Part 3

Marion Phillipsin kehitys on siinä suhteessa luonteenomaisesti englantilainen. Eräs suomalainen sosialidemokraatti sanoi kerran minulle, että Englannin työväenliike on senvuoksi niin varma, että siellä aina rakennetaan kivi kiven päälle. Ei tehdä mitään ilmahyppyjä eikä siis myöskään pudota alas korkealta, vaan hiljalleen ja tyynesti mennään eteenpäin, aina miettien ja harkiten, miten seuraava askel on astuttava, jotta päästäisiin perille. — Henkilö, joka käy tuollaisen asteittaisen kehityksen läpi, liittyy melkein aina ensiksi Fabian-seuraan. Se on seura, jonka periaatteet ovat sosialistisia, mutta jonka työala on vallan erikoista laatua, sellaista, että vaaditaan hyvin suuret tietopuoliset edellytykset, ennenkuin siinä seurassa tuntee olevansa kotonaan. Sitä onkin leikillä nimitetty, ei sosialidemokraattiseksi yhdistykseksi, vaan sosiali_aristokraattiseksi_ seuraksi. Totta on, että seuraan tuskin kuulunee työväkeä enemmän kuin voi helposti sormillaan laskea, ja totta on myöskin, että sen näkyvimmät jäsenet kuuluvat henkiseen ylimystöön, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mainitsen ainoastaan sellaiset nimet kuin Beatrice ja Sidney Webb, G. Bernard Shaw, Graham Wallace, Bertrand Russell ja H.G. Wells. Niillä on kaikilla maailmanmaine, eikä liene ketään, joka arvelee, että nuo miehet eivät tiedä mitä tahtovat. Olkoonpa niin, että heitä sanotaan henkisiksi aristokraateiksi, mutta sosialismin kehitykselle Englannissa — ja melkeinpä voisi sanoa kaikissa englanninkieltä puhuvissa maissa — he ovat tehneet suurempia palveluksia kuin vielä läheskään kaikkialla myönnetään. Heidän pikku kirjasiaan yhteiskunnallisista kysymyksistä luettiin, melkeinpä ahmittiin, ja arvaamattoman suuri on se työ, jonka ne tekivät käsitteiden selvittämiseksi sellaisissa piireissä, joissa noita asioita ei ennen oltu pohdittu.

Marion Phillips kasvoi pian kyllä yli sen ajan, jolloin hän saattoi tyytyä vain kysymysten pohtimiseen ja selvittämiseen. Heti kun asia oli hänelle itselleen selvä, hän ryhtyi työhön. Hän on ennen kaikkea toiminnan ihminen eikä voi kauan istua samassa paikassa filosofoimassa. Siis: ei muuta kuin maailmalle toteuttamaan aatteita, jotka hän oli oikeiksi huomannut!

Hän aloitti työnsä ensin rouva MacDonaldin perustaman Naisten Työväenyhdistyksen sihteerinä, ja siitä hän sitten hyvin nopeasti siirtyi laajemmille aloille, kunnes hän kohosi nykyiseen asemaansa Työväenpuolueen Johtavaksi Naisvirkailijaksi. Nyt kulkevat kaikki työväen naisia koskevat puuhat hänen toimistonsa kautta. Kaikkien erilaisten naisjärjestöjen johto, asutuskysymykset, naisten terveydenhoitoa, vakuutusasioita y.m. koskevat puuhat, työväen naisia koskeva kansainvälinen lainsäädäntö, työläisnaisten kuukausilehti, työläisnaisten esitelmöimisjärjestelmät, uusien järjestöjen perustaminen ja ensimmäinen johto — ja sadat muut työläisnaisia koskevat puuhat, kaikkien niiden yhdistävänä keskipisteenä on Marion Phillipsin toimisto.

Tietysti moni huudahtaa, että tuollainen työ on mahdoton yhdelle ainoalle ihmiselle. Se ei ole mahdoton, jos sitä hoitamassa on niin monilahjainen ihminen kuin Marion Phillips. Hänellä on toimistossa apulaisinaan kokonaista viisi sihteeriä, jotka panevat toimeen hänen käskyjään, mutta totta on, että jokaisella heistä on työtä niin paljon, kuin suinkin on mahdollista tehdä. Monena iltana olen nähnyt Marion Phillipsin tulevan kotiinsa toimistostaan useita tunteja virka-ajan jälkeen, iso pakka papereita kainalossa, joita hän ei ole ennättänyt läpikäydä määrätyn toimistoajan kuluessa. Kysyin häneltä, eikö hän voisi vielä lisätä sihteeriensä lukumäärää, mutta hän vastasi nauraen, että se luultavasti tulisi myöskin lisäämään hänen omaa työtään. Ja niin kai usein onkin, että jota enemmän on apulaisia, sitä enemmän työtä myöskin kertyy sille, jonka pitää kaikki johtaa ja olla vastuunalainen kaikesta. Toiselta puolen on myöskin totta se, että ihmisellä, jolla on hirveä määrä työtä, on enemmän aikaa auttaa toisiakin, kuin sillä, jolla ei ole juuri mitään työtä.

