Part 2

Alokas Kärä oli todellakin sairas. Kiivas vauhti ja ponnistelu lumessa, kantamus selässä saivat pään kivistyksen yhä yltymään. Huimasi ja ellotti. Mutta hän puri hammasta ja pysyi mukana. Pysähdyttyä hän oksenti hangelle aamulla juotua karvaan ruskeaa saijua, saippuata röyhtäyttävää margariinia ja leivän kappaleita.

Kärän ryhmä oli komppanian hännillä. Siellä oli myöskin muutamia vanhoja miehiä, pian vuoden palvelleita ja joitakin sotavanhuksia, ylipalvelevia, putkassa istuneita ja Joella käyneitä veppereitä. He puhelivat kuin Kärää lohduttaakseen: — Lujaa se vaatii tämä puulaaki, lujempaa vielä kuin Kemiyhtiö... Ja sitten he kertoivat pelottavia juttuja, kuinka monesti marssitaan, että miehiä kaatuu kuin raatoja pyörtyneinä tiepuoliin helteessä ja pölyssä, ja kuinka kihot työntelevät äimiä kaatuneitten takapuoliin nähdäkseen, ettei tapahdu mitään teeskentelyä. Niin, lujaa vaatii tämä yhtiö. Herraa täällä ei huiputeta.

Samassa nähtiin vänrikin tulevan tietä pitkin komppanian etupäästä.

— Siirry nyt helvetissä pois, sanoi joku vanha mies, ettei se nuoleta sinulla tuota oksennusta. Haaskaat tuolla tavoin valtion ruokavaroja...

Kärä kääntyikin ja istahti hankeen. Mutta samassa näki hän sen vanhan miehen kumartuvan oksennuksen yli, yökkäävän katketakseen ja pitelevän kaksin käsin vatsaansa.

Vänrikki lähestyi.

— Mikä teillä on?

Sairaus on tavannut. Ylenannattaa. Eikö hän pääse palaamaan takaisin...

— No, palatkaa, koska niin on.

Ja mies lähtee heti, naama vähän vääntyneenä, kivääri hihnassa roikkuen, horjahdellen töhmeröisellä tiellä.

Lähellä olleet sotamiehet pysyttelevät naama vakaina, suut vain varkain visassa: se on sotamies Tiili, se osaa... Alokas Kärä katsoo naama valkeana ja suu auki. Mutta hänkin ymmärtää, että hiljaa tässä nyt on pysyttävä. Hänelle alkaa vähän valjeta: tämmöinen tämä on yhtiö... Mies se, joka kestää, ja mies se, joka osaa itseään auttaa.

Komennetaan ylös.

— Joo, sanoo Kärän ryhmän johtaja, tuttu kotipuolen mies, auttaessaan Kärälle tornisteria selkään, koukkuja paikoilleen: — Konsti se on, joka pelaa armeijassa! Ei täällä auta haikailla. Kyllä täällä mies kouluutetaan, opetetaan. Kukin on monni aikanaan, mutta viimein täällä oppii tavallinen mies, tulee ylioppineeksi, tempun taitavaksi, osaa järjestää...

Niin menee Kärältä marssimatka loppuun, harpaten lumessa, hikoillen, puuskuttaen, päässä pyöriessä monenkaltaisten mietteitten. Hän on lopussa ylen väsynyt, mutta ei tunne itseään pahasti sairaaksi. Oksennus oli helpottanut, katkerat, synkeät mietteet purreet luontoa.

Soppa syötiin ja alkoi kova touhu joulun vastaanottamiseksi. Lakaistiin, räiskittiin vettä, käsiteltiin märkiä rättejä, raskaita rautasänkyjä laahattiin ulos ja sisään, piiskattiin peitteitä ja patjapusseja. Ulkona luotiin lunta. Sitten järjestettiin kaapit ja vuoteet. Ojennus, ojennus. Käytävälle tuotiin suuri kuusi ja koristettiin pumpuleilla ja kynttilöillä. Sitten oli tupatarkastus, ja niinpä voi joulu tulla kasarmiinkin, lumiselle maalle, tähtiä välkkävän taivaan alle.

Kokoonnuttiin avaraan luentotupaan, istuttiin jakkaroille ja laulettiin. Nyt ääni hoilasi hyvin, istuessa, kun ruumiin ei tarvinnut kiirehtiä. Sitten istuttiin syömään jouluateriaa luentotuvan pitkältä pöydältä. Oli sianlihaa, jotkut palat kyllä sitkeitä ja verisiäkin. Kokeilla oli ollut kiire. Oli riisipuuroa, mutta siinäkin oli jotakin epäpyhää, kuten joku sotavanhus luuli. Kun sitä söit, tuntui vatsassa, kuten olisi tiilikiven niellyt. Mutta hedelmäsoppa — naiminen, kuten sitä nimitettiin — oli makeaa ja moitteetonta.

Nyt tulivat komppanian upseerit. Napit ja nauhat välkkyivät, vyöllä heiluivat miekat. Komppanian päällikkö puhui muutamia sanoja, kauniita sanoja isänmaasta, velvollisuudesta, perivihollisesta. Sanoi, että oli tehty, mitä oli voitu, jotta joulu olisi kasarmissakin viihtyinen. Jaettiin lahjoja: tupakkaa, makeisia, kyniä ja paperia. Joku luki kertomuksen, laulettiin ja istuttiin, tupakoitiin ja puheltiin.

