Part 2

»Eläpäs nyt, ukko, hätäile», puhui levollisesti se vanha mies. »Me emme ole pahantekijöitä, vaan me tarkastamme, mistä saisimme kauniita kiviä meijerin kivijalkaan...»

»Meijerin kivijalkaanko? Eihän ole tietoa vielä, mihin se rakennetaankaan...»

»Se ei kuulu meihin. Meidät on pyydetty tänne kiviä halkomaan, ja me aloitamme nyt työmme...»

Mikko suuttui silmittömästi.

»Pois minun pelloltani penkomasta! Hakekaa kiviä vaikka hiidestä, mutta siihen kiveen ette koske... Kuka teidät on tänne määrännyt?»

»Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki... Ne ovat käskeneet, ja he ovat palkan luvanneet maksaa. Ja Ojalainen on luvannut ottaa kiviä tästä vaaran laidasta...»

»Voi, voi, jos Maaherran Heikki tietäisi!» sanoi Mikko ja ärähti taas: »Ei sitä kiveä saa ottaa!»

»Mutta tiellähän tämä on... keskellä ojaa...»

»Antaa olla vaan... Se ei kuulu teihin... Se on rajakivi, ja minulla on oikeus kieltää...»

Mikko ärhenteli ja kirosi. Miehet tuumailivat hetken keskenään ja lähtivät vasaroineen vaaralle päin.

Ja kun Mikko ehti Apunlaaksoon selittämään, mitä nyt oli tekeillä, alkoi kuulua kalkutusta ja nalkutusta Repovaaran laidasta.

Mikko oli vihassa koko maailmalle, mutta enimmin Ojalaiselle, jonka uskoi häntä kiusatakseen kivimiehet hänen pirttinsä eteen vasaroimaan lähettäneen.

III

Rantalassa pidetyn kokouksen jälkeen nousi koko pitäjässä hirmuinen hälinä ja tinka. Joka kylässä ja talossa väiteltiin. Heinärannallakin sattui, että naapurimiehet olivat eri mieltä meijerinpaikasta, ja silloin syntyi ensiksi väittelyä ja lopuksi suututtiin. Mallikylän miehet olivat antaneet Sipillan kylän isännille liikanimiä ja herjanneet sillä, ettei koko Sipillan kylässä ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi osannut edes kirjoittaa. Nämä sitten muka tämmöiset rupeavat selittämään vesijohdoista ja vesisuonista, — olivat sanoneet. Mutta Sipillan kylän miehet Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki vastasivat, että arkaan paikkaanpa taisi sattua, koska Mallikylässä semmoinen pauhu on noussut. Ja mitä kirjoitusmiehiin tuli, niin heillä oli varaa palkata kirjuri silloin, kun tarvitsevatkin!

Suurimmassa hommassa olivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki, kulkien kylästä kylään ja talosta taloon, selitellen sekä Herralan palstan kehnoutta että Varesmäen Josefiinan lammashaan hyvyyttä, lammashaka kun oli, paitsi muita etujaan, ihan keskellä osuuskunnan piiriä, jotavastoin Pikku-Herralan palsta oli liian likellä Mallikylää, joten siitä olisi mallikyläläisille päähyöty maidon kuljetuksessa. Ja monta muuta näkökohtaa ja asianhaaraa oli Anaskilla ja Ulrikilla selitettävänä. Kävikin niin, että moni mies, joka tähän asti oli puoltanut Pikku-Herralan palstaa, nyt alkoi kallistua Varesmäen Josefiinan lammashaan puolelle.

Semmoista väittelyä ja jankutusta riitti koko marraskuun. Riitoja ja vihoja oli syntynyt naapurien ja kylänmiesten kesken. Miesten riidellessä sekaantuivat emännätkin väittelyihin, ja yhä uusia pahennuksia alkoi kuulua. Eikä rakennushommasta ollut vielä mitään tietoa. Hirsiä, lautoja ja paljon muita rakennustarpeita oli vedätetty Pikku-Herralan palstalle ja ilmoitus oli pantu meijerin seinälle, että meijerirakennuksen piirustus, jonka taitava rakennusmestari oli tehnyt, oli nähtävänä Pikku-Herralassa.

»Jaa... se tarkastetaan sitten, kun ensin sovitaan paikka, johon se rakennetaan», oli Erkkilän Anaski sanonut.

Niin kuluivat päivät ja viikot. Kerrottiin jo, että Sipillan kylässä eräänä iltana olivat emännät tapelleet.

Joulu läheni lähenemistään, ja pakkaset kiihtyivät. Silloin levisi huhu, että uusi suuri kokous on kuulutettu taas Rantalaan. Ja nyt, sanottiin, on se viimeinen kokous, jossa asia päätetään.

