Part 4

Sitten hihkaistiin Askolan akan pojalle, jätkäveriselle miehelle: — Luut yhteen, vaikka olisivat kuinka lahot! Ja siinä seisoi Askolan akan poika, sääret suorina, kädet kummassa koukistuksessa, toisen miehen edessä, jolle pari tai kolme valkoista nauhaa olkapäällä antoi kumman voiman ja väkevyyden. Huutipa ja teetti mitä tahansa, ei ollut Askolan akan pojalla vastaan inttämistä. Vaikka olisi yllyttänyt hänet pää edellä alas käymälän reiästä, niin mars vain, Askolan akan poika.

Vapaaseen elämään tottuneena hän huomasi edessään orjuuden ja kurjuuden. Hän työlästyi oloonsa ja kehuskeli:

— En mä tässä nokipuulaakissa kauan ole. Kolme ja puolisataa kun saan, niin heti lähden...

No, siitä oli kaksi ja puoli vuotta, ja yhä palveli Askolan akan poika armeijassa.

Meni jokunen viikko ja alkoi monipäiväinen marssi kesäleirille. Marssi! Pakkaus hartioilla, pinnalla hiki, jaloissa sopimattomien kenkien iskemät kihelmöivät rakot. Pöly nousi pilvenä santaisilta teiltä, hieta karisi hammasten lomissa, kun riipaisit keuhkoihisi helteistä ilmaa. Ja uupumus raukaisi usein jäseniä. Askolan akan poika joskus mietti, jaksaisiko hän vielä tuon puhelinpylvään luo, joka häämöitti edessä, ja silti hän marssi vielä virstamääriä omituisessa horteessa osaston mukana, joka vaivalloisesti lansi eteenpäin pölypilven keskellä. Sillä matkalla Askolan akan poika oli ylen kärmeissään. Tahdottiinko tässä kasvattaa isänmaanmiehiä? Kaikki nämä nuoret miehet marssivat laulu huulilla ja kirous sydämessä. Tällöin se Askolan akan poika keksi mahdollisimman raskaan sadatuksen, kun kerta kiroominen ei mieltä lievittänyt.

— Jessuksen tuhatta tolpanväliä havupuita ja joka neulasen nokassa perkele!

Alkoi leirielämä hiekkanummisessa mäntymetsäisessä erämaassa. Keltaisella, hedelmättömällä kentällä kesäauringon paisteessa Askolan akan poika ikävystyi ja kitui tukalissa hommissa. Asento, ojennus, käännös, otteita, mars, mars, ja niin juosta reputettiin kentän ympäri ylen hedelmätöntä rinkiä. Ja sitten maahan ja ylös, tasaisesti, yksitoikkoisesti. Liian, liian lähelle pakkasi siinä Askolan akan pojan mielestä isänmaa.

Illalla tarkastukset. Kaikki pojat riviin ja: Herra päällikkö, alokkaan varusteet tarkastuksessa... Askolan akan pojan varusteet eivät olleet kunnossa: tomua, likapilkkuja, karisseita nappeja, katkenneita rakseja. Hän sai santsia: jynssäsi käymälää ja kyhni yökaudet puhdistusaineella, keräili käpyjä ja havunneulasia.

Sopat olivat huonoja. Lihoihin sikisi toukkia keskikesän kuumuudessa. Pojat rähisivät ja nurisivat. Askolan akan poika huomautti:

— Yhähän siinä on liha tuoreempaa... Ja muuten valmiimpaa: pistät vain lusikan toisen pään keittoon ja toisen suuhun ja odotat. Herroiksi eletään.

Kehno liemi teki ripulin. Kesäyössä juosta havisti parakeista poikia, iskivät jalkansa tiukasti ristiin ja seisoivat tovin naama totisessa, hirmuisessa pinnistyksessä, syöksyivät pienen matkan ja jälleen seis jalat tiiviisti ristissä, kunnes oltiin käymälässä, etäällä mäellä. Siellä nukkui Askolan poika usean yön kokonaan, pää riipuksissa, kuollut natsa hampaissa. Aamulla hänen julistettiin olleen luvatta pois vuoteelta ja annettiin työtä ilman vuoroa. Ja Askolan akan poika keräili käpyjä ja havunneulasia puhdistusalueelta.

Sitten tuli isojen sotaherrojen tarkastuksia. Paksua kultapunonnaista olkapäillä, tähtiä takinrintamuksissa, paljaana kumottavia päälakeja ja punoittavia naamoja... Pojat pitkissä linjoissa, liikkumattomina, vakain naamoin. Mutta Askolan akan poika muljautti silmäänsä ja siitä hänelle luettiin kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Iltaisin, kun päivä painui punertavien mäntymetsien taa, seista jymötti hän asennossa täysissä varusteissa, liikahtamatta, pyhäntien vieressä. Päivystävä upseeri, piruttunut kapitulantti, vahti vieressä. Vilkutapa nyt silmääsi, Askolan akan poika, kuten teit sotaherrojen tarkastuksessa! Askolan akan poika seisoi suorana ja liikahtamattomana ne kaksi pitkää tuntia ja tunsi sisässään nousevan ison vihan. Hänen edessään kangasten pitkä, monimuotoinen rivi sotaherroja, hirteen vedettyinä, sotaväen päälliköstä kurjimpaan kahden natsan kapitulanttiin saakka. Hän teki siinä päätöksen heittää isänmaanmiehen takki ja karata entisille teilleen.