Marion Phillipsin työt eivät mitenkään rajoitu ainoastaan edellä mainitsemiini, niin sanoakseni työväenpuolueen sisäpuolella tehtäviin töihin, vaan hänellä on vielä koko joukko muutakin tehtävää. Vuonna 1921 hänet valittiin rauhantuomariksi. Siihen saakka ei naisia voitu valita sellaiseen toimeen Englannissa. Vasta sinä vuonna he saivat sen oikeuden, ja Marion Phillips oli ensimmäisiä rauhantuomareiksi nimitettyjä naisia. Tätä tointaan hän hoitaa joka vuosi kahden kuukauden aikana, jolloin hänen täytyy säännöllisesti käydä lasten tuomioistuimessa, lukuunottamatta muita tähän virkaan kuuluvia puuhia. Kaiken tuon lisäksi tulevat kaikenlaiset komiteat, monet niistä hallituksen määräämiä, erittäin tärkeitä yhtymiä, joiden jäsenyydestä on melkein mahdoton kieltäytyä. Sellaisia olivat esim. sota-aikana ravintoaineiden ministeriön määräämä kuluttajani neuvosto, jonka jäsenenä tohtori Phillipsillä oli erittäin ankara ja vaikea työ. — Sota-ajan komiteat ovat onneksi loppuneet, mutta rauha toi mukanaan uusia järjestöjä, kun kaikki oli uudestaan rakennettava, minkä sota oli särkenyt. Vaikeimpia hänen nykyisistä tehtävistään on naisten töitä järjestävän keskuskomitean jäsenyys.

Suomessa kuulee usein sanottavan naisesta, jonka järki on keskitasoa ylempänä, että hänellä on "aivan miesmäinen intelligenssi". Se on kai olevinaan jonkinmoista kehumista — ainakin miehet tuntuvat sen käsittävän niin — mutta oikeastaan se on vain typeryyttä. Lontoossa olen myöskin vallan usein kuullut Marion Phillipsistä sanottavan, että hänellä on järki kuin miehellä! Omasta puolestani tahtoisin sanoa, että hänellä on järki kuin miehellä ja naisella yhteensä. Hänellä on merkillinen taito nähdä asiat kokonaisuudessaan, ja siitä johtuu, että hän on synnynnäinen johtajaluonne. Monet sanovat häntä itsevaltiaaksi, ja sen verran siinä on totta, että hän, kuten useimmat toiminnan ihmiset, tietää mitä tahtoo ja kuinka tahtoo asian toimitettavaksi eikä haikaile ilmoittaessaan sen asianomaisille. Sellaiset ihmiset saavat aina paljon aikaan, kun taaskin ne, jotka kiltisti koettavat kaikkien mieltä noudattaa, eivät saa juuri mitään toimeen.

Millainen on Marion Phillips kodissaan? Kun on kysymys naisesta, täytyy aina nähdä hänet sekä kotona että kodin ulkopuolella, ennenkuin voi saada hänestä selvän kuvan. Ne, jotka pitävät Marion Phillipsin päätunnusmerkkinä hänen "miesmäistä" järkeään, muuttavat varmaan mielipiteensä, kun tapaavat hänet hänen kodissaan. Äskettäin sain häneltä näin kuuluvan kutsun: "Voitko tulla luokseni huomisesta viikon päästä, kello 8.30 i.p.? Olen kutsunut koko joukon, enemmän kuin huoneisiini mahtuu, mutta tule kumminkin!" — Tuo oli hyvin englantilaista ja myöskin hyvin Marion Phillipsin tapaista, tuo iloinen välinpitämättömyys muodoista. —

Siellä me sitten kokoonnuimme Marion Phillipsin kodissa, joukko parlamentin jäseniä, sanomalehtimiehiä ja naisia, valtiollisissa piireissä tunnettuja ulkomaalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia, j.n.e. Kolme keskikokoista huonetta, kirkkaasti valaistuja, lämpimiä, kodikkaita. Marion Phillips rakastaa vaaleita värejä ja paljon valoa. Huoneet ovat aivan vaaleiksi paperoidut, taikka oikeammin sanoen maalatut, seinillä muutamia hyviä tauluja ja täpöisen täyteen ahdettuja kirjahyllyjä. Marion Phillips itse, savuke suussa ja hymyillen, kulkee vieraiden seassa, puhelee toiselle, tarjoaa savukkeen toiselle, taikka makeisia tupakoimattomille. Tuossa seisoo kiihkeästi keskustellen naapurinsa kanssa pikkuinen, lyhyttukkainen, lyhythameinen tyttö. Hän näyttää koulutytöltä, tyttökoulun keskiluokkalaiselta... Astun lähemmäksi ja näen, että hän onkin Ellen Wilkinson, työväenpuolueen ainoa naisedustaja parlamentissa! Huolimatta kovin nuoresta ulkomuodostaan hän on sukkelimpia ja terävimpiä puhujia tuossa maailman vanhimmassa ja kuuluisimmassa eduskunnassa. Hän on täydessä väittelyssä puolalaisen politikoitsijan kanssa, joka juuri on palannut Meksikosta ja selittää suurvaltojen juonitteluja tuossa öljyrikkaassa maassa. —