Samana päivänä tiedettiin se Varpumäessäkin. Ollin Mikko oli koko syksyn elänyt kuin tulisilla hiilillä. Se, että kivijalkaa varten halottiin kiviä Repovaaran laidasta, osoitti selvään, että meijeri lopultakin rakennetaan Varesmäen lammashakaan, sillä mahdottomalta tuntui, että niin suurta kivimäärää ruvettaisiin kulettamaan Pikku-Herralaan asti, kun sitäpaitsi Pikku-Herralan vainiolla olisi ollut paljon parempia kiviä. Mutta toisaalla tuntui sittenkin olevan toivoa. Sillä Pikku-Herralan palstalle oli kaivettu kaivo, tehty ihan valmiiksi, ja vesi oli ollut erinomaista ja hyvin matalassa. Oikeaan valtavesisuoneen oli osattu. Ja tiedettiin kertoa, että Mallikylän Maaherra se oli kaivannut kaivon kaivamaan... kuultuaan, että Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki omin päinsä meijeriä varten kivitöitä teettivät.

Niin Mikko mietti sinä aamuna, jona kokouksen piti Rantalassa alkaa. Hän oli päättänyt, ettei hän' lähde koko kokoukseen, että saapi tuon sitten kuulla, mihin päätetään rakentaa. Mutta nähtyään, että Rantalaan päin meni paljon väkeä, otti hänkin suksensa ja läksi hiihtelemään.

Tänään tuntuikin hän aika virkulta. Hän oli edellisenä iltana saanut Varpumäen Mantalta kannun sakeata piimää ja syönyt sen yhdellä kertaa. Surkeaa oli muuten elämä ollut Varpumäessä koko syystalven, ja minkälaiseksi vielä menee ennenkuin sydänkuut on eletty. Talolliset olivat hekin puolestaan alkaneet kiukkuilla mökkiIäisille eivätkä myyneet maitoa mistään hinnasta, ja mökkiläiset eivät kurnaalista huolineet. Monta viikkoa oli Mikkokin elänyt leivällä ja silavalla ja käyttänyt vettä kasteena. Mutta sitten yhtäkkiä tuli sisus niin kipeäksi, että aivan oksennutti ja vuoteeseen piti panna. Mutta ei sittenkään Mikko pannut kurnaalia suuhunsa, vaan taisteli miehuullisesti elämän ja kuoleman välillä... Mieli kyllä teki, kun näki Einon ryystävän kurnaalipiimää, jota Ojalaisesta kesätyötä vastaan sai ja joka näytti sakealta ja makealta... Mutta ei antanut Mikko perään, vaikka kuoleman kalpeana makasi...

Ja pelastus vihdoin tuli. Varpumäen Mantan lehmä poiki, mutta alkoi heti poi'ittuaan kitua ja lypsi verrattain vähän. Sen verran oli Mikko kuitenkin Mantalta vanhanajan piimää saanut, että pääsi entiseen miehuuteensa. Eipä ollut tuntunut Mikonkaan elämä näin raskaalta koskaan ennen. Ennen tuota kuitenkin sai syödä piimää joka kerran vatsansa täyteen, — silloinkin vielä, kun muissa kylän taloissakin kurnaalia särvittiin. Siihen aikaan oli Iso-Herrala maailman paras talo. Talvella sai velaksi piimää vaikka kuinka paljon, ja keväisin sen myllynjauhatuksella maksoi... Nyt ei ollut Herralan ovea aukaissut siitä päivästä alkaen, kun Herralasta maito meijeriin vietiin...

Mikko hiihteli verkalleen ja oikaisi menemään mökiltä mökille. Surkealta näytti. Ei ollut puitakaan. Useassa mökissä ei ollut kuin pari kolme tuoretta rankaa porrasten edessä, halkopinosta ei näkynyt jälkeäkään. — Miten käy, jos näin pakkaset jatkuvat ja vielä kipakammiksi käyvät?

Hän tarkasteli joka mökin puuvaroja ja iloitsi mielessään, että hänellä kuitenkin oli vankka pino kuivia halkoja pirtin päässä, ja kaksi pinoa oli vielä metsässä...

Varpumäessä oli Manta pihalla, ja nähtyään Mikon alkoi hän selittää, että hänen lehmänsä ehtyy ja ehtyy ja syöntikin alkaa huonota.

Osaaottavana kuunteli Mikko, ja kun Manta arveli, että joku paha ihminen oli ehkä hänen lehmänsä noitunut, niin Mikko sanoi kuulleensa, että se karjakko, joka kierteli kylästä kylään, talosta toiseen, oli Ojalaisessa lehmän ruokkoa järjestämässä ollessaan lausunut uhkauksen, että kyllä syövät Varpumäen mökkiläiset vielä tänä talvena kurnaalia, vaikka Varpumäen Mantalla olisi kolme lehmää...

»Kuuluu olevan noidan sukua se karjakko, Kemijärveltä, mistä lienee», lisäsi Mikko.

Manta kuunteli kalpeana ja sanoi sitten:

»Jo meni tämä maailma niin pilalle, etteivät täällä enää syyttömätkään saa rauhassa olla...»

Ei osannut Mikko Mantaa lohduttaa, virkahti kuitenkin lähtiessään, että suurempi hätä muissa mökeissä on.

