Part 3

Maaherra käveli Horsluntin vieressä läpi eteisen, aivan niinkuin oppipoika astelee mestarinsa vieressä. Aivan heidän perässään tuli vastaaja Erkkilä Nälhuutin kanssa, joka hyräili laulua eteisen läpi mennessään.

»Sopikaa oikeudessa!» kehoitti heitä vielä kirkonkylän Kauppila, mutta he eivät silmänneetkään taakseen.

Uteliaita rymisti perässä ihan oikeuden ovelle asti, mutta siinä oli poliisi vastassa, ja viikset vihaisesti siirrollaan hän karjaisi:

»Pois! Ulos! Elkää tunkeuko! Huuti siitä!»

Ja hän tempasi ovea niin että Mooseksen Kallen kinnas jäi oven rakoon.

Koetettiin ovea vasten kallistaa korva, jotta jotakin kuultaisiin, mutta selvää ei kuultu. Sen vain ilmoitti Mooseksen Kalle, joka oli ihan ovessa kiinni, että Horslunti siellä kuuluu sonnin hinnasta tekevän selvää...

Siihen tulivat eteiseen tuvasta kaikki sekä kantajan että vastaajan todistajat, ja alettiin nyt heiltä, siinä odottaessa, tiedustella mitä tiesivät.

Tiehaaran Matti, joka oli Erkkilän Anaskin todistaja, sanoi tietävänsä, ettei sillä »Tösselillä» tehnyt mitään. Se oli niin laiska, ettei viitsinyt kotia kävellä, vaan jäi metsään maata.

»Vieläpä siitä! Mutta otatko valallesi, ettei yhtään vasikkaa ole siittänyt?» kysyi joku Maaherran valiopojista Matilta.

»Niin vakuutti Anaski, ettei yhtään lehmää ole tiineeksi saanut», vastasi Tiehaaran Matti.

»Mutta sitäpä ei oteta huomioon, mitä Anaski on sanonut, vaan tiedätkö itse?» taas äskeinen kysyi.

Siihen ei Matti vastannut.

Nyt sanoi eräs Maaherran todistajista:

»Mutta meitä on monta, jotka olemme kuulleet Anaskin sanovan, että hyvä on sonni ja kauniita ovat jälkeläiset...»

»Siinäpä se on!»

Niin siinä sekä kantajan että vastaajan todistajia kuulusteltiin, ja kovin sotkuiselta tuntui asia.

Mikko seurasi kaikkia keskusteluja ja nauraa rähähti väliin.

Vihdoin huudettiin todistajat oikeuteen. Heitä oli yhteensä kahdeksantoista, joista puolet naisia. Oikeussali tuli täyteen väkeä, ja kahdessa erässä täytyi tuomarin vannottaa.

Hetken päästä ulos tultuaan kertoivat, että kaksi Erkkilän Anaskin parasta todistajaa, Tiehaaran Matin ja Horsperin Kaisan, oli Horslunti jäävännyt.

»Millä sai jääviin?» kysyttiin.

»No, Tiehaaran Matin jääväsi sillä, ettei ole käynyt rippikoulua, ja Horsperin Kaisa on Anaskille sukulainen. Molemmat menivät jääviin...»

»Mutta jo on nokkela, hoksaava ja viisas mies se Horslunti... ei sen kanssa ole menemistä... Mitäs Nälhuuti arveli?»

»Koetti saada jäävätyksi Mäkitalon Hermannia, mutta ei onnistunut.»

»Siinäpä se. Tietää siellä Nälhuuti olevansa Horsluntin kanssa vastakkain.»

Ja niin arveltiin sinne tänne ja päätöstäkin asiaan yritettiin. Todistajat kävivät vuorollaan tietonsa selittämässä, kaikki muut paitsi Tiehaaran Matti ja Horsperin Kaisa. Monta tuntia kesti juttua.

Vihdoin loppui kuitenkin todistajain kuulustelu, ja asialliset apumiehineen astuivat ulos oikeudesta.

»Kuinka käy? Kuinka käy? Joko päätetään? Kumpiko häviää?»

Nälhuuti näytti olevan pahemmalla tuulella nyt kuin äsken oikeuteen mennessään. Mutta Horsluntin syvä otsaryppy oli melkein silinnyt, ja naama oli päiväpaisteinen. Maaherrankin suu oli hymyssä.

»Hyvä tulee, jahka ehtii», sanoi Nälhuuti.

»Hyvää siitä on tarkoitus saadakin», vastasi Horslunti.

Päätös tuli hyvin pian.

Oikeus lykkäsi jutun ensituleviin syyskäräjiin ja niiden kuudenteen istuntopäivään.

Pettyneenä palasi Mikko kotimökilleen, hiihtäen Varesmäen Josefiinan lammashaan läpi, meijerikivien vieritse.

V

Maaherran—Erkkilän jutun lykkääntyminen syyskäräjiin vaikutti lamauttavasti toisiinkin käräjämiehiin, niihin nimittäin, joiden riidat olivat alkuaan syntyneet meijeripaikan vuoksi. Ja kävikin niin, että ne sovittiin ennenkun oikeuteen mentiin.

