Part 2

Horslunti alkoi olla entisellään ja huomasi kävelleensä maantielle ja olevansa menossa postiin päin... Siinä juolahti hänen mieleensä onnellinen ajatus...

Hän menee itse postiin ja kertoo, että tässä on eräs kirje... ja naureskelee... ja sanoo, että siinä on Kuusimäen Auruuran valitus siitä, kun ei hänen hommaamalleen käsityökoululle myönnetty valtioapua... Mainio keksintö!

Ja nyt hän käveli reippain askelin postiin päin.

Mutta juuri kun hän oli tienhaarasta kääntymässä pihaan, huomasi hän Ollin-Mikon tulevan vastaansa.

»No, mikset tullutkaan?» kysyi hän, tiukkana muka.

»Sehän kuuluu olevan Nällhuutin hallussa, se heinärantalaisten niitynvalitusasia», vastasi Mikko.

»Kuka sinulle sitä on sanonut?» tokaisi Horslunti.

»Aaseffi kertoi...»

Horslunti hölmistyi vähän, mutta tointui pian ja sanoi:

»Tässä juuri on niittyasia menossa...»

Mikko hölmistyi vuorostaan ja arveli:

»Jokohan ainakin valehteli minulle se Aaseffi? Sanoi se muutakin... Taisi senkin valehdella...»

»Mitä muuta sanoi?»

»Sanoi Suomen suurimman herran tulevan tänne Heinärannalle...»

»Valetta on sekin», sanoi Horslunti ja käveli menemään postiin.

Kun hän hetken päästä sieltä palasi, oli hän sangen tyytyväinen. Hän oli selittänyt, niinkuin oli äsken juolahtanut mieleen.

Mutta kummallisissa mietteissä käveli Ollin-Mikko. Jokohan olivat sekä Horslunti että Aaseffi hänelle valehdelleet ja aikoneet häntä pilkkanaan pitää? Horsluntin tiesi hän kälmiksi, eikä hänellä ollut sen parempi ajatus Aaseffistakaan, jonka sanottiin vain nuuskivan ja vaanivan sitä, että ihmiset tekisivät jotakin laittomuutta... Heti oli uhannut kirjoittaa kenraalikuvernöörille...

Semmoinen lurjus, vaikka itse elätti henkeään ihmisten armoilla!

Mikko päätti mielessään, ettei hän usko kumpaakaan. Ei lähde kummankaan asialle, vaikka lakillisen kultaa lupaisivat...

Mikko poikkesi maantieltä syrjään ja päätti kävellä kotimökilleen Jannenmäen kautta. Jannenmäkeläiset olivat kaikki sosialisteja ja pauhasivat lakkaamatta siitä, ettei heillä ollut kyllin hyvä olla.

Kun hän saapui vanhan Jannen pirtille, istui vanha Janne portailla »Työmiestä» lukien.

»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyi hän, katsoen Mikkoon silmälasiensa yli.

»Eipä liikoja...»

»Sinä sitä palvelet noita kapitalisteja ja teet niille ilmaiseksi työtä», puhui vanha Janne äreällä äänellä. »Sinun pitäisi liittyä meihin... meissä on se voima, jolla rahamiehet nujerretaan...»

»Palkan minä aina olen työstäni saanut», sanoi Mikko.

»Palkan... palkan», hoki vanha Janne. »Mutta liian vähä... liian vähä... Minä olen nyt pannut eri taksan kenkäin teosta...»

Mikko oli moneen kertaan jo ennen kuullut jannenmäkeläisten valitukset, ja sen vuoksi hän ei nytkään antanut isoa arvoa vanhan Jannen napinalle.

»Vaan oletko kuullut uutista, että isoja herroja pian saapuu tänne Heinärannalle?» kysyi Mikko, keskeyttäen Jannen.

Janne oli kyllä lehdestään nähnyt, että kenraalikuvernööri matkustaa Lappiin, mutta sitä, että kulkee tästä Heinärannan kautta, ei ollut kuullut.

»Jopa sopii hyvin», arveli Janne. »Nyt pitää minunkin ottaa se ulosotto-asia kysymykseen, kun ryöstettiin lehmä...»

Mikko oli kyllä kuullut vanhan Jannen luona tehdystä ryöstöstä, mutta Janne selitti nyt asian Mikolle omalla laillaan.

Ja toista tuntia Janne selitti. Sitten lopetti ja Mikko palasi mökilleen, arvellen, ettei ollut vanha Jannekaan enää totuuden mies.

III

Oli kulunut viikko.

Silloin taas oli uutinen lehdissä kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta. Siinä sanottiin, että kenraalikuvernöörin matkassa tulee muitakin ylhäisiä herroja, senaattoreita, jotka kaikki menevät Lappiin. Mutta siitä ei ollut halkaistua sanaa, mikä suurilla herroilla sinne oli asiana... Päivää ennen oli Heinärannan kautta mennyt kuorma ylöspäin, joka herätti »ansaittua huomiota», sillä siinä sanottiin olleen monta astiaa sitä ikivoimaa, jota automopiiliin vauhdin lisäksi pannaan. Ja kuului kuormaa vedättävä rahtimies sanoneen, että kuorma oli menevä ylös Lappiin asti kenraalikuvernöörin autoa varten, kun ei sopinut semmoisia eväitä matkassa kuljettaa...