Mikko hiihteli, kun alussa jo oli ottanut sellaisen suunnan, pitkin Repovaaran kuvetta, jossa mökkiryhmiä oli. Nyt saapui hän Jannenmäkeen, jossa oli neljä mökkiä, kaikki suutareita. Eipä näkynyt halkopinoa Jannenmäessäkään. Ei muuta polttopuuta kuin tuoreita risuja ja lahokantoja. Semmoista se on, kun kesällä ei muisteta, että pitkä talvi on edessäpäin.

Vanhimman Jannen mökkiin pistäysi Mikko tupakalle.

Kylmänlainen oli pirtti, ja liedessä kitisivät tuoreet risut.

Janne itse oli syöntihommassa. Paksusta ruisleivästä leikkeli hän terävällä nahkaveitsellään suupaloja ja ryysti puutuopista piimää päälle... Piimää se epäilemättä oli. Mikko kuuli sen jo siitä, kun Janne ryysti, ja näki siitä, että viiksiin tarttui pisaroita...

Mikko hommasi piippuunsa, ja tuli puheeksi se ainainen meijeriasia, josta joka mökissäkin puhuttiin.

»Mistä te olette saaneet karjanantia?» kysyi Mikko, sillä hän uskoi varmasti, että Janne särpi vanhankansan piimää.

»Eihän sitä enää tänä maailman aikana saa oikeata piimää», sanoi Janne ja ryysti, jotta kauas kuului.

»Mutta onhan sinulla vanhanajan piimää tuopissasi nytkin», sanoi Mikko.

»Kurnaalia tämä on... ei tämä ole oikeata, eheää piimää...»

»Ja noin sakean ja hyvän näköistä...» kummaili Mikko.

»Ei se sentään ole tyhjä syödäkään... Katsos, Mikko...»

Janne nousi ja näytti tuopin sisältöä Mikolle.

»Mutta jopa on kummaa, että on noin sakeaa ja makean näköistä», ihmetteli Mikko. »Varpumäessä ei kukaan vielä ole syönyt kurnaalipiimää...»

»Koetahan maistaa», houkutteli Janne ja tarjosi Mikolle.

»Olisikohan tuota maistaa...»

Mikko otti piipun suustansa ja ryyppäsi pitkän siemauksen. Piti sitten piimää suussaan ja maiskutteli, ja kun oli nielaissut, niin alkoi kehua, että eipä hän olisi uskonut kurnaalin noin hyvää olevan.

Janne jatkoi vielä syöntiään, ja siinä tuli puheeksi tämä uusi kokous, johon Mikko oli menossa. Yhtä ja toista siinä arvelivat, mutta lopuksi kuitenkin toivoivat, että hajoaisi koko osuuskunta, ja kurnaali ja meijerit häviäisivät pois maan päältä.

Kun Mikko saapui Rantalaan, oli siellä piha ihan täynnä hevosia, paljon enemmän kuin syksyllisessä kokouksessa. Pihalla tapasi hän Ylipään Vilhemin, joka sarkavaatteissaan ja uusissa, vasta tervatuissa pieksuissaan kävi Mikkoa puhuttelemaan. Vilhemi tiesi kertoa, että kummia taitaa tästäkin kokouksesta kuulua. Sillä pitäjän rikkaimmat miehet Erkkilän Anaski ja Maaherran Heikki olivat kumpikin sanoneet, etteivät anna toiselle perään tuumaakaan. Molemmat olivat he keränneet ympärilleen valiojoukon, niin että nykyhetkellä olivat kumpikin puoli suunnilleen yhtä vahvat. Lisäksi oli Maaherran Heikki jo laitattanut kaivon valmiiksi Pikku-Herralaan, ja Erkkilän Anaski oli puolestaan hakkauttanut kivet meijerirakennuksen kivijalkaa varten ja ajattanut ne Josefiinan lammashakaan.

Vilhemi oli vastikään palannut pirtistä, joka oli väkeä aivan täynnä. Karsinan puolella istui Maaherran Heikki miehineen, ja oven puoli oli täynnä Anaskin puolustajia. Vihaisesti toisiaan silmäiltiin eikä vielä ollut aloitettu keskustelua.

»Niin minä luulen, ettei tule tästäkään kokouksesta mitään», lopetti Vilhemi selityksensä.

Yhä saapui ihmisiä kokoukseen, mutta eivät mahtuneet enää pirttiin, vaan jäivät porstuaan ja kuistiin.

Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko eivät pyrkineet kuistiinkaan, vaan seisoskelivat pihalla, vaikka oli pakkanen.

Silloin alkoi kuulua pirtistä sorinaa ja kovaäänistä puhelua. Pihalle ei kuitenkaan eroittanut sanoja, mutta äänestä tuntui, että suolaiset siellä olivat puheet. Joskus nousi ääni valtavaksi ja kaikui kuin melu jostakin kapakasta.

Vilhemi ja Mikkokin silloin lähestyivät kuistia ja kysyivät siellä olijoilta, mistä pirtissä keskusteltiin. Porstuasta tuli joku mies, joka tiesi kertoa, että Maaherran Heikki ja Erkkilän Anaski siellä vain väittelivät, toinen selittäen kaivostaan, toinen kivenajostaan... Mutta vähitellen alkoi kuulua useampia ääniä, ja äkkiä remahti koko pirtillinen puhumaan, jotta pihalle kuului vain kuin kosken pauhu.

