Part 7

Mutta sitten yhtäkkiä huomasi Kuvenjus, ettei Viiklunti ollutkaan joukossa.

»Viikluntin täytyy tulla todistajaksi», päätteli hän. »Viiklunti on jäävitön todistamaan.»

Ulrikki ja Lomman pojat esittelivät, eikö Haaparannan Liljebäck kelpaisi todistajaksi. Jäävitön hänkin oli.

Mutta Kuvenjus sanoi, ettei Liljebäck ollut kylliksi hevosmies, ymmärtääkseen tämmöisiä asioita.

Nestori läksi hakemaan Viikluntia ja Ville valjastamaan Alarikkia, jolla oli erityinen talli, Kuvenjusta varten kestikievarista varattu jo ennen markkinoita.

Kuvenjus ja Ulrikki jäivät vielä väittelemään, turkit päällä ja lähtövalmiina. Haaparannan Liljebäck, joka ei äskeisiin hevosmiesten puheisiin ollut ottanut osaa muuta kuin hymähtämällä hyväksyvästi silloin kun maisteltiin, alkoi nyt tolkuttaa Ulrikille ja Kuvenjukselle, että oli joutavaa nyt pimeän tullen lähteä kilpaa ajamaan... Somempaa olisi, että nyt täällä sisällä pidettäisiin hauskaa ja vasta huomenna päivän valjetessa alkaisi kilvoittelu. »Ei. Nyt ajamme», vakuutti Kuvenjus, ollen kovassa ajohengessä.

»Nyt me ajamme», sanoi Ulrikkikin. »Ja tämä on asia, joka ei kuulu muille; omallaan ajaa kumpanenkin.»

Liljebäck nokkausi Ulrikille, — oli jo ennen päivemmälläkin suutahtanut, — ja rupesi nyt puhumaan ruotsia Kuvenjukselle, Ulrikkiin merkitsevästi katsellen.

Ulrikki suuttui siitä ja alkoi haukuskella Liljebäckiä »Nälkä-Kalleksi» ja »viinaporvariksi»...

_»Vet hut!»_ karjaisi Liljebäck Ulrikin korvaan.

»Elä kilju siinä!» kivahti Ulrikki punaisena kuin kukon heltta. »Kenen asialla Vintturin Santeri kulkee aisatiuku kaulassa, sanopa... va' saa'...»

Liljebäck kiukustui nyt vuorostaan ja nimitti Ulrikkia »haraksi».

Siitä olisi saattanut nousta kovempikin meteli, sillä miehet olivat siksi humalassa, mutta Kuvenjus komensi maanmiehensä pois kamarista... »Pois, ulos!...»

»Tänne tunket kutsumatta juomaan!» evästi Ulrikki Liljebäckiä.

Mutta kun Liljebäck oli poistunut, kaatoi Kuvenjus vielä pikarit täyteen ja sanoi, että nyt otetaan piiskaryypyt vielä ja sitten lähdetään...

»Antaa sen Liljebäckin olla ja mennä menojaan», sanoi hän Ulrikille rauhoittavasti. »Ei se ole hevosmies ollut koskaan... eikä ymmärrä hevosista enempää kuin lehmästä...»

»Niinpä menköön... viinaporvari», arveli Ulrikki.

Olivat juuri ulos lähdössä, kun Helmeri tulla tupsahti kamarin ovelle ja hätäisellä äänellä sanoi:

»Nyt on piru irti. Tullihurttia on piha puolillaan.»

Kuvenjus ja Ulrikki seisahtuivat hämmästyneinä, kysyvän näköisenä kumpikin, ja odottivat Helmerin kertovan.

»Ajakaa ne helvettiin!» ehti Ulrikki sanomaan.

»Niin. Ajakaa ne helvettiin! Mitä niillä on siellä pihalla nuuskimista!» tuumi Kuvenjuskin.

»Ilmestyivät kuin maasta nousseina juuri silloin, kun me aloimme Lomman Villen kanssa valjastaa Alarikkia kappireen eteen...»

Sen enempää ei Helmeri ehtinyt siinä kamarin ovella sanomaan. He rymistivät ulos, vauhdissa läpi salin, juoksussa kuistia alas, suoraan pihalle...

Toisella puolen pihaa kuului kiivasta keskustelua. He riensivät sinne, Ulrikki ja Helmeri edellä, Kuvenjus perässä...

Alarikin ympärillä, joka oli valjastettu kappireen eteen, kuhisi tullimiehiä kuin soipaa sotaa. Siinä olivat joukossa Nyman ja Stark sekä ne kaksi Haaparannan tullimiestä, jotka olivat tavanneet Helmerin menossa Haaparannalle ja jotka Helmeri oli reestä pukannut pois, ajaen menemään ja eksyttäen jäljiltään.

Siitä asti olivat kostoa hautoneet ja vihdoin, monien vaikeuksien takaa, saaneet selville koko asian...

Ja nyt kun tiesivät, että Alarikki oli tullitta tuotu Ruotsiin, nyt aikoivat tehdä takavarikon ja ottaa hevosen pois...

Siinä syntyi hirmuinen hälinä, poru ja kiroileminen. Kuvenjus selitti ja sadatteli ruotsiksi, Ulrikki rämisi kuin silppukone ja koetti käheällä äänellään huutaa minkä jaksoi. Helmeri vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut se mies, joka Alarikkia oli ollut kuljettamassa, ja todistajiksi mainitsi hän Lomman pojat...