Emäntä kiirehtii meitä ruokasaliin, jossa odottaa väkevä kahvi ja vielä väkevämpi englantilainen tee sekä voileivät ja makeat leivokset. Siellä jatketaan keskustelua yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Käytin tilaisuutta hyväkseni moittiakseni hiukan Daily Heraldin ulkomaanosaston toimittajaa, joka taas oli painattanut väärän uutisen Suomesta. Kaikenlaisista sameista lähteistä pommitetaan Daily Heraldia alinomaa uutisilla, jotka sisältävät kiehuvaa kiukkua Suomea kohtaan, eikä muukalaisen ole aina helppo ymmärtää, mikä on totta, mikä suoranaista valhetta. Ilolla on kumminkin mainittava, että siinäkin suhteessa alkavat silmät aueta täälläkin.

Marion Phillipsin koti on täydellisesti vapaa kaikenlaisista narrimaisuuksista ja boheemi-liioittelusta, siellä vallitsee hienostunut maku ja korkea sivistys, sanan parhaassa merkityksessä, johon kuuluu etupäässä elämänoppia ja vasta toisessa sijassa kirjaviisautta.

Millainen on Marion Phillips puhujana? Tämä on kysymys, joka nostattaa useimpien suomalaisten huulille hymyn, mutta joka Englannissa on erinomaisen tärkeä. Kenenkä mieleen johtuisi henkilöä arvostellessaan Suomessa kysyä, millainen hän on puhujana? Ja kenenkä mieleen Englannissa johtuisi olla sitä kysymättä, kun on puhe julkisen toiminnan henkilöstä? — Kuulin ensikerran Marion Phillipsin puhuvan eräässä Lontoon kadunkulmassa. Tulin yhdessä hänen kanssaan edeltäkäsin sovittuun paikkaan, jossa useita katuja yhtyi. Heti toi eräs meitä nähtävästi odottanut henkilö hyvin yksinkertaisesti kokoonpannut telineet, jotka hän pystytti keskelle katujen yhtymäkohtaa. Heti paikalla kokoontui pieni ryhmä kuulijoita telineitten ympärille, jo ennenkuin puhuja niille nousi. He tiesivät, että joka torstai-ilta kello kahdeksan joku siinä puhui, ja, kuten jo monta kertaa olen huomauttanut, esitelmät kuuluvat lontoolaisen säännölliseen, jokapäiväiseen elämään, kuten sanomalehdet meidän elämäämme.

Tohtori Phillips astui telineille, ja kuulijakunta kasvoi hyvin nopeasti. Puhe oli reipas, voisinpa sanoa tulinen, ja koski erästä päivän polttavaa kysymystä Työväenpuolueen kannalta katsoen. Kuulijoiden joukossa oli sekä kannattajia että vastustajia, ja kumpaisetkin ilmaisivat kantansa erilaisin huudoin. Tuossa keski-ikäinen mies huudahti: "Juuri niin! Hyvä on!", johon toinen vastasi: "Ei ollenkaan! Väärä selitys kokonaan!" Miehet rupeavat keskenään väittelemään, mutta puhuja pyytää heitä vaikenemaan, kunnes kyselyjen aika tulee. Kaikki vaikenevat, ja pian loppuukin puhe ja säännöllinen keskustelu alkaa.

Kaikki tuo oli erinomaisen hauskaa minulle, ensikertalaiselle, joka en sellaista komentoa ollut ennen nähnyt enkä sellaisesta uneksinutkaan, sillä varmaankin jokainen oikea helsinkiläinen pyörtyisi kauhusta, jos joku sivistynyt nainen asettuisi kadunkulmaan puhumaan ja sitten keskustelemaan päivän kysymyksistä. — Täällä sain hyvin pian siihen tottua, sillä jo seuraavalla viikolla olin itse puhujana samassa kadunkulmassa ja sitten myöhemmin monessa muussa.

Ei pidä kenenkään kuvitella, että kadunkulmissa puhuminen on paljon helpompaa kuin hyvin valaistussa ja sivistynyttä yleisöä täynnä olevassa luentosalissa esitelmöiminen. Sanoisin, että se on melkein vaikeampaa. Katuyleisö on hyvin valveutunutta väkeä, ja sen tapana on ilmaista tunteensa vallan selvästi, ja nuo tunteet voivat olla moninaisia. Kyselyjen aikana saa usein hämmästyä, miten paljon moni heistä tietää. Kadulla puhuessani minulta on kyselty Juhani Ahosta ja hänen työstään, ja kadulla minulle on luettu ulkoa pitkiä pätkiä Kalevalasta ja pyydetty selityksiä seikkoihin, joita ei ole aivan hyvin ymmärretty.