Yhtäkkiä tulla rynnisti Maaherran Heikki tulipunaisena väkijoukon läpi, meni kiroten poikki porstuan ja kuistin ja vasta pihalle asettui. Ja hänen perässään alkoi tulla hänen valiojoukkonsa.

»Tästä tulee isommat asiat», kuului Maaherra sanovan. »Minä opetan Sipillan kylän miehille...»

Ja sitten hän huusi kaikille kannattajilleen, että »pois lähdemme tästä kokouksesta ja käräjäpaikalla tavataan!»

Vilhemi ja Mikko seisoivat syrjässä ja kuuntelivat. »Siihenkö kokouksen pito jäikin?» kysyi Vilhemi Maaherralta.

»Siihen jäi! Otetaan semmoinen mies, joka riidan ratkaisee!»

Maaherra alkoi hommata kotia lähtöä, samoin hänen koko joukkonsa. Mutta ennenkuin ehtivät pihasta lähtemään, tuli Erkkilän Anaskikin ulos pirtistä, ja hänen jälessään muut Sipillan kyläläiset ja järvikylien miehet, jotka Anaskia kannattivat.

Ollin-Mikko iloitsi sydämensä sisimmässä, että kokous näin nolosti loppui. Hän muisti Varpumäen Israelin unta ja alkoi todella uskoa, että se uni merkitsi meijerin häviötä.

Poltellen piippuaan hän katseli pihalla niin kauan, että kaikki kokoukseen saapuneet olivat poistuneet. Silloin hänkin hyvillään hyppäsi suksilleen ja läksi kotiaan päin hiihtelemään, tulolatuaan noudattaen.

Kun Mikko saapui kotiaan, oli Eino raitilla. Mutta pirtti oli lämmin ja mieluinen, ja uunin päällä oli helisevän kuivia liesipuita. Kun oli jo hyvin hämy, sytytti Mikko tulen ja istahti sen lämpöiseen loisteeseen. Tuntui nälkä. Hänelle muistui mieleen, että Eino aamulla oli aikonut Ojalaiseen piimää noutamaan. Olikohan käynyt?

Mikko nousi, veti Einon pytyn pöydän alta ja nosti kantta. Oli melkein täynnä Einon pytty. Se oli sitä kurnaalipiimää... Mikko ei malttanut olla maistamatta, ja kun maistui makealta, kiskaisi hän koko kauhallisen suuhunsa.

Silloin tuli hänelle semmoinen nälkä, ettei hän enää hallinnut luontoaan. Hän haki rasiastaan silakoita, paistoi niitä pitkän vartaallisen ja rupesi syömään, nostaen Einon piimäpytyn pöydälle.

Ja hän söi miehen lailla ja ryysti Einon pytystä kurnaalia päälle. Oli ollut kerrassaan mielettömyyttä se, että hän oli piimän puutteessa itseään kiduttanut, kun kurnaali näin hyvänmakuista on, — mietiskeli hän syödessään. Ei se semmoisen ihmisen sisus, joka on elinaikansa karjanantia saanut, tule täyteen, vaikka mitä saisi, kun ei piimää saa.

Hän ryysti kauhallisen kerrallaan, ja kun hän vihdoin tunsi, että nyt alkoi vatsa olla täysi, oli Einon pytty aivan tyhjä.

Mutta hän oli nyt peräti tyytyväinen, röyhteli ja tuumi, että nytpä on mies taas mies. Hän pani kannen paikoilleen ja nosti Einon pytyn pöydän alle.

— Saatanpa ostaa Einolle sijaan, — lohdutteli hän itseään, pani piippuunsa ja läksi muihin mökkeihin kertomaan uutisia meijerikokouksesta.

IV

Joulun aikana tuli tulipalopakkaset. Vihaiset, purevat viimat puhalsivat suoraan tuntureilta, ja taivaanrannat heloittivat kuin kattilan kylki. Ei ollut koko kylässä niin rohkeaa miestä, joka pahimpina pakkaspäivinä olisi metsään uskaltanut. Aamusilla, kun Ollin-Mikko ikkunansa yliruudun läpi silmäsi kylälle, oli koko kylä yhtenä ainoana savupatsaana. Ilma helisi, ja metsistä ja vaarain kupeilta kuului pauketta.

Mikon pirtti oli lämmin, mutta pakkasten yhä kestäessä alkoi siihenkin aamupuoleen kylmä tunkeutua. Mikolla oli kuitenkin pino pirtin päässä...

Muissa mökeissä oli surkean surkeata, ja huonoa kuului kylältäkin. Kerrottiin monessa talossa olevan navettain kovin kylmiä, ja toisissa taas olivat kaivot kuivuneet. Ja ne, jotka sanomalehtiä lukivat, tiesivät kertoa, että muualla olivat pakkaset vielä kovemmat. Tukkityömailla, kaukana kiveliössä ja tunturien takana, oli tukkityöntekijöillä suuri kurjuus ja hengen hätä. Pakkasessa särkyivät reet ja katkeilivat kirvesvarret, ja huhuja liikkui, että tukkilaisia oli paleltunut kuoliaaksikin.

