Part 1

language: Finnish

ONNEN VERÄJÄ

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

HENKILÖT:

Rouhun MATTI, talollinen. ERKKI, hänen poikansa, nuori isäntä. ELLI, hänen tyttärensä. TUOVI, Erkin vaimo, nuori emäntä. MAUNO, Rantalan herra, | maanviljelijöitä. OLLI, Vastarannan herra .|

Tapahtumapaikka Rouhun talossa, joka sijaitsee Rouhujärven rannalla sisämaassa. Aika nykyinen.

OHJEITA ESIINTYJILLE.

ROUHUN MATTI on jäyhäluontoinen vanhan kansan mies. Liikkuu kömpelösti ja raskaasti. Näkyy, että on tehnyt paljon työtä aikoinaan. Pieni leikillinen piirre välähtää kuitenkin silloin tällöin sekä katseessa että parrattomilla huulilla. Vaikka hän on täsmällinen ja päättäväinen, pilkistää hyväsydämisyys kuitenkin kaiken alta. Täten ankaratkaan sanat tai ärähtelemiset eivät tunnu karkeilta. Ne ovat pienen muhoilevan sävyn miedontamia. Käyttää mielellään vähän liioittelevaa ja suorasukaista puhetapaa. Ikä 60 vuotta.

ERKKI on avokatseinen, rehti ja tasainen. Mutta hänen epämääräinen asemansa kodissa näkyy painostavan hänet hiljaisemmaksi kuin hänen luonteensa vaatisi. Se huomataan helposti, kun isännyysasia joutuu lopulliseen ratkaisuun. Ikä 30 vuotta.

ELLI on vilkas ja kevyt. Hänen luonteessaan on paljon »pyryharakkaa». Naureskelee ja touhuaa mielellään. Ei halua pitkältä harkita sanojaan tai tekojaan. Nyrpistää nenäänsä yksitoikkoisuudelle ja ihastuu kaikesta, mikä vivahtaa vaihtelulle. On käynyt tyttökoulun kaupungissa ja päässyt irti ujoilevasta maalaisuudesta, mutta ei kuitenkaan ole kadottanut välittömyyttään eikä naisellisuuttaan. Ei pidä polkkatukkaa eikä ole olevinaan oppinut. Ikä 20 vuotta.

TUOVI on hiljainen ja lempeä. On järjestyksen ihminen ja työteliäs. Häntä rasittaa alkupuolella sama painostus kuin Erkkiäkin, vaikka hän yrittelee sitä peitellä. Ikä 25 vuotta.

MAUNO on iloinen, reipas ja leikkisä herrasmies. Mutta hänen iloisuutensa on hillittyä, eikä hän tuo leikkiään tarjottimella esille. Hänessä on paljon luontaista ja miellyttävää arvokkuutta, mikä ei kuitenkaan kokonaan jaksa peittää sitä poikamaista tuulta, joka on aina valmis lehahtelemaan. On tummatukkainen. Ikä 30 vuotta.

OLLI on Maunon leikki-, koulu- ja asekumppani. Iloinen ja repäisevä luonne, ilman Maunon arvokkuutta ja itsensähillitsemistä. Puhuu meluavasti ja nauraa mielellään, varsinkin jos onnistuu tekemään jonkin kepposen. On vaalea. Ikä 30 vuotta.

Yleensä on esittäjien huomattava, ettei tässä pidä korostaa erikoista maalaisuutta. Ei erikseen eikä yhteisnäyttelemisessä tällaisessa nyt ajan henkilökokoomuksessa. Puhelimet, sähkövalot, sanomalehdet kirjallisuus ja yleinen sivistysharrastus ovat jättäneet n.s, »pitkätukkaisten» ajan kauas taakseen. Jos esiintyjät pyrkivät vapaaseen ja miellyttävään luonnollisuuteen kukin omalta pohjaltaan ja esitettävän henkilön luonnepuitteissa, antautumatta hätiköimiseen, hosumiseen ja teennäisyyteen, niin päästään lähelle oikeata esiintymissävyä.

Näytelmälle ja sen esittäjille on eduksi, jos väliajat supistetaan mahdollisimman lyhyiksi.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ELLI loikoo sohvalla ja lukee; kääntelee lehtiä, nostaa päätään, kurkkaa akkunaan päin, haukottelee ja retkahtaa tyytymättömänä takaisin tyynylle.

TUOVI (kurkistaa peräovesta). Kas! Eikö Erkki olekaan täällä vanhan isännän puolella?

ELLI. Minä täällä vaan — haukottelen. Tule sinäkin ja rupea torkkumaan minun seurakseni!

TUOVI (tulee sisään). Tulenkin! Erkki jätti minut yksin. Luulin olevan täällä.

ELLI. Isän kanssa meni. Saattoivat Katajiston Martin reelleen ja painuivat sitten kai pirttiin.

TUOVI. Mitä se Martti niin lyhkäsellä asialla kävi? (Menee keinutuoliin.)

ELLI (ponnahtaa istumaan). No, kun minä sanoin — ei! Niin — mitä hän täällä sitten enää olisi viivytellyt.

