Part 3

Kauan viipyi Janne sisällä. Kotona siellä kai oli Manta, koska niin kauan viipyi... pyyteli ja rukoili varmaan...

»Olisi nyt Manta varovainen eikä lupaisi!» toivoi Mikko ja katseli melkein silmää räväyttämättä Varpumäen portaille, milloin Janne ilmestyisi takaisin ja oliko Manta matkassa.

Kauan viipyi. Mikko ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja alkoi täyttää uudestaan...

Ei vieläkään näkynyt!

Mutta kun Mikko sai toisen piipullisen sytytetyksi ja veti ensimmäisiä savuja, ilmestyi Janne portaille ja jäi siihen hetkeksi seisomaan ikäänkuin miettien, mihin päin lähtisi...

»Eipä tainnutkaan onnistua», puheli Mikko toisella suupielellään, piipun varren ollessa toisessa. »Hukkaan taisit käydä! Ei Manta, vaikka onkin vaimoihminen, ole niin narrattavissa... Sinun ryöstöasiasi! Kun eivät kuulu koko Jannenmäestä yksikään verojaan maksavan!»

Samassa vanha Janne laskeusi Varpumäen portailta pihalle ja läksi pitkin askelin kävelemään sitä polkua pitkin, joka Varpumäestä lähti kylälle päin...

Ei siis palannutkaan Mikon mökin kautta, josta lyhin tie olisi takaisinkin ollut. Mihin se nyt?

Mikko seurasi jännittyneenä vanhan Jannen menoa, seurasi niin kauan, että näki Jannen ehtivän tielle ja kääntyvän Horsluntiin päin...

»Ähää, sinnepä tuli asia lopultakin!» naureskeli Mikko ja lähti Varpumäkeen kuulemaan, mitä Manta Jannelle oli vastannut.

VI

Vihdoin tuli se päivä, jona kenraalikuvernöörin piti Heinärannalle saapua; se oli tiistai.

Ollin-Mikko, jolla oli hyvää aikaa seurata »maailman menoa», oli tehnyt ja teki havainnoitaan.

Kylällä ei juuri itse pääasiasta enää puhuttu mitään, pääasiasta, nimittäin kenraalikuvernöörin tulosta. Mutta sen yhteydessä ja siitä johtuvista jutuista kerrottiin sitä enemmän.

Mikkokin oli kuullut, että Pikku-Herralan Vantella ja Kuusimäen Auruuralla oli ollut kiivas yhteenotto, sanasota, jossa toinen toistaan haukkui... Auruuran oli lopulta täytynyt antautua armoille ja itkenyt oli lopuksi... Vanten kerrottiin uhanneen, että hän menee itse luonnossa kenraalikuvernöörin puheille ja kantelee mitä hänen osaltaan on kantelemista...

Siitä pilkkalaulusta, jonka kylän pojat olivat tehneet hänestä ja Auruurasta, oli Vantte haastattanut Virnemäen Paavon, Päkkilän renkipojan, Hurskais-Oton ja Mäntykummun Huldan, joka oli piikana Aittamaassa... Vantte uskoi, että ne olivat laulun tehneet, ja todistajiksi kuului tulevan puoli kylää...

Aaseffista kerrottiin kummia juttuja ja tiedettiin hänen uhanneen, että Horsluntin ja Päkkilän Salmon hän nyt ensiksi toimittaa västinkiin, ja sitten vähitellen tulee muiden vuoro...

Kuusipäästä, suntiosta, tiedettiin, että hän lopultakin oli saanut lainaksi vanhan siipitakin, jonka vanha lukkari aikoinaan oli huutanut entisen metsäherran konkurssihuutokaupasta... ja kuului olevan nyt Kuusipää kuin pulskin herra...

Vanhan Jannen oli täytynyt turvautua Horsluntin apuun. Horslunti oli kirjoittanut verrattoman valituskirjelmän siitä ryöstöstä, jonka kruununvouti ja nimismies Jannen luona laittomasti toimittivat. Janne oli itse aikonut ojentaa sen kirjelmän kenraalikuvernöörille ja lisätä vielä muutamia painavia pykäliä.

»Se on köyhän kansan ystävä tämä kenraalikuvernööri... mutta herroille ja virkamiehille se on kuin ilmi piru», oli Janne sanonut.