— Ei kai sinua enää sairaus vaivaa? kyseli se tuttu ryhmänjohtaja alokas Kärältä. — Joo, joo, ei auta välittää moneen kesään. Kyllä siihen tottuu. Tämä on sellainen talo. Minäkin kun tulin, kuulin sanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kieräilemättä pärjää. Olin monni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin suorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä täytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita kohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tillilleen täyttäisi säännöt ja kihojen mielinouteet.

Ja vanha mies alkaa kertoa kokemuksiaan, hieman ylimielisesti toiselle kokemattomalle. Äänestä tajuttavana vivahdus: minä tiedän.

Alokas kuuntelee ja sanoo viimein:

‒ Sattuuhan sitä. Mutta niin minä luulen, että hyvä koulu tämä sittenkin on miehelle: järki kasvaa ja luonto karkenee.

Upseerit ovat jo menneet. Hanuri soipi. Tanssitaan. Alokkailla on vielä rahaa ja vanhoilla miehillä on lumeen kätkettyinä läkkiastioita. Aika kuluu ja mielestä haihtuu ikävä, huolet ja armeijan monet vaivat. Päivystäjä on ilmoittanut, että iltahartautta ei ole, mutta puoliyöltä on kaikkien oltava levolla. Syntyy sitten jo pieniä rähinöitä ylimielisten vanhojen miesten ja väkevistä rohkaistuneitten alokkaitten välillä. Sotamies Tiilikin tulee alokas Kärän luo ilkkumaan:

— Monni oli sairas, mutta vanhalle miehelle annettiin sairaslepoa ja joululääkkeitä...

Mutta Kärä työnsi hänet kurkusta seinälle ja iski naamaan nyrkillä minkä jaksoi.

— En minä siitä muuten välittäisi, mutta ilkuta minulle ei...

Oli iso mellakka, mutta viimein rauhoituttiin. Hanuri soi. Tanssittiin.

Mutta puolelta öin on jo hiljaista. Alokas Käräkin miettii vuoteellaan, että mies, oikea armeijalainen hänestä kehittyy. Aamulla tosin kävi nolosti, kuten monnille, mutta illalla hän jo näytti...

Päivystäjä istuu vain pöydän ääressä, kello tokuttaa, kuusessa käryävät loppuun palavat kynttilät.

Niin on jälleen yksi joulu ohi kasarmissakin.

MAASEUTUGARNISONIN PÄÄVARTIOSSA

Komppaniassa on tyhjän ja aution näköistä sunnuntai-iltapäivänä. Useimmat ovat painuneet, harmaa lomalippu lakin poimussa, etsimään niitä iloja, joita lyhyt loma maaseutugarnisonissa voi tarjota, pitkin kylien raittia, jollakin onnellisella ehkä tiedossa tyttö tai povella litteä virolainen peltiastia. Päivystäjä istuu pöytänsä ääressä pistin vyöllään lukien romaania. Jokunen sotamies astelee vielä käytävällä sielultaan rauhattomana, sytyttää viimeisen säästämänsä Armiron natsan ja silmäilee komppanian leveänaamaista kelloa ja ulos akkunoista, viheltää, hyrähtää ja kävelee taasen käytävän päästä päähän. Ehkä hän ei ole saanut iltalomaa tai ehkä hän huoppailee, onko syytä ilman rahanpennejä ja tupakkaa lähteä harhailemaan ikäviin, vieraisiin kyliin, vai heittäytyä petille, nukkua. Näin ovat jo jotkut tehneetkin; saappaat jalassa tai sukkasillaan he venyvät peteillä, joilla loikominen on ankarasti kielletty. Mutta nyt he tekevät sen onnekseen, sillä eipä näytä olevan niin innokasta kapitulanttia, joka hukkaisi sunnuntai-iltaansa niin pieneen polttohommaan. Jokunen istuu kaappinsa ääressä kirjoitellen tai lukien; hämärässä loukossa päällystakkitelineen alla iskee pieni sakki korttia.

Joku mies nousee petiltään unisena ja äreän näköisenä, sukkasillaan, korpraalin nauhat olkapäillä. Hän pistää pörröisen päänsä tuvan ovelta ja kysyy päivystäjältä, että paljonko kello on.

— Paljon ja lisää kävelee! Alapa hyppiä! Varttitunti aikaa vaihtoon ja vartio makaa vielä rujona...

Korpraali kiroaa ja hihkaisee parin tuvan ovelta:

— Vartioon lähtevät miehet valmistautuvat!

— Ketä sinne joutuu? kuuluu kysymyksiä.

Korpraali kiroaa.

— Johan ne nimet luettiin! Tottapahan itsekukin kuuli. Ja katsokaa! Lista on seinässä.

Hän kiroaa vieläkin ja menee vetämään saappaita jalkaansa, ja sonnustamaan itseään kuntoon.

Kymmenen minuutin kuluttua ovat vartiomiehet käytävällä manttelit päällä, pistimet, patruunataskut ja leipälaukut vyöremmistä roikkuen, ja kopeloivat kivääreitään telineiltä. Vartiopäälliköksi tuleva korpraali jakaa heille patruunat ja ähkyy kirouksia viivytteleville.