Kun käräjät olivat ohi, alkoi kevätpuoli talvea, ja nyt joutuivat ihmiset taas ajattelemaan muitakin asioita kuin käräjäjuttuja.

Meijerirakennus tuli taas »päiväjärjestykseen». Varpumäessä syötiin nyt kurnaalipiimää yhtä hyvällä halulla kuin ennen oli ryystetty vanhanajan sakeaa piimää. Ollin-Mikko oli hänkin leppynyt Herralalle ja ottanut Herralan piimätalokseen niinkuin ennenkin. Muutos vanhanajan piimästä kurnaaliin oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta.

Ollin-Mikollakin olisivat päivät taas olleet yhtä hauskat ja huolettomat kuin ennenkin, kun olisi ollut varma siitä, ettei meijeriä rakenneta Varesmäen Josefiinan lammashakaan — siihen hänen peltojensa alle kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Sillä sitä hän ei olisi sallinut, hänen jykevä rauhansa häiriintyisi, ja kuka tiesi, mitä muita häiriöitä se saisi aikaan. Jospa Maaherran miehet voittaisivat ja rakentaisivat sen kirkkonsa Pikku-Herralaan!

Se oli Mikon hartain toivomus.

Alkoi liikkua huhuja, että kirkonkylän Kauppila, joka oli todellinen osuustoiminnan ja rauhan mies ja yhteistä hyvää harrasti, oli kirjoittanut konsulentille ja kertonut, mistä syistä Heinärannan meijerirakennusta ei päästä rakentamaan, vaikka monta kokousta jo on pidetty! Meijerinpaikasta oli tullut riita, joka uhkasi hajoittaa koko osuuskunnan. Ja oli Kauppila kirjeessään pyytänyt, että konsulentti, jolla oli paljon kokemusta sellaisissa asioissa, tulisi itse Heinärannalle ja pitäisi vielä yhden kokouksen. Pian oli konsulentin vastaus saapunutkin, — niin tiesivät huhut kertoa. Ja hän oli kirjeessään ihmetellyt sitä ennenkuulumatonta härkäpäisyyttä, jota osuuskuntalaiset olivat osoittaneet Heinärannan meijerin suhteen.

Luvannut oli tulla ja ilmoittanut päivän, jolloin hän saapuu Heinärannan Rantalaan. Tulkoot silloin kaikki »jästipäät» saapuville.

Nämä uutiset sai Mikko tietää Ojalaisessa käydessään.

Silloin hänelle eräänä iltana juolahti kummallinen asia mieleen. Jos olisi kirjoittaa sille konsulentille suoraan ja selittää, että Varesmäen Josefiinan lammashaka oli aivan sopimaton paikka monesta syystä, mutta Pikku-Herralan palsta, jossa jo oli valmis kaivo kirkasta vettä täynnä, oli kaikin puolin sopiva, — niinkuin Maaherran Heikkikin oli sanonut.

Semmoinen ajatus tuli Mikolle yhtäkkiä, eikä hän osannut sanoa, mistä se oli mieleen juolahtanut.

Mikko istui liesiloisteen lämpimässä ja mietiskeli. Kenet saisi kirjoittamaan? Horslunti olisi ollut verraton kynämies ja selväsanainen, mutta hän vaatisi vaivoistaan ainakin kymmenmarkkasen, ehkä enemmänkin. Sitäpaitsi ei Horsluntiin voinut luottaa. Hän ei malttaisi olla asiasta puhumatta, ja niin saisi Erkkilän ja koko Sipillan kylän niskaansa...

Hän läksi Apunlaaksoon ja puhui siellä tuumastaan. Emäntä hyväksyi kaikin puolin Mikon aikeen. Heidän jutellessaan saapui siihen Virnemäen Kaisa, jolle asia heti selitettiin.

»Siitä pitäisi tulla semmoinen kirje», selitti Mikko nyt tarkemmin aiettaan, »missä kaikki Varpumäen asukkaat, jotka tunnemme ja tiedämme, minkälaiset lähteet ne ovat, joista vesijohto meijeriin aiotaan laittaa ja joiden nojalla Erkkilä ja muutkin Sipillan kylän miehet Josefiinan lammashakaa puolustavat, tarkoin selitämme, ettei niissä ole kuivana kesänä vettä, ja että lammashaka on muutenkin syrjässä...»

»Juuri semmoinen sen pitää olla», myönsi Apunlaakson emäntä, ja kun kirjurista tuli puhe, niin Virnemäen Kaisa sanoi:

»Siihen ei tarvitse sen parempaa kirjuria kuin Varpumäen Manta on. Se ihminen osaa sen verran kirjoittaa, kun kuuluu kerran kauppakirjankin kyhänneen ja monta velkakirjaa...»

Nyt Mikko ja Apunlaakson emäntäkin muistivat, että Mantahan oli kirjoitustaitoinen. Mutta asia piti pitää salassa, etteivät kyläläiset saisi tietää. Varesmäen Josefiina suuttuisi silmittömästi...

»Se lammashaan hinta pitää muistaa myöskin mainita kirjeessä, ja että Pikku-Herrala antaisi ilman», sanoi Apunlaakson emäntä.

