.e. Hän innostui niin, että otti paperiarkin esille. — Ja siinä saatan jo mainita, että Heinärannalla on paljon muutakin, — mietiskeli hän.

Hän ei kuitenkaan nyt tällä kerralla päässyt kirjoituksen alkuun, vaan päätti ensin käydä kylällä ja mietiskellä, mitä kaikkea kirjoittaisi, jotta kenraalikuvernöörillä olisi kaikki tiedossaan, kun Heinärannalle tulee... Hän nousi ja läksi, otsaryppy syvänä kuin pellon oja. Ulkona oli alkukesän päiväpaisteinen päivä, ja nuori nurmi vihannoi.

— Piru kun osaisi venäjänkieltä... kyllä minä sitten! — mietti hän ja käveli kirkolle päin.

Kaukaa näki hän, että häntä vastaan kävellä viuhtoi mies, heilutellen keppiään vimmatusti. Hän tunsi miehen Isonrannan Santeriksi, jota näinä vuosina oli kylällä alettu nimitellä Aaseffiksi.

Horslunti ja Aaseffi olivat aina olleet kylmät toisilleen. Harvoin olivat tervehtineet toisiaan ja vielä harvemmin puhelleet keskenään. Mutta nyt kun tulivat vastakkain, niin Aaseffi jo kaukaa huusi:

»Oletko nähnyt uutista lehdessä!»

»Olen minä nähnyt», vastasi Horslunti.

Aaseffi iski silmää Horsluntille ja virkkoi:

»Ehkäpä tässä minunkin eläkeasiani selviää...»

Horslunti ymmärsi, että Aaseffi aikoi kääntyä kenraalikuvernöörin puoleen. Mutta hän ei virkkanut mitään, käveli vain omissa mietteissään eteenpäin.

— Ei arvaa Aaseffikaan, mikä tämän pojan mielessä on... eikä sitä arvaa kukaan muukaan, — mietiskeli hän, kun Aaseffi jo oli ohi kävellyt.

Hän poikkesi useaan taloon, ja joka talossa jo tiedettiin, että kenraalikuvernööri matkustaa tästä Heinärannan kautta Lappiin päin.

»Siitä ei näy kuin vilahdus, kun kuuluu autolla ajavan», sanoi asiasta keskusteltaessa Mäkivälimaan isäntä.

»Mistäs tiedät, että autolla ajaa?» tiedusteli Horslunti, sillä siitä ei ollut mitään hänen lehdessään mainittu.

»Tuossa sanotaan Helsingin lehdessä», viittasi isäntä lehteen pöydälle.

Horslunti luki uutisen ja arveli:

»Vaan jos pysähtyy täällä jossakin!»

»Missäpä sillä täällä lienee tuttavia», arveli isäntä.

Hetken juteltuaan läksi Horslunti kotiaan päin. Häntä harmitti ja häntä mietitytti. Hän oli tullut huomaamaan, että jälkeen talvikäräjäin, joista hänet kyydittiin pois, oli hänen mahtavuutensa alkanut vähetä. Hän huomasi sen siitä, ettei häntä enää kukaan kohdellut pelonsekaisella kunnioituksella niinkuin ennen.

Ja siitä oli hän kiukussaan kaikille heinärantalaisille.

Mutta kaikille hän näyttää vielä, että mies hän on, jahka hän pääsee tuttavuuteen sen miehen kanssa, joka sanoo tuomareillekin, että mars västinkiin, uppiniskainen lurjus!

Ja nyt hän alkoi miettiä mitä kirjoittaisi. Mutta kesken parasta tekstiä johtui hänelle mieleen, että jos saavat kyläläiset tietoonsa, että hän _sinne_ on kirjoittanut ja kyläläisistä valheita puhunut, niin... niin eivät taitaisi hänen päivänsä parata... Ne voisivat miehissä kostaa... ja mihinkä hän sitten turvautuisi?

Salassa, viisaasti ja varovasti tuli hänen toimia, niin ovelasti, ettei kukaan osaisi aavistaakaan, että hänellä semmoisia aikeita on...

Monenlaisissa mietteissä saapui hän kotiaan, vanhanpojan asuntoonsa.