Nykyjään ei Marion Phillipsillä ole enää aikaa esiintyä kadunkulmissa, sillä ankara työ vie häneltä joka minuutin. Puhujana hänen kyllä vielä täytyy esiintyä, sillä melkein joka viikon lopussa hänen pitää matkustaa jonnekin, ja silloin hänen aina täytyy myöskin puhua, usein tuhansille samalla kertaa, sillä kun tieto leviää hänen tulostaan jollekin paikkakunnalle, on jättiläiskokous pian valmis.

Olen kuullut monen ihmettelevän, että Marion Phillips ei ole parlamentissa. Olen omasta puolestani aina ollut iloinen, että hän ei ole joutunut parlamentin penkille, mutta tätä iloa tuskin tulee kauan kestämään, sillä kovasti puhutaan jo hänen valitsemisestaan ehdokkaaksi erääseen englantilaiseen vaalipiiriin. Maailman kulku näyttää olevan, että henkilöt, joiden työala on äärettömän tärkeä ja joille on melkein mahdoton saada täysin kykenevää sijaista, eivät saa tehdä tärkeätä, luovaa, rakentavaa työtään rauhassa, vaan täytyy heidän uhrata ainakin muutamia vuosia parlamenttityöhön.

Marion Phillipsin johtamis- ja järjestämiskyky ei koskaan ole ilmennyt koko voimassaan niin selvästi kuin suuren hiililakon aikana, jolloin hänen hoidossaan oli koko avustustyö vaimojen ja lasten hyväksi. Väsymättömällä tarmolla hän järjesti rahankeräystyön ja vielä vaikeamman jakamistyön. Arkipäivinä hän istui aamusta myöhään iltaan toimistossa ja sitten joka lauantai läksi matkoille, nähdäkseen omin silmin missä hätä oli suurin ja missä apu oli enin tarpeen. Kun elokuun viimeisinä päivinä hänet näin, olivat poskien ruusut koko joukon kalvenneet ja silmissä oli väsynyt ilme, mutta silti hän hymyili reippaasti ja väitti, ettei häntä vielä liika väsymys vaivannut. "Kyllä minulle tulee tarpeeksi aikaa levätä, kun äidit ja lapset saavat ruokaa suuhunsa", hän vakuutti.

Keväällä 1920 Marion Phillips kävi Suomessa tervehtimässä ystäviään. Se oli hirveätä aikaa meillä. Haavat sisällisen sodan jälkeen eivät suinkaan olleet vielä umpeutuneet, ja katkeruus toisin ajattelevia kohtaan oli ääretön. Kaikki näyttivät pelkäävän salaperäistä, uhkaavaa vaaraa, jonka laatua taikka luonnetta ei kukaan osannut selittää, ja kaikki näkivät vakoojia ja vihollisia joka paikassa. Marion Phillips käsitti kaikki merkillisen tyynesti, enkä nähnyt hänen tuskastuvan kuin yhden ainoan kerran, jolloin hän arveli, että häntä koetettiin estää pääsemästä sosialidemokraattiemme yhteyteen. Hän pääsi tietysti minne tahtoi, ja kokouksessa työväentalolla hän sai tilaisuuden lausua Englannin Työväenpuolueen tervehdykset meikäläisille.

En ole koskaan nähnyt hellää, melkein äidillistä puolta Marion Phillipsissä niin selvästi kuin juuri sinä keväänä. Olli-poikani sairasti silloin viimeistä tautiaan, ja Marion Phillips kävi Helsingissä ollessaan melkein joka päivä hänen luonaan tuoden hänelle kukkia ja luoden lämpöä ja iloa sairaan ympärille.

Hän on aina sen jälkeen ollut Suomen lämmin ystävä, jonka puoleen ei koskaan turhaan käänny, jos apua tarvitaan. Hänen toimestaan on monia kymmeniä esitelmiä Suomesta pidetty englantilaiselle ja skotlantilaiselle yleisölle, mikä kylläkin on tarpeen, jotta maamme vaiheet tulisivat tunnetuiksi brittien mahtavassa valtakunnassa.