TUOVI. Hänellekö sanoit?

ELLI. Vieläkös? Veljelleni! Erkki kävi kysymässä.

TUOVI (hymyilee). On sulla niistä kosijoista vastus! Joka sunnuntai —

ELLI (nauraa). Niin — ajatteles! Ja tuollaisessa pyryssäkin! (Heittäytyy taas lukemaan.)

TUOVI. Mitä luet?

ELLI. Saksalaista kirjaa.

TUOVI. Ymmärrätkö myöskin?

ELLI. En! Luen kiusalla! On niin ikävä, että itkettää. Teen kiusaa ikävälle.

TUOVI. Ikävä onkin. Minulla on koti-ikävä.

ELLI. No, mutta, Tuovi! Sellaistako se naiminen onkin? Vasta jouluksi veljeni toi sinut tänne — ja nyt ollaan vasta laskiaisessa!

TUOVI. Jo sekin meni viime tiistaina!

ELLI. Älä huoli! (Purskahtaa nauruun.) Ensi viikolla on Matin päivä! Saamme leipoa ja paistaa hiki hatussa. Ennen ainakin on isä kutsunut vieraita nimipäiväkseen.

TUOVI. Ei minulle työ tuota ikävää mieltä.

ELLI (nousee istumaan). Ei! Minä tiedän sen. Mutta kun isä ei anna taloa veljelleni —

TUOVI. En minä talosta välitä, mutta kun ei saa tehdä töitä oman päänsä jälkeen — (nousee ja huoahtaa) — niin tuntuu joskus vähän raskaalta. (Menee kirjahyllyn luo.) Haenkohan minäkin jonkin kirjan? Nämä pyhäiset ehtoopuhteet eivät tahdo taittua.

ELLI. Hae! (Vilkkaasti.) Ota käteesi esimerkiksi kunnallislaki! Se mahtaa olla visaa, se! Niinkuin tämäkin saksalainen romaani! (Kääntelee kirjaa ja heittäytyy selkänojaan, naurahtaa.) Kuule, Tuovi! Muistatko sinä vielä jotakin emäntäkoulusta ja karjakkokursseistasi?

TUOVI (kääntyy vilkkaasti). Muistan toki! Kaikki! Ja sehän se on niin masentavaa, kun ei saa tehdä opitun jälkeen.

ELLI. On kyllä, jos kerran osaa jotakin! (Naureskelee ja hakkaa kirjaa toiseen käteensä.) Mutta minua ei masenna mikään, sillä minä en ole oppinut mitään. Eikös käynytkin mukavasti! Kun minä olin suorittanut päästötutkinnon, niin arveli tuo saksankieli, että senkin oli päästävä minun pääkopastani. Ja totisesti! Se on sieltä päässyt! (Nauraa helakasti.)

TUOVI (on ottanut jonkin kirjan ja palaa keinutuoliin). No, mitäpä sillä tekisitkään! Et kai sentään saksalaisiin naimisiin mahtane joutua!

ELLI. No en! (Heittää kirjansa pöydälle.) Mutta en kai joudu naimisiin ollenkaan!

TUOVI. Vaikka juuri äskenkin —

ELLI (hypähtää ylös). Miten herran tähden minä pärjäisin tavallisessa talonpoikaistalossa! (Naurahtaa ja lähtee liikkeelle.) Saksoineni!

TUOVI (hymyilee). Onhan tämän saman Rouhujärven rannalla kaksi oikeata herrastaloakin! Ja niissä nuoret agronoomit —

ELLI. Joista ei kumpainenkaan mene naimisiin!

TUOVI. Älä puhu! Nehän molemmat kovin hakkailivat sinua joulun aikaan — ja jo aikaisemminkin — meidän häissämme.

ELLI. Pyh! Toistensa kimmalla! Tekevät kiusaa toisilleen minkä ehtivät. Kinastelevat ja kisailevat kuin kaksi pentua.

TUOVI (naurusuin). Voipa vielä jompikumpi tehdä senkin tepposen, että menee naimisiin..

ELLI. Menkööt molemmat! Minä ainakaan en heitä lähde kosimaan! (Kävelee kädet selän takana, hypähtäen välillä jonkin tanssiaskelen.)

TUOVI (selailee kirjaa, mutta ei rupea lukemaan). Kuule, Elli! Täällä on ikävä — näin sunnuntaisin.

ELLI (jatkaa hyppyjään). Niin on! Niin turkasen vietävän hapanta koko elämä!

TUOVI. Olen ajatellut pistäytyä vanhempieni luona ensi sunnuntaiksi — ja viipyä muutaman päivän —

ELLI (pysähtyy). Älä! Otatko minut mukaasi?

TUOVI. Otan! Jos tulet.

ELLI (riemastuu). Tulen! Tulen kymmenesti! Heipparallaa! (Syleilee Tuovia). Jätämme ukkelit yksikseen — isäni ja Erkin! Heleijaa! Näytämme ikävälle pitkää nenää! Noin! Oi, voi, sinua, Tuovi! Sinä olet kekseliäs! Oikea tosi nero! Hurraa—aa—aaa!