Rahtimieheltä oli tiedusteltu paljon muutakin, mutta kaikkiin kysymyksiin ei hänkään ollut osannut vastata, vaikka omiakin tietojaan lisäili..

Heinärannalla puhuttiin nyt joka talossa kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta. Sillä muun homman lisäksi kerrottiin, että vallesmanni oli kirkossa kuuluttanut ylimääräisen maantietarkastuksen, jolloin kunkin talon tieosan ja leikkauksien tuli olla kerrassaan moitteettomassa kunnossa...

Ja kaikille kävi selväksi, minkävuoksi tämä ylimääräinen »syyni» oli kuulutettu, ja kukin koetti parastaan, jotta ei moitetta saisi. Oli jo nähty ja kuultu, kuinka konstikas kapine se piili oli. Sileä ja kova sille piti tie olla eikä leikkausten kohdalla saanut keikauttaa... Ja jos keikautti, niin särkyi piili tai lensivät ihmiset tien poskeen...

Niitä miettien ja paljon muutakin istui Salmo Päkkilä pirtissään sanomalehti kädessään. Yhtä ja toista mietiskeli, vanha, älykkään näköinen Salmo. Hän oli aikoinaan ollut suuressa lähetystössä ja muisteli niitä aikoja ja näitä nykyisiä. Katkera hymy nousi hänen huulilleen, ja kaljun päälaen sileästä kamarasta nousivat hikihelmet — aivan kuin silloin, kun oikein raskasta työtä teki...

Raskaat hänen mietteensä olivatkin. Ne eivät olleet kevenneet näinä pitkinä vuosina ja yhä raskaammiksi ne näyttivät tulevan. Sanomalehti putosi hänen kädestään lattialle, hän ei sitä huomannut. Ikäänkuin jotakin painoa pyyhkäisten päälaeltaan hän kämmenellään hipaisi sitä ja höpisi:

»Niinpä niin... vai Lappiin... No menköön rauhassa... kun piankin kulkisi ohi...»

Silloin juuri aukeni pirtin kookas ovi, ja tuttu poliisi astui sisään. Päkkilä käski istumaan ja kysyi:

»Mitäpä sitä kuuluu?»

»Eipä liikoja», puheli hyväntuulinen poliisikonstaapeli. »Kaunis on kesän alku, kun sataisi...»

»Niinpä vain... sadetta kaivattaisiin», sanoi Päkkilä, mutta näytti miettivän aivan muuta.

Sytytettyään savukkeensa virkkoi poliisi:

»No jo niitä nähdään suuria herroja pian täällä Heinärannallakin...»

»Niin kuuluu...»

»Viivähtävät täälläkin...»

Päkkilän silmissä muuttui ilme.

»Vai viivähtävät! — Miksikähän viivähtävät ja missä?»

Ja konstaapeli selitti, että hän oli juuri sen asian takia matkassa. Oli äsken saapunut kirje nimismiehelle, jossa ilmoitettiin, milloin kenraalikuvernööri tulisi... Ja piti olla kunnanmiesten ja muiden virkamiesten kirkolla... kenraalikuvernööri tahtoi nähdä kirkon...

Päkkilä hymähti.

»Sitäkö sinä olet lähtenyt ilmoittamaan?» kysyi hän.

»Sitä... nimismiehen käskystä», vastasi poliisi.

»Olet asian toimittanut... Minä ymmärrän...»

»Tulkaahan sitten kirkolle», sanoi konstaapeli vielä lähtiessään.

Päkkilä nyökäytti päätään.

Poliisi sanoi hyvästi ja meni.

Päkkilä jäi paikoilleen istumaan, ja kun hän nyt toistamiseen pyyhkäisi kämmenellään kaljua päälakea, oli se niin märkä, että kämmen kastui...

Hän nousi, pani piippuunsa ja katseli tyvenelle joen pinnalle, jossa suuria, raskaita tukkilauttoja kulki virran matkassa alas meren suulle... katseli vainiolleen, jossa nuori oras voimakkaana vihersi... katseli vaalealle taivaalle, jossa ei näkynyt yhtään ainoaa pilvenhattaraa...

Eikä hän muistanut koko pitkän elämänsä aikana viettäneensä niin raskasta kesäkuun iltapäivää...

* * * * *

Kirkon takana männikön suojassa puuhaili samana iltana laiha, kelottunut mies.

Se oli Aaseffi.

Unilukkari Kuusipää oli monena iltana sieltäpäin kuullut outoa ääntä ja puhetta.

Vihdoin läksi hän katsomaan.