Eino, joka aikansa kuluksi kulki raittia, toi tullessaan näitä uutisia Mikollekin. Eino oli nytkin, uudenvuoden pyhänä, istuskellut Ojalaisessa ja kuunnellut, kun lehdistä luettiin pakkasen ankaruudesta ja sen tuhotöistä. Kun hän nyt illan tullen palasi kotimökille, oli siellä Mikolla vieraana Varpumäen Israeli ja Manta ja Virnemäen Kaisa.

Einolla oli paljon kerrottavaa. Ensiksi selitti hän, mitä lehdet olivat tienneet pakkasesta.

»Kolme miestä oli tuotu tukkimetsästä Rovaniemen sairaalaan... Kahdelta oli kädet paleltuneet, kolmannelta jalat...»

»Voi hyvä isä sentään!» huokasi Virnemäen Kaisa. »Kuinka lienee käynyt meidän Heikillekin, kun ei mitään kirjoita ja sinne Lipakkaan päin aikoi tukinajoon...»

»Joo, joo... Kovaapa kuuluu», arveli Israeli.

»Kumma, että menevätkin metsään semmoisilla pakkasilla... Pitäisipä se täysijärkisen ymmärtää», sanoi Mikko.

»Sitähän ne syksyllä ennustivatkin, että pakkastalvi tulee», sanoi Manta.

»Kun jaksettaisiin tämä tammikuu!» toivoi Virnemäen Kaisa.

»Se on vielä helmikuukin yhtä vihainen», huomautti siihen Mikko.

Eino kertoi sitten olleen lehdessä uutisen, että Kemijärvellä oli ollut 52 astetta pakkasta.

Mikon pakkasentietäjä ei näyttänyt kuin 40 astetta, eikä Mikko ottanut semmoista uutista uskoakseen.

»Elä sinä valeita tule selittämään», sanoi hän Einolle. »Sillä elävähopea kuolee 40 asteen pakkasessa, ja silloin ei tiedä, montako astetta on...»

Kaksi kertaa oli Mikon »pruuvari» jo ollut 40 pykälässä, ja Mikko oli ne päivät merkinnyt almanakkaan.

Niin siinä aikansa puhuivat ilmoista, ja Mikko, joka oli vanhin joukossa, muisteli entisen ajan pakkasia, joiden sanoi olleen vielä vihaisempia ja kestäneen kuukausimääriä. Mutta oli Einolla muitakin uutisia. Näinä pakkaspäivinä oli maito jäätynyt astioihin, kun niitä kuljetettiin meijeriin.

»Sipillan kylän maitokuorma kuuluu olleen yhtenä tönkkinä», kertoi Eino. »Ja kun meijerskat sen huomasivat, niin ei ollut otettu vastaan yhtään ainoata astiaa. Samoin oli käynyt Savukylän ja Mallikylän maitokuormille...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Sepä sattui niinkuin minun kädestäni! Tulisi vielä niin pakkanen, että kylmettyisivät kuljettajatkin ja jäätyisi yhteen tönkkiin koko meijeri... Se minua naurattaisi...»

Sen uutisen johdosta ilmestyi kaikkien kasvoille tyytyväinen hymy, sillä jokainen olisi suonut meijerille pahaa. Varpumäen Mantakin, vaikka oli suuri suru lehmästään, joka yhä sairasteli, nauraa virnisteli ja näytti samaa toivovan kuin Mikkokin.

»Olipa se aika paukaus Sipillan kyläläisille!» sanoi Mikko vielä.

Mutta vaikka näin meijerille pahaa soivat, ei yksikään ottanut puheeksi kurnaalia, jota ennen aina oli miehissä moitittu. Ei sanaakaan moitittu. Oli kuin yhteisesti päätetty, ettei mitään puhuta. Mutta kaikki tiesivät, että jokaisessa Varpumäen mökissä nyt syötiin särpimenä kurnaalipiimää, vaikka syksyllä oli vala vannottu, ettei pane kukaan suuhunsa.

Kaiketi sen nyt kaikki muistivat juuri tällä hetkellä, koska olivat pitkän aikaa ääneti. Ja ehkäpä muistivat sitä ennustustakin, jonka karjakko syksyllä oli lausunut, että kyllä syödään Varpumäessä tänä talvena kurnaalia, vaikka Mantalla olisi kolme lehmää...

Pakkasia riitti yhä. Ollin-Mikko ja Ullan-Eino nukkuivat suureen päivään asti lämpöisessä pirtissään eivätkä kumpainenkaan lähteneet mihinkään työhön, vaikka moneen paikkaan oli Einoakin käyty pyytämässä. Ei ollut hätää siinä mökissä. Perunakellari oli pirtin parren alla ja jauhovarasto ullakolla. Pirtin päässä oli vankka halkopino ja pari askelta siitä käymälä. Ainoa homma oli se, että Eino aamuisin hiihti Ojalaiseen ja nouti Mikon ja oman pyttynsä täyteen piimää. Kelpasi sitten syödä ja makailla ja kulkea muissa mökeissä surkeutta näkemässä.