Mutta Horsluntin valituskirjelmä oli pysynyt salassa. Ainakaan ei siitä kukaan tiennyt mitään kertoa eikä Mikkokaan ollut siitä mitään kuullut. Mutta oli eräs toinen juttu, josta näinä viime päivinä oli kerrottu. Oli huhu semmoinen liikkeellä, että Horslunti oli aikonut pitää kirkolla puheen kenraalikuvernöörille. Mistä semmoinen huhu oli levinnyt, ei kukaan tiennyt, mutta sanottiin Horsluntin monta yötä ja monta päivää puhettaan valmistaneen. Kerrottiinpa, että yöllä oli yksin ääneensä puhunut ja pitkin kamarin lattiaa kävellyt...

Noita Mikko muisteli, kun aamulla nousi vuoteeltaan.

Kaunis oli ilma, päivä paistoi ja linnut lauloivat. Kylällä ei näkynyt mitään merkillistä. Rahtimiehiä palasi kaupungista korkeine kuormineen, ja töissään hääräsivät ihmiset.

Mikkoa ei muka liikuttanut koko kenraalikuvernöörin tulo, vaikka kyllä hänen täytyi myöntää, että utelias olisi hänkin näkemään... ei itseä kenraalikuvernööriä, vaan niitä kolmea automopiiliä, jotka perävilkkaa tulevat...

Mikko pesi kasvonsa (jota hän ei tavallisina arkipäivinä koskaan tehnyt) ja pani sunnuntaitakin ylleen.

— Jos tulisi käydyksi kirkolla asti, — ajatteli hän.

Hän lähti muka muissa asioissa kävelemään, mutta kun hän meni Virnemäestä pihan läpi, huomasi hänet Kaisa.

»Mihin Mikko nyt niin reilassa kävelee?» kysyi Kaisa.

Mikolla ei sattunut olemaankaan vastaus valmiina, mutta viimein hoksasi hän ja vastasi:

»Ajattelin käydä Ojalaisessa... kuuluu tamma viime yönä varsoneen...»

Mutta Kaisa, vaikka olikin vaimoihminen, ymmärsi, että jo laski nyt Mikkokin hätävaleen...

Mutta oli olevinaan kuitenkin niinkuin uskoisi ja alkoi selittää Mikolle, mitä oli kuullut ja omin silmin nähnyt. Hän oli — niin kertoi Kaisa, — eilen illalla Mäntykummun Sohvin kanssa palannut kauppiaasta ja olivat Sohvin kanssa 'oikaisseet kirkon takaliston polkuja pitkin... Niin kirkon takaa, siitä taajasta männiköstä, kuului kummallisia ihmisääniä ja karjumisia... »Uteliaina menimme Sohvin kanssa kurkistelemaan, sillä olimmehan kuulleet, että Aaseffi siellä harjoitteli sotatemppuja...»

»Niin kuuluu harjoittelevan... sanotaan hänen tulleen mielenvikaan», keskeytti Mikko Kaisaa.

»Elähän! Annahan kun kerron!» jatkoi Kaisa. »Ei siinä Aaseffi merkillisin ollut... siellä oli toinenkin mies...»

»Toinenkinko mies?» kummasteli Mikko.

»Niinpä, ja arvaa kuka?»

»En osaa arvata...»

»No Kuusipää, ja yllään oli hänellä se vorsmestari-vainajan siipitakki, jonka tiedät...»

»No, voi helvetti!» mainoi Mikko.

»Sohvin kanssa seisoimme suuren kuusen suojassa ja uteliaina katselimme... No, jo siinä oli jos jotain. Aaseffi, näet, opetti Kuusipäätä kumartamaan sillä lailla kun pitää kumartaa kenraalikuvernöörille... Siipitakki yllään piti Kuusipään aina perääntyä taaksepäin ja sieltä sitten tulla Aaseffia vastaan, sillä Aaseffi oli olevinaan kenraalikuvernöörinä... Kuusipää yritti ja yritti, kumarteli, että takin siivet heiluivat kuin ukkometson siivet... Palavissaan näytti parhaansa yrittävän, vaan aina kun pääsi Aaseffin luo ja alkoi kätellä, niin Aaseffi taas karjaisi:

»'Ei kelpaa! Takaisin! Syvempi kumarrus... notkeampi selkä... näin... eikä noin...'

»Sillä lailla komenteli Kuusipäätä.»

Mikko nauroi katketakseen, mutta Kaisa oli vakavan näköinen.