Aaseffi oli parhaillaan seisomassa tikkusuorana, käsi koukussa ja sormennenät kulmalla ja puhui siinä pitkän rämpsyn, josta ei Kuusipää ymmärtänyt yhtään sanaa... Mutta näytti siltä, ettei Aaseffi oikein muistanut rämpsyään, sillä vähä väliä täytyi hänen panna suomea sekaan. »Mikä saakeli se onkaan että: Jumala varjelkoon... Mikä saakeli? Että näin olen unhoittanut!» höpisi hän. Kuusipää ihmetteli, mutta ymmärsi sitten, mitä varten Aaseffi...

Hän poistui nopeasti männikön suojaan ja kertoi näkemänsä kaikille vastaan tuleville...

Mutta aikansa harjoiteltuaan läksi Aaseffikin männiköstä pois, väsyneenä ja palavissaan. Hän uskoi salassa voivansa harjoituksiaan tehdä, sillä sotaiset temput olivat häneltä unohtuneet.

Ja näin hän toivoi:

Kun kenraalikuvernööri nyt saapuu, niin... ja entinen sotilas kun on ja aina harjaantunut näkemään kaikkien seisovan smirnaassa... niin ensiksi huomaa hänet, Aaseffin, joka seisoo sotilaan tavoin... Heti äkkää kenraalikuvernöörin silmä, että tuollapa varmasti on joku sotilashenkilö, koska seisoo noin smirnaassa... ja tulee puhuttelemaan... Silloin hänen sopii selittää kaikki ja mainita Salmo Päkkilän hävyttömyydestäkin... ja silloin sopii pyytää eläkettä, jonka senaatti oli häneltä evännyt...

Hyvillään siitä, että hänen harjoituksensa alkoivat sujua niinkuin ennenkin ja että hän muistelemalla vielä kokoili aika pitkiä venäjänkielisiä lauseita, astuskeli hän piilopaikastaan maantielle...

Hän aikoi lähteä pappilaan päin, mutta kääntyikin takaisin ja meni Päkkilään päin.

Päkkilän luona tapasi hän poliisin.

»Onko kuulunut tarkempia tietoja kenraalikuvernöörin tulosta?» kysyi hän tiukasti poliisilta.

Poliisi selitti kaikki mitä tiesi, sanoi, että ensi tiistaina, siis viikon päästä tulee... että kolmella automopiilillä tulevat ja tässä kirkolla puhuttelee ihmisiä... ja että kunnanmiestenkin pitää olla vastassa...

Aaseffi nauraa virnisteli.

»Semmoinen herra kun kenraalikuvernööri on... niin... Jaa... minä kysyn, kuka osaa täällä Heinärannalla seisoa semmoisessa asennossa, että se hänen ylhäisyytensä silmää miellyttää...»

»No ei kerrassaan kukaan», myönsi poliisi.

»On joku, joka osaa... ja se joku olen minä... ja minä olen se mies, joka kostan nyt kaikille niille, jotka ovat kuoppaa minulle kaivaneet... Nyt ei tarvitakaan 'todistuksia' eikä 'näytöksiä', onkin semmoinen tuomari pöydän takana... Jaa... saapi nähdä, kuinka käypi...»

Poliisi kuunteli melkein säälien tuon sairassieluisen miehen puhetta, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

»Niinpä niin», jatkoi Aaseffi tavattoman hyvillään. »Saat varoa kinttujasi sinäkin... Osaatko edes seisoa smirnaassa? Tiedätkö, mikä on priamaa? Ja Päkkilän Salmolle tulee hiiden hoppu... jahka minä tässä pääsen asioita selittämään... Ja Horsluntin minä myöskin toimitan karkoitettavaksi...»

»Horsluntilla ovat monet koukut ja konstit», sanoi poliisi. »Kyllä Horslunti päänsä suojelee...»

»Nyt on minun aikani tullut», lopetti Aaseffi puheensa ja läksi hyvästiä sanomatta kävelemään, halveksivasti poliisia silmäten.

Hän oli näinä viime aikoina saanut päähänsä, että hänellä oli vihamiehiä kylä täynnä, ja kaikkien uskoi hän hänelle pahaa suovan. Päkkilän Salmoa piti hän verivihollisenaan, vaikkei toinen ollut hänen asioihinsa koskaan sekaantunut. Ja nyt hän, vinhasti keppiään heiluttaen, käveli menemään Päkkilään, vaikkei ollut talossa kahteen vuoteen käynyt. Päkkilä seisoi pihalla, kun Aaseffi tulla viuhtoi pihaan.

»Nyt on minun aikani tullut, ja minä tulen pian näyttämään...» alkoi hän puhua.

»Terve tulemaan!» toivotti Päkkilä, mutta huomasi pian, että miehen mieli oli enemmän sekaannuksissa kuin koskaan ennen.

»Minä tulen näyttämään... Sillä täällä ei osaa kukaan muu puhutella kenraalikuvernööriä kuin minä... Minä se osaan, ja minua uskoo...»

Hän töksähti yhteen kohtaan, oikaisi koukun vartensa suoraksi, nosti sormet ohimolle ja alkoi ladella tulemaan outoja, sihiseviä sanoja, ja karjaisi väliin...

»Eikö käy hyvin?» kysyi hän, kun vihdoin asettui.

»Mainiosti käypi... hyvin käypi... Jopa pitäisi kelvata vaikka keisarille», myönsi Päkkilä.