G. BERNARD SHAW.

En tiedä ketään kirjailijaa, josta jo hänen elossa ollessaan on kirjoitettu niin monta paksua elämäkertaa kuin Bernard Shawsta. Parikymmentä vuotta sitten Kipling vei voiton siinä suhteessa, mutta sitten Kiplingin elämäkertoja ei enää ilmestynyt, Shawn elämäkertojen yhä kasvaessa sekä laajuudeltaan että lukumäärältään. Se on erittäin kuvaavaa noiden molempien kirjailijain asemalle englanninkielisessä maailmassa. Kipling, joka on kymmenen vuotta Shawta nuorempi, sai yleisen tunnustuksen osakseen heti ensi iskulla, mutta Shaw sai taistella kauan, tehdä työtä, nähdä nälkää, kunnes voimat olivat loppumaisillaan. Sitten vihdoinkin yleisö suvaitsi hänet huomata, ja nyt hänellä on varma paikka ensi rivissä, monen mielestä aivan ensi rivin ensimmäisenä.

Sitten se alkoi, elämäkertojen tulva. Merkillistä näissä lukuisissa elämäkerroissa on se, että ne ovat niin kovin eroavia mielipiteiltään sankariinsa nähden. Joku sanoo, että Shaw on mitä täydellisin järki-ihminen, mutta että hänellä ei ole nimeksikään sydäntä. Gilbert Chesterton sanoo, että Shawlla kyllä on sydän, suuri ja laaja sydän, mutta että se on väärällä paikalla. Joku sanoo, että Shaw ei mistään asiasta voi puhua vakavasti, vaan aina ja iankaiken irvistellen kaikelle, oli se miten pyhää tahansa. Chesterton sanoo, että Shaw on aina vakava ja tahtoo, että se, minkä hän sanoo, on ymmärrettävä vakavasti. Sanalla sanoen, Shawhon nähden on melkein yhtä monta mieltä kuin miestä.

En tietysti voi yrittääkään selitellä, mitä mikin hänen elämäkertansa kirjoittaja hänestä arvelee. Monet heistä ovat itse tunnettuja kirjailijoita, ja kukin katselee Shawta oman maailmankatsomuksensa silmillä. Mainitsen vain sen, että lukiessani häntä koskevia pitkiä elämäkertoja taikka lyhyempiä esityksiä minusta aina tuntuu, kuin kaikki olisivat oikeassa, olivatpa he kuinka eri mieltä tahansa. Jota enemmän olen tullut Shawta tuntemaan kirjailijana ja esitelmöitsijänä, sitä varmemmaksi tuo usko on kehittynyt. Shaw on kaikki, mitä hänestä sanotaan ja vielä paljon enemmän. Tahtoisin sovittaa häneen itseensä sanat, joita hän käyttää sankarittaresta suurimmassa teoksessaan "_Ihminen ja Yli-ihminen_": "Anne on kaikki naiset, mutta kaikki naiset eivät ole Anneja." Samat sanat tahtoisin sanoa Shawsta: Shaw on kaikki kirjailijat, mutta kaikki kirjailijat eivät ole Shaweja. Shaw on mielestäni kirjailijana, mitä Lontoo on kaupunkina, jättiläinen, missä on kaikki, mikä voi tyydyttää mitä erilaisinta makua.

Lontoo on liian suuri, jotta tavallinen ihminen sen heti käsittäisi. Se tuntuu olevan täynnä ristiriitoja... Niin on Shawkin, täynnä ristiriitoja ja liian suuri. Menee pitkä aika, ennenkuin näemme, kuinka näennäiset ristiriidat sulautuvat sopusoinnuksi ja kuinka ei tarvitse pelätä eksymistä seuratessaan hänen ajatustensa kulkua...

Shaw kertoo itsestään, että oli hetkiä hänen nuoruudessaan, jolloin hän vihasi ja inhosi itseään. Ja kumminkin hän pitää itseään nykyajan suurimpana näytelmäkirjailijana eikä suinkaan koskaan salaa tuota uskoaan. Lontoosta hän sanoo: "Henkilö, joka hävittäisi Lontoon, olisi maailman suurimpia hyväntekijöitä, ja henkilö, joka sen jälleen rakentaisi, olisi maailman suurimpia rikollisia!" — Ja kumminkaan hän ei voi elää poissa Lontoosta! Hän näki nuoruudessaan nälkää ennemmin kuin luopui Lontoosta. — Sellaisia ristiriitoja Shaw on täynnä — jos ne nyt ovat ristiriitoja...!

Sillä, joka tahtoo saada kuvan Shawsta, ei ole muuta neuvoa kuin lukea kaikki hänen lukuisat teoksensa kannesta kanteen ja luoda siitä kuva, millainen tuo nykyajan merkillinen taikuri on. Seurauksena tulee luultavasti olemaan, että jokainen saa hänestä oman omituisen kuvansa, sellaisen, joka kullekin parhaiten sopii. Sen luulen voivani vakuuttaa, ettei kenenkään tule ikävä lukiessaan Shawta. Hänellä on ihmeellinen voima kiinnittää jokaisen huomio ja täyttää mielet uusilla aatteilla.