— Tehkää vähän riviä! Joko ne ovat kaikki siinä? Repo! Mitä pirua sinä kyhnit siellä kämpässä? Asento! Käännös! Mars, seuratkaa!

Marssitaan sisään päävartion matalaan, puiseen ja punaiseen rakennukseen. Vanha vartio on jo rivissä. Uusi asettuu paikoilleen. Vartiopäälliköt äyhkyvät asennot, huomiot ja katseen käännökset ja ilmoittavat toisilleen nimensä ja sotilaallisen arvonsa. Sitten uuden vartion ensimmäinen vaihto lähtee vapauttamaan vanhoja vartiomiehiä. Vanha vartio painuu aulaan odottamaan vaihdon saapumista ja uusi vartio asettelee leipälaukkujaan naulaan ja alkaa kotiutua. Vartiopäällikkö tarkastelee vartiotuvan, pesutuvan ja käymälän, kurkistelee arestikoppeihin, noituu ja morkkaa, tyhjennyttää vanhalla vartiolla roska-astioita ja pesettää ruokakulhoja.

Sitten saapuu vaihto. Vanha vartio pääsee poistumaan ja uusi alottaa hitaasti ummistuvan vartiovuorokausiympyrän. Vartioon kuuluu enimmäkseen alokkaita, pari kuukautta palvelleita miehiä, vaihdon johtaja ja muutamia muita on vanhoja miehiä, pian vapautuvia, ja lisäksi on yksi »sotavanhus», Ilmajoella käynyt, matala, suulas sotilaskarkuri. Alokkaista jokainen on ensi kertaa vartiossa. He katselevat ympärilleen vähän oudostellen, päässään pyörivät luennoilla opetetut pykälät vartiosta, sen käytöksistä ja velvollisuuksista, siinä tehdyistä virheistä tuntui olevan odottamassa vähintään kuolemantuomio. Mutta vanhat miehet ottavat selvän, kuka on päivystävä ja kiertävä upseeri ja lausuvat heistä mielipiteensä oikealla täysin palvelleen armeijalaisen koristetulla kielellä, jossa joka toinen sana on kirosana:

Piru mieheksi! Polttaa missä suinkin saa, vaan on niin laiska, ettei se paljon viitsi kytätä. Kyllä täällä nyt pärjää, vaan olisipa se, tahi se...

He kertovat entisiä vartiokokemuksiaan, tupakoivat ja heittäytyvät ritsille pitkäkseen. Mutta vartiopäällikkö potkii heidät ylös yhä pahatuulisena siitä, että on joutunut vartiopalvelukseen sunnuntai-iltana ja iltamasuunnitelmansa ovat menneet myttyyn.

— Kele! Milloin hyvänsä voi tulla joku niitä elinkautisia. Poltatte itsenne heti alussa. Silloinhan täällä ei ole hengen rauhaa, vaan saat koko vuorokauden olla kantapäilläsi...

Hän komentaa jonkun miehen puhelinvartioon tarkastavan upseerin huoneeseen, joka ei ole vielä päävartiossa käynytkään tämän vartion aikana. Joku miehistä asettuu lukemaan, joku kirjoittamaan paksuihin vahakansivihkoihin haikeita lauluja tai sotamiehen vaatimattomia rukouksia, joissa anotaan, että sotamies saisi vapaasti maata tai istua herrojen upseerien kasvojen edessä ja että Herra varjelisi heitä pitkiltä marsseilta, eikä tarvitsisi raskaita saappaita kantaa, ja päiväraha koroitettaisiin niin, että saisi reilusti törsätä ja polttaa tupakkaa... Ja samaa pitkälti.

Se sotavanhus hyräilee hiljalleen »Ilmajoen laulua», jonka kauniissa sävelissä hohkuu niin sitkeätä, uhmailevaa mieltä:

Ja toivokaamme että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää...

Aletaan istua totisina, vaiteliaina, nuokkuvina. Päävartion tavallinen, ikävä, unettava ilma vaikuttaa: lahon puun, käymälän, ummehtunut, tympäisevä läsy. Joku arestilainen kävelee kopissaan nurkasta nurkkaan hyräillen ikävissään. Toinen iskee nyrkillä oveen pyrkien käymälään.

Sitten tulee päivystävä upseeri, paksu, pösäkkänaamainen, pöllönsilmäinen vääpeli. Vartiopäällikkö saa miehet äkkiä kahteen riviin ja tekee raittiilla äänellä ilmoituksensa. Vääpeli tarkastelee, huomauttaa tulitikusta seinän vieressä, nauloissa riippuvien leipälaukkujen kierteisistä hihnoista, jostakin auki olevasta manttelin napista, pölyisistä saappaista. Uhkaa tehdä raportin huonosta järjestyksestä vartiossa.

— Tee vain, sanoo vaihdonjohtaja, kun vääpeli lähtee vartiopäällikön kanssa tarkastamaan arestilaisia. — Ei se kirjoittaa osaa, vaan tehköön piirroksia. — Sitten hän kertoo, kuinka se on tehnyt raportin jonkun sotamiehen epäsotilaallisesta käyttäytymisestä: piirtänyt oman kuvansa ja sotamiehen kuvan jalat hajallaan kuin haasian pönkät...