Mutta äkkiä näytti Aaseffi muistavan jotakin, ja sanomatta hyvästiä tai antamatta selitystä kummalliseen käytökseensä riensi hän kiivasta kyytiä kujasta ulos ja näytti kääntyvän pappilaan päin. Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itselleen:

»Sen raukan järki on kokonaan sekaantunut kenraalikuvernöörin tännetulon takia...»

Päkkilästä tuntui olo ja elämä nyt sangen raskaalta. Hän ei saanut selvää, missä oikein vika oli, mutta niin tuntui kuin hänen rauhaansa olisi häiritty, vaikkei kukaan sitä ollut häirinnyt.

Vähäpuheisena hän oli ja käveli pellon pientareita pitkin muka nousevaa orasta katsellen. Mutta muualla vaelsivat hänen ajatuksensa.

Päästyään lähelle saunaa, joka oli peltojen alla kivikkorovalla, seisahtui hän ja hymähti. Käveli sitten pihaan ja sanoi nuorimmalle tytölleen:

»Panepas, Helmi, sauna lämpenemään!»

Tyttö katsahti kysyvästi isäänsä. Päkkilässä ei miesmuistiin ollut lämmitetty saunaa tiistaina, vaan milloin viikolla lämmitettiin, lämmitettiin keskiviikkona.

»Nythän on vasta tiistai», sanoi hän isälleen.

»Niinhän nyt vasta on, vaan niinpä tässä tuntuu, että saunanlöylyyn pitää päästä», sanoi Päkkilä.

Tyttö ei enempää kysellyt, vaan riensi hommaan.

Ja vanha Päkkilä otti sinä iltana niin kuuman löylyn, että rengitkin pakenivat lauteilta ja tuumailivat, että jopa nyt isäntää kutisee tavallista enemmän.

* * * * *

Myöhään samana iltana istui vanha rovasti kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen oli tapana näin kesäiltoina istuskella kamarissaan avonaisen ikkunan luona. Ja vaikkei hänellä usein enää niin myöhään ollut työtä, istui hän ja illan suloa nautti. Hänen ikkunastaan oli suurenmoinen näköala kylälle, korkealle mäelle, jossa vanha kirkko pitkien petäjien keskellä seisoi, ja kauas vuoriseen seutuun, jossa kukkulat näyttivät kasvaneen kiinni taivaanrantaan.

Miettiväisenä hän nyt istui, ja kun laskevan päivän kultaiset säteet osuivat kirkon ristiin, näytti niinkuin se sädehtisi...

... »hänen ylhäisyytensä tahtoo nähdä kirkon...» Hän ei tiennyt, mikä hänen oli, mutta jotakin kummaa painoa hänen sydämessään tuntui. Oliko jo ehkä vanhuutta? Mutta miksi nyt juuri oli alkanut tuntua? Taas hän loi katseensa vaalealle pilvettömälle taivaalle, jossa hyvin kaukana, tunturien huipuilla, päivän laskevat säteet hyppelivät ikäänkuin hyvää yötä toivottaen yöhön käyville ihmislapsille...

Ja hänelle johtui mieleen, tuli totisempana kuin koskaan ennen se, ettei Herra, maan ja taivaan luoja, anna itseänsä pilkata...

Ovi aukeni silloin melkein äänettömästi, ja kun vanha rovasti silmäsi taakseen, näki hän Kuusipään, suntion, seisovan ovella.

Hän tunsi miehensä, ja heti jyskähti hänen mieleensä epämiellyttävä ajatus...

»Mikä nyt on asiana näin myöhään?» sanoi hän vähän tyytymättömällä äänellä.

Kuusipää rykäisi ja alkoi laajan selityksen, jonka ydinkohtana oli se, että hän pyysi lainaksi rovastin vanhaa siipitakkia, voidakseen esiintyä kenraalikuvernöörin edessä...

»Horsluntikin on teettänyt uuden takin, ja Aaseffi kuuluu lainanneen kaupungista asti kengät ja housut», selitti Kuusipää. »Ja muutkin... ne, jotka kenraalikuvernööriä tahtovat puhutella...»

Rovasti kääntyi ikkunaan päin. Hän ei tiennyt, tuliko hänen nauraa vaiko itkeä.

»No, mutta suntiollahan on hyvä puku, siisti ja terve», sanoi hän. »Eikö se vältä?»

Mutta Kuusipää väitti, että siipitakki oli juhlallisempi.

»Sitä käyttävät vain herrasmiehet eivätkä nekään kuin erityisemmissä tilaisuuksissa», koetti rovasti selittää.

Mutta Kuusipää vakuutti, että semmoinen takki täytyi olla sillä, joka tahtoi kenraalikuvernööriä puhutella.

»Kuka sitä on sanonut?» kysyi nyt rovasti, mennen hyvin vakavan näköiseksi.

»Aaseffi sanoi...»

Rovasti oli pitkän aikaa hiljaa.

»Ovatko nyt ihmiset tulleet hulluiksi!» sanoi hän sitten puoliääneen, kääntyi sitten suntioon päin ja sanoi melkein ankarasti:

»Minä en tahdo, että Kuusipää tekee itsensä naurettavaksi...»