Hän päätti nyt heti ruveta kirjoittamaan konseptia ja yöllä sitten valmistaa valituskirjelmänsä, jotta se ehtisi huomispäivän postissa lähtemään. Mutta nyt alkoi häntä mietityttää se, miten saada kirje postiin niin, ettei tiedettäisi sitä hänen lähettämäkseen. Sillä, — arveli hän, — kun niin korkealle henkilölle menee kirje täältä Heinärannalta, niin se epäilemättä herättää huomiota, ja silloin aletaan arvata, kuka kirjeen lähettäjä on... Otsaryppy syvänä hän mietiskeli. Otti jo paperia pöydälle, avasi mustepullon ja pani piippuunsa...

Silloin osui hänen katseensa telefooniin ja ollen omissa syvissä mietteissään nousi hän ja pani torven korvalleen, sillä hänen oli tapana istua tunnittain ja kuunnella, mitä kylällä keskusteltiin. Hän ei nyt monta sekuntia ehtinyt kuunnellakaan ennenkuin hän kuuli Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran keskustelevan...

Horsluntin silmät kiiluivat ja hän oli pelkkänä korvana, niin jännittävä oli asia, josta puheltiin.

»Minä aion myöskin valittaa tämän kylän herrojen päälle», kuului Vantte sanovan.

»Sepä tietty. Paljon on minullakin valittamista, mutta ensimmäinen on se valtioavun hylkääminen...» kuului Auruura vastaavan.

»Kyllä siitä nyt selvä tulee... Eivät ole turhaan muutkaan _sen miehen_ puoleen asioissaan kääntyneet...» kuului taas Pikku-Herralan ääni.

Ja taas Auruuran kimeä ääni puhui: »Olisi pitänyt asiasta ensin kirjoittaa hänelle itselleen, että hän tietäisi varata aikaa, kun tästä Heinärannan ohi matkustaa...»

»Se kyllä olisi tehtävä, mutta vielä se ehtisi...»

»Mutta kuka osaisi kirjoittaa?»

»Uskaltaisiko luottaa Horsluntiin?»

»Ei häneen nyt enää ole luottamista...»

Sitten oli pitkä aika, ettei Horslunti saanut selvää kuka puhui ja mitä puhuivat, kuului vain ääniä; ainoat sanat, jotka Horslunti kuuli, olivat kenraalikuvernööri ja Lapin matka.

Mutta hän ei hellittänyt torvea korvastaan, vaan kuunteli. Ja vihdoin kuuli hän Auruuran sanovan:

»Siinähän sopisi mainita, että olen ilmosen ikäni tilannut U.S:ää, että olen maahuutoni ilmoittanut Kasetassa ja että olen yksi niistä harvoista, jotka Poprikoffi-vainajan kuoleman johdosta lähettivät surusähkösanoman, sillä olin silloin Oulussa...»

»Ne nyt tietysti olisivat etupäässä mainittavat», kuului miehen ääni vastaavan, mutta Horslunti ei saanut selvää, kenen ääni oli.

Mutta kun keskustelua yhä jatkui, hoksasi Horslunti, että se miehen ääni oli rovastin...

Hän nauroi imelästi kuulemalleen; samassa kuuli hän Auruuran kuin hengen hädässä huutavan:

»Nyt on joku, joka kuuntelee.» Ja telefooni soi kiinni.

Horsluntia nauratti. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, sillä sikaaria ei kannattanut näin kotioloissa polttaa, ja mietiskeli:

— Kas vaan! He ovat olevinaan kelpo ihmisiä, mutta he suutelevat lopulta sitä kättä, joka heille ruoskaa antaa... Eivät totta tosiaan ole parempia kuin minäkään!

Hän oli hyvin ymmärtänyt, mistä Pikku-Herrala ja Kuusimäen Auruura keskustelivat. Kenraalikuvernöörin tulosta! Ja hänelle huoliaan ja kärsimiään »vääryyksiä» kantelemaan! Olipa hyvä, että oli muitakin kuin hän, jotka korkean herran matkasta hyvää itselleen toivoivat!

Mutta hänen tuli joutua ennen muita, sillä aikakin alkoi olla hyvin näperällä!

Hän oli tyytyväinen kuulemiinsa ja istui pöytänsä luo, konseptia kirjoittaakseen. Mutta kynä ei tahtonutkaan juosta, eikä hän päässyt alkuunkaan. — Mutta kenen saan minä tämän kirjeen viemään postiin? kysyi hän itseltään. Sillä hän tiesi hyvin, että jos kylällä saataisiin tietää, — tässä kylässä ja vielä muissakin, — eivät ihmiset enää luottaisi vähääkään häneen ja kohtelisivat kuin kulkukoiraa ja ahdistaisivat hänet pois koko seurakunnasta... Niin oli käynyt monelle muullekin, vaikkei täällä Heinärannalla...