»Mitä se Aaseffi oikein aikoneekaan, kun kuuluu uhanneen, että västinkiin toimittaa nyt ensiksi Päkkilän Salmon ja Horsluntin... Ja uhanneen kuuluu muitakin...»

»Omaa piruuttaan jakaa... ei se rehellisille ihmisille mitään voi, kannelkoon ja valehdelkoon kenelle hyvänsä... laki on hänellekin...»

»Ja miksikä piispaksi aikonee Kuusipääkin, kun Aaseffille oppiin meni ja siipitakin hommasi...»

»Ihmisten nauruksi», lisäsi Mikko.

»Ei ymmärrä hävetäkään...»

»Ei se siipitakkia ylleen olisi pannut, jos hävetä ymmärtäisi...»

Kaisa oli hetken hiljaa, arveli sitten:

»Tänäänhän on sanottu niiden tulevan kolmella automopiilillä... olisi se soma nähdä.»

»Onpa noita nyt jo nähty automopiilejakin», sanoi Mikko, koettaen olla välinpitämättömän näköinen.

Ja Mikko lähti verkalleen kävelemään kylälle päin.

Ei mitään erinomaisempaa näkynyt. Niin oli kuin arkipäivä ainakin.

Ojalainen näkyi olevan multaamassa perunamaataan, ja Mäkimaassa korjattiin niittylatojen kattoja.

Mikko oli viikon lopulla, kun tapasi Päkkilän, kysynyt, tiesikö tämä, mihin aikaan päivästä kenraalikuvernööri suurine herroineen tulee. Mutta ei ollut sanonut Päkkilä tietävänsä, — eikö sitten lie tahtonut Mikolle ilmoittaa. Olisi se pitänyt hänen tietämän, hänen, joka kunnanmies oli ja oli poliisin kautta määrätty läsnä kirkolla olemaan...

Ajatuksissaan käveli Mikko Päkkilään päin, mutta kun hän samassa huomasi Halko-Roopen menevän rantaan halon sahaukseen, liittyi hän Roopeen ja läksi rantaan. Hän odotteli, että Roope ottaisi puheeksi kenraalikuvernöörin tulon, mutta kun Roope vain jutteli viimeöisestä lohensaaliista, sanoi Mikko:

»Tänäänhän niitä pitäisi tulla isoja herroja tähän kylään...»

»Niinpä tulkoot», vastasi Roope välinpitämättömästi ja Mikko ymmärsi siitä, ettei Roope ollut kuullut mitään valitusjutuista eikä muustakaan.

Roope aloitti työnsä. Mikko istui nurmelle viereen ja pani piippuunsa.

»Lämmin päiväpä taitaa tänäänkin tulla», sanoi hän.

»Lämmin tulee», myönsi Roope, ja siihen taukosi keskustelu.

Mutta Mikko oli uteliaan levottomana ja silmäili vähä väliä tielle päin. Siellä näkyi olevan joku tienkorjaajakin, joka Mäkimaan kohdalla heitteli someroa tielle...

Kirkolle päin teki Mikon mieli lähteä, mutta ei hän yksin viitsinyt, kun ei nähnyt kenenkään muunkaan sinne päin olevan menossa. Mutta yhtäkkiä hän hoksasi, että Horslunti varmaan tiesi, mihin aikaan isot herrat tulevat, sillä Horsluntihan pitää kenraalikuvernöörille puheen...

Hän jätti Roopen sanaa sanomatta sahaamaan pitkää kuusista rankaa ja lähti kävellä tiputtamaan Horsluntiin päin, nähdäkseen, joko Horslunti oli kirkolle mennyt... Ja jos oli mennyt, niin silloin ei enää ollut kaukana isojen herrojen tulokaan...

Hän käveli touhussa ikäänkuin hänellä olisi hyvinkin tähdellisiä asioita. Ja itsekseen hän ihmetteli, että kyläläisissä ei näkynyt uteliaisuuden merkkiäkään, eikä kukaan vastaantulevista ottanut asiasta puheeksi, — oli aivan niinkuin eivät tietäisi, että isoja herroja tuleekaan kolmella automopiilillä...

Ettei hän herättäisi kenenkään huomiota, kulki hän ensin Horsluntin asunnon ohi ja pyörsi piennarpolkua takaisin. Piennarta kulkien saattoi hän nähdä suoraan Horsluntin huoneeseen ja ovelle, oliko avain lukossa vai eikö.