Munalukot ratisevat koppien ovilla. Arestilainen suoristautuu asentoon ja ilmoittaa itsensä ja syyn minkä vuoksi ja kenen tahdosta hän asuu kopissa. Vääpeli huomauttaa huonosta ryhdistä, tutkii taskut ja tarkastelee koppia löytääkseen tupakkaa tai tulitikkuja. Ei löydä ja murisee tyytymättömänä. Joku arestilainen ilmoittaa pahanilkisesti olevansa lusimassa sen ja sen pituista rangaistusta.

— Lusimassa! Mikä sana se on?

Ja vääpeli saa tilaisuuden raivostua ja purkaa hirveitä uhkauksia. Tämän jälkeen hän menee hetkeksi virkahuoneeseensa ja poistuu sitten, kai kasinolle kahvipöydän ääreen tai asunnolleen tai menisikö jo silmäilemään vartiopaikkoja.

Hetken kuluttua hän kuitenkin palaa talutellen käsipuolesta perin hutikassa olevaa, horjuvaa sotamiestä, jonka on yhyttänyt tämän osaillessa pitkin hiekkaista kenttää komppaniaansa. Sotamies pistetään tyhjään koppiin. Hän onkin sävyisä mies; ei metelöitse, mutta laulelee hiljalleen:

Minä menen lännen maille, siellä lampaita paimentelen...

— No, se lännen maille paimeneksi meno lykkäytyy vain tällä pelillä, laskee vääpeli leikkiä. Se jatkuu palvelus Suomen armeijassa. — Sitten hän taasen poistuu...

Aika kuluu. Kello on yhdeksän. Vaihdonjohtaja on lähtenyt viemään toisen vaihdon miehiä. Parikiertovartio, jonka on määrä yön aikaan kierrellä kasarmialuetta, on niinikään lähtenyt liikkeelle. Pilli huutaa, pitkään, ulvahtaen, hieman surunvoittoisesti. Pitkissä, mataloissa komppaniarakennuksissa järjestyvät miehet unisina, päivystäjän hihkuessa, iltahartauteen. Rivit ovat lyhyitä, sillä paljon miehiä on iltalomilla. He veisata möläyttävät virrenvärssyn ja poistuvat peteilleen.

Mutta päävartiossa ei toimiteta iltahartautta. Vartiopäällikkö on kurkistellut akkunoista ja todettuaan, ettei mikään yllätys voi tapahtua, pysyy hän aloillaan, sille armeijan kirjoittamattomalle laille uskollisena, ettei mitään pidä tehdä, mistä kerran voidaan vapautua. Sotavanhus huomauttaa häntä virkavelvollisuuksien laiminlyömisestä, mutta kun korpraali ei ole kuulevinaan, alkaa hän lukea Sotamiehen rukousta:

— Herra opeta meitä oikein poraamaan...

Jopa hän yrittää veisata hyräyttääkin virrenväännöstä »Käy nyrkit taskussa solttu» — mutta vaikenee pian, sytyttää savukkeen ja heittäytyy ritsille selälleen.

Ensimmäinen vaihto saapuu ja asettaa kolistellen kiväärinsä telineisiin ja sadattelee ilmaa. Kylmä tuuli kun muka syö ja leikkaa miehen läpinäkyväksi. Tulee hiljaista, unettavaa. Ensiksi lähtevän vaihdon miehet nukkuvat lakki ja kintaat päänsä alla, ja usea muukin venyy ritseillä, vaikkei heillä suinkaan olisi mitään laillista nukkumisen oikeutta. Joku jaksaa vielä pysyä valveilla kirjansa ääressä, toinen kirjoitushommissa. Vartiopäällikkö torkkuu selkä takkaa vasten, sammunut savuke hampaissa.

Äkkiä alkaa kuulua möyrivää metakkaa. Vartio virkistyy ja siirtyy akkunoihin. Syy meteliin huomataan: puolenkymmentä kapitulanttia kuljettaa juopunutta sotilasta päävartioon. Ja kohta tunnetaan mieskin: Suomen Sotilas. Ei olekaan toista niin kuulua sotamiestä koko garnisonissa. Hän on sotavanhus, kuten tämä yksi vartioon kuuluvakin. Mutta jos tämä onkin ollut armeijassa pian pari vuotta, on Suomen Sotilas ollut kohta kolme, eikä ole vieläkään hämärää tietoakaan poispääsystä. Kaksi reissua hän on tehnyt jo Joelle ja pian parisataa vuorokautta on hänellä putkaa, yksinkertaista ja lujennettua. Suomen Sotilaasta kerrotaan monet sankarijutut kasarmien harmaina iltoina.

Tänä iltana hän oli pitkästä aikaa saanut oikean kunniallisen lomalipun, juonut ja joutunut humalapäissään aliupseeriparven kynsiin. Hän on hulluna päissään. Huutaa, mekastaa, haukkuu ja kiroilee. Ja niin pian kuin hän saa kiskaistuksi kätensä hetkeksi vapaaksi, hän iskee jotakin aliupseeria naamaan. Hän kiroaa ja möyryää:

— Minä oon jätkä Pohjanmaalta, reissaavainen! Te tulette parvessa päälle, mutta tulkaapa yksitellen, tulkaa askeleen välimatkoilla koko garnisooni... Enkä minä lähde nyt putkaan muuten kuin kilon palasina! Per...