Henkilökohtaisesti jouduin ensikerran tekemisiin Shaw'n kanssa, kun noin parikymmentä vuotta sitten sattumalta sain käsiini "Man and Superman"-kirjan. Siihen saakka tunsin Shawsta tuskin muuta kuin nimen, mutta tuo kirja valloitti minut heti kokonaan. Kesken kiireellisten töiden ryhdyin heti sitä suomentamaan ja kirjoitin samalla Shawlle pyytäen hänen suostumustaan suomennokseeni. En hetkeäkään epäillyt, etten olisi saanut pyytämääni lupaa, ja käänsin rauhallisesti eteenpäin. Mutta kuinkas kävi! Sain erittäin shawmaisen vastauksen, jossa suuri kirjailija valitti, että hän ei voi antaa lupaa eikä myöskään kieltää minua kääntämästä hänen kirjaansa, sillä hänellä ei ollut Suomessa mitään oikeuksia omiin teoksiinsa! (Pieni letkaus meille, jotka emme siihen aikaan uneksineetkaan yhtymistä Bernin konventioon!) — Vastasin hänelle, että varsin hyvin tiesin, ettei hänellä ollut "laillista" oikeutta omiin kirjoihinsa, mutta että hänellä varmaan oli siveellinen oikeus niihin, ja omasta puolestani vakuutin, että tulin hänen tahtoaan noudattamaan, oli se sitten kieltävä tai käskevä. Siksi pyysin vielä kerran häntä ilmoittamaan, salliko hän minun kääntää kyseessäolevan kirjan, vai soiko hän mieluummin, etten sitä käännä. Vastaus tuli heti, ja se alkoi näin: "Moral rights are all nonsense" (Siveelliset oikeudet ovat pelkkää lorua) — ja hänen täytyi yhä pysyä entisessä sanassaan. Hän ei voinut kieltää eikä käskeä. Sain tehdä juuri miten itse halusin! Siinä sitä nyt oltiin! Tiedän varmaan, että jos kirja ei olisi ollut niin säkenöivän nerokas, olisin jättänyt sen harmissani kääntämättä, mutta nyt kirjoitin kiltisti hänelle, että vaikka suuresti epäilin, oliko minulla oikeutta siihen, käänsin kuin käänsinkin kirjan suomeksi.

Kun sitten pari vuotta myöhemmin muutin Lontooseen asumaan, tutustuin Shawhon henkilökohtaisesti. Muistan hyvin, kun ensikerran olin kutsuttu lunchille hänen kotiinsa. Myönnän, että olin hyvin utelias näkemään, millainen Shaw oli kotonaan ja millainen oli hänen rouvansa. Ne kaksi tärkeätä asiaa jäävät aivan epäselviksi hänen kirjojaan lukiessa, taikka saa niistä jotenkin väärän käsityksen.

Niistä asioista ei myöskään puhuta niissä lukemattomissa kirjoissa, joita hänestä on kirjoitettu. Se, joka tuntee englantilaisia tapoja, ymmärtää pian miksi. Jokainen on kuullut sananlaskun: "Englantilaisen koti on hänen linnansa." Siinähän on tietysti paljon kaunista, että tuo kodin koskemattomuus on niin kireästi vartioitu, ettei mihinkään, joka sen piiriin kuuluu, toinen saa koskea. Seurauksena oli ollut, että kaikkein suurin osa Englannin merkkihenkilöiden elämäkerroista on merkillisen kuollutta luettavaa. Me saamme kyllä tietää, mitä merkkitöitä sankari on tehnyt, ja me saamme tavallisesti myöskin tietää, onko hänen suvussaan ollut joku lordi ja mitä se taikka se prinsessa on hänestä sanonut, y.m. samanlaista, mutta muutoin on henkilö marionetti, jonka sisäisestä elämästä emme tiedä yhtään mitään. Viimeisinä vuosina on Lytton Strachey nerokkaissa elämäkerroissaan ollut loistavana poikkeuksena tuosta säännöstä, ja hänen menestyksensä onkin ollut ääretön. Se osoittaa, kuinka englantilaiset ovat kaivanneet sankareissaan ihmistä, vaikka vasta Strachey uskalsi esittää itse ihmisen sellaisenaan, niinkin yläpuolella pilviä palvotun henkilön kuin kuningatar Viktorian. Vasta sitten, kun joku Strachey kuvaa meille Bernard Shawn, saamme hänestä ehyen ja oikean kuvan. Siihen saakka täytyy tyytyä pikku paloihin, sieltä täältä poimittuihin. Lohduttaudun sillä, että "lisänä rikka rokassa", ja ehkä kerran pikku paloistakin voi olla jotakin hyötyä, kun jättiläisen kuvaa sommitellaan.