Kun rangaistus loppui ja hän yritti astua, lyntsähti hän aluksi polvilleen, niin olivat hänen jäsenensä kangistuneet, mutta aamulla ei Askolan akan poikaa löytynyt leirialueelta.

Niin hän oli parin tai kolmen kuukauden ajan vapaa mies, vaikkakin rauhaton vereltään. Mutta ei olisi hänen pitänyt astua kotimökilleen, näyttää naamaansa kotikylässään. Lain jäykkä koura tarttui häneen ja kuljetti hänet jälleen joukko-osastoonsa.

Sitten sotaoikeus ja tuomio: kuusi kuukautta vankeutta karkaamisesta. Niinpä oli Askolan akan poika puoli vuotta Joella, sotamiesten Siperiassa, nosti turvetta, eli vähällä ruoalla, kärsi rookia vedellä ja leivällä rautakiilat kintuissa ja ranteissa, petti pirunahkaisia pornareita ja oppi haikean, kauniin laulun siirtovankilasta:

Ja toivokaamme, että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää...

Nyt taasen kasarmiin. Harjoituksia, tarkastuksia, jonotuksia. Loputon rivi hänestä niin inhoittavia herätyshuutoja: Ylös ja aamuvoimisteluun! Illalla virrenmöläys ja Herran siunaus. Ja Askolan akan poika menetti luonnostaan toivon ja joustavan iloisuuden, eikä noudattanut sääntöjä eikä oorteleita. Hän sai arestia ja uudelleen arestia ja jälleen arestia. Yhä kasvoi hänen sotilaskantakirjansa pituus, eikä herätyksillä ollut enää mitään määrää.

* * * * *

Niin, nyt oli Askolan akan poika kolmatta joulupäiväänsä armeijassa. Hieman synkkämieliset ajatukset piileilivät hänen päässään huonon unen, vilun ja luteitten ahdistelun jälkeen. Mutta pian hän tapasi tavallisen luontonsa, kävellä vippasi nurkasta nurkkaan ja hyräili:

On rooki kalsa linna, ei voi siell’ koisia...

Sitten hän voimisteli ikkunansa ristikoissa. Näki sotamiehen menevän ohi ja sanoi:

— Vippaa tupakka...

Mutta tämä ei uskaltanut mennä sitä ojentelemaan, vaan virkahti: Ei ole, ja käveli edelleen. Lumi narskui askelissa.

— Saatanan monni, noitui Askolan poika, sinut komennetaan tänne ensi yöksi luteita tappamaan, että kantajääkäri saa nukkua...

Eikä Askolan akan poika saanut joulusavuja. Ja yhä oli hänellä epämääräinen luku havauksia armeijassa, harmaata elämää pitkä jono. Hän heitti lattialle raamatun ja heittäytyi pitkälleen kirja päänalaisena. Aika valui vitkalleen. Oli ikävä ja oli mukava piintyneellä armeijalaisella, sotavanhuksella, jonka joulupäivä painui iltaan, kuten kaikkien ihmiseläjien.

Tuotiin iltapuuro ja ylpeydellä kuuli sotavanhus vartiomiehen sanovan toiselle:

— Humuimpia miehiä... Sillä pojalla on jo ollut eräitä päiviä Suomen ruotuväessä ja yhä niitä taitaa riittää.

SAIRAUTTA

Komisionimies käypi rivimiehen älälle. Kun rivimies tulee talvisesta säästä, jossa on täytynyt käsitellä kivääriä, rähmiä lumessa, tahi opetella ryhdikästä ohikäyntiä, tulee ja karistaa lunta tamineistaan, asettelee kolistellen kiväärin telineeseen ja suoltaa nopsasti vyöltään pistimet ja patruunataskut, seisoo komisioniin päässyt sotamies käytävällä sukkasillaan, housut syltyssä ja puhaltelee savuja. Hän näyttää veltolta ja aikaa kulutelevalta, näyttää sanovan koko olennollaan: komento ei kuulu... Ja se käypi rivimiehen älälle. Sillä hänelle kuuluu komento, kuuluu jymeänä: on juostava, ryömittävä, vaivattava jäseniään kiivailla liikkeillä ja vilulla. Rivimies kiroaa komisionimiestä, joka istuu ja haisee ja sairastaa, ja kiroaa itseään, kun ei kykene sairastamaan, kun ruumis on niin hiton terve. Yrmeästi hän kadehtii noita onnenpoikia: puolisokeita, ontuvia, kyttyräselkäisiä, kuuroja ja keuhkotautisia ja antaa heille pahanilkisesti nimen »hatuumaan päivystäjä».