ERKKI (tulee eteisestä). No, no! Mikä sinua hurauttaa? Onko Tuovi pitänyt puheen, vai?

ELLI (asettaa kädet kupeille ja ilmehtii ankaruutta). Ahaa! Velimies! Tulitpa hyvään aikaan rökitettäväksi! Tunnetkos tuota, joka istuu tuossa keinutuolissa? Häh? Siinä on sinun vaimosi Tuovi! Ja hänen on ikävä! Kolme kuukautta naimisissa — ja ikävöi jo! Ja minun on ikävä! Ja sinä istut vaan pirtissä jutustamassa renkien ja mäkitupalaisten parissa! Ja annat meidän nääntyä yksinäisyyteen ja ikävään! Olet sinäkin veli ja aviomies!

ERKKI (hymyilee). Kuljin sinun asioillasi! Olin kyöräämässä sinun kosiomiehiäsi pellolle.

ELLI. Yhtä vaivaista Katajiston Marttiako nyt koko päivän —

ERKKI (tekeytyy vakavaksi). Oli siellä muitakin.

ELLI (epäillen). Kuka?

ERKKI. Olipa vaan se tummatukkainen Rantalan Mauno-herra!

ELLI. Maunoko täällä!?

TUOVI. Älä nyt taas usko, Elli! Tiedäthän, että Erkki mielellään narrailee.

ERKKI. Oli se Mauno täällä, mutta menojaan meni. Ja samaa tietä kuskasin sen vaaleatukkaisen Vastarannan Olli-herran —

ELLI. Älä nyt enää syötä tuota paksua pajunköyttä tai suutun sinuun ijäksi päiväksi! Mutta älähän huoli! Kylläpä saat rangaistuksesi! Me jätämme sinut tänne, Tuovi ja minä. Saat jäädä yksin kököttämään. Saat nähdä miltä ikävä tuntuu! Saat! (Menee sohvaan istumaan.)

ERKKI (ottaa tuolin ja asettuu Tuovin viereen, puhuen lämpimästi). Minä tiedän, että Tuovilla on täällä paljon vaikeuksia kestettävänä.

TUOVI. Älä, veikkonen, puhu minusta! Enhän ole mistään valittanut.

ERKKI. Et! Mutta minä näen sen silmistäsi ja tiedän omasta itsestäni.

ELLI (äkkiä). Mutta eihän tämä käy ollenkaan!

ERKKI (tuikeasti). Mikä ei käy?

ELLI. Se ei käy, että teille on alkanut työ muuttua raskaaksi ja vastenmieliseksi. Entinen ilo on teistä tipotiessään. Työn ilo, tarkoitan! Nyt se paljastui —- se, mitä olen aavistellut! Ja isä on syypää! Miksi hän ei tee talonkirjoja Erkille? Sanoppas, Erkki! Mistä se johtuu?

ERKKI (vastenmielisesti). En tiedä, kun en ole pyytänytkään.

ELLI (hämmästyy). Etkö ole puhunut isän kanssa?

ERKKI (nousee kävelemään). Eihän sellaisesta viitsi puhua alituiseen, kun hänellä kerran ei ole — tai ei näytä olevan mitään omaa aloitetta. Ennen Tuovin tuloa siitä puhuin.

ELLI. No, mitä isä sanoi silloin?

ERKKI (menee kirjahyllyn luo). Sanoi, että luonnollisesti asia pian järjestetään. Ja sen mukaan minä sitten puhelin Tuovin vanhemmillekin. (Pilkallisesti.) Valehtelin kuin aika poika!

TUOVI. Älä nyt, Erkki, niin sano! Puhuit, mitä tiesit ja uskoit. Eihän sinua kukaan syytä.

ERKKI (sieppaa jonkin kirjan käteensä ja palaa). Ei! Sillä sinä olet liian hyvä syyttämään ketään. Mutta minä näen joka päivä sellaista, mikä minua syyttää.

TUOVI (lämpimästi). No, en totisesti tahallani tiedä elettäkään tehneeni.

ERKKI (heittää kirjan takaisin hyllylle). Et olekaan tehnyt! Sen voin sinulle vakuuttaa! (Menee istumaan Tuovin viereen.) Mutta huomaan minä muutakin. Jos sinä järjestelet töitäsi, niin sekaantuu isä niihin — pieniin joutavuuksiinkin, puhumatta ollenkaan isommista asioista.

TUOVI. Ehkä olenkin turhanpäiväinen ja liian kitsas maitotaloudessa —

ERKKI. Liian tai ei liian! Samantekevä! Sinun järjestelysi olisi kuitenkin talolle edullisempi kuin isän vanhanaikuiset meiningit. Mutta isä ei niistä eduista välitä.

TUOVI (hiljaisesti). Minä olen koettanut opetella välinpitämättömäksi.

ERKKI (kimmahtaa pystyyn ja alkaa kävellä). Sepä se! Se on suorastaan pakanallista, että kaikki hyvät pyrintösi tuhoutuvat. Sinä lamaannut ja heität lopulta hiidenkattilaan koko hökötyksen. Eikä isä huomaa mitään eikä ymmärrä mitään! Tämähän se kiristelee minun hermojani ja panee joskus sisun soimaan.