Mutta turhaan he rähisivät ja huusivat. Haaparannan tullimiehet tunsivat varmasti Helmerin samaksi mieheksi, joka heille niin hävyttömän kepposen teki, ja Alarikin samaksi hevoseksi, jolla Helmeri ajoi ja katosi kuin maan alle...

Koko markkinain ajan olivat he Alarikkia hakeneet, käyneet joka talon tallissa ja nyt viho viimein löytäneet...

Ulrikki vannoi, ettei hän ollut Alarikkia koskaan nähnytkään, vielä vähemmän omistanut, ja Kuvenjus vakuutti, että hän oli hevosen ostanut ruotsalaiselta mieheltä.

Mutta tullimiehet pysyivät uskossaan, he tiesivät koko asian alusta loppuun asti. He eivät enää antaisi itseään hevosmiesten pettää.

»Saadaan nähdä!» kiivasteli Kuvenjus. »Minä näytän toteen, sillä käräjäasia tästä nousee!...»

»Sepä nyt tietty», vakuutti Ulrikkikin. »Semmoinen prosessi tästä tulee, että tuntevatkin tullimiehet käräjiä käyneensä...»

Se uhkaus näytti tullimiehiin vähin vaikuttavan. He olivat ennenkin, melkein samanlaisissa tilanteissa, ottaneet hevosia taiteensa, mutta kun asia oli tullut oikeuteen, olivat he joutuneet tappion puolelle. Se oli ollut kallista kokemusta. Ja epäselvältä näytti asia nytkin. He kyllä, Haaparannan tullimiehet, tunsivat varmasti Alarikin samaksi hevoseksi, joka heiltä aivan silmäin edessä katosi, mutta he eivät tienneet, miten Kuvenjus oli sen omistajaksi joutunut. Olihan Kuvenjus, kuten nyt vakuutti, voinut sen ostaa ruotsalaiselta mieheltä, ja silloin he eivät voisi Kuvenjukselta sitä ottaa takavarikkoon...

»Kyllä asiasta selvä tulee», rämisi Ulrikki, kun huomasi, että tullimiehiä alkoi arveluttaa.

»Minä kyllä näytän toteen omistusoikeuteni», sanoi Kuvenjus. »Tehkää vain peslaaki! Siinä on hevonen, mutta tietäkääkin, ettei _minun_ hevostani pidetä lainassa ilmaiseksi...»

Siihen kokoontui muitakin markkinamiehiä Alarikin ympärille rähinää ja tinkaa kuuntelemaan.

Nyman ja Stark kehoittivat tekemään takavarikon, mutta Haaparannan tullimiehet miettivät vielä...

Ja kova oli suusota, joka kuului kauas pimeässä pakkasilmassa. Punssi haisi, sikaarit röyhysivät ja hevosmiehet rähisivät, ja väliin kuului kova kiljaiseminen, kun hevosen ostaja ajaa hurautti pihan läpi tulista juoksua...

Alarikki seisoi siinä miesjoukon keskellä kuin puristuksissa ja alkoi levottomana kuopia kovaksi tannerrettua pihamaata... Helmeri oli ohjissa, mutta Haaparannan tullimiehet pitivät Alarikin päällisistä kiinni.

Silloin juoksi mies kiivasta vauhtia Anderssonista päin tullimiesten luo ja kuiskasi jotakin Nymanin korvaan. Helmeri ehti tuntemaan, että se oli Vintturin Santeri, salakapakoitsija, mutta hän ei puhunut tuntemisestaan mitään. Ja yhtä nopeasti kuin oli tullimiesten luo ilmestynyt, katosi Santeri kujasta ulos.

Samassa lähtivät Nyman ja Stark sekä Rannankylän kaksi tullimiestä juoksemaan sinne päin, mistä Vintturin Santeri oli äsken rientänyt. Mutta Haaparannan tullimiehet jäivät Alarikin luokse, pitäen päitsistä kiinni...

»Mikäs tämä homma nyt on?» kysyi Kuvenjus ihmeissään, kun näki tullimiesten juoksevan Anderssonille päin.

Haaparannan tullimiehetkin hölmistyivät, ja toinen jo yritti lähteä Nymanin jälkeen, hellittäen kätensä Alarikin päitsistä...

Silloin Alarikki yhtäkkiä nousi takajaloilleen, kun Helmeri tempasi lujasti ohjista. Tullimiehet poukkosivat päähisiä pitämästä kauas syrjään, toinen selälleen, ja toinen huusi:

_»Beslag! Beslag!»_

Mutta Alarikki potkaisi tuliseen laukkaan, aisan pää pukkasi Ulrikin silmään... ja siinä samassa silmänräpäyksessä olivat sekä Helmeri että Alarikki kadonneet pihalta jonnekin kylälle päin...

Haaparannan tullimiehet lähtivät, toinnuttuaan hämmästyksestään, juoksemaan sinne päin, minne luulivat Helmerin kadonneen, huusivat apua ja puhalsivat pilliinsä kuin riivatut...