Niin päätettiin. Mikon huoleksi jäi aikeesta ilmoittaa kaikille varpumäkeläisille ja määrätä päivä, jolloin kirje kirjoitetaan ja kaikki nimensä panevat. Apunlaakson emännällä oli paperia ja mustetta sekä kookkain pirtti, johon päätettiin kokoontua.

Mikko oli vilkas ja toimen mies silloin kun tarvittiin, ja seuraavaksi illaksi oli hän saanut kaikki kuntoon.

Illan tullen alkoivat naapurit kokoontua Apunlaaksoon, ne nimittäin, jotka olivat kotosalla. Useimmista mökeistä olivat miehet tukkitöissä.

Manta istui jo kynä kädessä pöydän päässä ja lähinnä häntä Mikko.

»Arvoisa kansalainen ja Konsulentti Juho Ruusperi...»

Ensin toivotti hän konsulentille Herran siunausta, terveyttä ja pitkää ikää, niinkuin oli nähnyt ja kuullut muittenkin tekevän. Kun alkulause oli valmis, jatkoi hän kirjoitustaan, toisten istuessa juhlallisen äänettöminä. Pitkä näytti kirjeestä tulevan, mutta paljon siihen piti mantuakin.

»Lähtee siltä tuolta Mantalta», ihmetteli Mikko.

Kun Mantan kirjoitus vihdoin kolmen tunnin kuluttua oli valmis, pyydettiin häntä se lukemaan, jotta kaikki kuulisivat, oliko se semmoinen kuin olla piti.

Ja Manta luki:

»... Ja saamme mainita, että mitä tulee Varesmäen Josefiinan Lammashakaan, niin se ei sovi, lähteet kuivavat kesällä, jonka tietää todistaa Ollin-Mikko, joka on koko ikänsä Varpumäessä ollut, kun ei ole syntymäpaikan ja pirtin väliä kun kymmenen syltää. Ja Josefiina tahtoo tuhatta markkaa Lammashaasta ja Herrala antaa ilman ja jos vedestä tulee puhe niin meitäkin on monta, jotka tiedämme että lähteet kuivavat ja Israeli on koettanut, että ei ole vesisuonia koko Lammashaassa eikä Josefiinalla ole muuta kun rahanhimo, se on tullut niin visuksi nyt, ettei kehtaa tässä mainita ja Erkkilän ja Mäenpään on koko syy, josta on jo mainittu. Ja Mikkoa pitää uskoa, se ei ole valehdellut eikä väärin tehnyt koskaan, vaikka on koko kylän myllyt hallussa ja saapi kysyä Isolta-Herralalta. Ja ottakaa puheeksi onko sillä karjakolla valta noitua ja tappaa köyhän lehmiä, kun sanotaan olevan noitasukua ja syksyllä on uhannut, jonka on kuullut Virnemäen Kaisa tästä vierestä. Ja muistakaa, että Erkkilä omaa etuaan valvoo, se on kavala ja kitsas ja jos tietäsitte sen aisatiuku-asian, josta ei saatu selvää, vaan sen tietävät muut; Ja vielä mainitsen sen Maaherran sonnin, että se ei ollut huono. Ja ottakaa nyt kaikki huomioon ja elkää mainitko kutka kirjoitti. Jos kysyvät niin pankaa Jannenmäkiläisten päähän, kun Virnemäen Kaisakin on velassa Erkkilälle ja siitä lehmästä on meillä vielä Sipillan kylän Mäkelään maksoa, mutta ei ole velkakirjaa. Hyvää terveyttä nyt ja tässä ovat nimet ja ne joilla ovat miehet poissa...»

Kun Manta pääsi kirjeen loppuun, sanoivat kaikki, että se oli erinomainen ja sisälsi juuri pääasiat, joiden tarvitsi tulla konsulentin tietoon.

»Siitä ei selvempää olisi tullut, vaikka kymmenen Horsluntia olisi ollut kirjoittamassa», sanoi Mikko, ja samaa mieltä olivat muutkin.

Nyt tuli jokaisen panna nimensä alle puumerkkinsä. Ensimmäiseksi kirjoitti Manta omansa ja Israelin nimet. Sitten Mikon. Ja tämän näköinen oli kirjeen allekirjoitus:

»Manta Varpumäki — Israel Varpumäki af dito — Mantan mies

Mikko Ollinpoika — Jouni Kaisa Virnemäki oma käsi — mies tukinajossa

Sofia Pilkkatie — Eino Ulla eli Jouni miehen karhu — Ollin-Mikon poika, tappanut — työssä Ojalaisessa, — Ulla kuollut, joka — oli Mikon vaimo

Perttu Rajala — Ville Harju Oinasmäen — asuu Virnemäessä, jalkapoika — pääsee perimään rahaa säästöpankissa

Mooses Kallo on samanikäinen mies kuin Ollin-Mikko, omistansa elää, eikä ole naimisissa eikä ole velkaa.

Olisi muitakin, mutta tähän paperiin ei mahdu.»

Kirje oli siis valmis kuoreen pantavaksi, ja kirjeen toimittaminen postiin jätettiin Ollin-Mikon huoleksi, jonka täsmällisyyteen kaikki luottivat.