Hänellä ei ollut ketään uskottua, ja jos hän itse kirjeen postiin veisi, arvaisi postineiti heti... Mutta jos oikein kääntäisi ja muuttaisi käsialansa...?

Silloin muisti hän Ollin-Mikon, jonka tiesi semmoiseksi mieheksi, että jos kerran lupasi pitää suunsa kiinni, niin ei sanaa hiiskunut.

— Jos saisi Mikon uskotukseen! — mietti hän. — Mutta varovainen oli Mikko ja Horsluntia oli aina epäillyt. Vaan jos voisi hänet viekastelemalla ja lahjomalla saada puolelleen!

Ja vaikka Horslunti oli päättänyt alkaa konseptia kirjoittaa, nousi hän ylös ja päätti lähteä Mikon puheille. Sillä viisaasti ja varovasti hänen tuli asiansa ajaa ja hommata, jos mieli saada sen salassa pysymään.

Mennessään mietti Horslunti makeita puheita, joilla ensin saisi Mikon hyvälle tuulelle, ja sitten vasta ilmoittaisi asiansa. Hän luuli keksineensä Mikkoa miellyttäviä puheita ja astui reippaasti Mikon pirtille.

Mikko istui ikkunan ääressä kengänpaikkaustoimessa, kun Horslunti avasi oven. Horsluntin ei ollut juuri usein tapana Mikon pirtillä käydä. Mutta oli sentään silloin tällöin sattunut, että poikkesi sisälle, kun osui joutessaan kävelemään.

Hän tervehti Mikkoa iloisesti naurusuin ja virkkoi: »Onpa ihana kesän alku... ohoo... kuinka onkin lämmin...»

Mikko katsoi syrjäsilmällä Horsluntiin ja mietti, että mikähän sillä ketulla nyt on mielessä. Mutta samalla hän tunsi ilostuvansa, kun muisti, ettei hänellä ollut kenellekään pennin velkaa eikä siis Horslunti voinut olla välipäätöstä tuomassa.

»Pistäysin sisälle, kun satuin tätä mäkikatua kulkemaan», sanoi Horslunti sulavalla äänellä ja naurusuin ja istahti penkille, melkein Mikon viereen.

»Lämmin on», myönsi Mikko, mutta katseli epäillen vierastaan.

»Ovatpa kauniilla alulla nuo Mikon pellot», sanoi Horslunti taas hetken päästä ja katseli ulos ikkunasta.

Mikko jo näytti tulevan paremmalle tuulelle. Horsluntin vaaniva silmä huomasi sen heti, ja hän sanoi lisäksi:

»Eipä näe, kylän raittia kun kävelee, niin voimakasta alkua missään!»

Mikko jo naurahti.

»Eikä näissä minun pelloissani näy roskaa eikä rikkaruohoa niinkuin monen talollisen pellossa näkyy...»

»No se on vissi... Jos Jumala lämmintä antaa, niin noista pelloistasi korjaat runsaan sadon, runsaamman kuin kukaan muu koko Heinärannalla...»

Ja Horslunti nousi istumasta ja katseli vuoroin toisesta, vuoroin toisesta ikkunasta peltoihin ja kehui ja kiitteli... Mikko tuli hyvälle tuulelle, ja niin alkoivat keskustella kaikenlaisista maailman asioista...

Horslunti oli valmiiksi miettinyt valheensa ja alkoi nyt selitellä, että hänellä olisi eräs kirje vietävä postiin, mutta se on semmoinen asia, joka koskee kaikkia Heinärannan talollisia, sillä se on Sipillan kylän miesten niityn riita-asia... Hän, Horslunti, ei tahtoisi mitenkään, että tulisi tietoon, että hän on sipillankyläläisten asiamiehenä heinärantalaisia vastaan...

Mikko tiesi tuon niityn riita-asian, sillä siitä oli jo käräjöity monta vuotta kihlakunnanoikeudessa, tiesi, että sipillankyläläiset koettivat saada haltuunsa ja omistettavakseen heinärantalaisille ammoisista ajoista kuuluvaa laajaa niitty-palstaa. Ja hyvinhän Mikko ymmärsi Horsluntinkin aseman...