Shawn rouva miellytti minua sangen paljon heti ensi silmäykseltä, ja jota useammin olen hänet nähnyt, sitä varmemmaksi tuo vakaumukseni on käynyt, että hän on täysin taitava hoitamaan vaikeata asemaansa: olemaan Shawn vaimona. Tietysti on monia, jotka eivät voi hänestä sanoa hyvää sanaa, mutta sehän on aina niiden kohtalo, jotka kova onni on asettanut kuuluisuuksien vaimoiksi. Rouva Shawlla on hauska tapa puhua miehestään, jota hän aina nimittää "G.B.S:ksi", ei koskaan muuksi. Siinä suhteessa hän seuraa samaa tapaa kuin esim. rouva MacDonald, joka myöskin aina miehestään puhuessaan nimitti häntä "J.R.M:ksi" eikä miksikään muuksi. Se on mielestäni varsin hauska tapa, mutta tarttuva, niin että muukalainenkin usein tulee sanoneeksi G.B.S., vaikka tietysti pitäisi sanoa Mr. Shaw.

Mikäli Shawn tuttavat vakuuttavat, hän on naimisissa ollessaan aina asunut samassa paikassa, Adelphi Terrace n:o 10. Sekin on hyvin englantilaista. Kun on laittanut itselleen pesän erämaahan, sellaiseen kuin Lontoo, niin siinä pysyy. Helsingissä jokainen tuntee koko kaupungin, ja on juuri samantekevä asuuko Eirassa vai Kruununhaassa. Paikka on aina tuttu helsinkiläisille. — Toista on erämaassa. Siellä kun löytää tuulensuojan ja oppii tuntemaan kaikki kivet ja kolot sen ympärillä, ei tee mieli lähteä uusia seikkailuja hakemaan, uusia tuttavuuksia hankkimaan. Lontoolaiset muuttavat harvoin, ja muuttoon on aina ankarat syyt.

Olen huomauttanut hänen "englantilaisuuksistaan", ja kumminkin tiedän, että Shaw, jos tietäisi, väittäisi kiihkeästi vastaan. Hänen oman vakuutuksensa mukaan hän on ainoastaan ja yksinomaan irlantilainen, minkä seikan hän mainitsee alituisesti sekä puheissaan että kirjoituksissaan. Mutta hän myöskin mielellään lisää: "Kaikki viisaat englantilaiset ovat irlantilaisia!" — Ja onhan myönnettävä, että hän on syntyperältään irlantilainen, Dublinissa irlantilaisista vanhemmista syntynyt, vaikka Lontoo tuntuu hänet nielleen melkein kokonaan.

Silloin, ensikerran hänet tavatessani, hän heti lunchin jälkeen vei minut saliin, vetäen esiin pöydälle paksun teoksen piirroksia.

"Tunnetteko ehkä noiden tekijän?" hän kysyi, ja totta kai tunsin Albert Engströmin. Shaw kyseli hänestä yhtä ja toista ja kertoi kauan olleensa Albert Engströmin hartaita ihailijoita. Eikä se ollutkaan ihme, sillä heidän huumorissaan on monta yhtymäkohtaa.

Kysyin Shawlta, oliko hän aina ollut niin ankara kasviksien syöjä ja ehdottomasti raitis, kuin lunchia syötäessä oli käynyt selville. Hän vakuutti aina inhonneensa lihaa ja alkoholia, eikä hän liioin koskaan ollut katunut kauppojaan, että jätti ne ainaisiksi koskematta ja tyytyi kasviksiin ja veteen. Hän ei koskaan salaa sitä, että hän pitää itseään elävänä esimerkkinä siitä, kuinka vähän nero on riippuvainen alkoholin ja liharuokien kiihoituksesta.

Shawn asunto on lähellä Charing Crossin jättiläisasemaa, mutta hiljaisen sivukadun varrella, jonne melu Charing Crossilta ja Strandilta ei kuulu. Ikkunoista näkyy Thames-virta ja vihreitä puutarhoja. Se on kosteikko erämaassa.

Häntä pidetään hyvin rikkaana ja samoin hänen vaimoaan. Tietysti hänellä on hyvin suuret tulot kirjoistaan, ja tähän aikaan tuskin kukaan siinä suhteessa vetänee vertoja hänelle. Totta kyllä on, että Englannissa ja maissa, joissa englanninkieltä puhutaan, useinkin aivan mitättömät kirjailijat saavat suurempia tuloja kuin kunnolliset kynän käyttäjät. Surullisena esimerkkinä siitä on tuo kaiken arvostelun alapuolella oleva, myöskin Suomessa paljon suosittu kirjailijatar Elinor Glyn, jonka harvinaisen kehnot kirjat menevät kaupaksi miljoonittain.

