Part 4

Tätä kirjoittaessani satuin lunchille Shawn hyvän ystävän, lady M:n kanssa, jolla on suuri maatila Irlannissa, aivan lähellä Shawn kesäasuntoa, ja jonka tiesin tunteneen Shawn vuosikymmeniä. En malttanut olla kysymättä häneltä, oliko hän huomannut tuota omituisuutta Shawssa, että hän aina "näytteli" ollessaan useamman seurassa. Lady M. vastasi hymyillen, että totta kai hän oli sen huomannut, eikä ainoastaan huomannut, vaan oli siitä kerran puhunutkin Shawlle. Shaw oli heti myöntänyt, että niin oli asian laita, mutta oli puolustautunut sillä, että ihmiset suorastaan vaativat sitä häneltä. Jos Shaw pyytää jonkun luokseen ja käyttäytyy aivan kuin kuka tahansa tavallinen ihminen, on se aina suuri pettymys hänen vieraalleen, joka tietysti odottaa saavansa kuulla jonkin sukkelan paradoksin taikka nauruhermoja kiihoittavan huomautuksen. — Lady M. oli aivan samaa mieltä kanssani siitä, että vasta silloin voi tuntea, kuinka inhimillisen suuri ja sydämellinen Shaw on, kun joskus sattuu saamaan hänet kahdenkesken. Seikka, jonka useammin kuin kerran olen pannut merkille tämän yhteydessä, on se, että rouva Shaw aina istuu aivan vakavana eikä ole kuulevinaankaan, kun Shaw "näyttelee" ja huvittaa kuulijoitaan.

Vaikka onkin vallan harvinaista saada Shaw kahdenkesken, on sitä tavallisempaa saada kuulla häntä suuressa seurassa. Hän on puhujana eniten suosittu Lontoossa. Piletit on hankittava aikoja ennen, jos mieli saada hyvän paikan. Hänen äänensä on hyvin kantava, ja hän voi nopeasti sovittaa sen luentosalin vaatimusten mukaan, niin että tavallisesti voi kuulla joka tavun vaikka missä salin sopukassa. Mutta on melkein yhtä tärkeätä nähdä hänen alituisesti vaihtelevat ilmeensä, jotta voisi puheesta, kuten kirjoistakin, lukea "rivien välistä". Muistan hyvin, miltä hän näytti entisaikoina, vanhan maailman aikana, ennen sotaa. Pitkä, solakka, puettu tiukkaan ruskeaan samettitakkiin, punainen tukka ja pitkä, punainen parta. Siihen aikaan hän aina mielellään koetti näyttää mefistomaiselta, eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että hiukset joskus törröttivät sarvimaisesti, kuten Mefistolla ainakin. Ja kun hän astui puhujalavalle, oli jo koko kuulijakunta naurun vallassa, ennenkuin hän oli ennättänyt vielä suutaan avata. Kuinka hyvin tuollaisissa tilaisuuksissa saattoi ymmärtää, että hän oli tottunut näyttelemään, sillä varmaan ihmiset odottivat, että hänen piti olla sukkela, ja ellei hän sitä ollut, oli se suuri pettymys. Sukkeluus ja vastustamaton huumori olivat hänen voimallisin aseensa, mutta niissä oli myöskin hänen kouraantuntuva heikkoutensa. Voima oli siinä, että hän aina sai sanojansa kuulemaan niin paljon väkeä kuin huoneeseen mahtui, ja nämä hän hallitsi kokonaan. Heikkous oli siinä, että kaikki pitivät hänen esitelmiään loistavina henkisinä ilotulituksina, ja että hyvin harvat vain aavistivat, että niihin sisältyi usein mitä vakavin, järkyttävin totuus, usein syvän murhenäytelmän pohja. Muistan erään esitelmän, joka kaikesta päättäen Shawsta itsestäänkin tuntui mitä kiusallisimmalta. Kuten tavallisesti yleisö puhkesi hurjiin kättentaputuksiin ja nauruun heti, kun hän astui esitelmälavalle. Shaw ei vetänyt suutaan nauruun, vaan näytti hyvin vakavalta. Mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä Shaw näyttää aina vakavalta, silloinkin, kun hän kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kun hän vihdoin pääsi alkamaan, hän sanoi tahtovansa puhua hyvin surullisesta asiasta ja pyysi, että kuulijat muistaisivat sen eivätkä nauraisi, sillä siihen ei ollut tällä kertaa syytä. (Uusi naurunpuuska yleisössä!) Shaw näytti tuskastuneelta ja sanoi tahtovansa kertoa siitä sanomattomasta kurjuudesta, joka vallitsi juuri silloin Dublinissa. Suurin osa yleisöä hymyili, ja oli aivan selvää, että he ajattelivat: kyllä me sinut, vanha ilveilijä, tunnemme ja tiedämme hyvin, että tämä on vain pikkuinen temppu, jolla koetat viedä meitä harhaan! — Mutta Shaw oli tosissaan. Huumori oli poissa, mutta sen sijaan esitelmä kyllä sisälsi paljon mitä pistävintä satiiria — ja yleisö oli tyytyväinen, vaikka hiukan epävarma siitä, miten tuo kaikki oli ymmärrettävä.