Päivät menivät, ja pian oli käsissä se päivä, jona konsulentin piti saapua Rantalaan meijeririitaa ratkaisemaan. Oli jo kevätpuoli talvea, ja päivät olivat pitkiä.

Varpumäkeläisten kirjeestä eivät saaneet syrjäiset vihiä, vaikka kyllä kylällä huhuttiin, että Varpumäen Manta oli jonnekin kirjoittanut. Ollin-Mikon koko huomio ja elämä oli nyt niin kiintynyt asiaan, ettei hän joutanut mitään muuta tekemään. Odotteli vain sitä merkillistä kokouspäivää.

Vihdoin se tulikin, ja Mikko oli jo varhain aamulla liikkeellä. Aikaisin olivat Sipillan kylänkin miehet lähteneet kokoukseen. Kun Mikko pirtiltään suksilla painalsi menemään Varesmäen Josefiinan lammashakaa kohden, seisoi siinä kivien luona kaksi miestä: Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki.

»Kas siinähän Mikko nyt on», tervehti Erkkilä Mikkoa. »Aioimme tästä juuri tämän Mäenpään Ulrikin kanssa lähteä sinua puhuttelemaan.»

Mikko jäi suksilleen seisomaan ja arveli:

»Joo, tässä minä...»

»Sinä, Mikko, joka olet ilmoisen ikäsi tässä Repovaaran laidassa asunut, tiedät todistaa, että noissa Varpumäen lähteissä on aina vettä! Me tarvitsisimme semmoisen todistajan tänään kokouksessa... tämän meijeripaikan vuoksi... ja jos lähdet todistamaan konsulentille, niin...»

»En minä lähde todistamaan», ärähti Mikko. »Viekää meijerinne muualle...»

»Mutta tiedäthän, että lähteissä on aina vettä, talvella ja kesällä», koetti Erkkilä houkutella.

»Mikäpä sen tietää», vastasi Mikko, ja sen sanottuaan läksi hän hiihtämään.

Erkkilä ja Mäenpää jäivät kivikasan viereen seisomaan, mutta kun Mikko Ison-Herralan kohdalla silmäsi taakseen, näki hän heidän hiihtävän Varpumäkeä kohden, kaiketi Mantaa ja Israelia pyytämään todistajiksi...

— Vaan ei tule sieltä todistuksia, — mietti Mikko hiihtäessään. — Ei todista Manta eikä Israeli... Mutta jos arvaavat mennä Virnemäkeen ja pelottavat Kaisan, joka on velkaa Erkkilälle, niin...

Mikkoa vähän arvelutti, mutta luotti hän Kaisaankin ja hiihteli menemään. Lopun matkaa hän mietti, mitä lieneekään konsulentti arvellut heidän kirjeestään. Sitä se ei sano, kutka sen ovat kirjoittaneet, mutta jos kysymys tulee, niin syyttää jannenmäkeläisiä... On se siitä kirjeestä kaikki saanut tietää, ja jo on kumma, jos Erkkilä ei tässä kokouksessa joudu alakynteen. Olisi saanut tulla siihen kirjeeseen muitakin nimiä, mutta kun oli sitä paperia niin määräseltään...

Kun Mikko joutui Rantalaan, sanottiin hänelle pihalla, että konsulentti oli vastikään saapunut. Mikko silmäsi pirttiin, jossa istui vain parikymmentä miestä lakitta päin, tupakoimatta ja ääneti. Pihallakin oli kaikki hiljaista, eikä mistään päin kuulunut semmoista rähinää kuin edellisissä kokouksissa.

Väkeä saapui saapumistaan. Sipillan kyläläiset tulivat yhdessä roikassa. Mallikyläläiset olivat saapuneet vähää ennen ja asettuneet istumaan karsinan puolelle pirttiä, missä ennenkin olivat istuneet...

Joku kuiskasi Mikolle korvaan, että »saapa nähdä ja kuulla kuinka käy, Maaherran Heikki kuuluu olevan konsulentin kanssa kahden kesken vieraskamarissa...»

»No, jo käyvät tapon puolelle Sipillan kylän miehet», arveli Mikko.

Mutta silloin juuri saapuivat Sipillan kyläläiset ja kävivät pirttiin, Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki etunenässä niinkuin kenraalit. Mutta täytyi Sipillan kylänkin miesten ottaa lakit pois päästä, eikä yhtään sikaria näkynyt kenenkään suupielessä.

Jo tulivat konsulentti ja Maaherra kamarista ja menivät pirttiin. Mikkokin sai istumapaikan ovipenkin päähän, oven suuhun, ja istahti siihen Sipillan kylän Savelan viereen.

Konsulentti meni pöydän taakse ja Maaherran Heikki miestensä joukkoon, mutta Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki istuivat etupenkillä, melkein konsulentin nenän alla.

Mikko teki sen huomion, että tässä kokouksessa oli vähemmän väkeä kuin edellisessä, vai siltäkö lienee vain näyttänyt, kun kaikki istuivat hiljaa, eivät rähisseet eivätkä tupakoineet...