Ulrikki, Lomman Ville ja Kuvenjus jäivät pihalle eivätkä ymmärtäneet, kuinka kaikki oli tapahtunut. Kuvenjus nauroi, ja Ulrikki oli olevinaan vihassa, että mikä sitä hevosta noin säikäytti. Mutta eivät hekään vielä oivaltaneet, mistä tämmöinen sekamelska yhtäkkiä syntyi. He eivät olleet tunteneet Vintturin Santeria, joka Nymanille kävi kuiskaamassa...

»Mihin hiiteen se Helmeri ajoi? Ja miten pääsi niin äkkiä lähtemään?» kysyi Kuvenjus.

»Helmeri kyllä on tallessa ja hoitaa asiansa, ja luulenpa, että on Alarikki nyt...»

»Mihin ne tullihurtat juoksivat?» kysyi vuorostaan Lomman Ville, joka hänkään ei vielä ymmärtänyt onnen potkausta.

Silloin juoksi Lomman Nestori Anderssonista päin heidän luokseen. »Hyvä on!» läähätti hän. »Joko Helmeri pääsi pakoon Alirikilla?»

»Jo meni kuin lintu, hurtat pirskosivat syrjään, kun Alarikki nousi takajaloilleen... Mitä te oikein...? Voi saakeli... Saitteko pettää hurttia?» sanoi Ulrikki omasta ja muiden puolesta.

He kokoontuivat Nestorin ympärille. Kuvenjuskin alkoi huomata, että tässä oli tullimiehiä petkutettu, vaikkei hän osannut aavistaakaan, kuinka se oli tapahtunut.

Mutta Nestori ei tässä pihalla asiaankuulumattomien kuullen ruvennut mitään selittämään, vaan käski kaikkien tulla sisälle, ja hiljaa puhuen hän varoitteli, ettei saanut kukaan lujalla äänellä puhua.

Kaikki lähtivät hiljaa supatellen Kuvenjuksen kamariin, mutta Lomman Ville jäi ulos pihalle Teisko-tamman luo, sillä sitä ei uskallettu siihen vahditta jättää, kun oli pimeä ja mustalaisia paljon liikkeellä.

Mutta kun he pääsivät Kuvenjuksen kamariin, käski Kuvenjus Lomman Nestorin aukaista uuden punssipullon, ja kovin uteliaana hän tahtoi tietää, miten tämä kaikki oli tapahtunut ja miten oli tullihurttia saatu pettää...

Ja Nestori, aukaistessaan pulloa, alkoi selittää: He olivat, Helmeri ja hän, kun hänen oli mentävä Viikluntia hakemaan todistajaksi kilpa-ajoon, nähneet tullimiehiä liikkeellä, mutta kun eivät mitään pahaa aavistaneet, olivat he, Ville kolmantena, ottaneet Alarikin ulos tallista ja ruvenneet valjastamaan. Silloin äkkiä olivat tullihurtat ilmestyneet heidän ympärilleen... Haaparannan tullimiehet olivat tunteneet sekä Helmerin että Alarikin ja uhanneet ottaa hevosen takavarikkoon. Silloin ehti Helmeri kuiskaamaan hänelle, Nestorille, korvaan: »Juokse pian Anterssoniin ja palkkaa Vintturin Santeri sanomaan hurtille, että siellä paraikaa suomenpuolelaiset myyvät hevosia, — että siellä on Viiklunti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni...»

»Minä juoksin, minkä jaksoin, ymmärtäen Helmerin tarkoituksen... Vasta Parkin pihalla kohtasin Vintturin Santerin, työnsin hänelle viisi kruunua kouraan ja selitin, mitä hänen oli tehtävä... Santeri on nokkela ja hyvä hoksaamaan... niinkuin näitte...»

»Ha, ha, ha», ratkesi Kuvenjus nauramaan, vaikka oli määrä, että piti olla ja puhua hiljaa. »Te olette saakelin sukkeloita aina hoksaamaan, te Suomen puolen hevosmiehet... ha, ha, ha... Kuinka sitten? Kuinka sitten?»

Nestori jatkoi:

»Santeri, vanha tullikavaltaja ja hurttain ainainen vihollinen, ymmärsi heti, mistä oli kysymys, ja kätkien aisatiukunsa ja pannen Parkin rengin turkin päällensä lähti hän juoksemaan tänne kestikievariin päin... Minä piilousin itse Anterssonin kuistin nurkkaan, nähdäkseni uskovatko hurtat Santerin ilmoitusta ja tulevatko peslaakin tekoon, kun Viiklunti ja suomenpuolelaiset muka myyvät hevosia... Ei aikaakaan, niin juoksevat hurtat, Nyymanni ja Tarkki eillimmäisinä, ja ryntäävät miesvoimalla Parkin pirttiin... Silloin minä arvasin, että nyt on Helmeri yrittänyt, mitä on yrittänyt, ja läksin siitä juoksua takaisin, nähdäkseni kuinka oli käynyt... Ja hyvin oli käynyt...»

Maistoivat punssia, Kuvenjus nauroi ääneensä, ja hökerteli Ulrikkikin.

Nestori jatkoi:

»Mutta pian sieltä tulevat takaisin tullihurtatkin Parkista... olkaamme varovaisia... Sillä kyllä sieltä ei Viikluntia eikä suomenpuolelaisia löydy, ja kun palaavat, niin...»