Gilbert Chesterton, joka mielestäni sittenkin parhaiten on Shawsta kirjoittanut, väittää, että Shaw on aina vakava ja tarkoittaa vakavasti joka sanan, jonka hän sanoo tai kirjoittaa. Chesterton on itse paradoksien mestari, niin että hänen arvostelunsa on otettava hiukan varovaisesti, mutta uskon kyllä, että hän on pääasiassa oikeassa.

Useat Shawn teorioista tuntuvat naurettavilta siksi, että ne ovat suunnatut vanhoja, vuosisatoja opittuja väitteitä vastaan, vaikka eivät silti ole aivan yksinomaan Shawn keksimiä. Yksi hänen lempiopeistaan on se, että miehen ja naisen suhteessa _nainen_ on se, joka valitsee uhrinsa ja saattaa sen pauloihinsa, eikä suinkaan mies, joka muka löytää naisen ja asettuu hyökkäysasentoon, kunnes saa valittunsa. Hän väittää, että luonnollinen tila on se, että nainen koettaa päästä naimisiin niin pian kuin suinkin, ja mies koettaa pysyä naimattomana niin kauan kuin suinkin. Hän kyllä ei usko miehen lujuuteen siinä suhteessa kovinkaan paljon, vaan arvelee, että jos nainen on jonkun valinnut ja aloittaa hyvin suunnitellun ja järjestetyn saartoliikkeen, niin tuskinpa mikään mies pääsee pakoon, vaan joutuu ennemmin tai myöhemmin auttamattomasti satimeen.

Moni on kysynyt, kuinka Shaw itse, joka tuon asian niin tarkkaan tunsi, kumminkin joutui saman kohtalon alaiseksi. Shaw itse kertoo, että hän oli sairaana ja hänen tuleva vaimonsa hoiti häntä. Kun hän sitten kokonaan parani, huomasi hän olevansa naimisissa. Hän ei tiedä, kuinka se oikeastaan tapahtui.

Olen kumminkin aivan vakuutettu siitä, että Shaw saa olla ainaisesti kiitollinen vaimolleen, että tämä "otti" hänet, tapahtuipa se ottaminen sitten vastoin Shawn tahtoa tai hänen myöntymyksellään. "Ihminen ja Yli-ihminen" mielestäni antaakin Shawn vastauksen avioliittokysymykseen. Kun Anne Whitefield "ottaa" puoleksi väkisin Jack Tannerin, tämä ikäänkuin herää, ja me ymmärrämme, ettei mikään mahti maailmassa enää saisi häntä luopumaan Annesta. Ikävä vain, että Shawsta ei koskaan ole tullut "yli-ihmisen" isää. Hän uskoo vahvasti, että yli-ihminen on ihmiskunnan pelastaja, ja siihen päästään kehityksen kautta. Kehityksen edistämiseksi meidän on pyrittävä pidentämään ihmis-ikää niin paljon kuin mahdollista. Metusalem on oleva ihanteemme. — Hän ei koskaan anna selvää vastausta, millaiseksi hän on ajatellut yli-ihmisen, mutta Zarathustra se tuskin lienee. Shaw eroaa joka suhteessa liian paljon Nietzschestä, vaikka oli aika, jolloin hän tuntui lähenevän Nietzscheä niin paljon, että moni kysyi itseltään, mihin suuntaan hän lopullisesti oli menevä, sosialismiinko vai anarkismiin. Hänestä tuli sosialisti, mutta yhä vieläkin sattuu tapahtumia, jolloin jäämme kysymään, missä oikeastaan ollaan ja mitä hän tarkoittaa.

Muutamia kuukausia ennen näiden rivien kirjoittamista, syystalvella 1925, kuuntelin erästä hänen esitelmäänsä, jossa hän usein käytti itsestään sanoja: "kommunistit, sellaiset kuin minä", j.n.e. Se ei ollut leikkiä, vaan hän varmaan tarkoitti mitä sanoi. Uskon, että hän uskoo olevansa kommunisti, ja hänen oppinsa onkin usein puhdasta kommunismia. Olen kuullut hänen selittävän, että kaikki yksityisomaisuus, olipa se sitten millaista tahansa, "vaikka teidän sateenvarjonne", on väärää, mutta hän ei tietääkseni ole koskaan tehnyt mitään yksityisomaisuuden poistamiseksi, Samoin hän pari vuotta ennen sotaa kerran esitelmässään selitti, kuinka lapset ylimalkaan olisi kaikki kasvatettava yleisissä kasvatuslaitoksissa. Ääni kuulijakunnasta huusi silloin: "Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole isä." — "Niinhän se on", vastasi Shaw, "mutta jos olisin isä, sanoisitte varmaan: Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole äiti." Hän sai naurajat puolelleen, mutta ei ainakaan silloin kukaan ottanut hänen esitelmäänsä aivan todesta. Ja hiukan vaikeata on myöskin uskoa hänen omaisuutta koskevaa kommunismiansa, sillä hän istuu vallan rauhallisesti omassa rikkaassa ja mukavassa kodissaan, eikä häntä lähellä oleva kurjuus tunnu hänen rauhaansa häiritsevän.