ELLI (topakasti). Mutta minäpä sanon top siihen asiaan! Top tykkänään! Isän täytyy lakata sekaantumasta Tuovin maitotalouteen — ja ylipäänsä talousaskareihin.

TUOVI. Älä, hyvä ihminen, puhu minusta! On tässä muutakin.

ELLI. Mitä muuta?

ERKKI. Se muu olen minä ja kaikki minun työni. Minä en asu taloa. Minä vain olen. (Pilkallisesti.) Minua sanotaan nuoreksi isännäksi, mutta se on hyvin hassunkurista. Minussa ei ole isännyyttä enemmän kuin vanhassa rasassa. Ja väki jo alkaa ilakoidakin minun kustannuksellani. Mutta siitä en niinkään paljoa välittäisi, jos ei pilkka alkaisi kääntyä toisaallekin. (Katsoo arasti Tuoviin.)

ELLI (vilkaisee Tuoviin). Lopeta jo, Erkki! Tuovi ei pidä koko jutusta. Enkä minäkään pidä. Tiedän jo tarpeeksi. Kun isä tulee, niin luen hänelle huoneentaulun. Ja lopun saatte selvittää miten haluatte kahteen pekkaan. Me matkustamme Tuovin kanssa pois Rouhulta.

ERKKI (on pysähtynyt Tuovin lähelle). Tekö matkustatte?

TUOVI. Niin — minä ajattelin — käydä kotonani.

ERKKI (iloisesti). No, se on mainio päähänpisto! Erinomainen!

ELLI. Niin onkin! Emmekä me palaa ennenkuin sinulla on talonkirjat taskussa ja Tuovi on täysivaltainen emäntä. Sen sanon isälle.

TUOVI (vakavasti). Minä en halua, että minusta puhutaan mitään. Minun asemani siitä vain huononee, kun ei — kun ei Erkillä ole ohjat käsissä. (Vaitiolo, jonka alussa ensin katsahtavat toisiinsa.)

ELLI (naputtelee pöytää ja hyräilee). Voi, Jerusalemin suutari, kuinka osaa olla ikävä! (Nousee ja menee nojaamaan akkunapöytään.)

TUOVI. Soittele nyt edes jonnekin! Soita Kerttu Salolalle. Minäkin sitten puhun.

ELLI. Voi, veikkonen! Vallesmannin Kertulle olen jo soittanut kolmasti tänään. Ei ole kotona! Me vain täällä laitapitäjällä olemme kotona ja homehdumme.

TUOVI (hymyilee). Älä huoli! Ensi viikolla on Matin päivä!

ELLI (purskahtaa nauruun). Sepä se! Onpa edes maailmassa Matin päivä! Pitää kirjoittaa isälle luettelo kutsuvieraista.

MATTI (tulee perältä). No, löydänpäs teidät, kun ensin kaikki huoneet koluan! Eikö tässä talossa enää ollenkaan juoda iltapäiväkahvia? Vanha Leena sanoi sen olevan valmista, mutta juojia ei löytynyt mistään!

TUOVI (nousee). Olemme odottaneet isäntää. Mennään vain ruokasaliin!

MATTI. Jos tuota — täällä —? On lämpöisempikin. (Menee sohvalle istumaan.)

TUOVI. Minä menen noutamaan.

ELLI (kuiskaa Tuovin korvaan). Viivy hyvin kauan! Älä tule ennenkuin tulen hakemaan.

TUOVI (nyökkää ja menee oikealle).

MATTI (latailee piippuaan). Huomenna ajetaan halkometsään.

ERKKI (on seisonut kirjahyllyn luona, kääntyy ja istahtaa keinutuoliin). Vai niin!

MATTI. Niin! Sanoin siitä jo pirtissä.

ERKKI. Sooh! Mihin niitä halkoja ajetaan?

MATTI. Sehän se on helkuttia. Kaikki paikat ovat jo täynnä.

ERKKI. Niin! Minä en ymmärrä ollenkaan sellaista kasaamista. Meillä on jo halkoja kotona vähintäin kahdeksi vuodeksi! Säästäen — kolmeksikin.

MATTI. Niin pitääkin olla! Jos sattuu pari lumetonta talvea, niin siinä sitten kylmässä kyykötellään. Ja kahden vuoden syömävilja pitää aina olla aitassa! Kolmannen takavuoden vilja myydään. Kai olet sen oppinut?

ERKKI. Kyllä! Ja tarpeenhan olivat säästöt hiljattain. Mutta halkoja tulee liikaa!

MATTI (kyhnäisee korvallistaan). Kun ei tässä ole muutakaan tähdellistä. Eihän hakojakaan tarvita ylenängeti.

ERKKI. Ei — mutta ruoppaa tarvittaisiin.

MATTI. Ääh! Helkuttiko häntä — rautakangilla —!

ERKKI. Syksyllä tuli paksu lumi. Maa on sula.