Konsulentti aloitti puheensa. Hän puhui ensin laajasti pienistä ja isoista osuuskunnista, pienistä ja isoista meijereistä, yhteistyöstä, osuustoiminnan hengestä ja tarkoituksesta... ja paljon muuta, josta Mikko ei juuri mitään ymmärtänyt. Ja niin pääsi hän puheessaan Heinärannan meijeriasiaan...

»Minua on pyydetty tänne ratkaisemaan riitaa, joka on syntynyt meijeripaikasta», sanoi hän, ja näkyi selvään, että hän oli pahalla kiirillä. »Mistä syystä on tämä riita syntynyt? Minä olen tässä asiassa jo mielipiteeni lausunut ja ymmärrykseni mukaan ehdottanut meijerille paikan. Käsittämätöntä on, miksi riita on rakennettu, — riita, joka jokaiselle osuuskunnan jäsenelle tulee kalliiksi.»

Silloin nousi takarivistä seisomaan pitkä, nuori mies ja sanoi varmalla äänellä:

»Minä uskon puolestani, ettei riitaa olisi syntynyt, jos täällä olisivat vähävaraisempienkin miesten mielipiteet jotakin vaikuttaneet. Mutta niinkuin nyt ovat asiat, on koko rakennushanke kahden rikkaan, härkäpäisen miehen hallussa. Ja niin kauan kuin näin on, ei yksimielistä päätöstä tähän asiaan tule, sillä nämä kaksi porhoa pysyvät härkäpäisyydessään...»

Nuori mies istuutui, ja konsulentti kysyi:

»Minä tahtoisin nyt tietää ne syyt, joiden nojalla Sipillan kylän miehet pitävät Varesmäen palstaa parempana ja sopivampana kuin Herralan palstaa.»

Erkkilän Anaski nousi seisomaan ja alkoi puhua puuta heinää.

»Mutta eihän tuosta saa vastausta siihen kysymykseen, jonka tein», muistutti konsulentti, mutta Erkkilä jatkoi puhettaan keskeyttämättä.

Viimein vaati konsulentti, että nyt pitää olla hiljaa...

»Mutta minä en ole vielä kaikkea sanottavaani sanonut», sanoi Erkkilä. »Ja sitäpaitsi tässä saan puhua minä niinkuin muutkin... Ei tässä auta, vaikka mallikyläläiset olisivat kuinka tuttuja hyvänsä herrain kanssa. Yksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se kaikkia miellyttää.»

Konsulentti lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja näkyi, että hän suuttui silmittömästi.

Mutta Erkkilä naureskeli ja töksähti istumaan.

Nyt nousi Maaherran Heikki ja puhui laajasti sekä Varesmäen Josefiinan lammashaasta että Pikku-Herralan palstasta, verraten kumpaisenkin etuja ja hankaluuksia.

»No, se on selvää puhetta», sanoi konsulentti.

»Onpa tietenkin selvää, vaan mitäs vastapuoli sanoo!» pisti Erkkilä siihen.

Konsulentti ei ollut Erkkilää kuulevinaankaan, vaan ehdotti, että äänestettäisiin.

»Se ei sovi», sanoi Erkkilä penkiltään.

»Ja minkätähden ei?» tikasi konsulentti.

»Sen vuoksi, että se puoli, joka äänestyksessä joutuu tappiolle, ei tietenkään hyväksy meijeripaikaksi sitä palstaa, jonka toinen puoli äänestyksellä voittaa. Ja silloinhan ei päätös ole yksimielinen.»

Silloin suuttui konsulentti, löi »Maatalouskalenterinsa» pöytään, jotta paukahti, ja sanoi:

»Päättäkää ja tehkää kuinka tahdotte!»

Ja hän meni ulos eikä enää palannut.

Hänen poistuttuaan oli pirtissä ensin kuolon hiljaisuus. Sitten kuului joku rykäisevän, lakkeja alkoi ilmestyä päihin, ja ovenpuolessa jo tupakoitiinkin.

»Joo, joo», sanoi Erkkilä ja sytytti sikarin.

Ollin-Mikko oli odottanut, että konsulentti mainitsisi kirjeestä, mutta sanaakaan ei tuo ollut puhunut.

— Ei maininnut, mutta kyllä sen kuuli, että hän tietää lähteistä vettä puuttuvan, on saanut kirjeen, — päätti Mikko.

Ja koska hän näki, että muutkin hommasivat piippuunsa, otti hänkin tupakkavehkeet käsille.

Pitkän aikaa oltiin hiljaa.

Sitten nousi kirkonkylän Kauppila puhumaan. Puhui kauan ja sovintoon kehoitti. Ehdotti, että otettaisiin muista pitäjistä miehet riitaa ratkaisemaan. Mutta siihen eivät suostuneet kaikki, ja niin näytti asia taas jäävän kesken.

Silloin nousi Maaherran Heikki ylös ja sanoi vihapäissään:

»Tästä ei tule sen parempaa. Me rakennamme meijerin mihin tahdomme ja rakentakoot muut myös, jos tahtovat...»

»Niin tehdään», sanoi siihen Erkkilä.