Sillä surkeutta niissä oli. Melkein kaikilla paleltuivat perunat kuoppiinsa ja Mikko sanoi, että se oli kunkin oma syy. Miksei varusteta perunakuoppia lämpimän pitäviksi? Eivätpähän paleltuneet hänen perunansa.

Siihen ei syytetty osannut puolustuksekseen mitään sanoa.

Monesti, pahempina pakkaspäivinä, juoksivat naapurimökkien eukot Mikon pirtille lämmittelemään. Mikko oli lumennut pirttinsä seinämät ikkunoihin asti, ja kun vankasti lämmitti, oli pirtti aina lämmin kuin sauna. Mutta meijerin kylmettymisestä ei kuulunut sen kummempaa, eivätkä enää jäätyneet maidotkaan meijeriin vietäessä, sillä vahingosta oli viisastuttu ja ruvettu käyttämään peitteitä maitokuormain päällä. Voi oli korkeassa hinnassa ja maitokilosta maksettiin niin paljon, ettei ollut näillä main koskaan semmoista hintaa kuultukaan. Se harmitti Mikkoa, mutta toisaalta oli hän hyvillään siitä, ettei meijerirakennuksesta näyttänyt tulevan mitään.

Vihdoin lauhtuivat ilmat, ja käräjätkin lähenemistään lähenivät. Heti ensimmäisenä lauhana päivänä, kun talven selkä jo oli katkennut, pani Virnemäen Kaisa saunansa lämmitä, jota ei pakkasten vuoksi ollut lämmitetty moneen viikkoon. Ja saunavieraiksi kutsui hän kaikki naapurinsa Varpumäestä, niiden joukossa Ollin-Mikon ja Ullan-Einon sekä Varpumäen Mantan ja Israelin.

Hauskalta tuntui Mikostakin nyt elämä. Ilma oli lauha, ja Virnemäen lämpenevästä saunasta toi tuulenhenki miellyttävää savun hajua Mikon sieraimiin, kun hän mökiltään läksi saunomista varten liikkeelle. Mutta koska aikaa oli riittävästi, poikkesi hän mennessään Apunlaaksoon juttuilemaan.

Apunlaakson emäntä oli vastikään palannut porvarista, ja hänellä oli paljon uutisia. Kauppiaan puodissa oli puhuttu.

»Kummia kuuluu, Mikko, nyt meijeriasiasta... Käräjäasia tulee...»

»As pentele... vai käräjäasia... Jopa minä sitä...»

»Niin kuuluu. Mallikylän Maaherra on haastattanut Sipillan kylän Erkkilän maksamaan sonnin loppuhintaa ja neljästätoista vasikasta...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko, jotta penkki hytkyi. »Jo minä arvasin...»

»Kuuluu tulevan muitakin asioita. Sipillan kylän Mäenpää kuuluu haastattaneen Pikku-Herralan Ossianin kunnianloukkauksesta ja Ison-Herralan Jooseppi vuorostaan Mäenpään Ulrikin soimaamisesta.»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jopa kävi niinkuin ennustinkin, ettei mene meijerijuttu käräjäjutuitta!»

Apunlaaksoon saapuivat hetken kuluttua Varpumäen Manta ja Israeli, hekin menossa Virnemäkeen saunomaan. Siinä saivat hekin tietää haasteista, ja kova oli sorina ja naurun rähinä.

Ja kun Virnemäkeen sitten saunaan kokoonnuttiin, niin muusta ei keskusteltu kuin uusista haasteista, jotka meijeripaikan vuoksi tiedettiin syntyneiksi.

* * * * *

Ennen käräjäin alkua sai Ollin-Mikkokin tietää, mistä Maaherran Heikin ja Erkkilän Anaskin saamisjuttu oli syntynyt. Kylällä siitä kerrottiin, ja Heinärannalla »käsiteltiin» juttua joka ilta, kun miehiä yhteen sattui. Niin oli osunut Mikkokin eräänä iltana Ojalaiseen piimän noutoon, kun siellä sattui olemaan paljon muitakin miehiä. Ja siinä Mikko kuuli, minkälainen juttu se Maaherran—Erkkilän juttu oli.

Tässä takavuonna oli Maaherra myynyt Erkkilän Anaskille sonnin, maan kuulun ja Kuopion näyttelyssä palkitun, saman sonnin »Tösselin», josta paljon aikoinaan kirjoiteltiin sanomalehtiin ja kiitettiin sitä sonnien sonniksi. Herrat ja talonpojat yksimielisesti. Verraton oli sonnin hinta ollut, mutta koska Erkkilä tahtoi saada karjansa jalostetuksi, niin rentona ja rikkaana miehenä tarjosi Maaherralle semmoisen summan, että jo toinen myi. Mutta ehdoksi oli Maaherra pannut, että Erkkilän piti, paitsi sovittua hintaa, parhailta lypsylehmiltään vielä hyvityksenä antaa neljätoista »Tösselin» astumaa vasikkaa. Niin oli kaupassa sovittu.

Mutta Erkkilän Anaski oli jättänyt osan sonnin hinnastakin maksamatta eikä ollut yhtään ainoata vasikkaa Maaherralle sopimuksen mukaan toimittanut...