Mutta hän tulee sittenkin, ja kokonaisena. Puolikymmentä miestä häärii hänen ympärillään reutoen ja laahaten häntä vaivalloisesti eteenpäin, aulaan ja sisään kapeista ovista. Vartiopäällikkö avaa tyhjän kopin oven ja Suomen Sotilaalta otetaan päällystakit, lakit, remmit ja henkselit pois ja hänet työnnetään sisään. Lamppu tipahtaa helisten alas, ristikkoikkunan ruutu sälähtää rikki. Hän potkii ovea ja alkaa sitten iskeä siihen Testamentilla, ainoalla esineellä, minkä hän putkasta löytää, rallattaa ja iskee kirjalla oveen, niin että lehdet repeytyvät ja leuhahtelevat ympäri lattiaa.

— Taara rattat-taa, taara rattat-taa! Herätykset parijonoon! Taara rattat-taa...

Viimein tämä riemuitseva mies uupuu nukkumaan ympäri permantoa hajoitetun jumalan sanan päälle. Jollekin lehdelle valuu verta, hänen ruudun särkemisessä haavoittuneista rystysistään.

Yö on pian puolessa. Kolmas vaihto on jo vartiossa. Suomen Sotilaan esiintymisestä hetkeksi virkistynyt vartio on jälleen vaipunut raskaaseen uneliaisuuteen. Kaikki ovat paneutuneet ritsille tai lattialle pitkäkseen huolimatta vartiopäällikön kiroilusta. Ainoastaan päivystävän upseerin huoneessa valvoo puhelinvartio, tai paremminkin nuokkuu pöydän ääressä, kirjoitettuaan vahakantiseen vihkoonsa uuden laulun lisää. Vartiopäällikkö käypi varoittamassa häntä pysymään hereillä ja tulemaan huomauttamaan, kun näkee upseerin tulevan päävartioon. Sen kyllä näkisi. Paistaahan kuu, ja tolpissa on kirkkaat sähkölamput. Ei tämä vartiopäällikkökään ota asemaansa niin kirjaimellisen törkeästi. Hän on jo vanha mies, toista vuotta väessä. Käynyt aliupseerikoulun, vaikka ei olekaan vähäisten ansioittensa vuoksi saanut kahta natsaa olkalappuunsa. Hän on kyllä jäljillä asioista. Luissaan hän jo luulee tuntevansa, milloin vaara uhkaa. Siispä hän heittäytyy pitkäkseen vartiotuvan pitkälle pöydälle ja kuorsaa pian huulet lupsahdellen.

Puhelinvartionkin pää nyökkyy yhä alemmas ja alemmas, kunnes painuu aivan pöytään kiinni, eikä liiku enää. Koko vartio nukkuu.

Ilma kylmenee yhä yön jatkuessa. Hatara päävartio, jonka uuneja on huonosti lämmitetty, jäähtyy myös. Kylmä puistauttaa pöydällä selällään nukkuvaa vartiopäällikköä. Hän herää, silmää kelloon ja kiroaa heti kiukkuisesti. Kiskaisee vaihdonjohdattajaa jalasta lattialle ja hihkaisee:

Hopusti nyt! Kello on melkein puoli tuntia yli vaihtoajasta!

Vaihdonjohdattaja tempaisee säärestä vartiovuorolle lähteviä miehiä ja niin he alkavat etsiä lakkejaan, kintaitaan ja kivääreitään viluisina, unisina ja myrtyneen näköisinä. Vaihdonjohdattaja heittää kiväärin olalleen ja ääntää juhlallisella korostuksella:

— Kolmekymmentä yksi!

Ja he painuvat kolistellen ulos. Astua nyrppäsevät lampputolppien alla manttelin kuluneet, ruskeat helmat lepatellen, alokkailla pää painuksissa alakuloisina mietiskellen, ettei heillä ollut lohdutuksena edes kolmeakymmentä yhtä, vaan oli mainittava satoja.

Mutta vartiopäällikkö alkaa kiroilla ja liikkua toimekkaasti itseään lämmittääkseen ja virkistääkseen.

— Ja missä ovat nekin kiertovartiomiehet? Etteiväthän vain ole tuolla huonolukkoisessa putkassa? Eivät ne ainakaan muualla ole kuin nukkumassa...

Kiertovartio, siihen sattuneet miehet katsojatkin aina tässä garnisonissa itseään onnen kohdanneen. Siinä kulki aina kaksi miestä kerrallaan iltasoiton ja aamuhuudon välillä. Päivällä heidän ei tarvinnut olla vartiossa, vaan kantoivat he ruokaa, siivosivat ja lämmittivät vartiorakennusta. Eikä yölläkään ollut olemassa mitään järjestelmää, jolla heidän palvelustaan olisi seurattu. Sen vuoksi olikin työlästä saada selkoa, missä he milloinkin vartioaikansa viettivät, olletikin, ellei tarkastava upseeri ollut ylen sotahullu mies. Siksi sotamies vartioon joutuessaan aina halusi kiertovartioon. Muilla vartiopaikoilla oli pysyminen, joko sitten satoi tahi tuuli, mutta kiertovartio sai aina suojaa, jos oli viisas.