Ja niin oli kokous loppunut.

Kun ensimmäiset pirtistä tulijat pääsivät pihalle, näkivät he konsulentin ajavan kujasta ulos, luvannut heti kokouksen loputtua tulla ilmoittamaan, miten on käynyt. Onko konsulentti maininnut kirjeestä? Ottiko puheeksi sitä, että karjakko oli noitunut sairaaksi Varpumäen Mantan lehmän? Mainitsiko Erkkilän aisatiuku-asiasta?

Niistä oli Mikkoa pyydetty kuuntelemaan tarkoin, mainitseeko niistä asioista.

Mikko hiihteli reippaasti, ja hyvä oli hänellä mieli siitä, ettei meijeriä ainakaan vielä ollut päätetty rakentaa Varesmäen Josefiinan lammashakaan. Ja mikäli Mikko oli ymmärtänyt, niin sitä mieltä oli ollut konsulenttikin, että Pikku-Herralan palsta on sopivin. Ja siitä johtui selvästi, että kirjeen oli konsulentti saanut ja asiaa kotonaan punninnut. Kaikesta näkyi, että Pikku-Herralan palstaa puolsi ja Josefiinan lammashakaa moitti...

Hän hiihti ensiksi Varpumäkeen. Manta sattui tulemaan navetasta, ja kun näki Mikon hiihtävän siinä pellon päässä jo, niin seisahtui odottamaan.

Päästyään likemmäksi alkoi Mikko selittää, mitä kokoukseen kuului.

»Jo oli eri järjestys kuin ennen», selitti Mikko. »Eivät saaneet tupakoida, ja lakittomin päin piti istua, ja yksi kerrallaan sai puhua.»

»No mainitsiko...»? kysyi Manta.

»Ei erittäin maininnut, mutta sen kuuli kaikista konsulentin puheista, että kirjeen on saanut. Lähteistäkin mainitsi...»

»Ei puhunut... mutta sanoiko mitään karjakon pahuksesta?»

»Olisi kai vielä puhunut ja maininnut siitäkin, mutta suuttui sitten Erkkilän Anaskille, jotta lyödä paukautti kirjansakin pöytään.»

Manta ei ollut oikein tyytyväinen Mikon uutisiin.

»Jos olisin itse ollut, niin olisin kysynyt, onko kirje tullut», sanoi hän.

»No kuulinhan sen, että kirjeen on saanut», sanoi Mikko ja läksi toisiin mökkeihin uutisiaan ilmoittamaan.

VI

Seuraavalla viikolla, kun lähetetyistä voiastioista tuli suoritus, oli hinta poljettu niin alhaiseksi, ettei koskaan ollut niin halpaan mennyt. Syyksi oli ilmoitettu, että voissa tuntui savun maku.

»Siinä se nyt on... Ahtaassa ja sopimattomassa huoneessa kun valmistetaan voi, ei ole kummakaan, että tulee savumakuja», sanoi kirkonkylän Kauppila ja lisäsi vielä:

»Saattaa tapahtua, etteivät huoli koko voista... Siinä sitten ollaan... Sitten näkevät, mitä joutava riita on maksanut...»

Kaikki ymmärsivät niin olevan. Ja nyt näyttivät kaikki heräävän kuin pitkästä unesta.

»Sitähän se ennusti jo konsulenttikin», sanottiin.

Oli kevät käsissä, pääsiäisen aika.

Kirkonkylän Kauppila mietti juuri paraikaa, että pitäisi vielä kerran yrittää. Sillä minkäänlaiseen toimeen eivät olleet ryhtyneet mallikyläläisetkään sitten viime kokouksen. Pikku-Herralan palstalla töröttivät rakennusaineet läjissään, ja kaivossa sanottiin olevan paljon ja kirkasta vettä. Siinä odottivat mitä tapahtuu. Ja Varesmäen Josefiinan lammashaassa olivat kivet siinä järjestyksessä, johon ne oli talvella ajettu. Mutta nyt kun tulikin voista huono tili ja maitokilon hinta laski puoleen entisestä ja tuo tiedettiin pienen ja ahtaan meijerihuoneiston syyksi, heräsivät kaikki. Oli kuin olisi kylmää vettä niskaan heitetty.

Niitä asioita Kauppila mietti ja arveli itsekseen, että nyt, kun oli saatu näin raskas muistutus, ehkä päästään yksimieliseen päätökseen. Siinä toivossa istui hän kirjoittamaan kuulutusta uudesta kokouksesta.

Mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, tulla tupsahti Ylipään Vilhemi hänen puheilleen.

Vilhemi oli nokkela ja näppärä mies hoksaamaan, ja nyt oli hän keksinyt mielestään soman tempun.

»Nyt on kokous kuulutettava aivan ensi päiviksi», sanoi hän. »Kuten tiedät ovat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki menneet Rovaniemeen pääsiäismarkkinoille ja viipyvät sillä matkalla pari viikkoa. Sillä aikaa on nyt kokous pidettävä, ja olen varma, että muut Sipillan kylän miehet kyllä saadaan suostumaan mihin hyvänsä, kun Anaski ja Ulrikki ovat poissa...»