Ei tahtoisi Horslunti, että omankyläläiset saisivat tietoonsa, että hän heitä vastaan sipillankyläläisten puolesta prosessaa, — siinä pykälä...

Ja sen vuoksi nyt kääntyi hänen, Mikon puoleen, jonka tiesi mieheksi, joka osasi pitää suunsa kiinni silloin kun tarvittiin...

Ja kun Mikolle asia kaikin puolin oli selvinnyt ja Horslunti vielä asian todeksi vakuuttanut ja luvannut hyvän palkan vaivoista, lupasi Mikko kirjeen postiin toimittaa...

»Tule siis huomenna aamulla siinä yhdeksän aikaan», puhui Horslunti hyvästellessään. »Silloin annan sinulle kirjeen... ja pane poveesi se ja sano postissa, että yksi herra tuli maantiellä vastaan ja pyysi viemään postiin...»

»En minä liikoja sano, kun asian ymmärrän ja olen kuullut», vakuutti Mikko.

Ja niin hyvinä ystävinä erosivat. Horslunti lähti kotiaan päin kuumissa mietteissä ja päätti nyt heti ruveta valituskirjettään kirjoittamaan, sillä hänelle oli nyt selvinnyt, mitä ja miten kirjoittaa.

Hän kävellä viuhtoi alas maantielle ja aivan verekset olivat hänen ajatuksensa, sillä hän uskoi nyt koittaneen ajan, jolloin hänen sopi näyttää Tikellille, vanhalle tuomarille, kenet tämä oli oikeussalista ulosajanut...

Mutta juuri siinä, jossa polku Mikon pirtiltä yhtyi maantiehen, näki hän Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran kävelevän rinnakkain aika vauhtia ja kuiskaamalla keskenään juttelevan...

Horslunti muisti äskeisen telefoonikeskustelun, ja hän oli arvaavinaan, mihin olivat menossa. Pappilaan menevät ja koettavat saada rovastia kirjoittamaan!

Niin päätteli Horslunti ja sydämessään naurahti.

Niitä oli siis muitakin yhtä kostonhimoisia kuin hänkin, ja muitakin, jotka aikoivat _sinne_ kääntyä... Kuka tiesi jos niitä oli vielä paljonkin täälläkin Heinärannalla, vaikka olivat olevinaan...!

Ainakin oli hän nyt varma Pikku-Herralan Vantesta ja Kuusimäen Auruurasta!

Hän silmäsi kerran meneväin jälkeen ja läksi reippaasti kotiaan päin.

Horslunti ei ollut tyhmä mies, ja hän ymmärsi kyllä, että hän tällä hommalla pani peliin oman onnensa, sillä se apu, joka sieltä tulisi, karkoittaisi hänet iäksi päiväksi Heinärannalta... jos nimittäin tulisi tietoon...

Hänen täytyi siis niin varovainen olla, ettei kukaan mitään vihiä saisi...

Mutta hän luotti onneensa, joka joskus ennenkin oli potkaissut häntä, ja hyvässä toivossa hän käveli kylän raittia.

II

Oli jo aamupuoli yötä, mutta yhä istui Horslunti pöytänsä luona ja kirjoitteli, — illasta asti oli kirjoittanut. Vähä väliä hän nousi kävelemään, sytytti pitkävartisen piippunsa ja mietti.

Vihdoin, kun aurinko jo oli noussut ja kylällä alkoivat ihmiset heräillä, sai hän valituskirjeensä valmiiksi ja laski tyytyväisenä kynän kädestään.

Ja nyt hän pani piippuunsa ja luki ynisten koko sepustuksensa.

»Teidän ylhäisyytenne kenraalikuvernööri ja ritari asuva Helsingissä.

Saan kunnioittaen esittää itseni, että olen Horslunti, josta luulen, että olette kuulleet mainittavan, sillä kyllä minun nimeni on käynyt Senaatissakin. Ja asiat, joidenka vuoksi nyt kirjotan ja apua pyyvän on näin. Vanha tuomari Tikelli on yksi vastustaja ja oikean lain alastallaaja, kun tulette Heinärannalle niin kyllä selitän. Ja uskon että tämä kaikki otetaan huomioon, koskapa Löysä Juhan Petterin valituskin on perille tullut. Ei ne uskaltaneet ruveta prosessaamaan Juhan Petterin kanssa, kun uhkasi sinne kirjoittavansa. Obs! On siinä jo alkulausetta, kun selitän ja todistan, että ajoi pois käräjistä kaksi liippasaksia, joita meillä on ollut yötäkin ja minä olen monelle vanhemmalle veljelle antanut ruokaa ja joskus kukkaroryypytkin...»