Muutama vuosi sitten oli Timesissä varsin hauska kirjeenvaihto, joka kosketteli Shawn omaisuusveroa. Viranomaiset vaativat, että Shawn piti maksaa veroa myöskin vaimonsa tuloista, mutta Shaw sanoi, ettei hän voinut sitä tehdä, koska ei tiennyt, mitä tuloja vaimollaan oli. Häntä neuvottiin ottamaan siitä selko ja maksamaan vero, sillä jos hän kieltäytyisi maksamasta vaimonsa tuloista, saisi hän kahden kuukauden vankeusrangaistuksen. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään valituksen, jossa hän kertoi vakavasti kysyneensä vaimoltaan, kuinka paljon tuloja tällä oli, mutta vaimo kieltäytyi jyrkästi niitä ilmoittamasta. Shaw väitti sanoneensa, että hänen miesparkansa saa siis virua kaksi kuukautta vankilassa rouvan kovasydämisyyden tähden, mutta rouva oli vain nauranut ja sanonut, että nuo kaksi kuukautta voivat olla G.B.S:lle sangen terveelliset. — Yleisö ei koskaan saanut tietää, kuinka tuo hauska juttu loppui. Se vain on varma, että Shaw ei koskaan saanut uhattua vankilarangaistusta. Luultavasti viranomaiset saivat sopia asiasta suoraan rouva Shawn kanssa.

Shaw on vähän väliä "näkyvissä" sanomalehdissä, ja siitä voi olla varma, että vaikka ei luettaisi mitään muuta, niin luetaan ainakin kaikki, mitä Shaw kirjoittaa taikka mitä Shawsta kirjoitetaan. Mutta yksi asia on aivan selvä: Ei pidä koskaan pyytää Shawn apua sellaisissa tapauksissa, joista sitten kirjoitetaan sanomalehdissä. Hän inhoaa kaikesta päättäen kaikkea kiitollisuutta julkisuudessa ja välttää sen tavallisesti hyvin humoristisella tavalla. Muistan hyvin erään tapahtuman, johon myöhemmin tulin hiukan sekoitetuksi. Lontooseen tuli eräs venäläinen pakolainen, joka oli ampunut Venäjän opetusasiainministerin, koska tämä oli pieksättänyt muutamia satoja moskovalaisia ylioppilaita. Nuori vallankumouksellinen oli hirveän hermostuneessa tilassa ja suuresti avun tarpeessa Lontooseen tullessaan. Muutamat hänen ystävänsä arvelivat, että olisi paras, jos hänet saataisiin lähetetyksi Amerikkaan, jossa hän ehkä voisi aloittaa elämänsä uudestaan. Siinä tarkoituksessa joku kirjoitti Shawlle ja pyysi Shawlta matkarahoja, luvaten ikuista kiitollisuutta. Jokainen, joka hiukankin tunsi Shawta, tiesi, että se oli varmin keino estää häntä mitään tekemästä. Niin olikin. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään vastauksen, joka alkoi näin: "Mistä syystä te pyydätte minua auttamaan tuota nuorta mielenkiintoista ministerinsurmaajaa muuttamaan Amerikkaan? Olen varma, että hänellä olisi tarpeeksi työtä Lontoossa..."

Kohtalo johdatti minut myöhemmin Shawn luo puhumaan samasta henkilöstä. Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen tavannut Shawn aivan kahden kesken. Kokemus oli mitä mielenkiintoisin. Shawsta oli kokonaan kadonnut kaikki teatterimaisuus, kaikki "olevinaan olo". Hän oli luonnollinen, vaatimaton, sydämellinen, avulias mies, täynnä hyvää tahtoa ja elämän ymmärtämystä. Minulla oli pieni suunnitelma, kuinka tuota onnetonta olentoa parhaiten voitaisiin auttaa, ja Shaw hyväksyi sen täydellisesti. Se, mikä minua eniten liikutti, oli hänen lupansa, taikka melkeinpä pyyntönsä, että käyttäisin vapaasti hänen nimeään, milloin vain luulin, että siitä olisi jotakin apua. Tietysti sellaisesta nimestä oli paljon apua, ja työtä saatiinkin vihdoin kyseessäolevalle henkilölle.

Olen tavannut Shawn useita kertoja sen jälkeen, mutta en koskaan kahdenkesken. Ja heti paikalla, kun kolmas henkilö on läsnä, muuttuu Shaw kuin taikaiskulla. Hän sanoo sukkeluuksia, paradokseja, hän näyttelee. Kahdenkesken ei maksa vaivaa näytellä ja loistaa sukkeluudellaan, varsinkaan jos toinen ei ole mikään merkkihenkilö, vaan ainoastaan vaatimaton ja tuntematon "tavallinen ihminen". Totta on toiselta puolen, että Shawn näytteleminenkin ja "olevinaan olo" on luonnollista — niinkuin hyvän näyttelijän aina on. Chesterton sanoo jossakin esseessään, että Shawn huumori ei ole koskaan mitään vanteen läpi hyppimistä taikka päällään seisomista, vaan aivan luonnollisesti pulppuavaa hyvää tuulta ja sukkelaa huomiokykyä. — Mutta sittenkin on mielessäni aina säilynyt kirkkaimmassa muistossa tuo lyhyt puolituntinen, jolloin sain yksin puhella Shaw-ihmisen kanssa.