Nytkin, kun on kiire soppajonoon kuin tulipaloon, kun päivystäjä kiroaa minkä kurkku kestää hitaimmille, jäävät komisionimiehet tupiin ja käytäville. Ne ovat syöneet jo aikaa sitten, kantaneet keittiöstä keiton kenttäpakeillaan ja nokkineet parhaat palaset. Eikä niillä ole edes varustarkastusta: ruoka-astiat niillä on puolillaan keitontähteitä ja hometta.

Mutta rivimiehen on värjötettävä taivasalla jonossa keittiön edessä, lusikka kourassa, otettava asento, ojennus ja kiinnitettävä katse herra päivystävään upseeriin, kun tämä viimein suvaitsee saapua portaille ja päästää sotamieslurjukset ruokailemaan. On kuin opetetulle koiralle annettaisiin sokerinpala monen tempun jälkeen. Ja ruoka kyllä painuu alas, kun sen kimppuun viimein on päästy. Ei auta nirsuilla, jos onkin puurovadissa jokin torakka tahi jos joskus tapahtuu, että padasta vedetään rotta esiin. Pahasisuiset vanhat miehet vain höystävät ruokailuaan siinä tapauksessa huutamalla: Puurohummeri hirteen! Tahi: — Nyt Vilho kuolee! Ja keittiömestari ja päivystäjäupseeri ovat korvat kuumina näiden hokemien kaikuessa. Näitä lentäviä lauseita on joka rykmentissä ja niillä on aina historiansa; ne ovat päällystön ja miehistön ikuisen ja salaisen pinnanalaisen kamppailun ja ilkeämielisyyden synnyttämiä.

Niinpä aika kuluu. Syödään soppia ja harjoitellaan, puhutaan piloja, kiroillaan ja nauretaan. Ja komisionimiehet, jotka istuvat ja haisevat tuvissa, vähenevät vähitellen, pääsevät jälkitarkastukseen, joku pomppaa takaisin riviin, useimmat pääsevät kotiseudulleen kuolemaan tahi saamaan näkönsä jälleen.

Mutta kaiken vuotta niitä on aina joku joukko-osastossa. Enimmäkseen elellen ylen kodikkaasti paitahihasillaan, housut rimpallaan ja tupakka hampaissa, katsellen ulos akkunasta, katsellen kentälle, missä komentoälähdys kajahtaa, hikinen ja hedelmätön työ käypi. Alussa vuotta, silloin kun heitä oli vielä paljon ja kun he olivat tyhmiä, eivätkä tienneet velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan, saattoi komppanian päällikkö keksiä heille hommia, siinä tapauksessa, että hän oli sotahullu mies, joka miettii, että terveitten miesten on saatava sotataitoa niin paljon kuin suinkin, mutta sairaitten ja kuolevien on tehtävä muuta sotalaitoksen hyväksi. Niinpä saivat komisionimiehet olla puhdistustöissä, luoda lunta ja valmistaa halkoja. Mutta sitten he saivat selville, ettei komento heille kuulukaan, että he ovat vapaaherroja. Ja saivatkin sitten olla. Enimmäkseen.

Näissä komisionijätkissä on monenlaista. On kovin sairaita ja vähemmän sairaita ja sitten niitä, joista on tietona, että he vermeilevät. Kukapa sen niin varmaan tietää. Mutta Nikke syöpi väkevää sikaria ja polttaa teelehtiä, jotta rinta röhiseisi, ja paastoaa, jotta muoto kävisi surkeaksi. Ristihurjan jalassa on haava ja sanovat, että hän joka ainoaksi yöksi sitoo siihen nenäliinalla lujasti kuparilantin, jottei se suinkaan kävisi umpeen. Mutta Ullavan pojan säärissä on reumatismi. Hän kävelee kuin seipäillä ja joka askelella irvistää. Hän käärii polviinsa villarättejä ja hautoo niitä lämpöjohtojen vieressä. Kovalle otti, että hänen tautinsa otettiin huomioon. Kymmenet kerrat linkkasi hän sairastuvalle ja valitti jalkojaan. Lääkäri oli kuin ei kuulisikaan.

— Avatkaa suunne, sanoi hän ja lisäsi: — onpa roski suu...

— Viis suusta, sanoi Ullavan poika, jalat tässä tingan tekevät.

Mutta vielä käytettiin häntä monet kerrat kentällä. Ullavan poika oli mahdoton ja kömpelö, valitti vaivojaan ja pääsi viimein komisioniin ja jälkitarkastukseen ja kotipuoleen. Mutta viimeisenä yönä ryyppi hän käytävällä päivystäjän kanssa ja pisti juovusten käsissä polkaksi.