MATTI (itsepintaisesti). Hm! Jaah! Mennään halkometsään, jos pyry hellittää. Jos ei, niin maataan siksi, kun mennään teitä auraamaan.

ERKKI. No, mihin ne halot ajetaan?

MATTI (rykäisee, mutta ei vastaa vähään aikaan). Pannaan tuohon veräjänpieliin!

ELLI (kipakasti, kuunneltuaan tarkasti). Mitä? Veräjänpieliinkö halkoja? Siitä ei tule mitään!

MATTI. Häh? Mampselli? Mitä se sinua liikuttaa?

ELLI (viittaa akkunaan). Koko talohan jää halkovallin taakse! Sehän on mahdotonta!

MATTI. Mitä helkuttia sinä juttelet miesten asioihin? Mene kahvia hommaamaan, tättähäärä! Kuka sinut on opettanut sekaantumaan aikamiesten tuumailuihin? Häh?

ELLI. Onko tuollainen olevinaan tuumailua? Isä antaa määräyksiä, joita Erkin on toteltava! Mitä tuumailua sellainen on?

MATTI (tulee vallan ymmälle, katsoo vuoroin kumpaakin eikä osaa vähään aikaan sanoa mitään). Sinähän mukavia höpiset!

ELLI. Ei se nyt erikoisen mukavaa ole, että minä puhun isälle näin. Eikä se ole oikein sopivaakaan. Mutta minä olen päättänyt sanoa isälle muutamia asioita.

MATTI. No, sitten toisen kerran! Eiväthän ne sinun asiasi tähän kuulu!

ELLI. Kyllä ne kuuluvat! Ne ovat jatkoa sille, mitä jo sanoin.

MATTI (naurahtaa). Älä kaiva esiin kakaramaisia sanojasi! Hypätään sen tyhmyyden yli! Ääh! Helkutti!

ELLI. Hypätään vain yli! Suoraan pääasiaan! Miksi ei isä anna taloa Erkille?

MATTI (hyväntuulisesti). Hei, hei! Kas pikku tätiä! Sinähän olet oikein punaposkinen ja pippurinen! Seisoo kädet selän takana kuin itse jehu!

ELLI. Pääsee tästä istumaankin! (Hypähtää pöydälle istumaan.)

MATTI. Pudotapas vain se puhelinkone! Senkin — haikara!

ELLI (hämmentymättä). Voiko isä sanoa syyn siihen?

MATTI (äyskäisten). Mihin lempoon sinä nyt tahdot tietää minun syitäni? Mihin?

ELLI. Miksi Erkki ei saa taloa, vaikka hän on jo kolmissakymmenissä ja naimisissa oleva mies? Ja kohta jo hänelläkin on poika. Miksi?

MATTI (liikahtaa kuin heräisi). Poika?

ELLI. No niin! Totta kai!

MATTI (katsoo vuoroin kumpaakin ja silittää sitten ohimotukkaansa mietteissään jääden katsomaan Elliä). Hm — jaah — taidatpa olla jo, Elli, siinä iässä, että sinullekin voi puhella oikeita asioita. Olen sinua pitänyt vielä kakarana ja sentähden kuskannut senkin seitsemän kosiomiestäsi pellolle.

ELLI. Se on kyllä ollut paikallaan, se!

MATTI (myhäilee). Kuinkahan mahtanee olla! Näes! Sinun naimisessasi on jotakin yhteistä talon luovutuksen kanssa. Sinä olet se syy, jota minulta niin tiukkaat tietoosi.

ELLI. Minä?

ERKKI. Ellikö?

MATTI. Niin juuri! Elli! Olen odotellut, että Elli saisi ikää, voidakseni naittaa hänet mahdollisimman parhaalle. Elli ensin naimisiin ja siten vasta talo Erkille!

ELLI. Miksi sitten vasta?

MATTI. Ääh! Helkutti! Kuka ison talon poika sitten enää tulisi kosimaan syytinkivaarin tytärtä? Ei kukaan! Kyllä se on nähty. Ei vaarien myötäjäisiin hevosta tarvita, sanotaan. Ja niin se onkin. Eikä vaarin rahatkaan veny. Kai sen tiedätte. Mutta minun rahani venyvät. Jos tulee mieluinen vävy, niin pannaan Erkille enemmän suolaa selkään. Kyllä Rouhu kannattaa. Mutta jos talo on jo annettu pois ja hinta määrätty, niin minä olen lieassa. Jos vävy tarvitsisi vähän enemmän kuin on ajateltu, niin annetaanko miehen mennä tiehensä, vaikka olisi kuinka mieluinen? Ymmärrättekö? Näin on ijankaiken näitä asioita hoidettu!

ELLI (silmät pyöreinä). Ja siksi Erkki ei saa taloa?

MATTI. Siksi! Mene sinä ensin naimisiin, että saan tietää paljonko Erkin on maksettava talosta! Siinä on vastaus kysymykseesi, näsäviisas!