Kuusipää ymmärsi lähteä, mutta rovastin äskeiset mietteet saivat kuin uutta vauhtia. Hän muisti Horsluntin... Kuusimäen Auruuran ja Pikku-Herralan Vanten...

— Ja kuka tietää, kuinka monta heitä on! — mietti hän. — Routavuodet olivat silloin... mitkä vuodet lienevät nyt nämät, joissa elämme!

Mutta ei hän kysymykseensä vastausta saanut, tai tahtonut saada, sillä syvällä sydämessään hän tunsi, että siihen olisi ollut hyvinkin helppo vastata.

IV

Kuusimäen Auruuran valitusasia ei ollutkaan pysynyt salassa.

Rapean viikon päästä oli se tietona ympäri pitäjää.

Kuka oli semmoista huhua levitellyt?

Auruuraa pidettiin lujalla. Auruura itki ja vannoi, että hän oli viaton. Mutta joku tiesi siihen sanoa, että Pikku-Herralan Vante oli ollut hänelle apuna... että olivat yhdessä koettaneet saada rovastia kirjoittamaan, mutta rovasti oli kieltäytynyt... ja häväissyt sekä Auruuran että Pikku-Herralan Vanten...

Niin sanottiin.

Auruuralla oli kova hätä, sillä hänen kimppuunsa käytiin, ja lisäksi oli hänestä sepitetty laulu...

Eräänä iltana hyökkäsi Auruura Horsluntin luo, uskoen, että tämä ei ollutkaan malttanut pitää suutansa kiinni. Mutta Horslunti oli sangen kylmä ja sanoi lyhyesti, että hänen takanaan oli suurempia salaisuuksia kuin Kuusimäen Auruuran valituskirje...

Mutta miten on asia sitten levinnyt, että koko pitäjä ja naapuripitäjäkin sen tietää! ihmetteli hän.

Horslunti hymähti viisaasti.

»Olen kuullut, että jotkut juorukellot ovat kuulleet sinun ja Pikku-Herralan Vanten keskustelevan siitä asiasta telefoonissa...»

Auruura kalpeni. Nyt hänkin ymmärsi, mistä asia oli levinnyt.

»Syy on Pikku-Herralan Vanten», sanoi hän melkein itku kurkussa. »Minä en olisi hoksannut enkä tiennyt koko asiata, mutta Vantte minulle soitti ja kehoitti valittamaan...»

Hän seisoi Horsluntin edessä kysyvän näköisenä ja ikäänkuin apua anoen.

»Tjaah», arveli Horslunti. »Minä olen tehnyt mitä on käsketty, — minuun ei kuulu koko asia...»

Hetken päästä sanoi Auruura:

»Panevatkohan siitä sanomalehteen?»

»Sitä en tiedä», vastasi Horslunti, mutta siinä samalla hän muisti, että _hänenkin_ valituskirjelmänsä voisi tulla sanomalehteen... Kun ei hän sitä ollut tullut ajatelleeksi!

»Saattaisiko peräytyä vielä?... Tarkoitan, että jos olisi kirjoittaa, ettei ottaa huomioon», arveli Auruura. »Kyllä minä vaivat maksaisin...»

Horslunti oli miettivinään ja sanoi sitten:

»Voipi koettaa... Mutta en minä usko, että enää ehtii...»

»Minä poloinen... Minä poloinen, joka uskoin ja luotin tuohon Pikku-Herralan Vantteen, jota niin kykenevänä ja viisaana pidetään...»

»Suuri lurjus koko mies», sanoi Horslunti.

Mutta siinä kun Auruura pyyteli ja pyyteli, lupasi Horslunti koettaa, kirjoittaa, ettei valituskirjelmää oteta huomioon.

Vähän keveämmin sydämin lähti Auruura Horsluntin puheilta. Hän käveli pää rinnalla ja katseli aivan maantien someroa. Hän ei uskaltanut katsoa vastaan tulevia silmiin ja hänestä tuntui niinkuin maan ruohotkin puisivat nyrkkiä... Päiväkin, joka paistoi, tuntui kuin paistaisi pilkallaan...

»Hyvää päivää, Auruura!»

Hän kuuli äänen aivan vieressään, edessään, ja kun hän nosti päänsä, kohtasivat häntä ensiksi Salmo Päkkilän suuret, ruskeat vanhan miehet silmät, joiden katse tuntui tunkeutuvan selkärankaan asti.

»Mihinkä Päkkilä on menossa?» kykeni Auruura kysymään, mutta toista kertaa hän ei enää uskaltanut nostaa katsettaan Päkkilään päin. Katseli vain tiehen ja tienviereen...

»Puhuakseni suoraan läksin sinua puhuttelemaan... En todeksi ole sitä huhua uskonut...»

»Valetta se onkin», sanoi Auruura nyt vähän rohkeampana. »Valetta ja pahojen ihmisten keksimää...»