Mahanen on lihava ja punainen, tuhti ja komeaääninen, mutta silti hän on komisionissa. Hänessä on sydänvika. Kun hän meni jälkitarkastukseen, houkuttelivat autopataljoonan kyytipojat hänet asemalla ostamaan viinaa. Kannattihan hänen, höynäyttivät he, kun niin pian pääsi pois, eikä tiennyt mitään armeijan vaivoista. Mahanen osti, tarjosi autopojille ja ryypätä kompsautteli itsekin. Palasivat sitten tarkastuksesta ja tuli tieto, että yksi komppanian miehistä oli pompannut takaisin riviin, mutta ei tiedetty kuka. Saapui sitten esikunnan lähetti ja uskotteli Mahaselle, että juuri hän oli pompannut. Mahanen synkistyi peräti, sadatteli niin, etteivät vanhatkaan miehet olleet raikkaampaa ja nautittavampaa noitumista kuulleet:

— Ryypyt sen juuri tekivät! Arvaahan sen: veri kiihtyi ja sydän löi kuin saatana... Mahanen ei kuitenkaan ollut pompannut ja kahta suurempi oli sitten hänen ilonsa.

On myös monia muita. On Savon pitkä poika, joka on vähän hullu, löylypäinen. Kentällä iltahämärässä sotilasleikeissä iskettiin häntä vyösolella silmään, jotta se turposi aivan umpeen. Savon poika sai sairaslepoa. Turvotus suli, mutta hänen silmäluomensa lupsotti yhä ummessa. Lääkäri sanoi, ettei siinä ole mitään vikaa. Pitää sitä varsin kiinni, teeskentelee. Savon pitkä poika oli kovilla. Hän sai olla rivissä, sai juosta lahnustaa kentän ympäri, kun muut levähtivät, sai lyödä maahan ja ryömiä. Mutta hänen silmänsä ei tälläkään hoidolla auennut. Aliupseerit koettivat säikyttää häntä, jotta hän aukaisisi vahingossa silmäluomensa. He antoivat hänelle suuhun tulilangan pätkän, sanoen sen olevan ulkolaista tupakkaa, ja sytyttävät sen. Savon pitkä poika poltti suunsa, mutta ei aukaissut silmäänsä. Hän käveli joka aamu sairastuvalle, valitti vähänäköisyyttään, ja silmä lupsotti kiinni. Niinpä hän viimeinkin pääsi komisioniin ja sitten pois. Mennessään hän otti kainaloonsa säkin, asetti sen portille, pyyhki jalkansa, kääntyi, teki perusasennon, avasi toisenkin silmänsä ja katsoi kauan kahdella silmällä kasarmia.

Mutta eivätpä kaikki pääse komisioniin, vaikka yrittäisivätkin. Se on onnessa. Ja siihen tarvitaan luonnonlahjat, jotka annetaan ylhäältä. Säde on yrittänyt. Hän heitti syönnin pois ja tuli kurjaksi ja heikoksi. Hän makasi sairastuvalla monta viikkoa ja oli lopulta niin veltto, että lepsahti istualleen, kun nousi seisomaan. Silloin hän säikähti. Eivät näyttäneet aikovankaan päästää häntä kotiin. Saat maata ja paastota, kunnes kuolet. Hän rupesi syömään, tuli terveeksi ja pantiin harjoittamaan sotatemppuja.

Kaikki eivät yritäkään niin suuria. He tyytyvät silloin tällöin hakemaan sairaslepoa ja saavatkin toisinaan. Tauteja löytyy ja onnellinen se, jolla on sairautta Suomen armeijassa. Saat maata, nukkua, oleilla. Mutta kaikki eivät saa sairaslepoa, eivät tositaudeissakaan. Siihenkin tarvitaan luonnonlahjat. Jotkut saavat heti K.P:tä ja sen jälkeen santsia, eivätkä enemmän yritä, jos eivät tule niin sairaiksi, että kantaa täytyy.

Se riippuu myös lääkäristä. Täytyy tietää milloin menee. Kun Lökerö oli joukko-osaston lääkärinä, saatoit saada tutkimatta lepoa viikoksi; toisella kertaa et tiimaakaan, vaikka viime henkiäsi huokaisit. Mutta Lökerö olikin melkein aina humalassa. Istui pöydän takana silmät ummessa ja kirjoitti pirtureseptejä: — Jaah, paljonko pannaan... Kun Pinnari oli lääkärinä, auttoi paljon, kun teit ryhdikkäästi asennon ja sanoit komeasti ja usein: Herra kapteeni. Mutta Koni-Pollarin aikana ei auttanut sekään vähääkään. Hän sanoikin, ettei hän ole ihmis- eikä eläin-, vaan sotilaslääkäri. Hän oli hirmu. Hän kirjoitti K.P:tä. Raahen poika yritti hänen aikanaan yhden ja ainoan kerran sairastuvalle, kun tulossa olivat syksymanööverit. Hän valitti vatsaansa. Koni-Pollari työnsi hänet kurkusta seinälle ja survoi nyrkillä kaikin voimin Raahen poikaa mahaan niinkuin taikinatiinua. Raahen poika huusi ja hätäili, itkikin jo.

— No, mitä kiemurtelet? Täytyyhän minun saada tutkia.

Sitten hän kirjoitti kylmästi: kelpaa palvelukseen. Ja Raahen poika sai kulkea retastaa pitkin teitä ja maita pakkaus selässä ja kivääri kupeella kautta koko manööveriretken.