Horslunti tiesi kaiken tuon olevan valetta, mutta uskoi sen vaikuttavan parhaiten.

»Ja mitä tulee siihen, niin yhtenvertainen tahtoisin olla ja sen vuoksi suojelen liippasaksia ja muitakin ryssiä, joita ei päästetä sisälle täällä Heinärannalla mihinkään muualle kuin meille...»

Hän tiesi hyvin, ettei »liippasaksia» ollut miesmuistiin Heinärannalla käynytkään.

»Ja terve tuloa teidän ylhäisyytenne meille?? Mutta viittaamalla äskeiseen ja ottaen huomioon nerokkaan arvostelukykynne, mainitsen, että kyllä Tikellin saisi nyt jo tänä kesänä lähettää västinkiin Pietariin, jossa olen kerran Haapamäen isäntävainajan kanssa käynyt. Karassoo??»

Tämäkin oli valetta, sillä Horslunti ei ollut koskaan etelässä päin käynyt.

»Ottakaa nyt huomioon ja kun tulette niin minä olen vastassa. Mutta sitten pyyvän armollisesti että sanotte näille heinärantalaisille, että jolleivät rupea tietämään huutia, niin kyllä teillä konsteja ja koukkuja piisaa. En ole, näemmä, maininnut siitä, että Tikelli on juuri niitä miehiä, joka ei tottele eikä kuuntele, se panee vastaan oikeaakin lakia vastaan jopa sitten yhtenvertaista lakia vastaan. Eikä kenellekään ryssälle anna passia eikä lain huutoja...»

Tämän luuli Horslunti olevan parhaan pykälän »Tikellin» vioista.

»Koska olen nähnyt ja kuullut, että sinne otetaan vastaan valituksia, joita heikompi väki hädässään täytyy lähettää. (Saapuiko Löysä Juhan Petterin valitus sinne!!) Ja muun muassa tahdon mainita, että ajoi minut ulos oikeussalista, kun puolustin oikeaa asiaa. Ottakaa kaikki huomioon??? Kaikki selitän sitten tarkemmin kun tulette tänne Heinärannalle, jossa korkein teitä kaitsekoon?? Ja jossa aion pitää puheen. Ja jos ette tunne minua niin olen melkein teidän näköisenne mies ja melkein saman ikäinen...»

Tämä viimeinen oli ainoa asia, joka voi olla lähellä totuutta. Sen myönsi Horsluntikin itselleen.

»Ja täällä on yksi vanha valehtelija ja kälmi, joka on sinne kirjoittanut mutta ei ole saanut vastausta eikä eläkettä. Visa versa!! Rec.

Mitä muuten Heinärannalla otatte huomioon, niin pyyvän mainita että talokas Salmo Päkkilä, joka aina haukkuu ylhäisyyten oikeita rangaistuksia uppiniskaisia kohtaan ja kirjoittaa sanomalehtiin, pitäisi myöskin ottaa lujalle, vaikkapa västinkiin. Ja vielä mainitsen, että olen yksi niistä, joka lähetin surusähkösanoman edesmenneen Poprikohvin kuolemasta...»

Tätä ei Horslunti olisi itse hoksannut, mutta hän käytti hyväkseen, mitä telefoonissa oli kuullut.

»Ja jos ritari ja arvonimiä annatte niin kauppaneuvos olisi hyvä. Enkä nyt muuta tällä kertaa. Mutta jos täältä tulee valituksia Pikku-Herralan Vantelta, Kuusimäen Auruuralta ja Aaseffilta, niin pankaa ne kissan hännän alle.

Näin pyytää ja kirjoittaa. Ja olkaa tervehditty huoneenne ja karjanne kanssa nyt ja iankaikkisesti.

Alamaisimmasti

_P. A. Horslunti_, Asuva Heinärannalla, lukenut lakikirjan moneen kertaan ja itse oppinut kirjoittamaan.»

Kun Horslunti oli lukenut valituskirjelmänsä ja lisännyt vielä jonkun pilkun ja pisteen, taittoi hän sen kokoon ja haki suuren ruskean kuoren, johon kirjoitti:

Suomen kenraalikuvernöörin valituskanslia

Helsinki Finlant Europee.