Päkkilä oli hetken ääneti ja virkkoi sitten melkein surullisella äänellä:

»Sieltäpäin tuleva apu on kuin aamukaste, jonka päivän kirkkaus haihduttaa... En minä huhua olisi tahtonut todeksi uskoakaan...»

»Valetta se on... valetta se on», vakuutti Auruura, ja sanoen hänellä olevan kiireen, läksi hän hätäisen hyvästin sanottuaan kävelemään kotiaan päin.

Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja mietti:

— Enpä minä olisi sentään Auruurasta sitä uskonut... Pikku-Herralan Vantte on siis myöskin...

Mutta nopein askelin käveli Auruura kotiaan päin, riensi niinkuin pahantekijä pakoon.

Kun hän pääsi Kerkkolan kohdalle, näki hän, että perunamaalla oli poikia, jotka hänet nähtyään alkoivat laulaa:

Vantesta ja Auruurasta se on tehty laulu, josta on tullut Heinärannalle isonlainen nauru...

Pitemmältä Auruura ei laulua kuullut, hän riensi kuin takaa-ajettuna, hame hulmuten niinkuin kovaan vastatuuleen puskisi...

V

Ei ollut enää kuin pari päivää siihen, jolloin kenraalikuvernöörin piti tuleman...

Kylällä näyttivät kaikki toimivan askareissaan. Tukkilautat kulkivat joella yötä päivää niinkuin ennenkin. Aurinko nousi ja laski niinkuin ennenkin. Maan ruoho kasvoi, ja peltojen oras nousi nousemistaan. Lehmäin kellot kalkattivat laitumilla niinkuin ennenkin, lohipadolla hurrasivat miehet täyden apajan saatuaan. Pääskyset visertelivät, pihlajat kukkivat niinkuin ennenkin. Kylän raittia kulkivat ihmiset niinkuin ennenkin, kirkonkellot soivat, ja kaiku kierteli vaaroja pitkin niinkuin ennenkin...

Koko maailma näytti olevan aivan entisellään.

Mutta kuitenkin tuntui Ollin-Mikosta, ettei ollut kaikki niinkuin ennen. Aikaansa kuluttaakseen läksi hän Jannenmäkeen, jossa oli kuullut näinä päivinä olleen kovaa touhua ja hommaa. Salassa olivat jannenmäkeläiset muka hommanneet, mutta vihiä oli saatu sittenkin mitä hommaavat. Mikkokin oli siitä kuullut ja arveli, että onpa siellä soma käydä kuulemassa, mitä oikein aikovat.

Mikko puolestaan oli nyt päässyt tasapainoon eikä häntä liikuttanut vähääkään enää se, tuliko vai oliko tulematta suuria herroja. Hänellä ei ollut mitään valittamista eikä naukumista. Hän oli maksanut veronsa aina määrättynä päivänä, sekä kruunun- että kunnanverot; hänen luokseen ei ollut ryöstömies koskaan yrittänytkään eikä hänelle ollut pahaa tehnyt eikä hänen rauhaansa häirinnyt kukaan. Ei ollut hänellä valittamista niinkuin monella muulla tuntui olevan...

Laki on ankara niin yhdelle kuin toiselle. Ei täällä saanut toinen toisensa rauhaa, omaisuutta tai muuta rikkoa eikä anastaa... Ja joka luulee ja uskoo, että hänelle on väärin tehty, niin niitä varten ovat käräjät kahdesti vuodessa, syksyllä ja kevättalvella! Mitä varten oli lautamies ja haastemies, poliisi!

Kyllä käräjillä _oikea_ asia oikeni, vaan väärän asian parissa siellä tulee hätä... ja hätäpä tuli viimein Horsluntillekin, vaikka on olevinaan lakioppinut ja ilmoisen ikänsä kälmeyttä oppinut... ja joutavuutta harjoittanut...

Mikkokin oli näinä päivinä mietiskellyt yhtä ja toista, vaan sitten kun kävi Salmo Päkkilän puheilla — ja Päkkilän puheisiin luotti — oli hän päässyt entiselleen.

»Meillä on laki... siihen me turvaamme», oli sanonut. »Ei tarvitse meidän, joilla on hyvä omatunto, hakea armoa keneltäkään eikä ketään rukoilla. Laki on suora ja ankara kaikille...»

Samanlainen käsitys oli Mikollakin aina ollut. Lakiin oli turvautunut, sen voimaan luotti vieläkin.

Mitähän lie vanha Janne sitten miettinyt, kun ei suoraan haastanut kruununvoutia ja nimismiestä, joiden sanoo vääryyttä tehneen?

Ei ollut Päkkiläkään tahtonut Jannen asiassa puhua sinne eikä tänne.