Huoneessaan näkyi Horslunti olevan. Sikari suussa käveli kahakäteen... ja joku paperi oli kädessään...

Mikko näki, että mustassa puvussa oli ja että kellonperät kiilsivät liivien etupuolella...

— Kohta varmaan lähtee, arveli Mikko ja käveli sivu.

Horsluntilla varmaan oli tietona, mihin aikaan suuret herrat tulevat...

Mutta ei hän silti päässyt lepoon. Johonkin päin mennäkseen lähti hän Päkkilään päin ja mietti että jos aikaa näyttää olevan, niin kiipeää Jannenmäkeen. Touhussa ja odotuksessa siellä tietenkin oli vanha Jannekin, joka lämpimästä kädestä aikoi valituskirjelmänsä kenraalikuvernöörille antaa! Jannella sitä juuri hommaa onkin!

Kun pääsi Päkkilän kohdalle, näki hän ihmeekseen ja kummakseen, että Päkkilä oli väkineen turnipsimaata kitkemässä.

Mikko melkein säpsähti. Oliko hän ehkä erehtynyt päivästä? Eikö nyt ollutkaan tiistai?

Mikko laski viikon päivät ja oli varma siitä, ettei hän ollut viikkopöllönä. Mutta kuinka oli ymmärrettävissä, että Päkkilä, jonka tuli olla kenraalikuvernööriä vastassa, ryömi pölyssä turnipsimaalla!

Päkkilän kohdalla poikkesi Mikko syrjään, ettei Pakila häntä huomaisi. Eikä hän osannut selittää, minkä vuoksi hän ei tahtonut Päkkilää nyt juuri kohdata, vaikka muuten olivat tuttavat miehet...

— Kaiketi eivät saavu ennenkuin iltapäivällä, — ajatteli Mikko, koskapa Päkkiläkin vielä on arkihommissa...

Hän ajatteli jo lähteä takaisin mökilleen, mutta kun kerran jo oli joutunut sille polulle, joka vei Jannenmäkeen, käveli hän menemään sinnepäin, jonkunlaista pettymistä tunnossaan tuntien.

Hän ehti lähelle mökkiryhmää; puron pauhu kuului, ja linnut lauloivat. Kun Mikko pääsi purolle, joka juoksi ohi Jannenmäen, äkkäsi hän miehen olevan kumarruksissa puron partaalla ja hankaavan molemmin kämmenin kasvojaan...

Mikko tunsi heti kasvojensa pesijän vanhaksi Janneksi.

Ja samassa Jannekin nosti päätään ja katseli läpi vettätippuvan otsatukkansa Mikkoon...

»Joko olivat kirkon ovet auki?» kysyi Janne hätäisellä äänellä.

»En minä tullut kirkon kautta», vastasi Mikko ja kysyi vuorostaan:

»Mihin aikaan isojen herrojen pitäisi tulla?»

»Ne voivat tulla millä hetkellä hyvänsä», sanoi Janne ja tarttui puhtaaseen pyyheliinaan, jonka pesemisen ajaksi oli ripustanut pajupensaaseen. Ja pyyhkiessään kasvojaan puheli hän Mikolle:

»Olipa olevinaan sekin Varpumäen Manta! Ei millään ehdolla suostunut kirjoittamaan valituskirjelmääni, mutta muistakoon!»

»Vai ei ryöttä ruvennut!» virkkoi Mikko osaaottavasti.

»Mutta löytyi mies, joka kirjoitti, ja kirjoittikin hyvän.» kehaisi Janne.

Hän sukaisi kammalla otsatukkansa taaksepäin ja kääri pyyheliinan kokoon.

»Turnipsimaalla näkyi vielä olevan Päkkiläkin», sanoi Mikko.

»Vai turnipsimaalla!» kummasteli Janne. »Ja Päkkilä, jonka pitäisi olla etukynnessä vastaanottamassa. — Näkyikö vallesmannia?» kysyi hän sitten yhteen menoon.

»En sattunut minä näkemään!» sanoi Mikko.

»Luulenpa tulevan raskaan päivän vallesmannille», arveli Janne.

Hän oli kuivannut kasvonsa ja sukinut hiuksensa. Mikko oli siinä jutellessa pannut piippuunsa...

Silloin kuului vihlova, kamala mylvintä maantieltä ja kirkolta päin, mylvintä, joka halkaisi ilman kaukaisiin vaaroihin asti... Janne ja Mikko säpsähtivät.