En voi sille mitään, että minusta tuntuu, kuin tuo hänen viimeaikainen kommunisminsa, joka ilmenee yksinomaan sanoissa, mutta ei koskaan teoissa, olisi saanut alkunsa kahdesta syystä: Shawhon on selvästi vaikuttanut tuo ainainen hälinä venäläisestä paratiisista, ja toiseksi Shaw on vanha. Tämän viimeisen seikan sanon suurella surulla, sillä Shawn ei koskaan pitäisi tulla vanhaksi. Tuon vanhuuden huomasi jokainen Shawn ystävä muutamassa Shawn äsken pitämässä esitelmässä, jossa hän puhui "vapaudesta" siten, että ei kukaan oikeastaan saanut selville, mitä hän tarkoitti. Kun kyselyjen aika tuli, kysyi joku kuulijoista, mitä hän arveli Venäjän nykyisestä hallituksesta. Shaw tuntui nolostuvan ja vastasi: "No niin, he tarkoittavat hyvää!" Missä oli entinen Shaw, joka ei koskaan niin loistanut kuin juuri kyselyjen aikoina esitelmien jälkeen, jolloin hänen vastauksensa otettiin vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla ja hyvä-huudoilla, sillä niiden sukkeluus, niiden huumori oli vastustamatonta. Shaw sanoo, että köyhänä pysyminen on rikollista, mutta aivan yhtä suurella syyllä voimme sanoa, että Shawn vanhentuminen on rikollista.

Eräässä Shawn ystäväpiirissä puhelimme Shawn vanhentumisesta, ja joku läsnäolijoista huomautti, että sekin ilmeni vain silloin tällöin. Orleansin Neitsyen kirjoittaja ei ole vanha. Tottahan sekin on. Se on merkillisen "nuori" näytelmä, eikä siinä suinkaan tunnu mitään tekijän vanhuuden merkkiä.

Sain tilaisuuden kerran puhua Shawn kanssa juuri tästä näytelmästä, ja hän kertoi koettaneensa lukea Jeanne d'Arc'ista kaiken kirjallisuuden, mitä käsiinsä sai, ja käyttäneensä niin paljon kuin mahdollista historian omia sanoja. Kysyin, mitä hän arveli Schillerin näytelmästä, ja hän nauroi iloisesti ja sanoi, että jos olisi pakko valita, niin hän kumminkin ennemmin valitsisi Voltairen esityksen sankarittaresta.

Shawta on kohdannut sama onnettomuus kuin useita muitakin neroja, se, että kun heidän neronsa on tullut yleisesti tunnustetuksi, kaivavat innokkaat ihailijat esiin kaikki aikaisimmatkin yritykset ja julkaisevat ne uudestaan. Shawn aikaisimmat nuoruudenromaanit ovat taas kirjakauppiaiden pöydällä. On kyllä myönnettävä, että niissä on paljon mielenkiintoista, mutta kaiken sen, mikä niissä ansaitsee huomiota, hän on sanonut myöhemmin paljon selvemmin ja paljon voimakkaammin. Myöntäkäämme nyt kerta kaikkiaan, että Shaw ei ole romaanikirjailija, vaan näytelmäkirjailija. Sillä alalla hän on kotonaan.

Omituisena seikkana mainittakoon, että Shaw ei itse keksinyt sitä, että hän oli luotu näytelmäkirjailijaksi, vaan sen keksi nerokas Ibsenin teosten kääntäjä, William Archer. Archer tuli muutamana päivänä Shawn luo ja kysyi, eikö Shaw tahtonut yrittää yhdessä hänen kanssaan kirjoittaa näytelmää. Shaw suostui, ja Archer, joka tunsi Shawn huumorin, ehdotti, että he kirjoittaisivat huvinäytelmän, sellaisen, joista englantilaiset vielä tänä päivänäkin niin paljon pitävät. Mutta kuinkas kävi! Shaw kyllä istui heti ankaraan työhön, mutta näytelmästä ei tullutkaan mikään Charleyn Täti, kuten Archer oli aikonut, vaan syvää satiiria uhkuva yhteiskunnallinen draama "Widowers' Houses". Se ei ole Shawn parhaimpia, mutta se auttoi Shawta löytämään itsensä. Siitä lähtien Shaw jätti muut kaunokirjalliset muodot ja antautui näytelmäkirjailijaksi. Shawlta kysyttiin kerran, oliko totta, että hän oli joskus kirjoittanut runojakin. Shaw vastasi, että hän kyllä kerran kirjoitti runon, sillä asian laita oli niin, että hänen kustantajansa välttämättömästi määrättynä päivänä tarvitsi vissin määrän käsikirjoitusta, eikä Shawlla mitenkään ollut aikaa kirjoittaa mitään suorasanaista, ja silloin hän hädissään kirjoitti runon.