HERRA LUUTNANTTI JA HÄNEN LÄHETTINSÄ

Oli kylmä syyskesän yö. Harmaa, viluinen usva nousi rotkoista ja kosteilta niityiltä, ja yön hämäryydestä kuuluivat kiväärin pamaukset, pikakiväärin nopea räiske tai tykin löysän ontto jymähdys. Nämä äänet etääntyivät yhä yön kuluessa ja häipyivät viimein kokonaan metsien ja kylien taa. Rykmentti eteni voitollisesti, ja korkea esikunta jäi kauas rintamaan taa.

Esikunnan herrat majailivat kylän laidassa suurimmassa kartanossa. Lähellä olevaan metsikköön oli lymytetty kuormasto, ajomiesten, lähettien, kirjurien ja muiden esikuntasotamiesten teltat. Nukuttiin. Öisessä yksinäisyydessä käveli vahti kivääreineen kokien pysyä lämpimänä ruumiin liikkeiden ja hiljaisten kirousten voimalla ja silmäillen aina vähän väliä kelloaan: pitkältikö oli vielä aikaa vahdin vaihtoon? Aika kävi vilun ja unen ahdistaessa ylen pitkäksi. Kerran hän kuuli hälinää ja liikettä: lähellä majailevat pionieerit, jotka juuri olivat saaneet telttansa pystyyn ja laskeutuneet nukkumaan, oli ajettu ylös, kai johonkin kaivamaan ampumakuoppia tai tekemään ylimenovehkeitä jokipurolle. Ne kiroilevat ankarasti kuin lohilappalaiset ja huutelevat äkeissään. Kauas öiseen sumuun ja hämyyn kajahtaa:

— Kaksikymmentäyksi aamulla! Voi jumalauta!

Ne marssivat tiehensä vehkeineen, ja viluinen vartiomies vilkaisee taas kelloaan ja käy pian potkimassa seuraavan vahdin hereille heittäytyäkseen pitkälleen kosteaa kylmyyttä uhovalle maalle mantteliin ja vilttiin kääriytyneenä, kuin jokin merkillinen muinaisajan muumio.

Aikaisin aamuyöstä herättää vahti jo pari kokkia virittämään tulta kenttäkeittiöön, joka kyhjöttää kuusen alla savutorvi kierona ja kurkolla kuin sorsan kaula. Tuli räiskyy pian pesässä, teevesi kuumenee, ja keittiön rautainen vatsa lämpenee ja tarjoaa suloista suojaa vahtimiehelle ja muillekin, joita tuon tuostakin rynkäisee ulos matalien, keltaisten teittäin päistä kylmän herättäminä, sadatellen ja kalisuttaen hampaitaan. He kihertävät keittiön ympärillä kokien etsiä kuumaa paikkaa, hörppivät lämmintä vettä jonkin motillisen ja painuvat jälleen telttoihinsa saadakseen unta vielä vähäsen ennen lähtöä ja kuka ties kuinka tiukkaa marssia.

Niinpä sieltä jolloinkin aamupuolella konttailee telttavaatekaistaleen takaa esiin sotamies Kemppikin, herra luutnantti Korojeffin, rykmentin adjutantin, lähetti. Hartioitaan pudistellen, vihaisena, unisena ja äreänä asettaa hän selkänsä vasten keittiön lämpöä hohkuvaa kuvetta ja haukottelee.

Korpraali Räty, esikunnan kuormaston rehumestari, on, aina viisaana ja eteensä katsovana, asettanut keittiön kannelle laudan pätkän ja istunut sille juuri parahultaiseen lämpimään, ryyppien kuumaa teetä ja sekoitellen siihen lukuisia sokerinokareita, joita hänen on jotenkin onnistunut »järjestää» käytettäväkseen.

— No, sanoo hän, millainen on korkean esikunnan lähetin sieluntila? Sinähän seisoit eilen kunniavartiossakin siellä herrain portailla...

— Et sinä mikään sielunpaimen ole, ärisee Kemppi, etsien leipälaukustaan teevehkeitään. Pidä huolta omasta sielustasi. Ei senkään laita liene häävisti.

— Ainoastaan kaksikymmentäyksi herätystä aamulla, ilmoittaa Räty saarnaäänellä. Kyllä elämä häämöttää jo toisenlaiselta kuin silloin, kun on pitkästi toistasataa, kuten esimerkiksi sinullakin... Joo, joo, kun aikanaan tulee väkeen, niin pääsee väleen pois...

— On ne kerran vähissä, minunkin päiväni.

— Lienevät joskus, mutta siinä on välissä monta palavaa, monesti on vietävä luut tiukasti läjään, ja ties kuinka monta kertaa saat seisoa kuvapatsaana esikunnan edessä...

— Mitenkähän elänet sivilissä? koettaa Kemppi kääntää puhetta toisaalle ja kiusoitella äkäisenä. Ei kannattaisi kehua, jos orjuudesta kurjuuteen pääset!