ELLI (hypähtää pöydältä tulistuneena). Toisin sanoen — minä olen syynä siihen, että minun veljeni ja hänen vaimonsa menettävät tarmonsa, kykynsä ja elämänhalunsa täällä isän ikeen alla! Minä olen siihen syypää! Minä! Kaikki on työnnetty minun niskoilleni! Minusta on tehty syntipukki! Minä olen niiden kirouksena, joita tahtoisin auttaa! Minä! On tämä sentään liikaa! Tämä on katkeraa! (Purskahtaa itkemään ja syöksyy perältä ulos.)

ERKKI (on noussut). Elli, Elli! Rakas Elli!

MATTI (nousee ymmällä). Mikä siihen tyttöhuitukkaan meni?

ERKKI. Isän ei olisi pitänyt! Ei olisi!

MATTI (äreästi). Mitä minun ei olisi pitänyt? Häh?

ERKKI. Ei olisi pitänyt panna Elliä sellaiseen välikäteen! Nyt hän kuvittelee olevansa syypää meidän tilaamme.

MATTI. Mihin helkutin tilaan, mies? Sano heti! Muuten minä jo kohta kimmastun.

ERKKI. No, kyllä sen sanonkin, kun näikseen on käynyt, ja kun isä ei sitä muuten huomaa. Minä en ole mikään talon perillinen enkä nuori isäntä. Se on minun pilkkanimeni! Minä olen renki. Työssä olen eturenki, mutta kaikessa muussa häntäpään mies, joka saa tietää työmääräyksetkin vasta viime sijassa tai suorastaan pirttitietä. Mitään en saa yrittää omin päin, vaikka tunnen talon kuin viisi sormeani ja olen käynyt opiston isännyyttä varten. Näin on minun tilani! Ja emännän tila on samanlainen.

MATTI. No, mutta — no, mutta! Sinä poika peijooni! Mikä sinun järkesi on vienyt? Etkö enää ymmärrä yhtään mitään?

ERKKI (levollisesti). Kyllä! Minä ymmärtäisin vaieta, jos olisi puhe ainoastaan minusta. Palttua minä annan joutavalle arvovallalle, mutta Tuovia en voi siten kuitata. Hän ei näy enempää kestävän sitä, että sekaannutte kaikkeen hänen työhönsä maitokamarista keittiöön asti. Kuulin äsken, että hän on päättänyt lähteä kotiinsa. Siihen minä suostun, sillä minunkin kai on lähdettävä etsimään itselleni jotakin toimialaa. Surkeata vain oli, että Elli joutui meidän tähtemme kärsimään.

MATTI (puhuu ulkopuolelta itseään ja muuta ajatellen). Minä en — sitä letukkaa — ollenkaan ymmärrä..

ERKKI (säälivästi hymyillen). Onhan se kovin yksinkertaista! Ei Elli koskaan mene naimisiin mihinkään talonpoikaistaloon. Ei hän ole saanut sellaista kasvatusta. Suotta on siis puhua myötäjäiskuormistakaan! Ja rahaa hän kai tulee saamaan enemmän kuin mitä maalaistytöt tavallisesti saavat — joko sitten ennen tai jälkeen talonluovutuksen.

MATTI (painuu istumaan hiljalleen, pää käsien välissä. Äänettömyys).

ERKKI. Voimmehan näistä puhua vielä uudelleen, jos isä tahtoo. (Kun ei saa vastausta, lähtee hiljakseen ulos perältä. Vaitiolo kestää siihen asti, kun)

TUOVI (tulee perältä, kantaen kahvitarjotinta. Asettaa sen sohvapöydälle, jolta korjaa pois kirjat ja sanomalehdet hyllyilleen. Palaa arkaillen pöydän luo). Kaadanko isännälle? Ne toiset ovat tiessään — näkyy.

MATTI (nostaa päätänsä ja pyyhkii tukkaansa hajamielisenä). Menivät — kai — vähän — suutahtaneina.

TUOVI. En usko, että olivat suuttuneita.

MATTI. Hm! Pahastuneita — sitten! Oletko sinäkin minuun pahastunut?

TUOVI (epävarmasti). Eihän minun pitäisi olla — mutta —

MATTI (saavuttaa vähitellen entisen tasapainonsa). Kuulehan, Tuovi! Tahtoisin vähän puhella kanssasi — kaikessa rauhassa. Käyhän istumaan! Älä suotta arkaile minua! En minä pure, vaikka minussa onkin joitakin — höyläämättömiä paikkoja! (Naurahtaa.) Ei haukkuva koira pure, sanotaan. Älä pelkää!

TUOVI (asettuu tuolille vähän irti pöydästä). En minä pelkää.

MATTI. Näes! Meillä ei ole koskaan riidelty. Ei minun muistini aikana. Ärähdelty kyllä on ja mukistu ja mökisty, mutta — sehän on eri asia. Nyt minusta tuntui — äsken — että — (pyyhkii otsaansa) — mutta annetaan sen olla! (Rykii eikä tiedä miten jatkaisi.) Täällä oli puhe niistä — tekemättömistä talonkirjoista. Ja nyt se huithapeli — se Elli ei ymmärrä, että minä olen ajatellut hänenkin etujaan. Mitäpäs letukka!

TUOVI (levollisesti). Mahtaakohan isäkään aina olla selvillä lastensa eduista?