Nyt oli tähän vartioon pantu alokkaan toveriksi aina vanha mies, että nämä perehdyttäisivät alokkaan tähänkin palvelukseen. Tämän he tekivätkin perinpohjaisesti.

Vartiopäällikkö siis meni, avasi epäilemänsä putkan ja löysi sieltä kummankin vartiomiehen, kiväärit vieressä, nukkumassa veljellisesti arestilaisen kanssa. Vartiopäällikkö ajoi heidät ylös, mutta heidän vartiovuoronsa oli jo päättynyt; he menivät vartiotupaan ja heittäytyivät ritseille. Seuraava vaihto herätettiin, ja he ottivat kiväärinsä ja aikoivat ryömiä ritsin alle makaamaan, mutta vartiopäällikkö esti heidät siitä. Heidän täytyi painua ulos. Vaihto saapui. Vartiomiehet olivat äkeissään siitä, että heitä oli pidetty yli. Sotavanhuskin heräsi melusta ja virkistyi hetkeksi ja puheli sotilaallisia muistojaan:

— Älkää välittäkö moneen kesään! Ei se mitään, jos sotilaallista kuntoanne hieman koetellaankin. Tässä viime talvena olin vartiossa. Se Tappuna vääpeli oli päivystävänä upseerina. Oli liikkunut edelliset yöt riijuulla ja nukkui tuolla upseerikämpässä. Varma oli, että se nukkui niin siki, ettei sitä olisi saanut hereille kangilla vyöryttämälläkään. Me kaikki asetuttiin siis levolle. Uni vähän valskasikin. Miehet olivat viidettä tuntia vaihtamatta ja tallustelivat lopulta tänne omin päinsä. Sitten vasta sinne lähetettiin uudet. Eikä Tappuna, kun se sitten aamulla nouseskeli, mitään aanannutkaan...

Päivystävä upseeri tuli. Hän oli kävellyt varjossa pitkin komppaniarakennuksen sivua, mutta seisoskeleva ja akkunoista katseleva vartiopäällikkö huomasi hänet ajoissa, ja niinpä oli ritseillä enää vain sallittu määrä miehiä, kun hän ehti vartiotupaan. Hän kurkisti ritsin allekin, sillä hänellä oli kyllä tiedossa, kuinka vähän sopi luottaa garnisonin kiertovartioon. Sitten hän kävi tirkistelemässä arestikoppien luukuista ja meni istumaan pöytänsä ääreen, josta puhelinvartio niinikään oli jo keretty hälyyttää hereille.

Nyt oli miehien pysyttävä valveilla. Joku katseli lauluvihkoja. Yksi varoissaan oleva sytytti Armiron. Toinen tilasi häneltä natsan, kolmas sai kuumat ja neljäs maahan tallajaiset. Näin jaettiin savuke veljellisesti. Vartiopäällikkö puhui ja ylisti viisauttaan, kuinka hän osasi olla arka ja sääntöjen mukainen juuri oikeaan aikaan. Hänen nokkaansa muka haiskahti, milloin palon käry oli uhkaamassa. Kuinkas olisi nytkin käynyt, ellei hän olisi herännyt juuri oikealla hetkellä ja patistanut kiertovartiomiehet pois petien alta ja arestilaisten putkista...

Päivystävä upseeri käveli taasen ulos omille teilleen. Pari arestilaista pyrki ulos kopeista, kalvoi tupakkaa ja tulitikkuja olkapäällään villapaitansa alta ja käveli jutellen ja tupakoida leuhautellen käytävällä. Vartiomiehistä yksi ja toinen alkoi taasen vetäytyä pitkin puuta. Mutta vartiopäällikkö oli päättänyt pysytellä valveilla loput yötä. Vartiorakennus oli jo ylen kylmä. Vilu ahdisti. Hän asettui istumaan selkä uunia vasten, päällystakin kaulus törröttäen pystyssä, kädet pistettyinä taskuihin ja alkoi hiljalleen noiduskella:

— Eivät ole viitsineet konepyssyn jätkät lämmittää muuria. Mutta ei lämmitetä mekään. Se on seiskan vartiovuoro huomenna. Joutaa se kylmä naida seiskan monniakin...

Kukaan ei hänelle vastannut, mutta kuitenkin hän jatkoi puheluitaan hetken kuluttua:

— Kunhan nyt olisivat ne kiertovartiot menneet semmoiseen paikkaan, ettei se elinkautinen niitä löytäisi, että päästäisiin kunnialla pois täältä. Vain onhan tuolla se Tamminen toisena, vanha jätkä. Ei se lennä lankaan, vaikka kuin kytättäisiin...

Eikä tarkastava upseeri ollut kiertovartiota yllättänytkään, jos hänellä nyt lieneekin ollut sellainen aikomus.

Heti kun kiertovartio oli päässyt ulos, oli Tamminen sanonut toverilleen, ensi kertaa vartiossa olevalle alokkaalle:

— No, ei me kuitenkaan kierretä niinkuin monnit. Nukkua sitä saada täytyy. Mennään leipomon lämmityskoppiin. Siellä on lämmintä ja sieltä ei arvaa kyttä katsoa.