Kerran tapasin Shawn luona hänen teoksiensa ruotsalaisen kääntäjän tohtori Hugo Vallentinin. Shaw kysyi, olinko lukenut hänen teoksiaan ruotsiksi, johon minun täytyi vastata kieltävästi. Silloin hän kertoi jonkun hänelle sanoneen, että Vallentinin käännökset olivat niin hyviä, että oikeastaan pitäisi kaikki näytelmät kääntää uudestaan englanninkielelle Vallentinin ruotsalaisesta käännöksestä! Miellyttävän näköinen, tummaverinen Vallentin koetti parhaan kykynsä mukaan torjua noin ylenmääräistä kiitosta. Shawn teokset ovat tietysti hirveän vaikeita kääntää, kuten kaikki sellaiset teokset, joissa täytyy lukea rivien välistä melkein yhtä paljon kuin itse riveiltä. Kaikille eurooppalaisille kielille ne kumminkin ovat käännetyt ja monelle aasialaiselle kielelle myöskin.

Englannissa on päästy siihen kehitysasteeseen, että suurmiehet ja yleensäkin ihmiset, joilla on paljon työtä, eivät itse jouda vastaamaan kirjeisiin, vaan jättävät sen sihteeriensä tehtäväksi. Shaw on siinä suhteessa loistava poikkeus, sillä hän vastaa aina itse henkilökohtaisiin kirjeisiin. Hänen käsialansa on hyvin pientä, mutta erittäin selvää. Se on melkein kuin kokoelma pieniä, pyöreitä helmiä, joita on asetettu perättäin suoriin riveihin, lyhyin väliköin siellä täällä. Kirjeissä on aina shawmainen sävy, olivatpa ne kuinka lyhyitä tahansa. En voi ajatellakaan, että Shawn kirjeet koskaan voisivat tuottaa tuskaa ja haavoittaa, mutta iloisen hymyn ne nostattavat huulille ja hyvän mielen sydämeen.

Hirveänä, mustana painajaisena tulee joskus vielä mieleen vuosi 1919 Helsingissä. Ihmisissä tuntui olevan raivo valaa myrkkyä, haavoittaa, repiä rikki maine, tahrata kunnia... Siitä saivat tietysti etupäässä kärsiä ne, jotka syystä tai toisesta olivat heikkoja eivätkä voineet puolustautua. Tuli sitten Helsingissä käymään englantilainen sanomalehtimies, joka sattui olemaan vanha tuttava. Kun hän läksi pois, pyysin häntä viemään terveisiä Shawlle ja kysymään erästä pientä seikkaa, joka koski yhtä hänen kirjaansa ja jonka tarkoitusta en ymmärtänyt. Olin jo siksi helsinkiläistynyt, etten tietysti odottanut mitään vastausta. Iloni oli siksi suuri, kun vallan pian sain pienen kirjelipun, jonka kuoressa jo tunsin Shawn helmeilevän käsialan. Kirje alkoi näin: "Yhteinen ystävämme C.S. kertoi minulle, että te olette vielä elossa. Se on suuri ennätys..." Kuinka hyvältä tuo leikillinen, erittäin shawmainen tervehdys tuntui!

Shaw, kuten muutkin brittiläiset kirjailijat, on myöskin poliitikko. Pienten kansojen asiassa hänen kantansa on selvä. Hän on valmis käyttämään terävää kynäänsä niiden puolustukseksi, milloin vain tarvitaan. Se on juuri tätä nykyä meille tärkeä seikka, kun kaikkien englantilaisten sydämissä hiljalleen ja hyvin salassa piilevä imperialismi alkaa yhä selvemmin esiintyä. Luulen, että Shawn selvään pienten kansojen suosimiseen on syynä se, että hän sittenkin ja huolimatta lontoolaisuudestaan puhuu vallan totta kehuessaan olevansa irlantilainen. Irlantilaiset ymmärtävät aina pikku kansojen huolia. Pohjoismaista Shaw tuntee hyvin Ruotsin, jossa hän on vieraillut. Vallentin-vainaja oli Shawn hyvä henkilökohtainen ystävä, ja varmaan on paljon hänen ansiotaan, että Shaw niin suurella mielenkiinnolla aina puhuu Ruotsista.