Niin oli asia.

Nyt kieltäytyi Erkkilä maksamasta sonnin loppuhintaa eikä aikonut yhtään vasikkaakaan antaa.

Minkätähden?

Sentähden, että »Tösseli» Erkkilään tuotuna olikin kelpaamaton astutukseen, söi ja nukkui, ja Erkkilän sanoman mukaan se ei siittänyt ainoatakaan vasikkaa, joten se täytyi ensi syksynä teurastaa.

Siinä oli kumma asia, mutta nyt oli Maaherra haastanut Erkkilältä sonnin loppuhintaa ja maksoa neljästätoista vasikasta.

Paljon ennen käräjiä oli asia tietona ympäri pitäjää, ja taas jakaantuivat osuuskunnan jäsenet kahteen leiriin, toiset väittäen Maaherran tässä asiassa voittavan, toiset Erkkilän, vieläpä saavan sakkoakin Maaherran pettämisestä.

Niin asiasta rähistiin viikkoja ennen käräjäin alkua, jotta meijerirakennuskin väliin unohtui. Ja jännitetyin mielin varrottiin käräjäin alkamista.

Tuli viimein käräjäin aika. Ollin-Mikko ja muutkin Varpumäen mökkiläiset olivat kovin uteliaita, ja Mikko meni jo asiainjakopäivänä käräjäpaikalle kuulemaan, minä päivänä Maaherran—Erkkilän juttu tulisi esille. Paitsi Mikkoa oli siellä paljon muitakin uteliaita.

Ja kun se päivä valkeni, jolloin asiaa piti käsiteltämän, nousi Mikko jo tavallista varemmin penkiltään. Hän potkaisi Einoa kylkeen ja komensi lähtemään Ojalaisesta piimään, sillä Mikko aikoi syödä ennen käräjäpaikalle lähtöä. Mutta Eino urisi ja kääntyi toiselle kyljelle, arvellen:

»Elä potki siinä... Mene itse piimään...»

Ei uskaltanut Mikko enää toista kertaa potkaista. Eino oli näinä vuosina kasvanut ja vankistunut, jotta jos hän suuttuisi ja ottaisi kauluksesta kiinni, niin alakynteen Mikko ottelussa joutuisi.

Hän läksi itse Ojalaiseen piimän nountiin ja söi sitten vankasti, Einon yhä kuorsatessa.

Suksilla hän läksi käräjille. Heti hänen pirttinsä porrasten edestä alkoi vihainen myötäle Varesmäen Josefiinan vainiolle. Kun Mikko heti matkaan lähtiessään potkaisi kipakasti, saivat sukset sellaisen vauhdin, että Mikko kiiti kuin lintu aina Josefiinan lammashakaan asti; siellä vauhti vasta pysähtyi lähellä niitä kiviä, jotka Erkkilä oli siihen meijerirakennusta varten ajattanut.

Tiellä näkyi olevan muitakin käräjillemenijöitä. Vallesmanni ajoi kauppiaan kanssa, ja heidän jälessään Pitkärannan Juvani, jolta piikansa kuului haastaneen lapsen eläkettä. Näkyivät olevan lautamiehetkin liikkeellä, käräjille päin menossa ja sikari suussa röyhennellen.

Mikko hiihteli suoraan peltojen poikki ja saapui käräjätalon pihalle samaan aikaan kuin nimismies ja kauppiaskin.

Pitäjäläisten tupa oli väkeä täpösen täynnä ja piha hevosia. Yhtenä ainoana äänenä oli koko tupa. Mikko näki Maaherran Heikin istuvan kahvipöydän luona, Horsluntin, asianajajansa kanssa. Keskenään näyttivät siinä juttelevan hiljaisella äänellä. Maaherran suu oli hymyssä, mutta Horsluntin viisaan otsan poikki kulki syvä ryppy niinkuin pellon oja. Uunin luona istuivat Erkkilän Anaski ja Nälhuuti, jota yleensä pidettiin yhtä etevänä asianajajana kuin Horsluntiakin.

Mikko hankki itselleen istumapaikan penkin päästä, pani piippuunsa ja alkoi tehdä havaintojaan. Kuiskailevan näkyivät keskenään Erkkilä ja Nälhuutikin, ja Erkkilä väliin nauraa hohotti. Mikko ymmärsi, että molemmat, sekä kantaja että vastaaja, olivat ottaneet asianajajan. Maaherra näkyi enemmän luottavan Horsluntiin, joka oli vanha ja viisas asianajaja ja monet jutut voittanut sekä kihlakunnassa että kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissakin. Erkkilä taas piti Nälhuutia parempana. Nälhuuti oli tunnettu sukkelasanaiseksi vääristelijäksi ja oli monta kertaa saanut muistutuksia valehtelemisesta.

Mikon selän takana puhuttiin Maaherran ja Erkkilän jutusta, jota sanottiin nyt tänään ensimmäisenä asiana käsiteltävän.

»Saisi nähdä, kuinka tuosta käypi», kuuli Mikko sanottavan. »Maaherralla kuuluu olevan kymmenen todistajaa ja Erkkilällä kahdeksan.»