Semmoisia asioita Mikko mietiskeli Jannenmäkeen kävellessään. Mutta jouduttuaan pois metsän peitosta, josta polku Mikon mökiltä Jannenmäkeen vei, unhotti hän hetkeksi kenraalikuvernöörin tulon ja sen yhteydessä olevat seikat, ja alkoi tarkastella jannenmäkeläisten peltoja ja perunamaita. Viheliäisiä olivat. Oras oli jo monessa paikassa kärsinyt kuivuudesta, koska oli kellastunut. Laihoja ja lamassa ne tietenkin olivat nuo peltotilkut, mutta päällisinpuolin ne oli Mikon mielestä tehtykin. Kiviä oli joka sylen päässä, ja pientareilla kasvoi pajupensaita. Sitten ne syyttivät Jumalaa ja ihmisiä, kun eivät, viheliäiset, perunamaata viitsi kitkeä. Ei vanhurskas Jumala tuommoisille pellon hoitajille mitään kasvata, olipa kesä kuiva tai tuore!

Vanhan Jannen perunamaa varsinkin oli rikkojen ja roskien peitossa niin, ettei monta naattia näkynyt...

Mutta Jumalan syyksi se pani vanha Jannekin joka syksy sen, ettei hänen maassaan perunat kasvaneet, vaikka Päkkilässä nostettiin maasta pottuja suuria kuin aikamiehen nyrkki... Mikko heräsi mietteistään vasta vanhan Jannen navetan takana, sillä sinne asti kuului poru pirtistä...

Siellä tuntui olevan paljon ihmisiä, sillä monenlaista ääntä kuului. Mikko ymmärsi, että siellä väiteltiin jostakin asiasta.

Kun hän astui sisälle, vaikenivat äänet.

Vanha Janne istui pöydän päässä ja muita mökkiläisiä penkillä ja tuoleilla. Pöydällä näkyi olevan mustepullo ja paperia.

Mikosta näytti, ettei hän ollut oikein tervetullut, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään, sanoi hyvää iltaa, istui pyytämättä ja alkoi panna piippuunsa.

Vanha Janne näytti samassa muistavan jotakin hyvää, sillä hänen katseensa kirkastui, ja hän sanoi:

»Taisitpa tulla, Mikko, nyt sopivaan aikaan... Tässä nyt hyviä neuvoja tarvittaisiin...»

Ja vanha Janne selitti laajasti, että tässä oli aikomus kirjoittaa valituskirjelmä siitä hänen ryöstöasiastaan... ja antaa se suoraan lämpimästä kädestä kenraalikuvernöörille... Sitten nähtäisiin, saavatko kruununvouti ja nimismies yksissä tuumin ryöstää köyhältä lehmän... Asia oli selvä, mutta kirjoitusmiestä puuttui... Nuori Janne oli kyllä jo aloittanut kirjelmän, mutta siitä ei näkynyt tulevan selvää eikä valmista, sillä kaksi päivää oli jo kirjoittanet... Nyt oli kysymys, mistä saataisiin kirjoitusmies, johon epäilemättä voisi luottaa... »Tietäisitkö, Mikko, neuvoa?»

Mikko kuunteli tarkkaan, mitä vanha Janne puhui, ja näytti osaaottavalta.

»Horsluntihan se olisi», alkoi Janne puhua, kun Mikko näytti miettivän, »mutta häneen ei ole luottamista...»

»Eipä taida häneen olla luottamista», myönsi Mikko.

»Mutta minulle juolahti äsken mieleen», alkoi Janne puhua, »se teidän silloinen valituskirje, jonka siitä meijeripaikasta kirjoititte konsulentille ja jonka konsulentti kuuluu ottaneen huomioon...»

»Huomioon otti», sanoi Mikko väliin.

»On puhuttu, että se kirje oli mainiosti kirjoitettu ja kokoonpantu... eikä ole saatu selvää, kuka sen teidän puolestanne kirjoitti», jatkoi Janne. »Et taitaisi neuvoa, Mikko, kuka kirjoitti?»

Janne katsoi kysyvästi Mikkoon. Mikko imi piippuaan ja arveli:

»Vaan ymmärtäneekö se suomenkielistä valitusta niinkuin konsulentti ymmärsi?»

»No, sillä on monenlaiset tulkit matkassaan, kun kolmella automopiilillä tulee», sanoi Janne.

»No, se tuo lienee, kun tulkin matkassaan kuljettaa», arveli taas Mikko.

»Ei se kuulu olleen Horsluntin kirjoitusta», jatkoi Janne. »On arveltu, että olisiko Varpumäen Manta kirjoittanut, vaan ei oltu siitäkään varmoja...»

Mikko sanoi nyt, ottaen piipun pois suustaan:

»Manta se kyllä on semmoinen kirjoittaja, että pakenee asia, olkoon minkälainen hyvänsä...»

Nyt mietti Janne vuorostaan hetkisen ja kysyi sitten:

»Mahtaisiko Manta ruveta minulle kirjoitusmieheksi?»

»Uskon minä, että alkaa... ja pystyy myöskin... Keisarillekin kuuluu kirjoittaneen siinä Uudentalon Mikon asiassa, jossa Mikko senaattiin valitti...»

Janne pyysi nyt, että Mikko lähtisi Mantan puheille.

»Paras on, että itse käytte... ei siinä syrjäisten sovi sekaantua... ja paremmin Manta alkaakin hommaan, kun itse luonnossa käytte pyytämässä...»

Jannenkin mielestä oli Mikon puhe paikallaan, ja samaa mieltä olivat muutkin sisällä olijat.