Seuraelämään Shaw ei ota osaa. Vallan turhaan ylhäiset herttuattaret ja muut rikkaat tyhjäntoimittajat koettavat saada häntä kutsuihinsa. Ellei kohtelias kielto auta, vastaa hän vihdoin niin jyrkästi, että he kadottavat kaiken halun pyytää häntä uudestaan. Sitten tavallisesti seuraa kauhistunut valitus siitä, että Shaw on niin paha ja epäkohtelias! Niin hän kylläkin on. Mutta sattuu joskus, että joku hänen vaatimaton ystävänsä saa vastaanottaa kodissaan tuon komearyhtisen suurmiehen. Tukka ei ole enää punainen, vaan lumivalkea, ja samoin partakin ja tuuheat kulmakarvat. Mefistomainen hymykin on kadonnut, mutta silmissä on vielä vastustamatonta huumoria. Hän on entisestään ikäänkuin lauhtunut ja oppinut, ei ainoastaan ymmärtämään, vaan myöskin anteeksiantamaan. Kymmenen vuotta sitten Shaw ei olisi voinut kirjoittaa Orleansin Neitsyttä. Nyt hän voi.

Shaw on vielä täysissä voimissa ja ankarassa työssä. Voineeko hän koskaan saavuttaa Metusalem-ihannettaan, kaikista ankarista elämäntavoistaan huolimatta — sen saa aika näyttää. Me voimme vain toivoa, että hän voi ennättää hiukan lähemmäksi sitä ihannetta kuin me muut kuolevaiset.

Kun Shaw kerran kaatuu, kaatuu jättiläinen, ja jysähdys kuuluu yli maailman.

WILLIAM MORGAN SHUSTER.

Oli kirkas, päivänpaisteinen kevät Lontoossa, vuonna 1911. Meitä oli pieni ryhmä teetä juomassa parlamentin terassilla. En voi koskaan astua tuolle historialliselle paikalle muistamatta kaskua, jonka parlamentin jäsenet mielellään kertovat muukalaiselle. Vanha John Burns oli pyytänyt teelle erään hyvin itsetietoisen amerikkalaisen neitosen, joka oli ensikertaa Lontoossa ja mielellään ilmaisi mielipiteensä siitä, kuinka kaikki vanhassa Euroopassa oli ala-arvoista Amerikkaan verraten. Niinpä hän nytkin katseli hieman pilkallisesti hymyillen terassin ohitse virtaavaa Thamesia. "Tuoko se nyt on se teidän kuuluisa Thamesinne? Pyh! Eihän se ole virta eikä mikään Mississippiin verraten!" — Siihen vastasi John Burns tyynesti: "Se on totta, Thames ei olekaan mikään virta, se on virtailevaa historiaa..."

Kuta useammin tuolla kuuluisalla terassilla olen istunut, sitä selvemmin olen tuntenut, kuinka oikeassa John Burns oli. Thames on virtailevaa historiaa, joka tuo mieleemme tämän ihmeellisen saaren kohtalot. Täällä yhtyy entisyys ja nykyisyys. Komea on Amerikan Mississippi, mutta liian matala. Korkealle kohoavat Amerikan pilvenpiirtäjät, mutta perustus on matalalla... Thames kuiskii historiaa ja maailman johtoa. Ilmakin terassilla väreilee historiaa, voimaa ja maailman johtoa. Ihminen tuntee olevansa juuri maailman nykyhistorian keskipisteessä, itse ajan sydämessä, jonka sykähdyksiä hän saa lyhyen hetken kuunnella.

Yksi isännistämme, parlamentin jäsen S., joka usein oli terävillä välikysymyksillään hermostuttanut hallitusta, alkoi selittää Persian kysymystä, jota juuri silloin pohdittiin sekä sanomalehdissä että parlamentissa:

"Täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että sir Edward Grey on harvinaisen viisas mies. Hän päästää Persiaan nuoren, tuntemattoman amerikkalaisen, josta ei ole mitään hyötyä Persialle, mutta erittäin suuri hyöty meille... Nuoren yankeen nimi on Shuster..."

"Selittäkää, mitä oikeastaan on tapahtunut..."

"Ymmärrättehän, että me aiomme niellä Persian? Ei tietysti sodan eikä riidan eikä muiden raakalaiskeinojen avulla, vaan hienosti, elegantisti, hitaasti, niinkuin niellään lasi samppanjaa..."

"Hyvä mr. S., jättäkää allegoriat ja sanokaa tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, kuinka asiat siellä tällä hetkellä ovat."