— No, ei sillä väliä. Kunhan saa vain muuttaa majaa. Aina niitä elinkeinoja on. Minä olin ennen kuin tänne tulin yhden vuoden koirain kusitolppana Kokkolan osuuskaupan edessä, toisen vuoden kärripoikana Raahen rankkurilla ja kolmannen postitoimiston luukun vieressä kieli ulkona, jotta ihmiset saivat kostuttaa postimerkkejään...

Räty kertoo aikansa omaa elämäkertaansa ja kokemuksiaan, hörppii höyryävää teetä, puree sokeria ja alkaa sitten puhua ainaisia, loppumattomia juttujaan kuormastovääpelistään:

— Sikaeversti oli sen kanssa yhteen aikaan pesussa. Se meni kerrankin sikalaan, näki, että karju on liian lihava, ja sanoi sikaeverstille, että se pitää laihduttaa. Kahden päivän kuluttua se tuli ja alkoi hihkua sikalan pojalle, että ylös ja maahan. Niin lyötti maahan puoli tuntia, tai tunninkin, ja kysyi sitten pojalta, että tiedätkö, miksi tämä oli.

— En, sanoi sikaeversti. — Se oli siksi, ettei karju ole laiha. — Miten se kahdessa päivässä olisi laihtunut? ihmetteli poika. — Ei se ole puolustus sotaväessä, sanoi vääpeli, täällä ei mikään saa olla mahdotonta...

Sotamieslähetti Kemppi on juonut teensä ja kysäisee sitten, paljonko kello on, sillä hänen on herätettävä rykmentin adjutantti ja vietävä tälle teetä. Hän täyttää kenttäpakkinsa vedellä ja käskee kokin panna sekaan väkevää teeruoholientä.

— Minkä verran? kysäisee tämä.

— Kunhan häneen väriä tulee. Pane vaikka...

— Salpietaria, sanoo rehumestari korpraali Räty. Tai mene ja pidä varasi ja pistä motti alle, kun tuo punainen ruuna laskee saijua. Vie se sitten herra luutnantille, niin pääset toisen kerran kunniavartioon...

— Saatanan ryssä, kitupiikki, noituu Kemppi mennessään, riiputtaen kenttäpakkia. Ei raski ostaa itse mitään, vaan särpää sotamiesten saijut ja sopat...

Sotamies Kemppi ei erikoisen kunnioittavasti palvele esimiestään, herra luutnantti Korojeffia, rykmentin adjutanttia. Hän on kyllä jo heti väkeen tultuaan oppinut katsomaan kaikkia kultapunonnaisnauhojen ja tähtien omistajia luonnollisiksi vihamiehikseen, mutta tätä herra luutnanttia vastaan hän kantaa erityisesti vihankaretta ja känää oltuaan eräät ajat sen lähettinä. Sillä huonosti sujuu sotamies Kempin niska kaikkeen nöyrään ja nopsaan palvelemiseen. Kaikenlaiset pikkutapaukset ovat saattaneet hänet nimittämään miestä, jolle hänen alinomaa tulee ilmoittaa: _herra luutnatti_, saatanan ryssäksi, vaikka hän ei juuri toisessa muuta ryssäläisyyttä huomaakaan kuin venäläisen nimen. Eilenkin oli sattunut tapaus, josta johtui, että sotamies Kemppi entistä vastahakoisemmin ja itsekseen kiroillen lähestyi kartanoa herättääkseen esimiehensä.

Hän oli tehnyt jonkin pitemmän lähettimatkan ja saanut luutnantilta luvan puolenkymmenen tunnin lepoon. Sen hän käytti mielestään parhaalla ja hauskimmalla tavalla lyömällä korttia lennätinpataljoonan poikien kanssa, joita jostakin syystä oli puoli tusinaa unohdettu makailemaan rykmentin esikunnan luo. Silloin he eivät tietenkään kuulleet, kuinka herra luutnantti Korojeff saapui leiripaikalle, kuinka päivystäjänä toimiva korpraali Räty teki reippaasti ilmoituksensa ja kenttäkeittiön ääressä häärivä kokki kalisteli halolla kattilan pyörää ja huusi niin isosti kuin uskalsi varoitushuudon:

— Pilvi nousee!

Luutnantti Korojeff toikkaili aivan likelle, näki, kuinka lähettinsä läiski korttia ja älähteli: — Ruudut suuret, sanoi lasimestari! Tai: — Ristin tie on katkera:

— Sotamies Kemppi!

Lähetti hätkähti, sysäsi kortit piiloon ja kimmahti kannoilleen.

— Herra luutnantti!

— Mitä te puuhailette?

— Pelattiin korttia, herra luutnantti.

— Lurjus! Te tiedätte, että se on kiellettyä.

Sotamies Kemppi tietää, että nyt olisi paras myönnellä tai seisoa vaiti, mutta hänen paha sisunsa nousee eikä mahdu nahkoihin.

— Herra luutnantti, meille on opetettu, että se on kielletty kasarmialueella. Tätä minä en arvannut kasarmialueeksi.

— Lurjus! Se on kielletty sotamieheltä aina ja joka paikassa! Lurjus, vintiö! Teillä on aina metkuja ja viheliäisiä hymyjä. Teidät kyllä vielä opetetaan!