»No, eikö Viiklunti ollutkaan Parkissa hevoskauppoja tekemässä?» kysyi kummissaan Kuvenjus, joka nyt vasta alkoi älytä, kuinka peräti sukkelasti Helmeri ja Nestori olivat tullihurttia pettäneet.

»Eikö mitä!» naurahti Nestori. »Viiklunti miehineen on toisessa päässä kylää, ja sitäpaitsi on Viiklunti jo myynyt sekä Aapelin että Hermannin hevoset!»

»Ha, ha, ha», nauroi Kuvenjus, jotta kamari kaikui. »Lisää punssia! Juokaa, pojat!»

Näin hauskaa markkina-aikaa ei Kuvenjus muistanut koskaan ennen viettäneensä. Näin reilua ja tapausrikasta!

»Skool, pojat! Se Helmeri! Se Helmeri! Jaa, se on rahan väärti mies!» sanoi hän.

Mutta juuri kun olivat parhaassa ilossa, rymistivät Nyman ja Stark Kuvenjuksen huoneeseen ja alkoivat kiivaasti kysyä, mihin Alarikki ja Haaparannan tullimiehet olivat pihalta kadonneet.

»Ovat kai tehneet peslaakin, niinkuin uhkasivat», vastasi Kuvenjus tyynesti.

Mutta Ulrikki, vaikkei huone ollutkaan hänen hallussaan, alkoi hätistellä tullimiehiä ulos, haukkuen suut, silmät täyteen. Ja kun eivät aikoneet poistua, tarttui Ulrikki tuoliin.

»Helvettiin täältä lappakaa», kirosi hän. »Hoitakaa asianne rajalla, elkääkä tulko tänne markkinapaikalle _ihmisten_ kanssa mellastamaan...»

Jo täytyi Nymanin ja Starkin poistua. Kiroten ja uhaten he painoivat oven kiinni, aavistaen, että heitä olivat taaskin hevosmiehet nenästä vetäneet.

Tullimiesten poistuttua alkoi hauskuus uudelleen. Kuvenjus nauroi, kiitti Ulrikkia, taputteli Lomman poikia olkapäälle ja kysyi:

»Mutta mihin maailmaan se Helmeri ajaa Alirikilla? Kun eivät vaan saavuttaisi Helmeriä...»

Ulrikki nousi ja kuiskaili pitkän aikaa Kuvenjuksen korvaan. He nauroivat molemmin, mutta toiset eivät kuulleet muuta heidän keskustelustaan kuin »Herttua» ja »isäntä».

Lomman pojat ymmärsivät kuitenkin jo niistäkin sanoista, että Ulrikki uskoi Helmerin ajaneen Alirikilla rajalle päin, ehkä Herttuan taloon...

Kun aikansa siinä maistelivat ja äsken tapahtuneesta rohkeasta hommasta puhelivat, alkoi Kuvenjus esitellä, että koska kilvan ajosta ei tullutkaan asiain näin kääntyessä mitään, lähdettäisiin miehissä ajelemaan pitkin kylää ja markkinapaikkaa... Nyt piti olla iloisena joka miehen, kun näin reilusti oli käynyt ja parhaat markkinapäivät olivat kulumassa!... Ja markkinoita ei ollut kuin kerran vuodessa!

Se puhe kelpasi muillekin ja valmiit oltiin lähtemään. Ja niin lähdettiin. Kuvenjus ja Ulrikki istuutuivat kumpainenkin Teisko-tamman rekeen, ja ajajaksi pääsi Ville, asettuen kuskipallille.

Nestori tapasi pihalla Oinas-Matin, oman kylän miehen, jolla vielä oli hevonen myymättä. Hänen rekeensä pääsi Nestori, ja oli reessä muitakin hevosmiehiä, kaikki käkenä hutikassa, huutaen ja hurraten...

»Annapas nyt juosta sen Teisko-tamman, että nähdään, minkälainen vauhti sillä näin pimeässä on», käski Kuvenjus. »Niin, annapa astua», käski Ulrikkikin. Ville vihmasi ohjapuolella Teiskoa kyljelle, ja nopeasti juosten Teisko alkoi mennä vilistää, Oinas-Matin miehineen ajaessa laukkaa perässä.

Ulrikki esitteli, että ajettaisiin toiseen päähän kylää, Limperiin, missä hevosmiehet saivat mielin määrin mellastaa ja missä hän arveli Viikluntinkin nyt olevan.

Kuvenjus suostui siihen? koska hän ennen kaikkea halusi olla hevosmiesten parissa ja heidän kanssaan rähistä.

He ajoivat Lindbergille, mutta lopputaipaleella otti Kuvenjus ohjat ja Villen piti siirtyä Ulrikin viereen.

Talossa he tapasivat Viikluntin, joka nyt, kun oli saanut myydyiksi sekä Oukan Aapelin että Torikan Hermannin hevoset, oli naukkinut itsensä tukkihumalaan ja rallatteli polkkaa Lindbergin pöydän päässä, — ja Aapeli ja Hermanni, hutikassa kumpainenkin, tanssata toikkaroivat lattialla.

Siihen riemuun joutuivat Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojatkin.