MATTI. Niin — hm — no, mitä sinä arvelet — eikö Elli pärjäisi emäntänä esimerkiksi isossa Katajiston talossa?

TUOVI. Ei missään tällaisessa talonpoikaisessa talossa. Eikä Elli menisi. Kyllä hän sen ymmärtää.

MATTI (miettii hetken ja kyhnii korvallistaan). Entä — jos panisi hänet sellaiseen oppiin, jossa sinäkin olet ollut?

TUOVI. Mitä se hyödyttäisi — nyt enää!

MATTI. Kuinka niin?

TUOVI. Noo — emännäksi hän kyllä oppisi, mutta hänen muut harrastuksensa olisivat ehkä ainoastaan sovun rikkojina. Ellei hänen kouluja käymätön miehensä olisi erikoisen lahjakas —

MATTI. Jaa, jaa — jaa jaa! Kyllä ymmärrän, mihin tähtäät! Jo viittauksesta käsitän asian laidan. Tuumaat, että salin kartiinit eivät sovi pirtin ikkunoihin.

TUOVI (hymyilee). Vaikkapa niinkin.

MATTI. Niin! Niin kai se sitten on! No? Sinä kai sovit hyvin Erkille?

TUOVI. Niin — mehän olemme maalaiselämää varten kasvatettuja. Yritämme olla valistunutta talonpoikaisväkeä. Emmekä halua kaivatakaan muuta. Innostumme samoista asioista ja ymmärrämme toisemme.

MATTI. Hm! Hm! Olen tainnut vähän torkahtaa tuon nirppanenän suhteen. (Äkkiä.) Mutta mistä helkutista hän sitten täällä laitakulmalla saa sellaisen miehen, jonka pöksään hänen kartiininsa soveltuvat?

TUOVI (nauraa herttaisesti). Taitaa olla parasta jättää siitä asiasta kokonaan huolehtimatta.

MATTI. Niinkö luulet?

TUOVI. Olen siitä varma.

MATTI. Arveletko, että pitäisi tehdä talonkirjat — odottamatta Ellin naimista?

TUOVI. Sitä seikkaa en ole koskaan ajatellut yhdistettynä Elliin.

MATTI. No, irrallaan sitten! Pitäisikö tehdä? Ymmärsin Erkistä, että sinäkin olet tyytymätön minuun.

TUOVI. En ainakaan talonkirjojen tähden!

MATTI. Et sentähden? Sitten muun vuoksi! Tyytymätön olet kaikissa tapauksissa?

TUOVI (vakavasti). Tahtoisin omin päin hoitaa emännyyttä — ja Erkki isännyyttä! Olemme siihen täysin kypsät.

MATTI. Mutta minä sorkin ja sotken siinä välissä? Niinkö? Sano vaan pelkäämättä! Ihan suoraan! Minä tahdon päästä tämän asian ytimeen. Te molemmat olette kiusaantuneita minun järjestelyistäni? Niinkö?

TUOVI (katsoo rohkeasti mutta ystävällisesti silmiin). Niin!' Juuri niin se on!

MATTI (murahtelee vähän ensin ja nojautuu sohvan selkään, mutta näyttää pehmentyvän ja rupeaa myhähtelemään. Katsahtaa pari kertaa Tuoviin ja hymy ilmaantuu huulille; nousee ja tekee kiskottelevan liikkeen). Istu sinä vielä hetkinen! Minun täytyy vaan vähän ojentaa vanhoja jäseniäni! Minä juttelen sinulle vielä! (Kävelee permannolla ja menee sitten akkunan eteen. Hymähtelee mietteissään.) Hm! Hm! Viisikymmentä vuotta olen tehnyt työtä tässä talossa. Pikku pojasta asti. Olen laajentanut pellot moninkertaisiksi ja uudistanut kaikki rakennukset. Minun kätteni jäljet näkyvät jokaisella askelella. Siksi olen luullut — luullut — (Pyyhkii päätään ja kääntyy.) Niin! Minä luulin, että — että olisin vieläkin hyödyksi. Pahasta tahdosta en ole neuvoskellut. En! Luulin perehdyttäväni teitä — varsinkin sinua — oudossa talossa — ja ympäristössä.

TUOVI (vilkkaasti). Teidän neuvonne ovat olleet vallan erinomaisia, elleivät uudet tavat karjanhoidossa ja —

MATTI. Niin, niin! Maidot ja voit ja piimät! Niin, niin! Ja kaikki muu! Aivan kaikki! Näes! Minun mielestäni ei mikään niistä tuntunut hengen asioilta. Halusin olla apuna — omalla tavallani. Apuna! Huomaa se! Sillä — sillä — (ärähtää) — kai sen tiedät — helkutti soikoon — että minä pidän sinusta. Olen aina pitänyt..Niin on se asian puolikas! Juuri niin! Koeta ymmärtää — niin minäkin koetan. (Kävelee vähän, pysähtyy.) Sitten on toinen asian puolikas! Ja se on sellainen, että olkoon kinnas kuinka uusi tahansa — se menee rikki ja muuttuu rasaksi. Minä ymmärrän sen. Rasaa sitten paikkaillaan ja paikkaillaan, mutta kerran kuitenkin huomataan, ettei enää kannata. Silloin heitetään rasat tunkiolle ja otetaan uudet kintaat.