— Kyllä, herra luutnantti, sanoo Kemppi ja tuijottaa luutnanttiin ja ajattelee, että tulisitpa joskus vielä sonnipolulla vastaan.

— Älkää kyräilkö kuin sonni! Menkää pakkausta tekemään. Mars, Mars! Minä puhun majurille. Saatte seisoa esikunnan edessä täydessä asussa. — Ja te muut, sanoo luutnantti lennätinpataljoonan pojille, jotka myös ovat kavahtaneet kantapäilleen, minä neuvottelen teistäkin.

Niin on sotamies Kemppi seisonut rykmentin esikunnan herrojen akkunan edustalla parisen tuntia kivääri olalla ja pakkaus hartioilla, jonka luutnantti itse on tarkastanut. Ja herra luutnantin punainen naama on tuon tuostakin ilmestynyt akkunaan toteamaan, että rangaistavan ryhti on tiukan suora ja kädet reisissä kiinni. Korpraali Räty on kulkenut ohi ja kysellyt, että majurin koiralleko sinut on asetettu kusitolpaksi...

Tätä muisteli sotamies Kemppi ja kiroili itsekseen.

— Saatanan kyttä! Itse pelaa yökaudet upseerikasinolla, ja eivätkö liene nytkin iltayön juoneet ja lyöneet korttia pöytään.

Hän iskee äkäisesti herra luutnantin oveen rystysillään.

— Jaha, kuuluu ääni oven takaa.

Kemppi menee sisään ja ilmoittaa:

— Herra luutnantti, tässä olisi saikkaa.

— Saikkaa? Mitä suomea se on? Mitä te viisastelette?

— Herra luutnantti, siksi olen kuullut sitä sanottavan.

— Lurjus! Nähtävästi jäi se eilinen vähälle. Harjoituksia täytyy jatkaa.

Kemppi saa toimitella palvelustehtävää teen juonnissa ja puhdistaa ja kiilloittaa luutnantin saappaat. Sitten saa hän tehtäväkseen ilmoittaa, että esikunta on silloin ja silloin lähtövalmis.

Sumuisen aamuilman täytti lähdön häly. Kuormia tehtiin ja juhtia pisteltiin aisoihin, upseerien ratsuja sonnustettiin kuntoon, telttakankaat hurahtelivat alas tangoiltaan, ja sotamiehet käärivät ne ja kaikki kapineensa tottuneesti kasaan.

Niin lähdettiin liikkeelle. Kosteankylmän ja haihtuvan aamu-usvan lävitse paistoi aurinko punaisena. Kuormaston rattaat ratisivat, hieta narisi marssivien sotamiesten anturain alla, joku aliupseeri ärähteli kohmeloisena ja unisena.

Päivä kului, ja marssi jatkui. Aurinko kohosi korkealle taivaslaelle ja kuumensi ilmaa, tomu nousi santaiselta tieltä ja peitti kolonnan tiheään huntuun. Kulku kävi hiostavaksi ja työlääksi. Lihakset kangistuivat, ja hiestä märät jalat hautuivat ja hankaantuivat. Rehumestari korpraali Räty, joka oli könötellyt ammattinsa nojalla kuorman päällä, tuli hetkeksi jaloittelemaan Kempin rinnalle, joka ähisi ja hikoili pakkauksensa ja kiväärinsä alla.

— Ei tämä vielä mitään ole, puheli Räty. Kyllä maantietä marssii pitkällekin. Se ei luista eikä painu jalan alla. Mutta viime kesän manöövereillä kun pistettiin penikulmaisen rämeen yli, noustiin sitten monta kilometriä niin jumalatonta mäkeä, että sait roikkua puunoksassa kuin hirressä, jos mielit levähtää, ja sitten kolin kolia vyörymällä toista alas. Minäkin olin niin pehmeä, että jalat sotkeutuivat toisiinsa ja menivät vetosolmuun. Enkä päässyt liikkeelle ennenkuin toiset vetivät solmun auki... Semmoinen se jotakin on. Vaan älä ole milläsikään! Kyllä sitä semmoista ehtii olla vielä tälläkin sotaretkellä.

Tämän lohdutuksen lausuttuaan palasi hän kuormalleen. Kemppi astui edelleen tomun ja hien ja kantamuksien vaivaamana. Hän näki luutnantin ratsastelevan hevosellaan ohitse. Ja mieleensä jäsähti semmoinen kuvitelma, että kaikki tämä vaiva tuli hänen päälleen juuri tuon miehen takia. Hän rupesi hautomaan ja kuvittelemaan sille rangaistuksia. Kun sille sattuisi jotakin, kun se mennä tallikoisi sinne tappelurintamalle niin liki, että pahasisuiset kaartilaiset nakkaisivat sitä kulmaan kivennupulalla tai halonkalikalla, tai piruuttuneet jääkärit ampuisivat vuolemansa katajakuulan sen poskilihoihin...