»Mutta siinähän onkin asiaa», ilostui Kauppila. »Aivan niin. Anaski ja Ulrikki ne ovat komennelleet koko Sipillan kylää ja kaikkia järvikyläläisiä.»

»Senhän minä jo sanoin ensimmäisessä kokouksessa syksyllä.»

»Siihen käsitykseen jäin minäkin.»

Niin siinä puhelivat ja puhuessaan innostuivat. Ylipään Vilhemi päätti lähteä Sipillan kylään ja järvikyliin herättelemään mieliä, ja Kauppilan huoleksi jäivät Heinärannan ja Makon kylät. Nyt oli lauantai, ja kokous päätettiin kuuluttaa keskiviikoksi.

Tuumasta toimeen.

»Nyt on rauta kuumana, nyt pitää takoa. Muutoin hajoaa koko osuuskunta», sanoi Ylipään Vilhemi, ja siltä jalansijalta hän läksi suoraan Sipillan kylään...

Vilhemi oli hyvä puhumaan ja selväsanainen mies, ja pian sai hän kaikki Sipillan kyläläiset puolelleen.

Samoin onnistui hän järvikylissäkin.

Vasta keskiviikkoaamuna ehti hän kotikylään ja riensi suoraan kokoukseen.

Kokouksessa oli tavattoman paljon väkeä, ja kaikki puhuivat siitä vahingosta, joka oli jokaiseen koskenut. Näytti niinkuin nyt vasta olisi kaikille käynyt selväksi, että meijeritalo oli heti rakennettava. Moni Sipillan kyläläinen kynsi päätään ja sanoi, että oli ollut suurta tyhmyyttä koko talvi jaastaa ja riidellä...

»Ja jos Anaski ja Ulrikki olisivat nytkin kokouksessa, niin vastaan panisivat», arveltiin.

Kun Ylipään Vilhemi saapui Rantalan pihaan, seisoi siinä Ollin-Mikko hymyssä suin ja virkkoi silmää iskien Vilhemille:

»Jopa hoksasitte oikein! Jo käypi hyvin nyt, kun Anaski kälmi ja Ulrikki kettu ovat poissa...»

»Elähän virka mitään, Mikko», sanoi Vilhemi, silmää hänkin iskien.

Pirtti, porstua ja kuisti olivat väkeä täynnä, ja ne, jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat pihalla. Puheenjohtajan vieressä pöydän luona istui nyt kirjoitusneuvoineen Horslunti. Häntä oli varta vasten pyydetty sihteeriksi, jotta pöytäkirjasta tulisi kaikin puolin laillinen. Viisas ryppy otsallaan istui Horslunti kaikkitietävänä ja kaikkinäkevänä. Hänen suupielessään oli musta, sammunut sikari pystyssä aivan kuin Sipillan kylään kääntyvän talvitien viitta. Kylmästi silmäili hän ympärilleen ja mietiskeli, paljonko hän vaatisi sihteeritoimestaan.

Läpi väentungoksen pyrki Ylipään Vilhemi Kauppilan puheille ja viereen päästyään kuiskasi korvaan:

»Kiirehtikää kokouksen alkamista... Anaski ja Ulrikki voivat saapua millä hetkellä hyvänsä...»

* * * * *

Horslunti kyhäsi jo pöytäkirjaa. Yksimielisesti oli päätetty, että meijeri rakennetaan Pikku-Herralan palstalle, jota konsulenttikin oli puoltanut. Ei yhtään ääntä kuulunut vastaan. Rakennustöihin päätettiin ryhtyä heti, ei päivääkään saanut enää vitkastella. Otsa rypyssä kirjoitti Horslunti, laatien verrattoman ja kaikin pykälin laillisen pöytäkirjan. Maaherran Heikin kasvoilla paistoi iloinen hymy, mutta hän ei vielä ymmärtänyt, kenen ansiota oli, että näin yksimielisiä nyt oltiin.

Kun pöytäkirja oli valmis, nousi Horslunti pöydälle seisomaan ja luki sen kovalla äänellä. Verrattoman hyvä ja asiallinen se oli kaikkien mielestä, pykälät selvät ja kovat kuin kallioon hakatut.

Mutta kun pöytäkirja oli luettu, nousi mies joukosta seisomaan, Erkkilän Anaskin vanha renki, Vitsa-Nikuksi mainittu, ja lausui:

»Meidän isäntä ei hyväksy tätä päätöstä...»

Silloin Horslunti kivahti:

»Hän saa nyt tehdä miten parhaiten näyttää itselleen sopivinta olevan. Ellei hän tahdo olla osuuskunnan jäsenenä, saapi hän erota, siitä ei ole osuuskunnalle isoa vahinkoa. Sellainen on laki, ja vie ne terveiset sekä Anaskille että muille. Se on nyt päätetty, ja pöytäkirja on valmis. Nyt eivät enää auta itkut, eivätkä hampaan puremiset... Usko pois!»

Jo ihmettelivät kaikki Horsluntin selväsanaisuutta ja nokkeluutta. Jo se oli viisas mies sentään tuo Horslunti!

