Part 8

Kun he palasivat kestikievarin pihalle, oli silkkimusta onneksi kadonnut äskeiseltä paikaltaan, eikä näkynyt jällivaaralaistakaan. Mutta ei Ulrikkikaan Kuvenjukselle kertonut sanaakaan siitä, mitä silkkimustan kaupassa olivat mulkanneet.

Lomman pojat seisoivat pihalla, ja kun kuulivat, että Kuvenjus ja Ulrikki olivat vaihtaneet hevosia, niin onnittelivat Kuvenjusta ja kehuivat Teiskoa...

Ja Kuvenjus kutsui Lomman pojatkin päivälliselle, joka samalla olisi erojaishetki ja johon hän paitsi Ulrikkia ja Haaparannan Liljebäckiä myöskin oli kutsunut muutamia ruotsalaisia herroja.

Ulrikki tapasi salissa aamullisen hevosenostajan, ja muistaen, että hänellä oli Alarikki Herttualla, kävi hän puheille ja kuiskasi ruotsalaisen korvaan:

»Minulla on oikein kaunis, nuori ja kookas ori, jonka myisin. Se ei kyllä nyt juuri ole täällä markkinapaikalla se on tästä rajalle päin eräässä talossa... Siinä olisi sekä ajo- että työhevonen... vankka kuin jumpo ja hyvä syömään...»

Ja viitaten Kuvenjukseen hän jatkoi:

»Meillä oli tämän Luulajan Kuvenjuksen kanssa kauppa melkein valmiina, mutta nyt tämä tahtookin perääntyä...»

Ruotsalainen, joka sanoi olevansa Jakobsson nimeltään, ihastui Ulrikin puheista ja aikoi lähteä rajalle päin oritta katsomaan ja ostamaan...

Ulrikki selitti, että heti kun oli syöty hevospäivällinen, jolle Luulajan Kuvenjus hänet oli kutsunut, lähdettäisiin...

Jakobsson sanoi tyytyvänsä vartomaan ja kehaisi vielä, että hän olikin semmoinen ostaja, joka maksoi hevosen heti...

Ulrikki käveli Kuvenjuksen huoneeseen, jossa vähin maistelivat ennen päivällistä. Mutta itsekseen ihmetteli Ulrikki sitä seikkaa, ettei hän ollut tavannut yhtään tullimiestä koko päivänä kestikievarin pihalla, vaikka niitä muina päivinä oli pyörinyt siinä alinomaa...

Hevospäivälliset, jotka vasta illalla joutuivat syötäviksi, muuttuivat loppupuolella juomingeiksi ja hirmuiseksi rähinäksi, sillä osanottajat olivat kirjavaa joukkoa.

Vasta aamupuoleen yötä pääsi Ulrikkikin lähtemään. Ja tuskin olisi vielä silloinkaan malttanut lähteä, ellei Jakobsson olisi kiirehtinyt, kun kyytihevonen odotti... Rakkaat hyvästit sanoivat Kuvenjuksen kanssa ja sovinnossa erosivat ja puhuivat, että jos eletään, niin ensi talvena taas ollaan yksissä...

Ja nyt ovat Ulrikki ja Jakobsson matkalla Herttualle Alarikin kauppaa tekemään.

Markkinat näyttävätkin jo käyvän lopulleen, sillä useimmat hevosmiehet ovat poistuneet mikä minnekin päin. Lomman pojat läksivät jo puolenyön aikana, eikä markkinoille enää ole jäänyt muita Suomen puolen hevosmiehiä kuin Miukin Matti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni.

Hyvät markkinat ovat nämä Ulrikille olleet. Mainiosti ovat kaupat onnistuneet, ja kun nyt vielä toivoo Alarikista saavansa tältä Jakobssonilta hyvän hinnan, niin tyytyväinen on Ulrikki. Ja hän hautoo jo uutta markkinamatkaa Etelä-Suomeen, sillä hevosten hinnat ovat vielä yhtä korkeat, ja talvi ei ole puolivälissäkään...

Kookas kapsäkki on Ulrikilla reen sevillä. Siihen on hän Vintturin Santerilta ostanut useamman pullon konjakkia matkaevääksi ja kotia tuliaisiksi.

Aamuvarhaisella käyvät he Tikanniemessä kahvit ryyppäämässä. On Ulrikilla vähän muutakin asiaa. Ja kun on Tikanniemen isännälle vanhan tavan mukaan makeat puolikuppiset tarjonnut, kysyy hän kahden kesken, onko tullimiehiä näkynyt...