Päivän alkaessa jo kallistua iltaan pysähdyttiin erään joen kaltaalle. Saatiin keltaista hernelientä höyryävästä kenttäkeittiöstä ja syötiin. Yläpuolella surisivat lentokoneet kuin suunnattomat sudenkorennot, tienposkessa kyhjötti syrjään vedettyjä kanuunoita, konekiväärikärryjä, kuormastoa, jalkaväkiosastojen kiväärikuhilaita ja polkupyöräkomppanian ajoneuvoja sarvistaan yhteen sotkettuina. Sotamieslaumat pyörivät ja hörisivät suitsevien kenttäkeittiöitten ympärillä saadakseen nopeasti lientä kuivan faneerileipänsä kastikkeeksi.

Alkoi pionieerien rakentaman lauttasillan ylimeno. Silloin näki sotamies Kemppi luutnantti Korojeffin astua luikkivan sillalle, tavallisilla pitkillä, huojahtelevilla askelillaan. Se katseli ympärilleen pitkin rantoja ylimenoon valmistuvia joukko-osastoja. Silloin — humsis — se astui sivuitse sillanreunan, huojahti ja hojeltui päistikkaa veteen. Joutilaina seisoskelevat sotamieslaumat hurrasivat ja läiskyttivät kämmeniään yhteen. Heistä oli mieluista ja hauskaa, että natsaherra kastui. Mutta herra luutnantti kohosi pinnalle, tarttui sillanreunaan ja kömpi kuivalle parin sotamiehen auttamana. Lähetti Kemppi sai määräyksen ottaa kuormastosta luutnantin laukun ja tuoda sen hänen perässään lähimpään taloon. Korpraali Räty näki Kempin tulevan naurusuisena ja sen näköisenä, että hän oikein nautti, oli onnellinen.

— Ryssä piru putosi, huusi hän jo kaukaa. Se on kuin uitettu koira, vesi tippuu... Pitää saada sen laukku, että se saa kuivaa riepua.

— Kuule, sanoi Räty, jos mies olet, niin tee sille pieni konsti, kun se seisotti sinua koirain kusitolppana. Minulla on syyhypulveria. Me pistettiin sitä rangaistukseksi vääpelin niskaan, kun se kovin hulluili. Se on raapinut niskaansa monta päivää, että eikö liene verillä. Tuossa, ja hän kaivoi esiin pienen pussin ja ojensi sen Kempille, joka otti laukun ja lähti mennä humauttamaan luutnantin jälkeen, joka oli lähtenyt poikki niityn pyrkimään sieltä näkyviä taloja kohti. Matkalla sai Kemppi uutta riemun ja nautinnon aihetta, sillä niitty kävi yhä vetelämmäksi ja oli viimein hyllyvää rimpeä, jonka yli oli juostava liukkaita pitkospuita. Läpimärän luutnantin jalka lipesi, ja hän painui suohon nivusiaan myöten. Hänen sotamieslähettinsä ei suinkaan pitänyt erinomaista kiirettä mennessään kiskomaan häntä takaisin porraspuille. Eikä hän voinut pidättää itseään, vaan mainitsi ikäänkuin lohduttaakseen:

— Herra luutnantti, mutakylpy kuuluu olevan erittäin terveellinen.

Viimein he pääsivät taloon, ja Kemppi sai kuin saikin tilaisuuden, vaikka kovasti peläten, rassata auki luutnantin huonolukkoisen laukun ja ripottaa siellä oleviin alusvaatteisiin korpraali Rädyn pulveria. Sitten luutnantti puki kuivat vaatteet ylleen, ja Kemppi sai tehtäväkseen pestä hänen mutaisen pukunsa ja kuivata sen. Se oli lähetistä tuiki vastenmielistä, mutta kun hän huomasi esimiehensä pian liikahtelevan levottomasti hienoissa paidoissaan ja kyhnyttelevän itseään, lohdutti tämä häntä erinomaisesti. Hän huljutteli siis vaatteita vedessä, väänsi ne ja levitti kuivamaan.

Sitten kutsui luutnantti hänet luokseen ja kyräili häntä vihaisesti.

— Sotamies Kemppi, mitä te olette pelannut minun matkalaukkuni kanssa?

— En mitään, herra luutnantti. Kannoin sen vain tänne.

— Te olette suuri lurjus ja hunsvotti, mutta kyllä minä otan teistä selvän ja opetan.

Ei siitä kuitenkaan sen selvempää tullut. Luutnantti epäili lähettiään vahvasti koirankujeista, vaikkei ollut asiasta varma. Mutta siitä lähtien hän koko sotaharjoituksen ajan kohteli sotamiestä entistä vihaisemmin ja järjesti hänelle kaikkia mahdollisia komennuksia ja palveluksia. Sotamies Kemppi kärsi kuitenkin kaikki ilolla nähdessään luutnantin ylen kiusaantuneena vääntävän ja kyhnivän ruumistaan, vaikka hän olikin muuttanut paitansa ja alushousunsa useamman kerran.

— No, sanoi korpraali Räty kuormaltaan, adjutantti järjestää sinulle liikettä, mutta eihän se ole kumma jos upseeri sotamiehelle. Etkö sinäkin saanut järjestetyksi upseerille hieman hienoa liikettä?