»Finlant» ja »Europee» kirjoitti hän sen vuoksi, että kirje varmemmasti tulisi perille, sillä sillä osoitteella saapuivat kirjeet Amerikasta asti.

Tyytyväisenä kirjoitukseensa ja varsinkin päällekirjoitukseen, liimasi hän kirjeen kiinni ja pisti pöytälaatikkoonsa.

Yö siinä oli kulunut, mutta hyvä siitä tulikin. Valheet olivat erinomaisen sukkelasti keksittyjä, asiallisia ja juuri sellaisia, joita hän oli nähnyt ja kuullut muidenkin sinne kirjoittelevan. Eräänkin hän nyt sattumalta muisti. Siitä oli ollut uutinen sanomalehdessä. Se oli vähän samaan suuntaan kuin hänenkin valituksensa. Hän oli pannut sen numeron lehteä tallelle ja haki nyt sen kätköstä... Siinäpähän oli:

»_Kantelu kenraalikuvernöörille_. Itsellinen Simo Juusonperä S:n pitäjän A:n kylästä on jättänyt kenraalikuvernöörille valituksen, jossa hän valittaa, että Y:n pitäjän nimismies Raita ja O:n piirin nimismies Koivu ja Y:n kihlakunnanoikeus viime vuoden syyskäräjissä ovat tehneet hänelle vääryyttä käsitellessään hänen ulosotto- ja korvausriitojaan. Juusonperä pyytää senvuoksi, että kenraalikuvernööri määräisi poliisitutkinnon näistä hänen asioistaan pidettäväksi. Valituksen johdosta, mikä on kirjavaa sekamelskaa, on X-läänin kuvernööri kenraalikuvernöörin käskystä vaatinut asianomaisten selityksiä.»

Niinpä niin, — mietti Horslunti. Tässä on kysymys nimismiehistä ja kihlakunnanoikeudesta, minun valituksessani taas tuomarista ja kihlakunnanoikeudesta...

Minun asiani on siis mahtavampi! Hyvä tulee! Ottaakin äijä itse asiasta selvän, kun juuri nyt sattuu Heinärannan kautta kulkemaan...

»Minkä vuoksi Tikelli on ajanut Horsluntin ulos oikeussalista?»

Siihen ei osaakaan Tikelli vastata, vaan alkaa rukoilla armoa... armoa niinkuin Mäkitalon Aukusti puulaakilta... Mutta ei anneta armoa!

Valitus ollut sekamelskaa! Sepä tietty. Mitäs semmoinen mies osaisi kirjoittaa! Mutta hänen valituksensa oli selvää ja asiallista.

Horslunti oli tyytyväinen, ja häntä rupesi haukotuttamaan.

Saisi panna pitkäkseen siksi aikaa kunnes Mikko saapuu!

Mutta tuskin oli hän ehtinyt vaatteet yllä heittäytyä sänkyynsä, kun kuuli oven takaa kolinaa ja askeleita. Ja oveen koputettiin, josta Horslunti arvasi, että siellä oli joku parempi ihminen, joka pyrki puheille. Hän nousi ja avasi oven.

Eteisessä seisoi Kuusimäen Auruura ja pyyteli anteeksi, että näin varhain aamulla täytyi tulla häiritsemään...

»Jo minä tässä olen ollut valveilla ja onpa tuota taas nukuttukin», valehteli Horslunti ja käski Auruuran huoneeseen. Hän arvasi heti, missä asioissa Auruura kulki, mutta ei ollut tietävinäänkään. Alkoi vain haastella ilmoista ja taivaan tuulista. Auruura vastasi hajamielisenä ja näytti, että tärkeää asiaa hänellä oli.

»Olisi minulla tärkeä kirjoitustehtävä», aloitti Auruura ja koetti Horsluntin kasvojen ilmeestä päästä selville, arvasiko tämä hänen asiansa. Mutta Horsluntin sileät, parrattomat kasvot olivat ilmeettömät niinkuin ennenkin.

»Olisihan niitä, nyt nykyaikana, kirjoitusmiehiä, kansakoulun käyneitä, vaan ei niihin ole luottamista», jatkoi Auruura.

»Eipä tietenkään niihin ole luottamista, outoja kun ovat», myönsi Horslunti.

»Minä tarkoitan, etteivät voisi pitää suutansa kiinni, jos jollakin olisi semmoinen kirjoitus, joka pitäisi salassa pysyä... Vaan täällä taitaisi pysyä salassa...?»