Eivät ole Tikanniemessä käyneet, kertoo isäntä. Mutta hän on kuullut muilta kulkijoilta, että niitä on ajanut kahakäteen.

»Kuului olleen kaksi Haaparannan tullimiestäkin joukossa», tietää isäntä.

Ulrikki vähän säpsähtää. Jokohan riettaat lopultakin pääsivät Helmerin jäljille? Sen vuoksi niitä ei enää näkynytkään markkinapaikalla, kun ne täällä ajelevat ristiin rastiin.

Kautta rantain tiedustelee Ulrikki isännältä vielä, onko Helmeristä mitään kuulunut.

»En ole nähnyt enkä kuullutkaan. Mutta kertoi tässä muuan iiläinen markkinoille menijä, että häntä vastaan oli tullut uljas ori kiivasta vauhtia, ja kappireessä oli istunut nuoren näköinen mies... Jos lienee se ollut Helmeri?»

Ulrikki arvasi, että Helmeri on ollut, mutta sanoi kuitenkin isännälle: »Ei ole semmoinen ajaja ollut Helmeri.» Levottomaksi tuntee Ulrikki käyvänsä. Jos ne riivatut hoksaavat mennä Herttualle, niin sieltä ne ottavat Alarikin väkistenkin!

Ei jouda Ulrikki nyt, niinkuin usein ennen markkinoilta palatessaan, viivyttelemään Tikanniemessä. Juotuaan puolikuppiset pohjaan lähtee hän Jakobssonin kanssa jatkamaan matkaa Herttualle.

* * * * *

Helmeri on ajanut yhtä suoraa Herttualle asti.

Siellä on hän kertonut isännälle, miten asiat ovat ja kuinka hän tullihurttain keskeltä pääsi Alarikilla karkaamaan. Hän on varma mielessään siitä, etteivät tullimiehet osaa hänen jäljilleen, mutta päättää kuitenkin olla varuillaan.

Hän on toivonut, että Ulrikki tai jompikumpi Lomman pojista saapuu markkinapaikalta tietoja tuomaan, miten Alarikin suhteen on tehtävä. Onko se tuotava takaisin markkinapaikalle vai onko se Ruotsin puolella vietävä Haaparannalle, missä Kuvenjus sen sitten saisi käsiinsä?

Niitä tietoja on Helmeri odottanut ja ollut rauhaton. Sillä hän on kuullut, että tullimiehiäkin on ollut liikkeellä. Kaiken mahdollisen varalta on hän pannut Alarikin navetan porstuaan, jossa on pilttuu hevosta varten. Sillä sen hän on ottanut huomioon, että jos tullihurtat jäljille pääsevät ja taloon osaavat, niin ensiksi ne ryntäävät talliin, missä Alarikin luulevat olevan... Ja sillaikaa ehtisi hän jotakin hommata...

Mutta niin levoton hän on, ettei ole uskaltanut suitsia Alarikiltä pois ottaa, vaikka muuten on sen valjaista riisunut navetan porstuahinkaloon.

Aina hetken kuluttua käypi hän pihassa kuuntelemassa. Ei saa unta, vaikka isäntäkin lupaa vahtina olla. Yhä rauhattomammaksi hän käy, kun aamuvarhaisella kuulee tieltä ääniä ja kun arvaa, että ne ovat markkinoilta palaavia. Mutta hän ei uskalla valjastaa Alirikkia eikä lähteä sillä rajalle ja yli Suomen puolelle ajamaan, peläten Rantakäyrässä joutuvansa tullihurttain kynsiin. Ei uskalla lähteä mihinkään päin. On suo siellä, vetelä täällä. Ei rohkene liikuttaa Alarikkia pilttuusta, ja suitset suussa siellä Alarikki kauroja pureksii...

Mutta jo ottaa hänen silmänsä — päivä on silloin melkein kirkkaimmillaan — hevosen, — hevosen, joka tulee aika vauhtia markkinoilta päin. Siinä näkyy olevan kyytimies, ja reessä istuu kaksi miestä, joista toisella on susiturkki yllään. Helmeri katsoo... katsoo, harmailla silmillään kuin teräsnauloilla tähdäten. Jo näkee susiturkkisen miehen saukonnahkaisen lakin ja tuntee, että siinä on Ulrikki...

Ne ajavat pihaan, ja Helmeri rientää Ulrikkia vastaan. Jakobssonkin kättelee Helmeriä, ja Ulrikki kuiskaa hänen korvaansa, niin ettei Jakobsson kuule, kuinka Alarikki nyt taas on hänen ja että Teisko-tamman kanssa ovat vaihtaneet...