»Se oli auton huuto!» sanoi Janne hätäisesti.

»Auton ääni oli!» myönsi Mikko. »Nyt tulevat!»

Samassa kuului toinen vielä kamalampi mylvintä, ja kun Janne ja Mikko katsoivat maantielle, näkivät he paksun tomupilven nousevan kirkon kohdalta maantieltä.

Sen enempää eivät joutaneet keskustelemaan. Kumpaisellekin selvisi yhtaikaa, että nyt saapuivat suuret herrat kirkon edustalle. Janne lähti täyttä juoksua rientämään mökilleen, avopäin, paitahihasillaan, ja hänen kädessään leijasi valkoinen pyyheliina niinkuin lippu...

Mikko tyrmistyi siihen puron partaalle eikä ensi hämmästyksessään älynnyt, mihin lähteä...

Mutta sitten lähti hän kuin pyssyn suusta oikaisemaan poikki kivikkokankaan kirkolle päin... Vauhdissaan lensi hän kerran pitkäkseen, mutta nousi ylös ja riensi kuin riivattu...

Hän ehti jo kirkon taakse...

Siihen hän pysähtyi. Siinä oli loitompana vankka, pitkäoksanen kuusi, jonka latva ulottui kirkon ristin korkeudelle.

Mikko nousi kuusen runkoa kuin kissa oksiin asti, ja kun oksien keskelle pääsi, niin katosi tuuheaan puuhun koko maailman näkyvistä...

Hän nousi melkein latvaan asti ja näki sieltä suoraan kirkon eteen... Hän näki maantiellä kolme komean komeaa automopiiliä, mustia ja kirjavia herroja, oli tuntevinaan vallesmannin, joka siipitakki yllään liehui kahakäteen...

Kuka noista lienee ollut se pääherra? Mikko ei saanut selvää, vaan otaksui, että tuo se tuossa on...

— Hyvänen aika! Voi! voi! — mietti Mikko, ollen merkillisessä jännityksessä...

Ei näkynyt vielä Päkkilääkään, mutta vanha rovasti seisoi kirkon portailla, ja molemmat kirkon ovet olivat auki kuin aapisen kannet...

Kuinka käynee Jannelle? Ehtiikö? Ehtiikö?

Ei näkynyt Horsluntia, ei Aaseffia, ei ketään!...

Ne eivät ole ehtineet! Eivät ole ehtineet!

Nyt puhuu jotakin vallesmannille... Mitä puhunee? Moittineeko maantietä huonoksi?

Jopa... jopa tulee tuolta Päkkilä... Päkkilä ehtii... Mutta eipä näy muita... eipä näy muita...

Missä viipynee Horsluntikin, joka aina on ensimäiseksi ehtinyt? Missä Aaseffi ja Kuusipää? Entäs Pikku-Herralan Vantte?

Jo kättelee Päkkilääkin ja puhuttelee... Kuinka käynee Jannen? Ehtiikö, ehtiikö? Mikko näki kuusestaan kauas joka haaralle, näki maantietä ylös- ja alaspäin ja Jannenmäkeen näki selvästi... Ei näkynyt maantielläkään yhtään ainoaa ihmistä... Mistä nyt puhunee Päkkilälle? Kumma mies se Janne, kun ei kerkiä! Mikko katsoi Jannenmäkeen. Jopa juoksee Janne täyttä vauhtia, suuri paperikäärö kädessään... juoksee... juoksee ja yhä kiinnittää... Onpa melkoinen vielä juoksemaan tuo Janne, vaikka on lähellä seitsemääkymmentä...

Ehtii se, ehtii se...

Nyt juttelevat rovastin kanssa... Tulkki se varmaan on tuo, joka viittoo ja näyttää selittävän...

Jospa Janne nyt ehtisi!

Mikko alkoi nyt seurata vanhan Jannen tuloa. Riivatun vauhtia Janne juoksi, oikaisi poikki kanervaisen kankaan... Ei ollut enää montakymmentä syltä jälellä... Nyt on kirkon takana... nyt kiertää kirkon nurkatse!... jo on perillä...

Suoraan ja rohkeasti kävelee kohti... jo on likellä... jo on likellä... yrittää antamaan valituspaperiaan...

Mutta mikä on tuo musta mies, joka työntää Jannea loitommaksi...