Auruura katsoi Horsluntin pieniin, harmaisiin silmiin, jotka kiiluivat viekkaasti kuopistaan.

»Täällä minun takananihan ne ovat monet kylän salaisuudet», kehaisi Horslunti. »Ja mahtuu niitä tänne vieläkin...»

»No sitä minäkin», ihastui Auruura. »Sitä minäkin, ja sen vuoksi tänne Horsluntin puoleen käännyin...»

Ja Auruura selitti nyt, että kenraalikuvernöörihän pian matkustaa Lappiin tästä Heinärannan kautta...

Horslunti ei ollut tietävinään koko uutisesta mitään, sanoi, ettei hän ollut vielä joutanut viimeksi saapuneita lehtiä lukemaan...

Niin siirtyivät asiasta asiaan ja lopulta Auruura ilmoitti, mikä hänellä oli asiana. Pitäisi kirjoittaa valituskirje siitä, että senaatti oli hylännyt hänen, Auruuran, valtioavun pyynnön käsityökoululta, jolle ennen oli annettu. Pitäisi kirjoittaa suoraan kenraalikuvernöörille ja siinä ilmoittaa, että senaatin hylkäävä päätös perustui tämän Heinärannan nimismiehen Plantingin lausuntoon... »että nyt kun itse tulee, niin menisin luonnossa asiasta puhumaan...»

Joo, joo! Kyllä Horslunti pian älysi, mistä oli kysymys. Pianhan semmoinen selvä- ja teräväjärkinen mies asian hoksaa! Auruuran täytyi ihmetellä Horsluntin älykkyyttä.

»Minä ymmärrän helvetin hyvin, mitä Auruura tarkoittaa», sanoi Horslunti. »Asialla on tietysti kiire?» kysyi hän sitten.

»Kiirepä tietenkin! Pitäisi joutua tämän päivän postiin.»

Horslunti rypisti otsalleen viisaan rypyn ja alkoi hakea paperia.

»Pianhan semmoiset asiat kirjoitetaan», arveli hän.

Ja hän alkoi »panna mustaa valkoiselle», Auruuran istuessa pöydän päässä.

»Taitaapa tulla hyvä, kun käsi liikkuu kuin kuumalla pellillä», ihmetteli Auruura.

»Hyvä tulee», vakuutti Horslunti ja kirjoitti menemään että kynästä mustepisarat lentelivät. Ja kun kynän mustepulloon sysäsi, niin iski niin, että pöytä jytisi.

Ja kun hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä Auruura oli sanonut, luki hän ääneen, mitä oli kirjoittanut.

»Kun ei vaan kukaan sattuisi kuulemaan!» varoitteli Auruura.

»Ei ole ketään kuulemassa», vakuutti Horslunti mahtavasti ja kysyi sitten:

»Jokohan tämä nyt riittää?»

Auruura selitti, että pitäisi vielä mainita, että hän oli yksi niistä, joka lähetti surusähkösanoman Bobrikoffin kuoleman johdosta...

»Se passaa... se on hyvä asia», sanoi Horslunti. »Pannaan vaan!»

»Mutta saanko sitten olla varma, ettei tämä tule koskaan kenenkään tietoon?» kysyi Auruura vielä, tuntuvasti ollen kahden vaiheilla.

»No kun kerran maksatte työstäni hyvän palkan, niin mitäpä minä... minun takanani on paljon salaisuuksia...»

Horsluntin ääni oli nyt paljon kylmempi, eikä hän Auruurasta näyttänyt niin luotettavaltakaan kuin alussa. Auruura ymmärsi nyt, että hän oli mennyt semmoiseen säkkiin, josta ei pääse muulla kuin rahalla. Häntä kadutti, olihan häntä varoitettu Horsluntista. Mutta nyt ei enää auttanut mikään, se kettu tiesi hänen salaisuutensa...

»Kyllä minä maksan», sanoi hän, ja toinen alkoi kirjoittaa.

Ja kun kirje oli valmis, lupasi Horslunti sen itse viedä postiin, sillä, sanoi hän, jos Auruura itse viepi, voivat ihmiset saada vihiä...

»Joo, joo», myönsi Auruura. »Sitä en ole ajatellut.» Mutta karvastelevin silmin ja kovin totisena kaivoi hän kukkarostaan Horsluntin kirjoituspalkan, jonka tämä määräsi Auruuran mielestä hävyttömän suureksi.