He ovat juuri paraikaa Herttualla juomassa puolikuppisia — Ulrikki, Jakobsson, Helmeri ja Herttuan isäntä — ja hevoskauppaa hierovat. Jakobsson on jo käynyt navetan porstuapilttuussa Alirikkia katsomassa, on mielistynyt siihen, ja nyt maistellen makeita puolikuppisia hierovat kauppaa. Kalliin hinnan on Ulrikki Alarikistä määrännyt, ja sitä nyt koettaa Jakobsson tinkiä pienemmäksi...

Niin tinkailevat ja maistelevat. Mutta yhtäkkiä, kun huolettomina istuvat eivätkä hienoon nousuviinaan tullessaan muistakaan enää mitään vaaraa olevan olemassa, kuuluu pihalta kovaa aisatiukujen helinää...

Kaikki muut, paitsi Jakobsson, rientävät ikkunaan katsomaan... »Tullihurttia ja perkeleitä!» kiljaisee Helmeri, ja Ulrikin nenänpääkin valkenee. »Nyt tuli saatana!»

Siinä ovat nousemassa kaksi Haaparannan tullimiestä toisesta ja Nyman ja Stark toisesta reestä...

He ovat toimekkaan ja vihaisen näköisiä ja aseilla varustettuja kuin sotilaat. Haaparannan tullimiehet rientävät suoraan talon talliin, ja sinne seuraavat Nyman ja Stark.

Ovi rojahtaa samassa auki, ja nuolena kapaisee Helmeri navetan porstuaan...

Ulrikki kiroilee ja rientää porstuaan ja pihalle ikäänkuin Helmerille avuksi... Ei muuta ymmärrä ja avopäin pyörii toimetonna kuistin edessä...

Mutta nopeana kuin ajatus toimii Helmeri. Kun Ulrikki silmää navettaan päin, näkee hän Helmerin taluttavan Alirikkia ulos navetan porstuasta... Yhtäkkiä hyppää hän Alarikin selkään, hihkaisee ja läimäyttää Alirikkia ohjasperillä kahta puolta, molemmille lautasille... Ja nuolena laukkaa Alarikki samasta kujasta ulos, josta tullimiehet vasta ovat tulleet...

Tullimiehet juoksevat juuri silloin tallista ja ehtivät tuntea Alarikin ja Helmerin... »_Håll! Håll_!» huutavat.

Haaparannan tullimiehet ampuvat pakenevan perään, mutta Helmeri laukkauttaa jo tienmutkassa ja kääntää menemään rajalle päin. Alarikki laukkaa kuin tulisessa hiidessä, harja hulmuten korkealla ja häntä viipottaen sulkana perässä... ja yhä Helmeri lyö ja huutaa...

Syntyy hirveä hälinä ja kiire. Herttuan isäntä ja Jakobssonkin ovat rientäneet pihalle, mutta eivät ehdi nähdä muuta kuin Helmerin menon...

Tullimiehet kiroavat ja huutavat ja lähtevät tulisella vauhdilla Helmeriä takaa ajamaan. Eivät jouda Ulrikillekaan mitään vastaamaan, kun Ulrikki huutaa, että »kyllä meni, ette saavuta»...

Mutta ennenkuin tullimiehet ehtivät tienmutkaan, on Helmeri jo noussut mäen päälle ja kadonnut näkyvistä...

Ihmetellen siinä seisovat Herttuan isäntä ja Jakobsson. Ulrikki ratkeaa nauruun ja sanoo:

»On se poikaa tuo Helmeri! Ei sillä miehellä mennyt hukkaan sotapalvelus, kun aikoinaan Lappeenrannan hevosväessä oli...»

»Riivatun miestä, kun pysyy hevosen selässä, vaikka hevonen noin laukkaa!» kummaili isäntä.

Mutta Jakobsson ei vieläkään ymmärtänyt, minkä vuoksi Helmerille ja Alarikille niin tulinen kiire yhtäkkiä tuli. Kaikki asiat sai hän tietää, kun he kolmisin istuutuivat kahvipöydän ääreen ja Ulrikki toi pöytään täysinäisen konjakkipullon, ja vasta myöhään illalla saattoi Herttuan isäntä Ulrikin kotiaan Heikkilään, missä ensimmäisenä kohtasivat Helmerin, joka hyvillä mielin kertoi, että Alarikki söi apettaan tallissa.