»Kun en ennemmin hoksannut sen Mantan puoleen kääntyä», päivitteli vanha Janne ja alkoi toimittaa takkia päälleen, heti lähteäkseen Mantan puheille.

»Jopa minä siitä mainitsin», sanoi nuori Janne, vähän häpeissään siitä, ettei hän ollut pystynyt kirjoittamaan.

Vanha Janne alkoi nyt tuumata Mikolle, että Mikko, joka oli tuttava Mantan kanssa, lähtisi apumieheksi hänelle, että Manta helpommalla saataisiin kirjoittamaan. Mutta Mikko muisti samassa, mitä Päkkilä oli sanonut... Oli sanonut, että ei missään nimessä sekaantua jannenmäkeläisten asioihin...

»Ei siihen, semmoiseen asiaan, sovi syrjäisten sekaantua», vastasi Mikko sen vuoksi Jannelle, mutta lisäsi sitten rohkaisevasti:

»Epäilemättä suostuu Manta... ei muuta kun puhuttelette hyvin, niin alkaa kyllä... Eikä kauan menekään... Konsulentillekin kirjoitti kolmessa tunnissa...»

»Olisi sentään puolta varmempaa, jos lähtisit kumppaniksi, Mikko», epäili yhä Janne.

»Ei minusta ole siihen asiaan kumppaniksi», arveli Mikko.

Ja kun vanha Janne oli pessyt kasvonsa ja ottanut paremman takin ylleen, läksivät he yhdessä Mikon kanssa takaliston polkua kävelemään, Mikko mennäkseen takaisin mökilleen, Janne Varpumäkeen Mantan puheille. Janne kulki edellä nopein askelin, sillä hän oli laiha ja pitkäsäärinen mies, Mikko talsi perässä, piippu suussa sauhuten.

»Ja jos nyt oikein onnistuu, niin luulen minä, että kruununvoudin ja nimismiehen asiat alkavat olla lujalla», puheli vanha Janne, perässään kynivälle Mikolle. »Ne saavat västinkiä kumpikin ja joutuvat viralta pois...»

»Mitä vääryyttä ne sinulle tekivät?» kysyi Mikko.

»No, veivät lehmän ja myivät kruununveroista muka...»

»Oliko rästinä?» kysyi Mikko. »Vai perivätkö toiseen kertaan?»

»Lie ollut rästinä tai ei... vaan eivät ne saa omin lupinsa poliisilla noudattaa lehmää navetasta ja myydä sutkauttaa melkein puoleen hintaan.»

»Antoivatko sinulle mitään lehmän hinnasta?» kysyi Mikko taas.

»Kuuluu se poliisi käyneen tarjoamassa, vaan ei ole huolittu... Kuulin, että tulee nyt semmoinen herra pitäjääseen, että jo pitää kruununvoudin ja vallesmannin olla eri lailla hypäkällä hänen edessään... Västinkiin joutuvat ja viralta pois...»

Mikko kulki perässä pitkän matkaa mitään sanomatta. Janne odotti, että Mikko kaikin puolin hyväksyi hänen hommansa, mutta kun Mikko ei sanonut sitä eikä tätä, kysyi hän, kääntymättä kuitenkaan Mikkoon päin:

»Kuinka luulet käyvän? Joutuvatko västinkiin?»

»En semmoisia asioita ymmärrä, mutta olisiko kysyä Horsluntilta...»

Vanha Janne ei tiennyt oikein, mitä Mikko tarkoitti, mutta hän oli nyt ymmärtävinään, ettei Mikko pitänyt hänen puoltaan.

He joutuivatkin samalla Mikon mökille, josta vielä oli melkoinen matka Varpumäkeen.

»Lienee se Manta kotosalla?» kysyi Janne, kun Mikko kääntyi mökilleen.

»Kotonaan oli tässä aamupäivällä», tiesi Mikko.

Janne läksi kävellä viuhtomaan Varpumäkeen päin, mutta Mikko meni mökkiinsä.

Ikkunastaan näki Mikko, kun Janne mennä vihmoi. Hän näki siitä peräikkunastaan Varpumäkeen asti. Eikä Mikko malttanut piippuunsakaan panna, vaan seisoi ikkunan luona ja katseli ja itselleen puheli:

»Sinnepä mene ja parastasi koeta, vaan niin minä luulen, että hukkaan menet sen kirjoitusmiehen luo... On se Mantakin sen verran ylpeä... eikä sillä taida olla erinomaisempaa rakkautta jannenmäkeläisiä kohtaan.»

Mikko näki Jannen saapuvan Varpumäen pihalle, nousevan portaille ja menevän sisälle...

»Vai minut olisit viekastellut Mantaa puhuttelemaan... Et ole sinä, vanha Janne, minun narraajani... Ei saanut Horsluntikaan minua narratuksi, ja hukkaan meni Aaseffinkin yritys...»

Mikko naurahti tyytyväisenä, ja sillä aikaa kun vanha Janne viipyi Varpumäessä, ehti hän panna piippuunsa ja istahtaa siihen ikkunan pieleen.