Ja kiitellen poistui Auruura. Mutta kun hän pääsi pihalle, tuntui hänestä niinkuin hän olisi tehnyt suuren rikoksen, jota ei koskaan anteeksi saisi...

Ja hän läksi Horsluntin luota paljon raskaammin mielin kuin oli sinne tullut.

Auruuran mentyä Horslunti sytytti piippunsa, naureskeli ja katsoi kelloon... Pian kai saapuisi Ollin-Mikko kirjettä noutamaan...

Hän rypisti sitten Auruuran valituksen kokoon, heitti sen uuniin ja sytytti palamaan...

»Siinä menee», naureskeli hän, kun ei enää ollut jälellä kuin mustia siekaleita. »Siinä menee... ja yhtä hyvä lienee... Sinne nyt kaikki valituksia lähettelemään...»

Mutta aika kului, eikä Ollin-Mikkoa kuulunutkaan. Mikä saattoi olla syynä? Mikko, joka aina ennen oli ollut ylen täsmällinen...

Horsluntia alkoi mietityttää. Mietti syytä sinne tänne, mutta kun ei mitään keksinyt, päätti hän vielä vartoa...

Vartoi ja vartoi. Vihdoin hän tuskaantui odottamiseen, nousi, pisti kirjeensä poveen ja läksi, päättäen mennä suoraan Mikon mökille.

Mutta päästessään perille näki hän pirtin oven olevan kiinni, ja kun hän ikkunasta tirkisteli sisälle, ei siellä näkynyt muita kuin kolme kärpästä, jotka mellastivat pienen herneen kokoisen leivänmurun kimpussa keskellä pöytää. Horsluntia alkoi ihmetyttää.

Olisiko joku kieltänyt Mikkoa lähtemästä? Olisiko Mikko kuitenkin tullut sanoneeksi, että hänen oli mentävä Horsluntin asialle?

Ja samalla kun Horslunti veti päänsä Mikon ikkunasta pois, näki hän Aaseffin kävellä viuhtovan keppiään heilutellen ihan lähellä. Niinkuin olisi ollut jossakin pahan teossa, vetäysi Horslunti loitommaksi ikkunan luota eikä ehtinyt lähteä mihinkään päin ennenkun Aaseffi jo oli hänen vieressään.

Kuinka lienee ollut, mutta Horslunti oli huomaavinaan Aaseffin silmissä ja koko naamassa pirullisen ilmeen, joka melkein pelotti hänenkin kylmää vertansa...

Ja sanaakaan toisilleen sanomatta kävelivät miehet toistensa ohi.

Mutta pian Horslunti kuitenkin tointui entiselleen ja lähti polkua pitkin astumaan eri haaralle kuin Aaseffi.

»Mitä helvettiä tämä nyt merkitsee?», höpisi hän. Ja hän muisti Aaseffin pirullisen kasvojen ilmeen, ja hänen tuntoonsa jyskähti pelko ja epäilys, että Aaseffi aavisti, mitä hänellä oli tekeillä. Ja sen tiesi Horslunti hyvin, että Aaseffi kostaisi hänelle kaiken sen, minkä hän oli Aaseffille aikoinaan tehnyt. Häntä alkoi hermostuttaa, ja hän käveli eteenpäin, tietämättä itsekään, mihin oli menossa...

Se oli kavala ja kostonhimoinen mies, Aaseffi, se kyllä kostaisi ja oli monasti koettanutkin kostaa... Sillä Horslunti oli juuri se mies, joka Aaseffin entisyydestä oli selvän ottanut ja siitä pitkin Heinärannan raittia kertonut...

Sillä saattoivat olla aavistukset ja epäilyksensä Horsluntin hommista, ja jos se niistä vihiä saisi, niin hullusti hänen kävisi... sillä muun hyvän lisäksi kerrottiin, että hän osasi venäjää, entinen aliupseeri kun oli...

Horsluntin tuli paha olla, mutta vähitellen hän kuitenkin tointui säikähdyksestään ja alkoi kiroilla omaa arkuuttaan ja tyhmyyttään... Aaseffia hänen ei tarvinnut pelätä. Ei se mitään voisi, suurlakon aikana viralta potkittu poliisi... Oli kyllä koettanut mauruta ja kerjätä eläkettä, vaan ei ollut luvattu. Eivät olleet Aaseffin ansiot riittäneet... Minkäpä tekisi? Ei niin mitään...