VIII

Sillaikaa kun vakinaiset rajavartijat olivat Ylikainuun markkinoilla, oli Rannan- ja Lommankylässä ylimääräisiä rajavartijoita valvomassa, ettei tullittomasti saataisi tuoda hevosia rajan yli.

Mutta niitä tuotiin sittenkin markkinoille. Ja vaikka markkinapaikalla oli toistakymmentä tullimiestä vartioimassa ja hevoskauppoja nuuskimassa, eivät he olleet onnistuneet tekemään yhtään ainoata takavarikkoa — ja markkinat jo olivat sivu puolivälin, paljon kauppoja jo tehtyinä.

Tullimiehet kyllä nyt alkoivat älytä, mitä varten Viiklunti suurena herrana markkinoilla hurraili, mutta he eivät voineet hänelle mitään. Kun sitten Haaparannalta saapui kaksi tullimiestä, alkoivat he miehissä hakea Alirikkia, jonka varmaan tuntisivat ja tiesivät Suomesta, Torniosta tuodun yli rajan tullia maksamatta. He onnistuivatkin saamaan tietoonsa, että sellainen uljas ori oli nyt Luulajan Kuvenjuksen hallussa. Ja Kuvenjus oli kortteeria kestikievarissa.

Alkoivat nyt miehissä siinä vaanimaan, toivoen viimeinkin saavansa takavarikon...

Mutta hullusti kävi siinä hommassa.

Haaparannan tullimiehet olivat, Helmerin kadotessa Alirikilla pimeään, lähteneet takaa-ajamaan. He olivat saaneet hevosen, jolla laukkauttivat perässä, sillä he saivat tietää, mihin päin Helmeri oli Alirikilla ajanut. Hirveästi heitä kaiveli. Uljas ja kallis hevonen oli viety, — joka heillä jo oli juuri valmiina takavarikkoa varten, valmiina kuin leipä pöydällä, mutta joka heidän oman tyhmän varomattomuutensa takia katosi kuin saukko jään alle. He olivat ajaneet perässä ensin Jällivaaraan päin vievää tietä pitkin, mutta pyörtäneet takaisin, kun saivat varman tiedon, ettei sennäköistä hevosmiestä ollut sitä tietä kulkenut. He arvasivat silloin, että Helmeri oli päässyt jostakin kääntymään rajalle, Tornionjoelle päin, ja alkoivatkin uskoa, että Alarikki oli iäksi päiväksi heiltä kadonnut. Mutta yhä he iskivät jälkiä ja pääsivät vihdoin selville, että rajalle päin oli Helmeri ajaa huristanut. Ja vaikka heillä ei enää ollut toivoa tavata Helmeriä, lähtivät he kuitenkin perään, ottaen Nymanin ja Starkin kumppaneikseen, kun tie ja seudut olivat heille outoja.

* * * * *

Lindbergissä olivat hevosmiehet rähisseet puoleen yöhön, jolloin Kuvenjus, Ulrikki, Viiklunti ja Lomman pojat lähtivät pois ja ajoivat vihaista vauhtia kestikievariin, täydessä humalassa joka mies.

Ulrikki heräsi aamulla kestikievarissa siinä huoneessa, joka oli Kuvenjuksen huoneen vieressä. Hän itse makasi sängyssä, mutta Viiklunti oli vääntynyt lattialle ja kuorsasi siinä vaatteet yllään ja susiturkki peittona. Lomman poikia ei näkynyt, eikä Ulrikki muistanut, olivatko jääneet Lindbergille vai tulleet kestikievariin.

Pihalta kuului aisatiu'un helinää ja puhelua; päivä olikin jo valkenemassa, Ulrikki haukotteli vuoteella, johon vaatteet yllään oli kaatunut. Hänen naamansa oli kohmeloinen ja silmät punaiset kuin särjellä. Ääni ei tahtonut kulkea ollenkaan, ja vaikka hän yski ja karaisi kurkkuaan, tuntui, ettei siitä selvene. Hän tunsi olevansa veltto ja voimaton, mutta muistaessaan, kuinka hyvin hän näillä markkinoilla oli hevoskaupoissa onnistunut ja kuinka paljon voittanut, hän alkoi virkistyä.

Hän nousi ylös ja otti takkinsa, joka oli lattialla melkein Viikluntin vieressä. Hän säpsähti vähän, sillä sen taskussa olivat molemmat hänen lompakkonsa, rahaa kumpainenkin pullollaan...

Samassa aukeni ovi, ja Lomman Nestori, joka oli herännyt varemmin ja ruokkinut ja vaalinut Teisko-tammaa, tulla touhusi kamariin ja sanoi hätäisesti:

»Nyt on jällivaaralainen, jolle silkkimusta myytiin, tullut takaisin ja tahtoo kauppaa purettavaksi... Suun täydeltä kiroaa ja kysyy Viikluntia...»

»No, voi sun perkele», rämähti Ulrikki, ja hänen äänensä vinkui ja pärähteli pahoin.

»Mitä nyt teemme? Se mellastaa ja haukkuu, ja silkkimusta seisoo pihalla... mies uhkaa viranomaisilla», hätäili Nestori.

Ulrikki katsoi särkisilmillään turvonneihin käsiinsä ja ärisi jaaranäänellään:

»Elä päästä tänne sisälle! Sanotaan, että Viiklunti, jolta hän silkkimustan osti, on mennyt pois markkinoilta...»