"Tiedättehän, että paras osa Persiaa on n.s. Englannin vaikutusaluetta ja lähinnä paras Venäjän vaikutusaluetta. Näiden välillä on kappale erämaata, jossa persialaiset itse saavat vaikuttaa mikäli jaksavat. Maan raha-asiat ovat toivottomassa tilassa, ja jokainen koettaa hyötyä vointinsa mukaan ja haalia itselleen omaisuutta, niin kauan kuin vielä on jotakin varastettavaa... Mutta omituinen on ihmisluonto. On aina ja kaikkialla olemassa parantumattomia uneksijoita ja idealisteja, jotka uskovat hyvään ja oikeaan ja rehellisyyteen ja uhrautuvaisuuteen ja ties mihin. Niitä oli Persiassakin, ja he päättivät, että oli tehtävä viimeinen ponnistus maan pelastamiseksi taloudellisesta ja siveellisestä perikadosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli saada maan raha-asiat jonkinmoiseen kuntoon. Käännyttiin Amerikan puoleen ja pyydettiin sieltä asiantuntijaa, joka osaisi neuvoa, kuinka olisi meneteltävä, jotta maa taas alkaisi tulla toimeen omillaan. Amerikka esitti sinne lähetettäväksi nuoren miehen, jonka nimi oli Morgan Shuster. Meidän hallituksemme ja Venäjä antoivat heti siunauksensa. Antaa lasten leikkiä, niin heillä on hyvä mieli... Sitten tulee meidän vuoromme..."

"Mutta jos hän onnistuu tehtävässään ja Persia elpyy elämään omaa elämäänsä..."

"Anteeksi, mutta te oletatte mahdottomuuksia."

"Tarkoitatteko, että tuollainen tehtävä ylimalkaan käy yli ihmisvoimien?"

"En. Ei mikään tehtävä ole mahdoton, mutta tämä erikoistehtävä on niin vaikea, että sitä täyttämään tarvittaisiin ensiluokan nero, henkilö, jolla ei ole ainoastaan mitä kirkkain järki, vaan myöskin perinpohjainen kokemus ja harvinainen antaumus työhönsä sekä sellainen rohkeus, etteivät häntä yhtään peloita ne lukemattomat murhayritykset, joilla epäilemättä koetetaan hänen elämäänsä siellä vilkastuttaa. Persialaiset ovat mestareita sellaisissa hommissa... Ei, kyllä minä mieluummin ottaisin noukkiakseni Otavan taivaalta otsakoristeeksi rouvalleni, kuin menisin Persian raha-asioita selvittelemään..."

"Mutta miksi ei mr. Shuster voisi olla juuri tuollainen ensiluokan nero, joka voi tuon tehtävän suorittaa?"

"Siksi, että silloin olisimme kuulleet edes joskus hänen nimeään mainittavan. Paitsi sitä hän on vallan nuori, tuskin 34-vuotias, eikä hänellä siis voi olla sitä kokemusta, jota tuollainen jättiläistyö vaatii. Ja sitten vielä toiseksi se, että Englanti ja Venäjä eivät koskaan olisi päästäneet häntä Persiaan, elleivät olisi syvästi vakuutetut siitä, että hän on aivan vaaraton, s.o. ettei hän voi saada Persian raha-asioita mitenkään parannetuiksi... Ymmärrättehän, että sellainen onnettomuus, että Persia yht'äkkiä saisi sotkuiset asiansa selville, estäisi sekä meitä että Venäjää nielemästä tuota lihavaa palaa. Se tarttuisi kurkkuun..."

Niin, totta oli, että Morgan Shusterin tulevaisuus Persiassa ei näyttänyt kovin valoisalta. Ja totta on myöskin, ettei hänestä alussa tiedetty juuri mitään Englannissa. Mutta tämä viimeksimainittu asia parani hyvin pian. Hänen nimellään näkyi olevan tavaton tunkeutumisvoima ihmisten mieliin. Sanomalehdet alkoivat kertoa hänen yrityksistään, ja pian päästiin siihen, ettei ollut ketään, josta niin paljon olisi puhuttu kuin Morgan Shusterista. Olen varma, että tähän oli osittaisena syynä englantilaisten tunnettu mielenkiinto urheiluun. Tuon nuoren miehen uhkarohkea yritys oli sekä henkistä että ruumiillista urheilua. Kolme kertaa häntä vastaan tehtiin murhayritys, ja joka kerta hän pelastui melkein kuin ihmeen avulla. Ja hymyillen ja pää pystyssä hän jatkoi työtään.

Sanomalehdistä sain pian tietää pääpiirteet hänen entisestä elämästään. Hän oli syntynyt 1877 Washingtonissa, saanut siellä kasvatuksensa, suorittanut lakitieteellisen tutkinnon ja palvellut ensin Amerikan sotaministeriössä. Myöhemmin hänet määrättiin evakuoimistoimeen Cubassa ja sitten Filippineille useanlaisiin tehtäviin. Siellä hän ensin tuli tullien ylihoitajaksi, sitten neuvoston jäseneksi, jonka toimena oli järjestää Filippinien hallinto. Hänen käsiinsä jätettiin koko opetusasiain hoito, ja hän perusti Filippinien ensimmäisen yliopiston.

Nuoresta iästään huolimatta hän oli ennättänyt tehdä paljon eikä siis ollut aivan niin kokematon kuin Englannissa ensin otaksuttiin, kun hänelle tarjottiin tuo mahdottomalta tuntuva toimi: Persian sotkuisten raha-asiain selvittäminen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja "viisaampi", olisi hän epäilemättä kieltäytynyt siitä puuhasta, kuten hän monta vuotta myöhemmin minulle naurahtaen myönsi. Mutta onneksi hän oli nuori ja täynnä uskoa ja seikkailunhalua.