»Onpa... onpa väkeä... Se onkin sitten pitkä juttu...»

»Kokeneet lakimiehet siinä nyt tulevat vastakkain: Horslunti ja Nälhuuti... Ei siinä taida kumpikaan antaa perään...»

»Vaan ei taida Horslunti pystyä sanasille Nälhuutin kanssa, joka on niin suukko ja hävytön...»

»Joo, mutta Horslunti on pitkämielinen ja kavala kuin kettu... Hän iskee silloin kun Nälhuuti ei osaa olla varuillaan...»

Niin juteltiin ja sinne tänne arveltiin. Kun Mikko alkoi tarkemmin kuunnella, sai hän selville, että joka nurkassa puhuttiin Maaherran—Erkkilän jutusta. Väiteltiin, naurettiin, ja joku jo aikoi vetoa lyödä.

Jo siirtyi Maaherra asianajajansa kanssa, jolle kahvin päälle vielä osti sikarin, kahvipöydän luota loitommaksi. Silloin siirtyi Erkkilä Nälhuutin kanssa heidän paikalleen, ja Erkkilä huusi tuomaan kahvia ja useammanlaisia nisuja.

Synkästi silmäilivät Maaherra ja Erkkilä toisiaan, kylmät olivat katseet, ja poskilihat värähtelivät. Mutta Horslunti ja Nälhuuti tervehtivät toisiaan tuttuina miehinä, ja Horslunti sanoi nauraen Nälhuutille:

»Etkö sinä tänäpäivänä aio tässä ruveta meille vasikanpaistia antamaan, ha, ha...»

»Huono oli sonni... ei pystynyt vasikkaa siittämään... Pitäisi saada sonnista rahat takaisin, ja vasikan paistit saatte sitten syödä toisessa talossa, joka ei ole tässä kylässä», vastasi Nälhuuti purevasti.

Heti kokoonnuttiin pöydän ympärille, jotta kuultaisiin, mitä Horslunti ja Nälhuuti, kaksi pitäjän viisainta lakimiestä, toisilleen sanovat. Mutta eivät ne tosissaan puhuneet, naurusuin vain haastelivat ja piikkeilivät.

Jo sekaantuivat muutkin keskusteluun, toiset Horsluntin, toiset Nälhuutin puolelle.

Kirkonkylän Kauppila, joka oli rauhaa rakastava mies, nousi ja sanoi:

»Mutta ettekö voisi muuten tätä sonnijuttuanne sopia? Ei siitä oikeuden pöydän takaakaan mieluinen päätös molemmille tule. Se uskokaa...»

Maaherra ei puhunut mitään, mutta Nälhuuti vastasi päämiehensä Erkkilän Anaskin puolesta:

»Antaapas asian nyt mennä sitä tietä, kun on lähtenyt menemään...»

Sekä kantajan että vastustajan todistajatkin pyrkivät likemmäksi, ja joku heistäkin kehoitti sovintoon. Mutta asialliset eivät virkkaneet mitään. Aamu kului. Lautamiehet olivat saapuneet ja haukottelivat ja valittivat, että tuo istuminen käy niin pakaroille. Mutta nyt tiesivät, että Maaherran ja Erkkilän asia oli ensimmäinen, joten he olivat aika virkkuina.

Yhtäkkiä remahti tuvan ovi auki, ja poliisi huusi ovelta:

»Lautamiehet oikeuteen!»

Mikkokin laittausi eteiseen, nähdäkseen senkään, kun asialliset astuivat oikeuteen. Siihen oli eteisen seinälle kiinnitetty lista, jossa jokaisen kantajan ja vastaajan nimi oli. Sitä oli monta miestä lukemassa. Siinä näkyi seisovan Pitkärannan Juvanikin, jolta piika lapsen eläkettä vaati, ja kysyi, näkyikö siellä hänen nimeään... piti tälle päivälle olla...

»On täällä», luki tullimies, joka tunsi hyvin kirjoituksen. »Täällä on, näemmä. Viides asia näkyy olevan... itsellinen Eeva Sofia Pitkä — talokas Simo Pekanpoika Juvani... Siinä se on...»

»Kuinka käypi, veliseni», arveli naurusuin Simolle muuan tuttava. »Eeva Sofia Pitkällä kuuluu olevan asiamiehenä Horslunti... Varo vain kinttujasi... Horslunti on eläissään monelle lapselle isän löytänyt...»

Sitä naurettiin, ja Mikkokin veti suunsa hymyyn.

»Jaa... Jaa», hätäili Simo. »Minä otan Nälhuutin puhemieheksi...»

Silloin remahti taas ovi auki, ja poliisi meni vauhdilla läpi eteisen, tempasi kuin vihassa oven auki ja huusi niin että savu halkesi:

»Talokas Heikki Maaherra Mallikylästä vastaan talokasta Anaski Erkkilää, Sipillan kylästä. Asialliset oikeuteen, mutta ei todistajat vielä...»

Horslunti kokosi paperinsa, työnsi ne povitaskuun, nykäisi Maaherraa käsivarresta ja virkahti:

»Nyt lähdemme!»