Kun vielä oli hetki juteltu, nousi Maaherra seisomaan, kiitti kaikkia yksimielisestä päätöksestä ja arveli lopuksi:

»Kokous on siis katsottava päättyneeksi!»

»Valmis on asia», kuului useampia vastauksia.

Ja kukin alkoi tyytyväisin mielin hommailla kotimatkalle, mielessä tieto, että huomispäivänä ruvetaan meijeriä rakentamaan.

* * * * *

Mutta Rovaniemen pääsiäismarkkinoilta palasivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki, ajelivat poikki kairan talvitietä pitkin. Eivät aavistaneet mitään siitä, mitä kotipitäjässä hommattiin. — Keskenään he puhelivat, etteivät he missään tapauksessa anna perään mallikyläläisille...

Kun he umpiteitä vihdoin saapuivat kotipitäjän rajojen sisälle ja levähdyttivät hevosta Palolampolan uutistalossa, hiihteli siihen laukkuryssä Pitkä-Vasili, jonka kaikki ihmiset tunsivat. Puheen alkuun päästyänsä mainitsi hän viimeksi lähteneensä Heinärannalta, jossa oli laukkunsa kauppatavaralla täyttänyt. Anaski silloin kysyi, mitä Heinärannalle kuului.

»Eipä erinomaisia», vastasi Vasili. »Oli taas, kuulinma, kuulutettu kokous siitä meijeripaikasta, ja kuuluttiin tietävän, että Pikku-Herralaan ruvetaan rakentamaan...»

»Kuulutettu kokous!... Pikku-Herralaan rakentamaan!... Meidän tietämättämme!» sanoi Anaski levottomasti.

»Tulitko tietäneeksi, miksi päiväksi kokous oli kuulutettu?» kysyi hän sitten yhä levottomammaksi tullen.

»Keskiviikoksi... ja se on huomenna», tiesi Vasili. Anaskille ja Ulrikille tuli tavaton kiire. Pian olivat he taipaleella, mutta kun oli umpitie, pääsivät he kovin hitaasti kulkemaan. He toivoivat kuitenkin, että kun he koko yön ajavat eivätkä viivy suotta syöttöpaikoissa, he ehtivät keskiviikkoaamuksi Heinärannalle.

He ymmärsivät hyvin, että vastapuolue oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, ja heidän poissaollessaan kokouksen hommannut. Mutta he luottivat kuitenkin muihin kyläläisiinsä, etteivät myönnä... Siitä huolimatta olivat he kumpikin kovin rauhattomia...

»Ei olisi kuitenkaan pitänyt lähteä», sanoi Anaski.

»Kyllä minäkin sitä mietin, mutta kuka arvasi, että niin pian kokouksen hommaavat», sanoi Ulrikki.

Tie oli huono, matka pitkä, ja aika kului.

Vasta keskiviikkoaamuna myöhään saapuivat he kotikylään, Sipillan kylään, ja saivat kuulla, että kylästä olivat kaikki miehet menneet Rantalaan meijerikokoukseen...

Vimmastuneena läksi Anaski täyttä laukkaa ajamaan Rantalaan päin. Mäenpään Ulrikki aikoi tulla heti perässä.

Anaski kirosi ja ajoi laukkaa ja noitui Maaherraa. Omankyläläisiinkään hän ei saattanut luottaa, ja sen vuoksi pelkäsi pahinta.

»Ehkäpä ehdin», kirosi hän ja löi hevosta selkään.

Mutta kun jo oli ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, tulivat siinä ensimmäisinä vastaan Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko.

»Eikö kokousta pidettykään?»

»Kokous on pidetty... päätös tuli yksimielinen, ja pöytäkirja, Horsluntin laatima, on nähtävänä kirkonkylän Kauppilassa», vastasi Vilhemi.

»Joo, ja Pikku-Herralaan nyt aletaan rakentaa», lisäsi Ollin-Mikko.

Anaski purki pitkän kirouksen. Ollin-Mikko nauroi, jotta vaaroissa kaikui. Anaski lupasi näyttää, kuinka tässä lopulta käy, ja vihassa läksi hän ajamaan Rantalaan päin.

»Jo siellä on kokous loppunut», huusi hänelle Vilhemi, mutta Anaski ajoi vain menemään, ajoi niinkuin ei itsekään tietäisi, mihin ajoi ja minkä vuoksi.

Siinä erosivat Mikko ja Ylipään Vilhemi. Vilhemi aikoi hiihtää kirkonkylään, mutta Mikko läksi poikki vainion oikaisemaan mökilleen.

Hyvin oli käynyt. Mikko oli kaikin puolin tyytyväinen. Eivät saaneet tuohon lammashakaan sitä meijeriänsä kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Ei saanut Varesmäen Josefiinakaan kivikkohaastaan tuhatta markkaa... Kun Mikko saapui mökilleen, istui siellä Varpumäen Manta kyynelsilmin.

Hänen lehmänsä oli kuollut, ja nyt oli hän menossa Horsluntin puheille, että eikö voitaisi nostaa kannetta karjakkoa vastaan, joka noituutta harjoittaa. Tahtoi kuulla Mikonkin mielipidettä.

Mikko neuvoi: