Part 1

VOIMAKASTA VÄKEÄ

Kirj.

Aino Malmberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

Pojilleni, MALA-veljeksille

_Äidiltä_.

SISÄLLYS.

Lukijalle. R. B. Cunninghame Graham. J. Ramsay MacDonald. Marion Phillips. G. Bernard Shaw. William Morgan Shuster. Philip ja Ethel Snowden. Kreivitär Warwick. Sidney ja Beatrice Webb. Miljoonamiehiä.

LUKIJALLE.

Tuntuu kuin pitäisi selittää taikka melkeinpä pyytää anteeksi, että lähetän maailmalle nämä pienet elämäkerralliset kuvaukset, sillä ne eivät ole suinkaan ankarasti puolueettoman analysoimisen tuotteita, vaan aivan subjektiivisen käsityksen luomia. Kaikki ne henkilöt, joista kerron, ovat tuttujani, monet heistä monivuotisia ystäviäni. Siksi minun on ehkä vaikeata olla aivan syrjästäkatsojana. Ymmärrän hyvin, että toinen henkilö voisi saada kuvattavistani aivan toisen käsityksen. Mies käsittäisi heidät toisin kuin nainen, vanhoillinen toisin kuin vasemmistolainen. Henkilö, joka lapsuudestaan saakka on liikkunut johtavissa valtiollisissa piireissä, ymmärtäisi varmaan heidät toisin kuin Suomen salomailla toimineen köyhän maalaispapin tytär, jonka Ukko Ylijumala on heittänyt suurkaupunkien humuun ja joka siellä on saanut nähdä ja kuulla niin paljon, että sydän ja sielu tulevat tulvilleen ja joskus vuotavat yli reunojen.

Suomalaiset henkilökuvaukset ovat enimmäkseen taitavien asiantuntijain tekemiä, henkilöiden, jotka ankaralla työllä ovat saaneet selville pienimmätkin yksityiskohdat kuvattaviensa elämänjuoksusta. Useimmiten tekijät eivät henkilökohtaisesti tunne kuvattaviaan eivätkä ole heitä edes nähneetkään tässä elämässä. He voivat siis olla täysin puolueettomia kuvauksissaan. Sanomattakin on selvää, kuinka arvokkaita sellaiset elämäkerrat ovat suomalaiselle kirjallisuudelle.

Näitä pieniä kyhäyksiä ei tietysti pidä ollenkaan verrata tuollaisiin ankarat vaatimukset täyttäviin, tieteellisesti täysipainoisiin tuotteisiin. Julkaistessani ne olen vain arvellut, että moniaita voi huvittaa kuulla, kuinka "tavallinen ihminen" käsittää "voimakkaan väen". Maailmahan on täynnä tavallisia ihmisiä, ei spesialisteja, ja nämä "tavalliset" ehkä saavat tutunomaisemman kuvan kertomusten henkilöistä, kun toinen "tavallinen" heille kertoo havaintojaan.

Siinä selitykseni ja puolustukseni!

Lontoossa, elokuussa 1926.

_Aino Malmberg_.

R.B. CUNNINGHAME GRAHAM.

Useimmilla meistä lienee kokemusta siitä, kuinka muutamia ihmisiä ensikerran tavatessamme tunnemme, että oikeastaan olemme vanhat tutut... Varmasti olemme joskus, kauan, kauan sitten, ehkä jossakin edellisessä olomuodossa, olleet hyvät ystävät...

Tuskin olen kehenkään tutustuessani sitä niin selvästi tuntenut kuin monta vuotta sitten, jolloin kohtalo asetti minut puhumaan Suomesta samalla puhujalavalla, jolla Cunninghame Graham piti hehkuvan puheensa tsaarin väkivaltaa vastaan.

Jo paljon aikaisemmin, Suomessa asuessani, olin kerran sattumalta lukenut jossakin englantilaisessa aikakauskirjassa suosiollisen arvostelun jostakin uudesta Cunninghame Grahamin kirjoittamasta novellikokoelmasta, jonka sitten heti olin tilannut Suomeen luettavakseni. Se oli erittäin hauska löytö. Miellyin heti noihin pieniin, herkkiin kertomuksiin ja kaipasin lisää. Ihailin hänen purevaa satiiriaan ja nauroin hänen mehevälle huumorilleen. Hänen tyylinsä on erittäin hienostunut, ja alituisesti tuntuu, kuin hänen sanojaan ei voisi sanoa millään muulla kuin juuri englannin kielellä. Rivien välissä on niin paljon luettavaa, että toiselle kielelle kääntäminen pakostakin vie pois suuren osan nautintoa.

Toinen seikka, joka selvisi minulle aikoja ennenkuin tutustuin henkilökohtaisesti Cunninghame Grahamiin, oli hänen rakkautensa espanjalaisiin, olivatpa ne sitten Euroopassa taikka Amerikassa. Hän tuntui ymmärtävän ja kuvaavan niitä kuin omaa kansaansa. Espanjalaisuus oli antanut hänen teoksilleen niin syvän leiman, että usein saattoi yhtä hyvin luulla häntä espanjalaiseksi kuin englantilaiseksi. Kun sitten vielä satuin lukemaan hänestä, että hän ulkomuodoltaan oli kuin espanjalainen hidalgo, mies, jollaisia Velasquez niin mielellään maalasi, olin tuntevinani hänet jo aikoja ennen, kuin häneen todella tutustuin. Eikä hänen tulisessa, seikkailunhaluisessa luonteessaan tunnu olevan tippaakaan pohjoismaista kylmyyttä ja tyyneyttä. Hän on selvästi noita merkillisiä luonnon oikkuja, joita joskus tapaamme jäisessä Suomessakin: hehkuvan tulinen, aurinkoinen temperamentti kylmässä, hitaassa ympäristössä.

Vieläkin muistelevat vanhemmat ihmiset Lontoossa vuotta 1886, jolloin Cunninghame Grahamin nimi oli kaikkien huulilla. Silloin olivat uuden vasemmistopuolueen johtajat panneet toimeen jättiläiskokouksen Trafalgar Squarella, ja kun poliisi aikoi hajoittaa kokouksen, asettuivat joukot poliisia vastustamaan, ja heitä johtivat Cunninghame Graham, William Morris ja John Burns. Kaikki joutuivat vangituiksi, tietysti. Mutta kaikki ovat pysyvästi iskeneet nimensä Englannin historiaan. Samana vuonna Cunninghame Graham tuli valituksi parlamenttiin eräästä skotlantilaisesta vaalipiiristä. Siellä hän istui kuusi vuotta, ja vieläkin hän mielellään puhuu siitä ajasta, jolloin hän oli "kuusi vuotta pakkotyössä". — On helppo ymmärtää, että parlamenttityö ei sopinut Cunninghame Grahamin luonteelle, eikä hän sen jälkeen enää ole sitä ajatellutkaan uudistaa.

Kun häneen ensikerran tutustuin, kauan, kauan sitten, hän oli jo yli viidenkymmenen ikäinen, jos nimittäin ikä lasketaan almanakan mukaan. Muutoin hän oli nuori, täynnä tulta ja eloa. Kerran sanoessani häntä espanjalaiseksi hidalgoksi hän hymyillen selitti olevansa vain skotlantilainen tilanomistaja. Hän on skotlantilainen suurtilan omistaja, vanhaa, kuuluisaa ylimyssukua. Lähellä Glasgowia ovat hänen molemmat sukutilansa Gartmore ja Ardoch, joista tätä nykyä ainoastaan Ardoch on hänen hallussaan. Hänet pelastivat tavallisesta laiskasta ylimyselämästä hänen kirjalliset taipumuksensa, hänen seikkailunhaluinen luonteensa ja aikainen siirtyminen silloiseen äärimmäiseen vasemmistoon, joka siihen aikaan merkitsi — ei suinkaan kommunismia — ei edes sosialismia, vaan vallan vaatimattomasti Vapaamielisen puolueen vasenta siipeä! Sieltä hän kyllä sitten edelleen kehittyessään siirtyi vanhan Hyndmanin johtamaan sosialidemokraattiseen yhdistykseen, missä hän oli läheisessä yhteistoiminnassa William Morrisin kanssa. En tosin koskaan ole voinut ajatella Cunninghame Grahamia käytännöllisenä poliitikkona. Ennen kaikkea hän on haaveksija, taiteilija, joka hakee politiikasta ravintoa mielikuvitukselleen ja jolle oma subjektiivinen elämä aina merkitsee enemmän kuin yhteiskunnalliset parannukset. Hänen käytännöllinen toimintansa on taiteilijatoimintaa, välähtelevää, säkenöivää, odottamatonta, laskematonta.

Muistan, kuinka kerran luentomatkallani saavuin Aberdeeniin ja asuin perheessä, jossa Cunninghame Graham oli hyvä tuttu. Eräänä aamuna isäntäni näytti hyvin huolestuneelta ja kertoi juuri saaneensa kirjeen Cunninghame Grahamilta, jossa tämä tarjoutui heti tulemaan Skotlantiin auttamaan työväenpuoluetta vaalitaistelussa W.C. Andersonin puolesta. Taistelu oli nimittäin juuri alkanut, ja, kuten kaikki hyvin tiedämme, sen tuloksen määrää usein hyvä puhuja. Skotlannissa on asian laita siinä suhteessa aivan sama kuin Englannissakin. — Olin aivan äskettäin kuullut Cunninghame Grahamin puhuvan, ja minut hän oli vallannut kokonaan tulisella kaunopuheisuudellaan. En siitä syystä nyt yhtään voinut käsittää, mistä huoli johtui, ja kysyin siksi isännältäni:

"Ettekö ole iloinen, että saatte hänet tänne? Onko tässä valtakunnassa missään parempaa puhujaa?"

"Ei, ei ole — mutta voi, te ette osaa aavistaakaan, kuinka epäluotettava hän on...

"Mitä tarkoitatte?"

"Skotlanti on täynnä kaskuja hänen puheistaan. Hänen huumorinsa on välkkyvää, hänen satiirinsa purevaa, mutta hän ei välitä vähääkään, kehen se sattuu. Jos hänen mielestään ystävä ansaitsee kurittamista, antaa hän sitä isällisellä kädellä yhtä hyvin kuin vihollisellekin — ja ymmärrättehän, mitä se voi merkitä vaalitaistelussa..."

"Mutta eikö häntä voisi hiukan varoittaa edeltäkäsin?"

"Niinkuin sitä ei olisi muka koetettu! Ei, siinä eivät auta varoitukset eivätkä hänen omat juhlalliset lupauksensakaan. Jos henki hänet valtaa, ei Cunninghame Graham ole koskaan voinut sitä vastustaa..."

Omasta kokemuksestani tiedän, että Glasgowin tienoilla ei tarvitse muuta kuin mainita Cunninghame Grahamin nimen, niin skotlantilaisten kieli heltiää, ja kaskuja alkaa kuulua oikealta ja vasemmalta. Hänen oman vaalitaistelunsa aikana sattui kerran niin, että eräs skotlantilainen ylimys, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä, että Cunninghame Graham, jonka suku oli yhtä ylhäistä kuin kenen tahansa toisen Skotlannissa, oli liittynyt äärimmäiseen vasemmistoon, oli nyt vartavasten saapunut puhetilaisuuteen tehdäkseen edes kiusaa, ellei voinut mitään muuta tehdä. Cunninghame Graham piti loistavan puheen eikä suinkaan säästänyt skotlantilaisia ylimyksiä, joiden temput hän tunsi liiankin hyvin. Kun sitten kysymysten aika tuli, nousi läsnäoleva ylimys seisomaan ja aloitti ivallisesti:

"Eikö puhuja itse kuulu samaan ylimyssukuun kuin surullisen kuuluisat Gartmoren Grahamit, jotka sata vuotta sitten olivat tämän seudun kauhuna ja joiden tihutyöt..."

Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun jo Cunninghame Graham rauhallisesti hymyillen vastasi:

"Mene helvettiin ja kysy heiltä..." — Oli selvää, kenen puolelle naurajat tulivat.

Oli vallan luonnollista, että Cunninghame Graham tulisella luonteellaan vihasi väkivaltaa ja sortoa, ilmenipä se missä muodossa tahansa. Siksi oli myöskin aivan luonnollista, että jos milloin tarvittiin miestä lausumaan suoria sanoja tsaarin väkivaltaisuuksista Suomessa, ei koskaan turhaan käännytty Cunninghame Grahamin puoleen.

Kaikki tuo, kaikki taistelu vääryyttä vastaan, kaikki kauniit muistot kuuluvat aikaan ennen sotaa. Ja sitten tuli sota...

Minusta tuntuu, kuin useimmat keski-iän yli päässeet ihmiset meidän aikoinamme voisivat jakaa elämänsä kolmeen selvästi toisistaan eroavaan kauteen: aikaan ennen sotaa, sotaan ja sodanjälkeiseen aikaan. Ennen sotaa elämä oli luonnollista, ilman suuria maanjäristyksiä. Ihmiset olivat niin sanoakseni likempänä itseään ja tyynesti likempänä muita. Maailma näytti hiljalleen menevän eteenpäin, ja monet alkoivat toivoa, että jonkinmoinen veljeyden tunne kasvaisi vähitellen. Ihmiset alkoivat ryhmittyä ei kielen ja kansallisuuksien, vaan yhteisten pyrintöjen mukaan.

Sitten tuli sota, tappavana, haavoittavana. Tappavana ja haavoittavana henkisesti yhtä paljon ja enemmän kuin ruumiillisesti. Kuka säilyi eheänä? Kuka on vieläkään täysin parantunut? Ruumiillisia raajarikkoja, henkisiä raajarikkoja hiipii hiljalleen kaikkialla. Ja vaikka haavat näyttävätkin olevan ummessa, ei niihin pidä kovakätisesti koskea. Se tuottaa polttavaa tuskaa.

Sitten seurasi kolmas kausi: rauha. Mutta millainen rauha? Muistan kerran sodan aikana keskustelleeni Olive Schreinerin kanssa, ja hän sanoi: "Vaikka niin kiihkeästi odotan tämän kauhun loppua, pelkään, että rauha tulee aluksi olemaan vielä kauheampi kuin sota. Viha ei lopu, kun sota loppuu, ja kun ihmisillä on aikaa ajatella, tulee henkinen tuska hirveämmäksi kuin nyt, jolloin sotakiihko vaikuttaa huumaavasti." Hän oli buurisodan aikana, kuten tiedämme, koko ajan sota-alueella eikä voinut vieläkään tyynesti puhua siitä ajasta ja sotaa seuranneesta "rauhasta".

Kun vuonna 1923, kotimaisesta virallisesta vastustuksesta huolimatta, vihdoinkin pääsin vanhaan kotiini Lontooseen, oltuani poissa lähes kahdeksan vuotta, oli kaikki niin muuttunut, että suru melkein voitti takaisintulon tuottaman ilon. Missä olivat melkein kaikki ne, joiden kanssa olin seurustellut tuttuna ja ystävänä? Missä oli vanhin ystäväni, joka oli niin läheisesti liittynyt elämääni Englannissa, että ensin en tiennyt miten aloittaa, kun en häntä enää löytänytkään? Missä oli lady Burne-Jones? Poissa. Kuollut. — Missä oli laajasydäminen, aina iloinen Annie Smith, jonka iltakutsut kaksi kertaa kuukaudessa olivat tulleet mieluisiksi tapaamistilaisuuksiksi suomalaisille ja hinduille? Hänen sydämensä oli aina kahtia jaettu, toinen puoli annettu Suomelle, toinen puoli Intialle. Missä oli uskollinen Annie Smith? Poissa hänkin. Kuollut. — Missä oli vanha ruhtinas Kropotkin, jonka hauskassa kodissa aina vietimme sunnuntai-iltapäivät? Poissa. Kuollut.— Missä oli vanha ukko Hyndman ja hänen hiukan eksentrinen puolisonsa, Rosalind Travers, joka kirjoitti niin erinomaisen hyvän ja hauskan kirjan Suomesta? Molemmat jo kuolleet. Ja ennen kaikkia, missä oli oma poikani, nuorimpani, jonka hilpeä ystävällisyys ja leikillinen sukkeluus oli voittanut niin monta sydäntä täällä? Missä oli Olli-poikani? Siellä missä muutkin ystäväni, toisella puolen rajaa.

Ei ollut kumma, jos ensin palattuani Lontooseen kaikki tuntui tyhjältä siellä. Ensin en uskaltanut kaikkia kysyäkään, sillä pelkäsin aina saavani saman vastauksen. Kerran sitten, kesällä 1923, näin sanomalehdissä jonkin uutisen Cunninghame Grahamista. Siis ainakin hän oli vielä joukossamme. Menin heti puhelimeen ja soitin hänelle. Hän tuli itse puhelimeen, tunsin heti hänen äänensä. Hän ei puhelimessa saanut selkoa kuka olin, mutta päätimme tavata seuraavana päivänä hänen luonaan, sillä minulla ei silloin vielä ollut pysyväistä kotia.

Olin niin iloinen, että ainakin Cunninghame Graham oli vielä elossa, että vasta sen jälkeen kuin olin sopinut tapaamisestamme, aloin miettiä, mitä oikeastaan olin kuullut hänestä sodan aikana. Muistin, että sodan alkupuolella sanomalehdet olivat kertoneet hänen lähteneen Argentinaan ostamaan hevosia Englannin hallitukselle. En voinut tuota silloin käsittää, sillä olin aina ymmärtänyt, että hän, kuten hänen vanha ystävänsä John Burnskin, oli kaikkia sotia vastaan. John Burns, joka sodan puhjetessa oli ministerinä, erosi heti hallituksesta pannen vastalauseen Englannin sotaan osanottoa vastaan. Entä Cunninghame Graham? Oliko sotakiihko häneen tarttunut, kuten niin moneen muuhunkin? — Huomenna kai saisin siihen vastauksen.

Hän otti itse sota-asiat puheeksi melkein heti.

"Uskoitteko sotaan?" kysyin häneltä.

"Tarkoitatteko, uskoinko sodan tuovan jotakin hyvää mukanaan? — En, sitä en uskonut. Sota ei koskaan voi tuoda muuta kuin kurjuutta... Vai sanoinko nyt liikaa? Välillisestihän tämäkin onneton sota toi hyvää mukanaan, tosin aivan toisenlaista hyvää, kuin koskaan oli tarkoitettu. Sehän toi vapauden Suomelle. Uskokaa minua, olen iloinnut siitä niin paljon, että se on melkein korvannut kaiken tuskan, jonka kurjuus synnytti..."

Kysyin häneltä, mitä hän oli sodan aikana tehnyt, ja odotin saavani kuulla kertomuksen hevosten ostosta.

"Tietysti minä olen kaikkia sotia vastaan, ja tietysti te arvelette, että minä toimin aivan vastoin periaatteitani, kun läksin Argentinaan ostamaan hevosia armeijalle... Ei asia sentään ollut niin... Muistakaa, että sota oli jo alkanut, eikä sitä voinut mikään hillitä. Arvelin silloin, että koska sota on jo käymässä, niin tulkoon sitten edes voitto meille. Siksi läksin omalta vähäiseltä osaltani edistämään sen saavuttamista... Hallitus pyysi minua menemään Argentinaan, noille vanhoille, tutuille seuduille, missä olin viettänyt kuusitoista vuotta elämästäni, silloin nuorena. Ne seudut ovat minulle hyvin rakkaita..."

Selitys ei tietysti ollenkaan kestänyt lähempää arvostelua, mutta ymmärsin kumminkin muutamat seikat siinä: Sota oli herättänyt kuuman seikkailijaveren, ja satumaiset seudut, joista hän niin usein oli kirjoittanut, vetivät puoleensa. Samalla hän tietysti hyvin tunsi, vaikka ei mitenkään tunnustanut, että kaikki tuo ei sopinut yhteen hänen usein tunnustettujen periaatteittensa kanssa, ja hänen oli paha olla.

Hän alkoi sitten kertoa Argentinasta ja Meksikosta, ja silloin tunsin hyvin entisen Cunninghame Grahamin. Siellä oli seikkailujen maa, ja siellä hän oli kotonaan.

Kysyin häneltä, oliko hän koskaan kirjoittanut mitään tapahtumista Burnsin ja William Morrisin kanssa.

"En ole, enkä koskaan tule niistä kirjoittamaan taikka kertomaan", hän vastasi kiivaasti.

Olimme vaiti hetken, ja huomasin, että olin tahtomattani koskettanut arkaan kohtaan. Sitten hän jatkoi tyynemmin:

"Ne ajat ovat olleet ja menneet, ja uudet ajat, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, ovat nyt vallalla. Millaisia ovat nykyiset niinsanotut työväen johtajat? Hakevat omaa etuaan, riitelevät paikoista! Jokainen ajattelee vain itseään eikä välitä sen enempää työväen kohtalosta."

Tietysti se ei ollut totta, mutta oli selvää, että hän uskoi tuohon luomaansa synkkään kuvaan. Ei ollut ensikertaa, kun huomasin tuon saman ilmiön, että kun rikas ylimys, jonka ei koskaan ole tarvinnut tehdä tuntiakaan työtä elääkseen, innostuu työväenkysymykseen, hän on aivan valmis antamaan tarmonsa ja kykynsä edistääkseen asiaa, niin kauan kuin innostusta kestää, mutta hän kadottaa uskonsa heti, kun asiat alkavat mennä toista tietä kuin hän on haaveillut. Niin oli käynyt nytkin. Ja kumminkin — kuinka olin voinut kuvitellakaan Cunninghame Grahamia toisenlaiseksi. Siinä hän oli, juuri samanlaisena kuin ennenkin: ylimys ja maailmanmies kiireestä kantapäähän, jalosydäminen, hienostunut, humoristi, uneksija, mutta aivan mahdoton karkeaan, jokapäiväiseen elämän taisteluun. Kaikenlaista väkeä tarvitaan maailman kokoonpanossa, ja paikkansa on Cunninghame Grahamillakin. Englanti olisi köyhempi ilman häntä.

Kirjailijana Cunninghame Graham on hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Parhaimpanaan hän esiintyy pienissä, herkästi havaituissa pätkissä, niissä, jotka sanovat sanoin vähän, mutta tunnelmallaan paljon. Siitä syystä niitä on kovin vaikea kääntää toiselle kielelle. Paitsi kaunokirjallisia teoksia hän on kirjoittanut useita historiallisia, elämäkerrallisia y.m. esseitä ja kirjoja.

Nuoruudessaan hän meni naimisiin kauniin espanjattaren kanssa, johon hän oli tutustunut Meksikossa. En tavannut tätä naista koskaan, sillä hän kuoli jo monta vuotta sitten, mutta paljon kuulin hänestä kerrottavan Skotlannissa, Ardochin lähitienoilla. Hän oli ollut tumma kaunotar, mustasilmäinen etelän lapsi, joka istui kuin valettu hevosen selässä, olipa hevonen kuinka hurja tahansa, ja joka hurskaiden skotlantilaisten kauhuksi poltteli meksikkolaisia paperosseja, Viktorian ankarana hallituskautena, jolloin naisten tupakoimista pidettiin suurena syntinä. Nythän se on jo Englannissa yhtä tavallista kuin miestenkin tupakanpoltto, eikä sitä kukaan enää katso karsain silmin. — Nuori rouva oli myöskin kirjailija, ja ainakin yksi hänen kirjoistaan, kertomus Pyhän Teresan elämästä, on käännetty espanjankielestä englanniksi. Se on hyvin harras ja syvää ymmärtämystä osoittava kuvaus tuon merkillisen naispyhimyksen elämästä ja vaikutuksesta. Siitä on jo kappale toistakymmentä vuotta, kun Cunninghame Graham kerran kysyi minulta, olinko lukenut hänen vaimonsa teosta Pyhästä Teresasta, ja kun häpeissäni sanoin, etten ollut, hän rupesi siitä puhumaan sellaisella lämmöllä ja hellällä ihailulla, että mielelläni lupasin täyttää hänen pyyntönsä, lukea sen ja sitten kertoa hänelle arveluni siitä. Hankin sen kohta sen jälkeen, ja sen lukeminen oli nautintoa alusta loppuun saakka. — Nuori rouva auttoi usein miestään kirjallisissa töissä, ja useat esseet ovat heidän yhteistyötään.

Nuoren vaimon kuolema oli kova isku Cunninghame Grahamille, ja taas näemme saman merkillisen ilmiön uskollisuudesta, joka täällä Englannissa usein herättää ihmettelyämme. Vaikka Cunninghame Graham on tunnustettu suosikki naismaailmassa ja vaikka hän hauskana ja huvittavana seuramiehenä on aina tervetullut jokaiseen seuraan, ei kenenkään ole onnistunut kietoa häntä pauloihinsa, vaan hän on pysynyt leskimiehenä kymmeniä vuosia, uskollisena tumman kauniille espanjalaiselle vaimolleen.

Entä hänen ikänsä? kysyy joku. Kun vastaan siihen kysymykseen, en oikein tahdo uskoa elämäkerrallisia tietoja hänestä, ja kumminkin tiedän, että ne puhuvat totta. Jos minun pitäisi arvata hänen ikänsä, sanoisin, että vaikka hän onkin solakka ja komea kuin nuorukainen, ja vaikka hän istuukin hevosen selässä kuin Velasquezin hidalgo, on hänen tukkansa siksi harmaa ja hänen hymynsä siksi syvää maailmantuntemusta osoittava, että arvaan hänen ikänsä olevan siinä viidenkymmenen paikkeilla. Katson sitten kirjaan ja näen, että hän on syntynyt vuonna 1852. Siis yli seitsemänkymmenen! Ei pidä pohjoismaalaisen koskaan yrittää arvata kenenkään ikää Englannissa, tässä urheilun ja ulkoilman ihailijain maassa.

Cunninghame Graham ei kyllä itse usko, että Englannin ilma on niin suotuisaa ihmisille kuin kuumien maitten ilma, mutta hän on arvattavasti puolueellinen. Kun kesällä 1923 hänet tapasin, hän sanoi minulle, että hänen piti vielä samana iltana lähteä Ardochiin, sillä hänen äitinsä odotti häntä siellä. Luulin kuulleeni väärin ja näytin kaiketi kysymysmerkiltä, sillä hän alkoi selittää:

"Ettekö tiedä, että äitini on vielä elossa? Hän on nyt 96 vuoden vanha, mutta virkeämpi kuin moni nykyaikainen 30-vuotias. Mutta hän onkin syntynyt kuumassa ilmanalassa ja oleskellut aikoinaan vuosikymmeniä etelässä, kaukana kolkosta Skotlannista..."

"Väitättekö siis, että ihminen pysyy nuorena kuumassa ilmanalassa kauemmin kuin täällä?"

"En tiedä mitä tiedemiehet siitä sanovat, mutta sen tiedän, että siellä etelässä tapaa satavuotiaita tuhkatiheässä... Elämä on siellä..."

En voinut olla hiukan hymyilemättä. Eikö hän tietänyt, että elämä oli siellä, missä tuollaiset elämää uhkuvat henkilöt kuin hän elivät ja loivat loistoa ympärilleen, olipa siellä kuuma tai kylmä.

Hän rupesi sitten kertomaan äidistään. Aivan äskettäin hän oli Ardochissa käynyt autoretkellä äitinsä kanssa. Kun he palasivat kotiin, oli Cunninghame Graham hiukan levoton siitä, että vanha äiti ehkä oli liiaksi rasittunut, ja hän virkkoi, että äidin piti nyt heti panna maata ja levätä kunnollisesti.

"Maatako?" kysyi äiti hämmästyneenä, "en mitenkään nyt jouda lepäämään, sillä minun on mentävä puutarhaan katsomaan, onko puutarhuri jo saanut valmiiksi lavat, joista hänelle aamulla puhuin". Ja puutarhaan hän meni viipyi siellä kauan täydessä työssä. — Pian hän täyttää siis sata vuotta, jos saa elää niin kauan. Kysyin puhuisiko hän piakkoin jossakin, mutta vastaus oli kieltävä.

"Eikö teitä edes saa kuulla Trafalgar Squarella, joka on niin täynnä muistoja?"

"Niin, Trafalgar Square on täynnä muistoja... Muistatteko, kuinka kerran siellä yhdessä puhuimme?"

Niinkuin olisin sitä voinut koskaan unohtaa... Se oli niinä entisinä "hyvinä" aikoina, jolloin meillä, Lontoon suomalaisilla, oli kaikilla yhteinen työ: taistelu maamme vapauden puolesta ja selittäminen tsaarin sadoille tietämättömille kannattajille, kuinka asiat Suomessa olivat ja mikä vaara uhkasi meitä idästä. Ne ajat ovat olleet ja menneet, mutta työtä melkein samaan suuntaan vielä tarvitaan, ja hyvä on, että entiset ystävät Lontoossa vielä seuraavat ajan merkkejä ja ovat valmiit astumaan työhön, jos tarvitaan. Cunninghame Graham on uskollisimpia heidän joukossaan.

J. RAMSAY MACDONALD.

Kesällä 1908 matkustin Lontooseen, pääasiallisesti tapaamaan ystävääni Rosea, sillä hänen tapaamisensa ja keskustelut hänen kanssaan olivat käyneet minulle melkein elinehdoksi silloisina hirvittävän vaikeina vuosina.