Mikko teroittaa silmänsä ja korvansa ja on kuulevinaan, että se musta mies, joka työntää Jannea, hokee:

»Bois... bois!»

Eikä ota Jannen ojennetusta kädestä paperia...

Jannen täytyy perääntyä...

Nyt taas puhuu jotakin Päkkilälle...

Mikolta unohtuu hetkeksi Janne, ja hän silmää sinnepäin, josta Horsluntin ja Pikku-Herralan pitäisi tulla...

Jo näkyy, mutta kaukana vielä, mustapukuinen mies, joka puolijuoksua tulee kirkolle päin. Mikko tuntee hänet Horsluntiksi...

Mutta Aaseffia ei näkynyt! Mutta jopa ovat huolettomia!

Nyt taas kättelee rovastia, ikäänkuin hyvästiä sanoisi...

Nytkö jo lähtee? Eikä kahvikuppia tarjottu! Mutta jopa on tulinen kiire, tulinen kiire, vaikka noin nopea kyyti on... Jo kättelee Päkkilääkin... ja vallesmannia... Hyvästiä sanoo... hyvästiä sanoo...

Mikko näkee vanhan Jannen yrittävän vieläkin paperikääröineen, mutta taas työntää se mustannäköinen mies Jannea ulommaksi...

»Bois! Bois!»

Silloin kuuluu kirkkomaalta päin hätäinen läähätys ja maan töminä. Kun Mikko silmää sinnepäin, näkee hän Kuusipään juosta vihmovan hautuumaan poikki, hyppivän yli hautakumpujen, ja vanhan siipitakin helmain hulmuavan kuin metson siipien sivuilla ja takana... Ja Kuusipään perässä kynsii Aaseffi, mutta ei riitä juoksussa Kuusipäälle... Huimaavaa vauhtia tulevat ja haikeana valituksena kuului Aaseffin suusta vähä väliä huuto: »Priamaa... Priamaa...» Kuinka käynee? Ehtivätkö puheille! Mikon jännitys kasvaa sitä mukaa kuin Kuusipää ja Aaseffi lähestyvät... Hän on vähällä pudota maahan oksaltaan, niin ihastuneena seuraa hän tuota harvinaista juoksua.

Eivät taida ehtiä!...

Mikko ehtii silmätä tiellekin, sinnepäin, josta Horslunti on tulossa. Jo on tullut hätä Horsluntillekin. Äskeinen puolijuoksu-kävely on muuttunut täydeksi raviksi, ja Horslunti näyttääkin olevan melkoinen juoksija...

Mutta kaukana... kaukana on vielä kirkolta...

»Eivät saakeli soikoon ehdi yksikään!» huudahtaa Mikko.

Sillä hän näkee kenraalikuvernöörin herroineen nousevan automopiileihin... Ja juuri kun autot lähtevät liikkeelle, tomahtaa Kuusipää kirkonedustalle ja yrittää perään...

Mutta melkein Kuusipään kantapäillä kynsii Aaseffi, huiskuttaen lakkiaan ja huutaen...

Mikko näkee automopiilien katoavan sakeihin pölypilviin niinkuin Eliaan vaunut ennen vanhaan ja koko kirkon edustan peittyvän maantientomuun, jonka läpi ei erota mitään...

Kun pölypilvi hälvenee ja päivä taas paistaa, näkee Mikko kuusestaan miesjoukon, niinkuin pesästään pudonneiden vareksen poikain, seisovan ryhmässä kirkon edustalla... Hän tuntee siinä Vanhan Jannen, Kuusipään ja Horsluntin...

Ja näkee siihen lisäksi tulevan Herralan Vanten, hikipäässä polkupyörällä ajaen.

Ja Mikosta näyttää, että kamala pettymys kuvastuu kaikkien kasvoilla...

Ja hänestä tuntuu, että hänellä itsellään on kuusen oksien suojassa sangen hyvä ja turvallinen olo.

VII

Samana päivänä illalla näki Ollin-Mikko Päkkilän saunan lämpiävän, ja koska hänenkin teki mieli saunan löylyä, poikkesi hän taloon. Päkkilä seisoi pihalla, kun Mikko tuli.

»Onko vieraan varaa saunassa?» kysyi Mikko.

»On siinä Mikon vara aina!» vastasi Päkkilä.