Nestori riemastui. Siinähän olikin pelastus!

Ulrikkikin virkosi. Hän peitti vielä tarkemmin lattialla kuorsaavan Viikluntin turkilla, niin ettei miehestä näkynyt mitään.

Sitten lähtivät ulos, Ulrikki mennessään koetellen, olivatko molemmat lompakkonsa tallella... Lieneekö jotain pahaa ajatellut Viikluntista, joka siinä nyt kuorsaili... Mutta tallella olivat.

Kuistissa tuli jällivaaralainen vastaan, hirmuisen vihaisena, aivan raivoissaan, ja alkoi haukkua, että hänet oli petetty... annettu potkuri ja tenimys hevonen, jolla ei päässyt mihinkään... Ja ellei kauppaa heti purettaisi, lähtisi hän viranomaisten puheille...

»No, kävithän itse ajamassa hevosta, ja palatessasi kehuit, että hyvä on hevonen», rämisi Ulrikki vastaan.

Jällivaaralainen ei ollut sitä kuulevinaankaan, vaan tähtäsi Ulrikkia silmiin ikäänkuin Ulrikki olisi syyllinen...

»En minä ole sinulle hevosta myynyt, en nyt, enkä koskaan ennenkään... Mitä sinä minulle tiuskut?» ärisi Ulrikki ja oli olevinaan niinkuin ei häneen asia kuuluisikaan.

»Joo, joo, mutta te ja Viiklunti», sanoi jällivaaralainen. »Missä Viiklunti on, se vanha kälmi?»

»Limperissä se on kortteeria», valehteli Ulrikki. »Käy sieltä kuulemassa.»

»Kyllä minä opetan teidät pettämään, te jäävelin saksat!»

Ulrikin ja Nestorin suureksi iloksi lähti jällivaaralainen kuistista pois, aikoen Lindbergiin Viikluntia hakemaan.

Ja hän menikin. Mutta toinen mies, jonka hän luultavasti oli ottanut matkaansa todistajaksi, jäi silkkimustan viereen pihalle seisoskelemaan. Ulrikille ja Nestorille tuli hätä käteen, sillä he ymmärsivät hyvin, että jällivaaralainen pian palaisi Lindbergistä, kun siellä saisi kuulla, että Viiklunti oli yöllä heidän matkassaan lähtenyt... Ja silloin se ottaisi kestikievaritalon hakeakseen...

»Ei auta muu kuin että Viikluntin pitää lähteä pois!» päätti Ulrikki. »Muuten tässä käy niin, että joutuu tuo potkuri käteen takaisin, eikä siitä sitten enää pääse erilleen muutoin kuin ampumalla...»

Kiire oli, ja miehet olivat kohmelossa. Jällivaaralaisen todistaja, joka seisoi silkkimustan vieressä, saattoi hyvinkin tuntea Viikluntin, ja sen vuoksi oli vaarallista, jos hän pääsisi näkemään, että Viiklunti poistui kestikievarista...

Ulrikki ja Nestori neuvottelivat. Ja sitten he keksivät, että Nestorin piti houkutella todistaja kahville kestikievarin keittiöön, josta ei nähnyt pihalle, — sopisi tarjota puolikuppisetkin, — ja oli juteltava makeita puheita sen aikaa, että Viiklunti ehtisi livistää talosta...

Näin päättivät.

Nestori lähti vieraanmiehen puheille ja Ulrikki Viikluntia herättämään.

Viiklunti nukkui vielä raskaasti, mutta Ulrikki potki häntä kylkeen ja hoki römeästi:

»Nouse hiivatissa ylös... kuh... kuh... nouse... nouse... No, herää nyt helvetissä, siinä!»

Jo Viiklunti viimein alkoi urista ja heräillä, avasi veltosti silmänsä ja katseli tyhmänä Ulrikkiin. Mutta sitä mukaa kuin Ulrikki ehti selittää, mistä nyt oli kysymys ja mitä oli tehtävä, kirkastui Viikluntin katse, ja vihdoin oli hän aivan valveilla... Ja äkkiä nousi hän ylös ja arveli: »Kyllä minä sitä vähin pelkäsinkin!»

»Joutuin nyt!» hopitteli häntä Ulrikki; »se perhattu palaa pian Limperistä...»

Sillaikaa kun Viiklunti kohmelokankeana, viikset vihaisesti siirollaan ja suu irvissä, kiskoi turkkia päälleen, silmäsi Ulrikki pihalle ja näki äskeisen miehen silkkimustan vierestä kadonneen, ja hän arvasi, että Nestori oli saanut hänet keittiön puolelle puolikuppista maistamaan.

Ulrikki lähti edellä takkisillaan, ja Viiklunti seurasi häntä, suuri susiturkki auki hulmuten...

»Joudu! Joudu!» hopitteli Ulrikki, joka oli kuistissa menossa. Viiklunti murjotti tulla ja haukotteli pitkään. Nopeasti laskeusivat he sitten kuistista pihalle ja kävelivät vierekkäin pihan poikki Anderssonilla päin, josta oli aikomus saada kyyti rajalle asti...

Anderssonin kujalla tuli heitä vastaan Vintturin Santeri, aisatiuku kaulassaan ja naurusuin.