Lämmityskoppi oli vielä kuuma. Sementtisellä lattialla oli parahultainen makailla paksu halko pään alla, kivääri vieressä. Tammisella oli vanhan sotamiehen kehittynyt, mainio unenlahja. Hän nukkui heti, mutta alokas ei saanut unta. Leipomon varastoissa oli paljon rottia. Joku noista isoista, harmaista köntsäkkeistä pujahti aina lämmityskoppiinkin ja ravasi ympäri. Ne juoksivat pitkin nukkuvan Tammisen ruumista, menivät kasvojenkin ylitse; mutta hän vain korsasi, harasi unimielissään kourallaan naamaansa, jota rotan kynnet olivat kutkuttaneet. Alokasta nuo rotat peloittivat. Kauan hän valvoi, mutta viimein uni voitti, raskas uni. Rotat vain jatkoivat yöllistä elämäänsä.

Sitten he molemmat heräsivät ja kimmahtivat säikähtyneinä istulleen. Mitä oli tapahtunut? Iso, raskas halko oli vauhdilla pudota mojahtanut sementtipermantoon aivan alokkaan pään viereen. Sen oli paiskannut halkoja ajava sotamies, jonka tapana ei ollut tutkia mitä lämmityskopin hämäryydessä mahdollisesti olisi särkyvää.

— Paljonko kello on? älähti Tamminen heti, kun oli selvinnyt unen ja säikähdyksen sumuista.

— Sen pitäisi olla kuusi aivan näinä minuutteina.

— No, sitten meillä on jo hoppu! Elä sinä tapa ihmisiä niillä halon kalikoilla, varoitti hän ajomiestä. He sieppasivat kiväärinsä ja painuivat ulos. Oli jo melkein täysi päivä. Vain hiukan harmaata aamuhämärää jäljellä. Nopeasti he suksisivat aukion poikki ja pääsivät pitkin pitkän komppaniarakennuksen sivua onnekseen kenenkään huomaamatta päävartion eteen. Samassa hihkaisi konehuoneen pilli aamuhuudon suitsutellen harmaan höyrypilven ilmaan. Komppaniassa ärjyivät päivystäjät. Miehet alkoivat ilmestyä käytävälle valkoisissa pukimissaan heiluttelemaan jäseniään aamuvoimistelussa.

Päävartioon jo tuotiin teetä isossa ämpärissä, ruskeata ja höyrähtelevää, väkevää kuin myrkky. Toisessa ämpärissä olivat kasvisvoinapit ja sokerinokareet, säkissä leivän muhkuroita. Aterioitiin. Vartiopäällikkö päästi avainnippuaan helistellen arestilaisen toisensa jälkeen hakemaan osaansa. Sieltä tuli Suomen Sotilaskin, kohmeloisena, tukka pörrössä, naama kellertävänä ja hieman väkinäisessä hymyssä.

— No, kysäisi vartiopäällikkö, missä määrässä ne ovat Suomen Soltulla herätykset? Sinä huutelit illalla niitä parijonoon.

— No, ei ne taida oikein äkkiä mennä parijonoon tuolla pelillä. — Ei sinulla ole tupakkaa, että saisi aamusavut...

Yö oli mennyt. Päävartiossa alkoi päivän vaellus, harmaan, pitkän päivän.

TALVINEN SOTARETKI

Komppanioitten jonorivistöt liikkuivat kuin mustat, valtavat, rähmivät madot järven valkoisella selällä. Aurinko teki nousuaan taivaansineen kevätmuhevan metsän takaa, hangen karskava valkeus kimalteli ja punersi. Lumi natisi suksen alla, sauvat vinkuivat. Sotamiesjonojen harmaat lakin puuhkat ja pakkauksien valtavat kyhmyt huojahtelivat tasaisesti ja herkeämättä. Aliupseerit ja upseerit sauvoivat edellä ja jonojen vierissä, kepeinä, kiikarit ja karttalaukut kupeella. Varjot hiiviskelivät ja elivät hangella kuin mustat, satumaiset hämähäkit.

Järvi loppui. Etumainen komppania painui metsään ja toiset liittyivät sen häntiin. Jonorivistöt liikahtelivat järven rannalla, kuten suunnaton, vihainen käärme olisi heilautellut häntäänsä kiemurrellessaan metsän pimentoon. Aika kului, aurinko yleni. Metsän lumilta lykkääntyivät sotamiesjonot maantielle, jonka molemmin puolin havupuissa kävi keväinen suhina, ja puhelinlangat humisivat surunvoittoisesti. Sininen taivas ja valkea maa hohtivat, auringon hehkuva pyörä ikäänkuin nauroi, suurella irvistävällä suulla. Ladut hikosivat ja hiihtäjät hikosivat.

Kymmenen minuutin marssitauko! Sukset pystyyn, pakkaus alas ja tupakka sen hampaisiin, kuka siihen kykenee.

Kuormasto tulee pitkin tietä. Etumaisena ajorekiä upseereille, jotka nousevat niihin suksineen ja karauttavat tiehensä. Heidän kun on mentävä etukäteen miettimään karttojensa ääreen, järjestämään tilannetta. Ja sitäpaitsi hiihto hikoilevilla hangilla kävisi jäseniin. Pian lähtevät joukotkin liikkeelle. Laiskimmat aliupseerit menevät heti kuormastoon tupakoimaan ja istumaan konekivääri-, muona- tai sanitäärirekien päälle. Toiset pysyvät uskollisesti suksillaan määräämässä vauhtia, pitämässä silmällä järjestystä, ja sitäpaitsi on heillä vielä tilaisuus vaihtaa vuoroja. Puolenkymmentä penikulmaa on kuljettava, ennenkuin tulee majoitus, tilanne alkaa, ja toisen garnisonin joukot kerkiävät vastaan. Niin, herrat voivat järjestää. Mutta sotamiesten on mentävä lävitse jäseniensä sitkeydellä ja sisulla.