Mikko odotteli, että Päkkilä ottaa puheeksi aamupäiväisen tapauksen. Mutta Päkkilä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään isojen herrojen matkasta. Oli vain niin kovin vakavan näköinen ja vähäpuheinen...

Mikko tiesi, ettei kukaan arvannut hänen kuusessa olleen, sillä salaa oli hän sieltä alaskin kiivennyt. Eikä Mikkokaan mitään kysynyt, kun ei Päkkilä asiaa aloittanut.

Mutta kun he riisuivat saunaan, vaatteet heittäen nurmelle saunan eteen, sanoi joku rengeistä:

»Olisi ollut tuokin Mikko näkemässä, kun tästä aamupäivällä isoja herroja meni sivu.»

»Mitäpä näkemistä siinä olisi ollut», sanoi Mikko välinpitämättömällä äänellä.

»Oli siinä sentään... Kolmella automopiilillä ajoivat... Mutta monta muuta kummaa siinä enempi oli...»

Ja renki selitti, kuinka nolosti oli käynyt vanhalle Jannelle ja muille, jotka puheille pyrkivät...

Mikko oli kuuntelevinaan.

Päkkilä oli mennyt saunaan ja huusi sieltä:

»Tulkaahan kylpyyn, miehet!»

Kun miehet nousivat lauteille, virkkoi äskeinen renki:

»Mikä lie muuttanut meidän talossa tiistain saunapäiväksi, vaikka viime viikkoon asti on keskiviikko aina ennen ollut saunapäivänä...»

Päkkilä rykäisi ja sanoi:

»Tästä puoliin taas on keskiviikkoisin ja lauantaisin saunapäivä...»

Mikko oli ymmärtävinään, että Päkkilän saunapäivien muutos oli yhteydessä kenraalikuvernöörin matkan kanssa...

Mutta sen pitemmältä ei Päkkilä ottanut asiasta puhuakseen.

Kun he kylvettyään istuivat saunan seinälle kuumia ruumiitaan kuivailemaan, sanoi Päkkilä:

»Saunan löyly se kuitenkin on ainoa ilo suuressakin surussa... Niinpä nyt taas tuntuu kuin olisi ihminen päässyt entiselleen...»

Ja Mikko luuli ymmärtävänsä, mitä Päkkilä tarkoitti.

Kun Mikko parin viikon perästä meni kylälle Jannenmäen kautta, kuuli hän, että vanha Janne oli myynyt mökkinsä ja kadonnut, eikä kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt.

»Mitähän ne toiset ovat tehneet?» arveli Mikko asian kuultuaan.

Hän jatkoi matkaansa ja poikkesi Päkkilään. Päkkilä istui kuistissa ja luki sanomalehteä.

Mikko jutteli siitä, mitä oli kuullut Jannenmäessä.

»Niin pahakseenko otti sen asian, vai minkä vuoksi möi mökkinsä?» kysyi Mikko.

»Niinpä taisi pahakseen ottaa!»

»No, mitähän ne muut tekevät... Horslunti, Vantte ja ne muut?» kysyi Mikko uudestaan.

Päkkilä puheli, suu vähin naurussa:

»Näkyy täällä olevan uutinen, joka heitä koskee. Kuulehan, kun luen:

»_Kantelu kenraalikuvernöörille_. Itsellinen P.A. Horslund, loismies Janne Vanha ja talokas Vantte Pikku-Herrala Heinärannan pitäjän Haapamäen kylästä ovat tehneet kanteluja kenraalikuvernöörille sikäläisiä viranomaisia vastaan mikä mistäkin syystä. Kantelukirjelmät, jotka ovat paljasta sekamelskaa, on kuitenkin virkateitse lähetetty asianomaisille takaisin...»

»Sillä lailla», nauroi Mikko. »Semmoinenko siitä tulikin! Entäs Auruura!» Eipä hänestä puhuta mitään...

»Kyllä vielä tulee tietoja Auruurastakin», sanoi Päkkilä. »Ja kaikista muistakin...»

Ja Päkkilä kuiskasi Mikon korvaan jotakin.

»Se heille onkin parahiksi», arveli Mikko. »No, nyt minäkin vasta tätä asiaa alan ymmärtää... En luullutkaan sitä niin merkilliseksi silloin vielä, kun isot herrat tästä matkustivat...»

»No, nyt käsität?» kysyi Päkkilä.

»Nyt käsitän ja kiitän onneani, etten mihinkään sekaantunut.»