Ulrikki kuiskasi Santerin korvaan ja iski silmää. Santeri naurahti, iski takaisin ja katosi nopeasti, aisatiu'un helähdellessä pakkasaamun ilmassa.

Mutta Anderssonin pihalla oli kyytihevonen juuri lähdössä rajalle päin.

Siinä oli muuan iiläinen hevosmies, jolta eilen illalla oli otettu mainion hyvä hevonen takavarikkoon. Miespoloinen oli nyt hankkinut kyytihevosen päästäkseen ensin rajallekaan. Alakuloisena hän siinä jutteli Ulrikille ja Viikluntille, kuinka onnettomasti hänelle oli käynyt. Outo ja ensikertalainen oli näillä markkinoilla, joten ei tyhmyydessään tuntenut tullimiehiä, vaan luuli muiksi herroiksi ja meni niille, onneton, kauppaamaan hevostaan.

»Sillä lailla täällä on monelle muulle käynyt!» lohduttelivat häntä Ulrikki ja Viiklunti.

Siinä tuumailivat hetkisen, kunnes Viiklunti kehaisi, että hän maksaa kokonaan, jos hänkin, joka samoin oli Torniojoelle menossa, pääsisi tässä samassa kyydissä.

»Pääsee tässä», ilostui iiläinen.

Ulrikki oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän ei olisi tahtonut, että Anderssonissa olisi huomattu Viikluntin lähtevän rajalle päin.

Viiklunti ja iiläinen istuutuivat rekeen.

»Olisi saatu pullo evääksi!» päivitteli Viiklunti.

Mutta jo joutui Vintturin Santeri paikalle, juoksi tulemaan ja pisti Viikluntin turkin poveen litran pullon sitä »fiiniä» konjakkia, jota suomalaiset nimittivät »koninpääkonjakiksi».

»Ajakaa menemään hiiden kyytiä!» käski Ulrikki. »Kyllä nyt... kyllä nyt!» vakuutti Viiklunti työntäen pullon povelleen ja nostaen turkinkauluksen pystyyn. Ja niin lähti kuin varkain Viiklunti markkinoilta, missä rikkaana hevoskauppiaana oli monta päivää mellastanut ja komeat rahat hommallaan ansainnut.

Ulrikki seisoi pihalla niin kauan, että näki menevien katoavan ensimmäisen mäen taakse. Silloin päästi hän helpotuksen huokauksen ja läksi palaamaan kestikievariin. Väkeä oli alkanut liikkua markkinapaikalla, ja Ulrikki näki jo monta järvikyläläistä ylimaan miestä poislähdössä, uudet lihavat hevoset kaikilla aisoissa, ja väkijoukossa kulki Vintturin Santeri aisatiukuineen, samosi ristiin rastiin, ja tuon tuostakin tuli joku poislähtevä hänelle kuiskaamaan...

Kestikievarin pihalla, äskeisellä paikalla, seisoi vielä silkkimusta, paksu loimi peittona. Ulrikki silmäsi siihen vihaisesti ja arvasi, ettei jällivaaralainen ollut vielä palannut ja että Nestori yhä puheli todistajan kanssa keittiössä...

— Hyvinpä kävi — mietti hän. — Hakekoon nyt Viikluntin käsiinsä mistä tahtoo... minuun ei enää kuulu koko asia... Hän nousi kuistista sisälle.

Kuvenjus nukkui vielä, ovi oli lukossa. Mutta saliin oli ilmestynyt outoja miehiä, ruotsalaisia, jotka aamukahviaan juoden juttelivat. Eräs mies puhui suomea, meni puheille. Sanoi olevansa hevosenostaja ja tiedusteli Ulrikilta, oliko tällä hevosia myytävänä. Hän ja hänen toverinsa ostaisivat viisi työhevosta...

Ulrikki istuutui siihen pöydän luo juttelemaan ja tilasi kahvia. Miehet kertoivat, että he vasta eilen olivat ehtineet markkinoille ja tiedustelleet hevosmiehiä, mutta kaikki sanoivat jo myyneensä. Ja he lisäsivät, että paljon vielä tarvittaisiin hevosia ylimaihin tukinajoon. Se mies, joka osasi suomea, puhui Ulrikille, selitteli ja kyseli, ja toisetkin, ne ummikot, viittoivat käsillään ja koettivat ymmärtää, mitä Ulrikki vuorostaan vastasi.

Heistä ei yksikään tuntenut näöltä Ulrikkia, mutta kun kuulivat nimen, niin alkoivat kaikin naurusuin venskata ja tulivat kättelemään... »_Heikkile Ulrik_!...»

Niin oli Ulrikin nimi kauas kuuluisa, Ruotsin ylimaihinkin.

Kahvin sekaan otettiin konjakkia, ja Ulrikkikin alkoi virkistyä. Äänikin selkeni melko hyväksi, ei enää vinkunut ja rämissyt niinkuin äsken.

Kun parhaissa puheissa olivat, rymisti jällivaaralainen saliin ja alkoi kauheasti mellastaa, hakien Viikluntia ja uhaten Ulrikkia... Hän tempasi auki Ulrikin kamarin oven, meni sisälle ja näytti hakevan Viikluntia, kiroten, että tässä talossa se oli ollut yötä. Kun ei sieltä ketään löytänyt, käveli hän Kuvenjuksen kamarin ovelle ja alkoi sitä jyskyttää... Mutta silloin ehti talon isäntä hätään, selitellen, kuka kamarissa nukkui...