Tavallisesti otaksutaan, että rahamaailma on niin kaukana romantiikasta kuin itä on lännestä, mutta nyt oli alkanut tarina, joka oli täynnä seikkailua ja itämaitten ihmeitä. Morgan Shusterin nimi lensi yli koko maailman, mutta ei missään se saanut aikaan niin kiihkeätä mielenkiintoa kuin Lontoossa. Tietysti. Lontoo on poliittisen elämän sydän. Harvoin olen tuntenut sen sydämen niin valtavasti sykkivän kuin kesällä 1911. Sanomalehdissä huomattiin pian kaksi päinvastaista suuntaa: toiset kiittivät, toiset moittivat. Hämäriä syytöksiä alkoi ilmaantua, varsinkin Timesiin, joka oli hallituksen vakavin äänenkannattaja. Morgan Shuster oli toiminut siten, että se oli Englannille ja Venäjälle epäedullista. Ei kukaan sanonut, että hän olisi rikkonut englantilais-venäläis-persialaisia sopimuksia, mutta hän oli rikkonut niiden "henkeä" vastaan. Shuster lausui julkisesti, että hänestä tuntui, kuin sekä Englanti että Venäjä _pelkäisivät_ Persian raha-asiain selviämistä. Mutta sepä nostatti myrskyn. Eihän toki! Nuo molemmat suurvallat olivat tietysti täynnä hehkuvaa rakkautta Persiaa kohtaan ja toivoivat sille kaikkea hyvää, mutta tietystihän niiden täytyi hiukkasen ajatella myöskin omaa etuaan j.n.e. Shuster osoitti heille, että heidän oma etunsa selvästi vaati, että Persian taloudellinen kanta paranisi, jotta maa voisi helpommin täyttää sitoumuksensa sekä Englannille että Venäjälle. Hermostuneena vastattiin nuorelle miehelle, että tuo selvästi osoitti, että hän ei seurannut sopimuksien henkeä. Shuster pyysi kauniisti, että hänelle selitettäisiin, mikä tuo merkillinen "henki" oli, joka näkyi olevan täydellisessä ristiriidassa sopimuksien sanamuodon kanssa. Sanat hän oli kyllä ymmärtänyt ja niitä tarkkaan seurannut, mutta "henki" oli hänelle tuntematon.

Sanomattakin on selvä, että tämä suututti vallanpitäjiä vielä enemmän, ja tilanne kärjistyi kärjistymistään. Lontoon kiihkeä mielenkiinto nousi ylimmilleen, kun lokakuun lopulla 1911 Shuster kirjoitti monen palstan pituisen selityksen asemasta ja Times julkaisi sen kokonaisuudessaan. Ei saattanut avata ainoankaan klubin ovea, kuulematta loppumatonta keskustelua ja kiihkeätä väittelyä Persian kysymyksestä. Kiihko näytti täältä leviävän yli Euroopan. Muistan aivan hyvin iloisen hämmästykseni, kun sain sähkösanoman erään lehden päätoimittajalta Suomesta, pyynnön, että heti kirjoittaisin lehteen Persian kysymyksestä. Tein sen ilolla, varsinkin kun se antoi minulle tervetulleen aiheen käydä haastattelemassa Persian ministeriä, jonka luokse olin saanut tärkeän suosituskirjeen. Ohimennen sanoen ei siitä keskustelusta ollut yhtään mitään hyötyä kirjoitukselleni, sillä ministeri sanoi aivan ensimmäiseksi, että koska suosituskirjeen antaja on hänen läheinen ystävänsä, hän mielellään keskustelee kanssani, mutta hänen täytyy vaatia lupaus, etten tästä keskustelusta kirjoita sanaakaan! Lupaus oli tietysti annettava ja pidettävä. Mutta siihen aikaan oli helppo löytää muita persialaisia, jotka tunsivat asioita eivätkä muuta pyytäneet, kuin saada kertoa niistä niin monelle kuin mahdollista.

Mielenkiinto Shusteriin oli nyt saanut kulkutaudin luonteen, ja jokainen lontoolainen, joka yleensä halusi seurata maailman asioita, tunsi kuinka tuo tauti tarttui, tarttui vastustamattomasti, kohottaen mielenkiinnon meissä kaikissa kuumepisteeseen. Lontoossa me kyllä heti aavistimme, mikä noiden kuuluisien sopimuksien "henki" oli: Sanat sanoivat selvästi, että Persian täydellinen itsenäisyys oli taattu, ja että maalla oli täysi oikeus järjestää omat taloudelliset asiansa mielensä mukaan, mutta "henki" sanoi, että ei herran tähden ole sallittava Persian nousta alennustilastaan, vaan se on päin vastoin hiljalleen masennettava, jotta sen ystävälliset "suojelijat" saisivat rauhassa imeä itselleen sen rikkaudet.