Rose oli minua King's Crossin asemalla vastassa, ja hän oli tuskin tervehtinyt minua, ennenkuin hän huomattavasti tyytyväisenä huudahti: "Vielä tänä iltana sinun täytyy tulla kanssani suuriin kutsuihin Ramsay MacDonaldin luo. Hän ja hänen rouvansa ovat maailman suloisimpia ihmisiä, ja olen varmasti luvannut tuoda sinut kanssani illalla."

Rose oli tutustunut MacDonaldeihin noin vuotta ennen, ja koska hän aina voitti ihmisten sydämet, oli hän nytkin kuin kotonaan heidän luonaan.

Illalla olimme molemmat tuossa sittemmin niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä talossa, n:o 3 Lincoln's Inn Fields. Se ilta on pysynyt mielessäni melkeinpä pienintä piirrettä myöten, sillä se oli ensimmäinen kerta, jolloin sain olla aito englantilaisissa kutsuissa, missä henkinen ravinto oli niin paljon tärkeämpi kuin ruumiillinen kestitys, että jälkimmäinen monelta unohtui kokonaan. Jätimme päällysvaatteemme pieneen huoneeseen, nähtävästi jonkun makuuhuoneeseen, ja astuimme sisään. Kaksi keskikokoista huonetta oli ääriään myöten täynnä väkeä. Muutamat olivat puetut varsin komeihin, jalokivillä koristettuihin iltapukuihin, toiset olivat aivan vaatimattomissa, pitkähihaisissa puvuissa. Mutta kaikkien kasvoilla loisti iloinen, odottava ilme, ja huoneet kaikuivat vilkasta puhetta, naurua ja leikinlaskua.

Ensimmäinen, joka tuli puristamaan kättämme, oli iloinen, kiharatukkainen, noin kymmenvuotiaalta näyttävä poikanen, MacDonaldin esikoinen, Alister. Hän tarttui Rosen käteen, ja minäkin sain ohimennen kiinni hänen toisesta kädestään, kun hän innokkaasti selitti, että tuolla ovat isä ja äiti ja että nyt pitää joutua hyvin pian, ennenkuin joku taas ennättää heidät kokonaan anastaa.

Menimme siis niin pian kuin voimme tiheän tungoksen läpi. MacDonald ja hänen rouvansa ottivat meidät vastaan kuin vanhat tutut, koruttomasti ja sydämellisesti. Ensimmäinen, mikä pisti silmään, oli tietysti heidän ulkomuotonsa. Rouva MacDonald, omaa sukua Gladstone, oli aivan vaalea, keltatukkainen, sinisilmäinen. Ramsay MacDonald taasen oli tumma kuin etelämaalainen, hiukset sysimustat, iho oliivinkeltainen, silmät suuret, tummat, säihkyvät. Niin kaunista miestä näkee harvoin. Piti melkein vetää henkeään. "Te olette suomalainen", kuulin isäntäni sanovan. "Tulkaa kanssani tuonne toiseen huoneeseen, niin esittelen teille muutamia ystäviä, jotka mielenkiinnolla ja osanotolla ovat seuranneet Suomen vaiheita."

Toinen huone oli yhtä täpöisen täynnä kuin ensimmäinenkin. Isäntäni esitteli minut siellä suurelle joukolle, joista vielä selvästi muistuvat mieleeni parlamentin jäsenet Will Crooks, Keir Hardie ja W.C. Anderson, kaikki maamme lämpimiä ystäviä, mutta kaikki jo manalle muuttaneita.

Mutta missä oli tuo huhuttu englantilainen jäykkyys? Olin siitä niin paljon kuullut, että tunsin melkein jonkinmoista pettymystä, kun en sitä missään huomannut. Jokainen oli kuin kotonaan, ja oli varsin liikuttavaa, kuinka hyvää huolta he pitivät siitä, että minäkin, muukalainen, myös tuntisin olevani "kotona". Suomesta kysyttiin koko ajan, ja heidän lämmin osanottonsa antoi uutta rohkeutta ja toivoa. Ainakin Englannin Labour Party tiesi kohtalomme kovuuden ja oli valmis tekemään voitavansa auttaakseen. MacDonald ja pieni ryhmä hänen ympärillään otti puheeksi, eikö olisi syytä panna toimeen jättiläismielenosoitus Trafalgar Squarella tsaarin hirmuvaltaa vastaan Suomessa. Monesta syystä tuumasta ei silloin voinut tulla mitään, mutta siemen oli kylvetty, ja seuraavana vuonna se kantoi hedelmiä.

Kun maaliskuun alussa 1909 muutin Lontooseen varsinaisesti asumaan, asetti kohtalo suosiollisena minut asumaan niin lähelle MacDonaldeja, että minulla ei ollut muuta kuin kymmenen minuutin matka Lincoln's Inn Fieldsille. Siitä lähtien oli MacDonaldin perhe tukena ja turvana minulle moninaisissa vaiheissa.