— Hei, kaveri, luepa siunaus, että hengissä tältä sotaretkeltä selvittäisiin.

— Herrat vaivaavat meitä ja herrat vahtaavat meitä, herrat valjastavat ratsunsa ja ajavat meidän päällemme ja ovat meille armottomat...

— Amen jäi pois.

— Niinpä jäi. Amen. Kelettäkö kuhnit! Kiinni välimatka!

Päivä paistaa. Sukset luistavat sohjuisella tiellä ikäänkuin sahanterät. Parasta on kävellä lossutella kuten valtavan pitkillä puukengillä. Heikoimmat ovat ahtaalla, kaikki käyvät vähäpuheisiksi. Kilometrit jäävät taakse, männikkökankaat ja kylien aukeat. Niissä, puhallusajalla, voi rahamies kauppapuodin portailla purra rinkilää.

Iltapäivällä saavutaan päämäärään, maalailtuun kirkonkylään ja majoitutaan. Seurojentalon ja kunnantuvan lattiat käyvät märäksi monista lumisista saappaista. Miehet nukkuvat ja nuokkuvat istuallaan, virkeimmät kävelevät tiellä, kenttäkeittiöissä kiehuu hernerokka.

Saapuu ilta ja yö. Kuu paistaa ja tähdet välkkyvät. On pakkanen ja keli aivan mainio. Tilanne on alkanut, on edettävä äänettömästi, sotamarssissa. Asetetaan kärki- ja sivustapartiot. Niin matkataan pitkin tietä ja viimein pysähdytään. Sotamiehet seisovat sauvojensa nojissa ja upseerit katselevat karttoja. Suksen pohja narahtaa joskus vasten tien pintaa, tahi kuuluu supinaa ja tukahutettua naurua. Mutta päällystö puhelee hiljaisella äänellä ohjeita joukkueen- ja ryhmänjohtajille, aivan vakaana, kuten olisi kyseessä totiset asiat. Me varmistamme sen ja sen lohkon. Sinne on asetettava kenttävartiot, sinne kiertovartiot, siellä on päämaja. Joukot hajaantuvat hiljaiseen, hämyiseen pakkasyöhön.

Ruskealiepeiset kalamanttelit ovat päästetyt rullilta ja vedetyt ylle. Monessa metsänkulmassa seisoskelee mies suksiensa vieressä, kopistelee palelevia jalkojaan, kuuntelee pakkasen rapsetta ja silmäilee tähtiä. Mieleen muistuvat monet asiat. Jos vilu käypi ruumiin kimppuun ylen ankarasti, tulee mieleen pirullisia ajatuksia: sodassa tässä ollaan. Pensaikossa kyttää vihollinen, sutiparta...

Eräs kolmimiehinen patrulli on määrätty kulkuvartioon. He saavat ohjeensa ja hiihtää karauttavat tiehensä. Heidän on kuljettava pitkin ison virran vartta, yli niittyaukioitten ja poikki metsäniemekkeitten aliupseerivartiosta toiseen pitämässä yhteyttä. Naureleva ja kiroileva korpraali on tämän kulkuvartion päällikkö.

— Nyt kun tässä pääsi sotaherraksi, niin pitää järjestää mukavuuksia. Elkää luulko, että tässä taivastellaan ja kärsitään vilua ja nälkää. Hiihtokengätkin ovat niin pienet, ettei mahdu kuin yksi rätti sisään. Varpaitani minä en jäädytä. Katsellaan tuolta metsästä joku mökki ja levätään kuin ihmiset...

Toiset epäilevät.

— Jos kärähdetään, niin siitä seuraa jokireissu...

— Vaan kun ei kärähdetä. Minä en olekaan ensi kertaa nappiteikalla. Ottakaa huomioon, että olen jo toista vuotta armeijassa. Minä ei ole lähtenyt aapeenkoulusta. Minä olen käynyt läpi eksaamin...

Joitakin kilometrejä hiihdettyään he löytävätkin yksinäisen mökin matalasta metsästä peltotilkun keskeltä. Kauan kolkutettuaan saa korpraali viimein mökin naisen aukaisemaan oven, miehiä kun ei ole kotosalla, ja puhelee sitten velhoja, kunnes saa hänet kahvinkeittoon. Kun kahvi on juotu, käydään makaamaan ja korpraali kuvailee toisille, kuinka moni vähä-älyisempi mies olisi tässäkin tapauksessa hiihtänyt itse ja hiihdättänyt toisilla öisessä pakkasessa, palelluttanut varpaansa ja nenänsä ja ties mitä kaikkia.

Sitten nukutaan ja noustaan vasta aamuhämärissä, ryypätään kahvit ja lähdetään.

Kirkkaassa kevättalven aamussa kuuluu laukauksia, pikapyssytkin rätisevät.

— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali joukkueenjohtajastaan.