Asiat kehittyivät nopeasti, ja tapahtui minkä aavistimme tapahtuvankin, Englanti ja Venäjä yhdessä antoivat ultimatumin Persialle. Morgan Shuster oli erotettava toimestaan ja lähetettävä pois maasta. Ei auttanut muu kuin totella. Siihen loppui Persian kaunis unelma uudesta syntymisestä. Koko vapaamielinen ja laajasti ajatteleva Lontoo oli katkerasti suuttunut, mutta Euroopan silloisella kehityskannalla hallitukset välittivät vielä vähemmän kuin nyt valistuneen ja vapaamielisen yleisön mielipiteistä. Persia oli tuomittu. Vuoden 1912 alussa tiedettiin Morgan Shusterin matkustavan Lontoon kautta Amerikkaan. Silloin ainakin piti näyttää, että hänellä oli ystäviäkin, jotka ymmärsivät ja olivat kiitollisia hänelle. Parlamentin persialainen komitea päätti panna toimeen päivälliset, joihin hänen monet ystävänsä parlamentin ulkopuolella saivat myöskin ottaa osaa.

Se oli omituinen ilta, tuo päivällisilta komeassa Savoy-hotellissa. Suureen, valkoiseen peilisaliin oli kokoontunut satakunta lontoolaista, parasta, mitä tuo jättiläiskaupunki saattoi tarjota, parasta sanan oikeassa merkityksessä. Tuolla näkyi Bernard Shawn pitkä, solakka vartalo, tuolla Ramsay MacDonaldin kaunis, kiharatukkainen pää. Lähellä nyökäytti päätään Cunninghame Graham Cambridgen kuuluisalle professori Brownille, ja tuossa puhelivat Sidney ja Beatrice Webb komean lady Warwickin kanssa. Jos minne päätään käänsi, huomasi, että Lontoo oli lähettänyt parhaansa. Paljon on juhlapäivällisiä Lontoossa ja paljon on jos jonkinlaisia "tilaisuuksia", mutta niistä ei monikaan jää mieleen viikkoa kauemmaksi. Tuskin sitäkään. Mutta tämä ilta juurtui mieleen.

Useimmat meistä läsnäolijoista eivät olleet koskaan nähneet Shusteria, ja tietysti olimme uteliaat näkemään, miltä näytti mies, joka melkein vuoden oli pitänyt meitä kaikkia jännityksessä. Meille ilmoitettiin, että juhlavieraat olivat juuri tulossa, ja muutaman sekunnin perästä astui sisään kolme herrasmiestä ja yksi nainen. Nainen oli tietysti rouva Shuster, mutta kuka noista kolmesta oli hänen miehensä? Päivällistä syötäessä sitä koeteltiin arvailla, mutta eivät ainakaan minun pöytänaapurini tulleet entistä viisaammiksi. No, kun puheet alkavat, niin saamme kuulla!

Englannissa ei ole sitä pahaa tapaa kuin meillä, että puheet alkavat, kun paisti tuodaan pöytään, niin että jokainen saa jäähdyttää paistinsa, kunnes se on syötäväksi melkein kelpaamaton. Puheet käytännöllisten brittien maassa alkavat silloin, kun kahvi tuodaan sisään ja kaikki ruoat on rauhassa syöty.

Kun vihdoin päästiin kahviin ja puheenjohtaja oli lausunut kunniavieraat tervetulleiksi sekä ilmituonut harmin, jota jokainen tunsi, kun maailman mahtavat noin julkeasti olivat polkeneet jalkoihinsa oikeuden ja totuuden, hän pyysi Morgan Shusteria puhumaan. Kaikkien silmät olivat kääntyneet kunniavieraisiin päin, ja puhumaan nousi Morgan Shuster. Kuinka nuorelta hän näytti! Hän oli mielestäni kuin urheileva suomalainen ylioppilas, terve, jäntevä, solakka. Ja kun hän sanoi ensimmäiset sanansa, leveän amerikkalaisesti ääntäen, menivät kaikkien huulet väkisinkin hymyyn. Mitä oli tuo nuori mies meille sanova?

Pian hymy kyllä lakkasi, ja jokainen kuunteli jännityksellä jok'ikistä sanaa. Tuskinpa moni meistä oli kuullut puhetta, joka tuli niin suoraan sydämestä, joka oli niin täynnä intohimoista oikeuden vaatimusta ja katkeraa inhoa juonia vastaan, joilla poliitikot olivat päättäneet tuhota suuren ja jalon kansan. Se vaikutti kuin vihlova hätähuuto jokaiseen. Mitä tehdä? Kuinka auttaa?

Puhuja kasvoi. Siinä oli mies tulta ja terästä, päätä pitempi kaikkea kansaa, mies, jota on mahdoton koskaan ajatella vanhana, ikäloppuna. Pitikö hänenkin murtua?