Kysymys mielenosoituksesta Trafalgar Squarella tuli pian taas esille, ja koska siihen aikaan olin hyvin arka mitään tekemään, kysymättä neuvoja "vanhoilta ja viisailta", kirjoitin asiasta senaattori Leo Mechelinille, kysyen hänen mielipidettään. Hänen vastauksensa oli, että kaikessa propagandatyössä olisi käännyttävä professori Julio Reuterin puoleen, jolle "kagali" oli uskonut huolenpidon Lontoosta. — Kaikista vastustuksista huolimatta tuli mielenosoituksesta tosi.

Alusta vuotta 1909 syksyyn 1911 kohdistuvat muistoni paljon enemmän rouva MacDonaldiin kuin hänen mieheensä. Aviopuolisojen suhde toisiinsa oli niin lähellä täydellistä ihanneavioliittoa, kuin tässä maailmassa lienee mahdollista. Margaret MacDonald oli sieluna ja sydämenä siinä perheessä, ja Ramsay MacDonald oli hänen toiveittensa toteuttajana. Täydellinen luottamus, täydellinen ymmärtämys ja täydellinen vapaus — siitä syntyi mitä ihmeellisin sopusointu. Tuohon vaikutti arvattavasti myöskin se, että he sattumalta olivat niin täydellisesti yhtä mieltä siitä, mitä he tahtoivat, ja myöskin siitä, mitä tietä he tahtoivat kulkea päämääräänsä kohti. Molemmat olivat harvinaisen lahjakkaita, ja sen lisäksi Margaret MacDonald oli niin tavattoman avomielinen, niin vaatimaton, niin suora ja selväpiirteinen, että häntä oli aina helppo lähestyä. Siksi myöskin helpommin joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi kuin hänen umpimielisemmän miehensä. Margaret MacDonaldilla näytti aina riittävän aikaa jokaiselle, eikä koskaan tarvinnut pelätä kylmää kohtelua, menipä hänen luokseen mille asialle tahansa.

Tältä ajalta ovat myöskin painuneet mieleeni monet illanvietot MacDonaldin perheessä. Aina kun Lontooseen tuli joku merkkihenkilö valtiollisista piireistä, joku, joka tosiaankin ansaitsi huomiota, oli iltama valmis. Aivan kuten ensikerrallakin, olivat huoneet täpöisen täynnä. Suuremman huoneen yhdellä seinämällä oli pitkä pöytä täynnä virvokkeita, teetä, kahvia, limonaatia ja leivoksia. Ei koskaan mitään muuta. Ohimennen sanoen, MacDonald ja koko hänen perheensä ovat aina olleet ankaran raittiita. Pöydältä sai jokainen mennä ottamaan mitä halusi, ilman erityistä tarjoilemista ja kursailemista. Läsnäolevat nuoret miehet kantoivat pöydänantimia niille, jotka eivät itse tahtoneet niitä noutaa.

Erityisesti muistan sen kerran, jolloin eteläafrikkalainen presidentti Schreiner oli kunniavieraana, ja toisen kerran, kun Austraalian pääministeri Fisher oli kanssamme. Schreiner tahtoi puhella kanssani, koska olin siitä ihmeellisestä maasta, jossa naisilla oli valtiollinen äänioikeus. Hän puhui minulle koko ajan naisten äänioikeutta vastaan, mutta en tällä hetkelläkään vielä tiedä, tarkoittiko hän sitä todellakin, vai oliko se vain leikillistä kiusantekoa. Sanoin hänelle, etten ollenkaan usko, että meidän kaikkien ihaileman Olive Schreinerin veli saattoi olla naisten oikeuksia vastaan, ja hän nauroi niin, että hampaat kiiluivat. Hänen rouvansa vakuutti sitten minulle, millä innolla hän oli seurannut Suomen oloja juuri siksi, että Suomi oli niin komeasti tunnustanut naisten yhdenarvoisuuden.

Fisher oli aivan toisenlainen kuin Schreiner, paljon naiivimpi ja vähemmän suurmaailman mies. Sanomattakin on selvää, kuinka ihastunut olin, kun hän tsaarin hirmuvallasta puhuessaan huudahti: "Suomen täytyy päästä, erilleen Venäjästä kokonaan, aivan itsenäiseksi maaksi. Silloin vasta voitte maailmalle selvään näyttää, mihin kykenette!" — Se painui mieleeni niin syvälle siitä syystä, että juuri vähän sitä ennen eräs suomalainen, joka oli suuri auktoriteetti Suomen asioissa, oli minulle ankarasti moittien selittänyt, kuinka vaarallista oli, että esitelmissäni sanoin Suomen vasta sitten tulevan onnelliseksi, kun Venäjän vihatut kahleet olivat kokonaan murretut ja Suomi oli vapaa maa. Onneksi viisaat ja vanhat eivät aina pääse määräämään, eivätkä koskaan silloin, kun kansa herää yksimielisesti näyttämään tahtonsa. Senhän jo näimme suurlakossa 1905, jonka merkitystä eivät mitkään puolueelliset kuvaukset kykene himmentämään.