Silloin kääntyi mies taas Ulrikkiin ja tiuskui ja kyseli ja kiroili... Hän alkoi Ulrikin kanssa istuville miehille selittää, kuinka hävyttömästi häntä oli hevoskaupassa petetty ja että Ulrikki oli ollut Viikluntille apuna pettämässä...

Ulrikki puolestaan sanoi, että häneen ei kuulunut koko asia, hän ei ollut myynyt silkkimustaa eikä myöskään tiennyt hevosen tavoista mitään; hän oli myös nähnyt, että ostaja oli itse käynyt ennen kauppaa hevosta ajamassa ja ollut ihastuksissaan, että hyvä oli hevonen ja niin olivat Viikluntin kanssa kaupat tehneet... Hän, Ulrikki, oli vain ollut syrjästäkatsojana...

»Niin, niin, mutta missä se rakkari Viiklunti on?» tiuskui jällivaaralainen.

Hän oli saanut tietää, että yhdessä Ulrikin kanssa oli Viiklunti Lindbergistä lähtenyt.

»En minä ole Viikluntin paimenpoika!» sanoi Ulrikki nyt karskisti. »Eläkä tiusku minulle enää! Oma on asiasi! Ja hae Viiklunti, mistä haluat! Minuun ei kuulu.»

Neuvottomana ja kiroillen lähti jällivaaralainen, uhaten mennä viranomaisten puheille.

Vihdoin heräsi Kuvenjuskin ja lähetti piian matkassa terveiset Ulrikille, että tulla sinne hänen kamariinsa.

Ja nyt kun selvin päin olivat, alkoivat tuumailla, kuinka Alarikin suhteen alettaisiin menetellä. Ulrikki kyllä tiesi Kuvenjukselle selittää, mitä teitä ja mihin Helmeri Alirikilla oli ajanut, kun tullimiesten keskeltä vilahti kuin lintu häkistä... Helmeri oli — niin selitti Ulrikki — kiertänyt kylän, ajanut menemään rajalle päin ja vienyt Alarikin Herttuan taloon, missä nyt epäilemättä olivat.

»Siellä ovat sekä mies että hevonen nyt varmassa tallessa», vakuutti hän Kuvenjukselle.

Mutta kuinka se nyt sieltä saataisiin pois tullimiesten tietämättä? Ja jos saataisiin, niin tokko sitä Kuvenjus enää uskaltaisi pitää, kun sen kaikki tullimiehet tunsivat?

Siinä oli kaksi kysymystä, joita Kuvenjus ja Ulrikki aamukohmelossa miettivät.

Mutta kun Kuvenjuskin oli pukeutunut ja aamukahvit juonut, esitteli hän, että lähdettäisiin Teisko-tammalla ajelemaan kylälle, jotta päästäisiin virkistymään...

Lomman pojat valjastivat Teiskon ja palvelivat kaiken kykynsä mukaan Kuvenjusta. Ulrikki ja Kuvenjus lähtivät, Kuvenjuksella ohjat käsissään.

Silkkimusta seisoi vielä valjaissaan kuistin luona, mutta jällivaaralaista itseään ei näkynyt.

Ulrikki oli hyvillään, että tuli lähdetyksi ajelemaan. Hän ei enää olisi tahtonut tulla vastakkain silkkimustan ostajan kanssa... Asiaan saattaisi hyvinkin äkkiä hänkin sotkeutua, jos siitä oikeusjuttu nousisi. Ja hän päätti mielessään, kun markkinat jo muutenkin olivat loppupuolella, lähteä hiljaisuudessa pois... Niin olivat tänä aamuna aikoneet Lomman pojatkin, joilla heilläkään ei enää ollut markkinoilla mitään tekemistä.

Pitkin kylää ajelivat Kuvenjus ja Ulrikki kirkkaana pakkasaamuna. Virkkuna ja hyvällä menotuulella oli Teisko, ja yhä enemmän ja enemmän Kuvenjus siihen mieltyi. Ja hän alkoi esitellä Ulrikille, että he vaihtaisivat Alirikkia ja Teiskoa.

»Se sopii», vastasi Ulrikki. »Hyvät ovat hevoset kumpikin, niin Alarikki kuin tämä Teiskokin... Mutta minä tahtoisin välirahoja», lisäsi hän sitten.

Ulrikki ymmärsi hyvin, ettei Kuvenjus enää uskaltaisi Alarikkia näkösälle tuoda. Parasta ja viisainta oli, että Alarikki nyt vietäisiin Suomen puolelle takaisin, ainakin toistaiseksi... Hän arvasi, että Kuvenjus mietti samaa, ja sen vuoksi päätti hän kiskoa välirahoja.

»Saat sinä välirahoja», lupasi Kuvenjus.

Häntä miellytti nyt Teisko enemmän kuin Alarikki.

»Paljoko tahdot välirahoja?» kysyi Kuvenjus, kun he jo olivat tulossa takaisin.

Ulrikki mainitsi summan.

Kuvenjus lupasi heti, olisi antanut enemmänkin, mutta Ulrikki ei arvannut pyytää.

Vaihetus oli siis sovittu.