TUOVI (hymyilee). Ja kerran nekin muuttuvat rasoiksi ja joutuvat tunkiolle — vuorostaan.

MATTI (katsoo Tuovia ja hymyilee). Niin! Niin on maailman meno! Sinä olet viisas. Sinä ymmärrät. (Menee istumaan entiselle paikalleen.) Kaadahan kahvia edes meille molemmille! Me kyllä vielä järjestelemme sekä rasat että kintaat tässä talossa oikeille paikoilleen. Varsinkin nyt me sen teemme helkutin helposti.

TUOVI (kaataa kahvia). Kuinka — nyt? —

MATTI (naureskelee). No, kun sen meidän mampsellin kartiinit eivät kuulu passaavan pirtin ikkunoihin! Ääh! Helkutti! He, he! (Ottaa kahvia.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Vähän myöhemmin. Lamput sytytetyt.

MATTI (kävelee, pysähtelee ja murahtelee). Ääh! Helkutti! (Menee pöydän luo istumaan, katselee puhelinta ja silittää tukkaansa kuin aikoisi astua johonkin vierashuoneeseen; soittaa.) Jahah! Keskuksessa! Niin kuuluu! Minä täällä taas soittelen Rouhulta, vaikka on sunnuntaipäivä. Pankaa taas uusi sakkomarkka minun kirjoihini! — No, ei tässä auta kun on tähdellistä ja unohtui äsken tärkeä pykälä. Pankaa vaan se markka sinne kirjan kanteen jonkinlaisen viivan muodossa. Kyllä minä sitten — —

ELLI (tulee sisään Tuovin ja Erkin seuraamana. Aikoo juosta isän luo, mutta pysähtyy, kun oivaltaa isän homman. Vetäytyvät istumaan sohvapöydän ääreen.)

MATTI (puhelimessa). Hyvä on! No, sovitelkaahan nyt sitten taas niitä lankojanne vähin erin sinne vallesmanniin päin. Sille multa jäi sanomatta yksi pykälä. No, joko on kunnossa? Jahah! (Kurkistaa toisiin ja nyökkää, kääntyy puhelimeen.) Ääh! Helkutti! (Soittaa ja pyyhkii taas tukkaansa.) Jahah! No, sattuipa vastaan itse vallesmanni! Häh? — Minähän se vaan täältä Rouhulta. Kukapa muu näin perätysten! Kun tuota — miten se tulikaan sanotuksi äsken niihin talonkirjoihin se lehmänruokko? Minä taisin puhua vaan yhdestä lehmästä? Mutta kaksi on merkittävä! Pidän aina kaksi lehmää ja yhden vasikan. Niin! Talo saa ruokkia! Eikä sitten muuta olekaan! — Hintako? Se on oikein! 150,000! Niin! Mutta jos Elli joutuu naimisiin ennen talonluovutusta syksyllä, niin riittää 100,000 — jos sulhanen tyytyy. — Hyvä! Vallesmanni laittaa sitten vaan kirjat kuntoon ja tulee meille Matinpäivänä päivälliselle! — Niin! Silloin täällä pannaan puumerkit ja todistetaan. — Ei! Ei muuta! Kaksi lehmää ja yksi vasikka! — Niin! Vasikka! Hyvästi vaan! (Soittaa kiinni.) Ääh! Helkutti!

ELLI (hypähtää ylös). Sinähän toimit nopeasti! Olet kuin entinen roomalainen, joka hyppäsi ojan yli. (Juoksee isän syliin.) Nyt sinäkin olet hypännyt ojan yli ja saattanut meidät kaikki tyytyväisiksi. Kiitos, isä! Äläkä ole minulle vihainen äskeisestä!

MATTI. No, no, no! Älä nyt tukehuta minua, pyryharakka! Menetkös tiehesi! Et sinä ole enää mikään sylivauva! Painat kuin pakana! Senkin kakara!

ELLI (nauraa ja nousee). Sano miksi ikinä haluat! Minä olen tyytyväinen ja kiitän sinua! (Kääntyy menemään sohvaan.) Sellainen se isä on, kun kiltiksi rupeaa.

ERKKI ja TUOVI (aikovat nousta). Mekin kiitämme —

MATTI (nostaa kätensä). Pysykää nyt, peijakkaat, alallanne ja vaietkaa! Tai minä kimmastun — (nousee) — ja hyppään takaisin ojan yli.

TUOVI. Saa kai sentään kiittää —

MATTI. Eipä saa! Ääh! Helkutti! Eikö nyt tämän ikäinen mies saa tehdä talonsa kanssa mitä ikinä haluaa, ilman että siitä tehdään kiitosvirttä! (Menee istumaan keinutuoliin.)

TUOVI (hymyilee). No, ajattelenpahan sitten vain hengessäni.

MATTI. Tee se, niin lupaan sinulle jotakin!

TUOVI. Mitä sitten?