Part 2

MATTI. Etten ikinä pistä nokkaani sinun maitokiuluihisi enkä kastrulleihisi! Ja Erkki saa mennä ruoppahautoihinsa vaikka päälleen pystyyn! Ja — ja — ja Elli saa vaikka —

ELLI (ilakoivasti). Mitä minä saan?

MATTI (hauskasti). Saat jäädä vanhaksipiiaksi vaikka tuomiopäivään asti!

ERKKI. Suotta isä pani sen viidenkymmenentuhannen vaihtoehdon. Kyllä Rouhusta kannattaa maksaa enemmänkin.

MATTI. Kyllä minä sen tiedän helkutin hyvin. Mutta suotta on lypsää perintötaloa ehdyksiin asti ventovieraan ihmisen hyväksi — jos vähemmällä pääsee.

ELLI. Kenen ventovieraan?

MATTI. Sen, jota ei kukaan ihminen tunne! Sinun sulhasesi, mampselli! Sano hänelle heti, kun näet — jos näet koskaan —

ELLI (vallattomasti) — että minä juon isän kanssa maitoa ijankaikkisesti. Meillä on kaksi lehmää ja vasikka — aina — maailman loppuun asti. Niinhän isä sen pykälän panetti talonkirjoihin. (Toiset nauravat, ja Mattikin hymyilee.) Mutta jos minä teenkin kepposet enkä jääkään Rouhun vaarille maitotratiksi, niin meijerinkö isä sitten perustaa?

ERKKI. Pitäähän isä piian, joka kirnuaa voita — ja voista saa tupakkarahoja.

MATTI. Ja vasikka juo piimää, aikoo Elli huutaa! Minä näen sen! Sinun suusi on niin piimäisen näköinen. Ääh! Helkutti! Minä osaan sinut ulkoa, västäräkki! Mutta jos olet hiljaa hetken, niin minä kerron sen piimän kohtalon — ja maidon ja voin myöskin.

ELLI. Kyllä minä tiedän! Ja onhan se tässä nähty. Isä on niin hyvä mäkimökkiläisille.

MATTI (ärähtää). Sinä olet, hyvä räkättäjä, sinä! Helkutti! Enkä minä sinulle kerrokaan enkä Erkille. Minä kerron Tuoville. — Näes! Tuohon vainiomäkeen on minun aikanani ilmaantunut jokunen pieni tönttö. Niissä asuu hyviä ihmisiä, ja niillä on melkein aina joku tenava, joka käy mielellään täällä kannuineen —

TUOVI. Kyllä minä niihin jo olen tottunut —

ERKKI. Ja kyllä niille talostakin annettaisiin kuten ennenkin —

MATTI. No, mitä helkutin virkaa minulla sitten olisi! En minä voi antaa kaikkien oikeuksieni mennä kuin viskurista heittäen!

ERKKI (kuuntelee). Kuulkaapas nyt! Kuuluuko tuo krassu kujalta — vai pihaanko ajaa?

MATTI (kuuntelee). Pihaanpa hyvinkin! Tulee vieraita!

ERKKI (nousee). Kai taas niitä sulhashyväkkäitä Ellille!

ELLI (vallattomasti). Minäpä tarjoan heti niille satatuhatta ojokäsin. Noin!

MATTI. Mahdatko tarjota? Minä tunnen tulijat. Nyt kääntyvät kuistin eteen.

ERKKI. Siellä tuli kaksi hevosta.

MATTI. Niin! Edellä on Rantalan Maunon krassu ja perässä Vastarannan Ollin kulkuset. Menepä ottamaan vieraita vastaan, Erkki! Ja väännä sähköt palamaan!

ERKKI (nauraa). Tule nyt rahoinesi, Elli! (Menee oikealta ulos.)

ELLI (on noussut, oikoo pukuaan ja huutaa Erkin perässä). Älä härnää — tai puijaan sulta sievoiset taskurahat!

TUOVI (siistii vähän pöytäliinaa noustessaan). Minä riennän heti keittiöön.

MATTI. Se on oikein! Iltapäiväkahvi menikin vallan hukkaan!

TUOVI. Tietysti! (Hymyilee ja menee ulos perältä.)

ELLI. Minäkin tulen aivan heti! (Korjaa pari kirjaa hyllylle.) Olipa onni, että tulee vieraita —

MATTI. Karkaatteko te nyt molemmat?

ELLI. Minä käyn vain katsomassa, että ruokasalissa on kaikki kunnossa.

MATTI. Enköhän vain kutsukin noita naapurin herroja Matin päivälle, niin saavat samalla todistaa talonkirjat?

ELLI. Tietysti! Muuten minä kutsun heidät. (Nauraa ja menee perältä ulos.)

MATTI (hyvätuulisesti). Vai niin tekisit, touhuttaja! (Menee työntämään oven auki eteiseen, josta kuuluu puhetta ja naurua.) No, tervetuloa, herrat! Kerran tekin olette löytäneet tienne Rouhulle. (Peräytyy ovelta.)

MAUNO ja OLLI (tulevat sisään Erkin seuraamina).

MATTI. Päivää, päivää, Mauno! Kuulin krassustasi, että ajoit edellä. Terveeksi, Olli! Et kai olisi löytänyt taloon, mutta Maunon perässä —

MAUNO. Aivan prikulleen! Olli ajoi edellä ja sujahti ohi veräjän. Minä ajoin perässä ja poikkesin. Silloin rupesi Olli parkumaan —

OLLI. Minulla on vähän häveliäisyyttä, mutta kai sen tiedätte, ettei Mauno sellaisesta välitä. Tulee vain vieraisiin, vaikka Matinpäivä on ovella. Setä antaa hänelle koirannuuskaa sellaisesta!

MATTI. Enkä, helkutissa, annakaan. Pikemmin sinulle, ohiajajalle.

ERKKI. Käykää nyt istumaan ja olkaa tervetulleita! Olemme iloisia, että tulitte. Menkää tuonne sohvaan molemmat! Siellä on mukavampi — ja isä saa pitää keinutuolinsa.

OLLI. Tietysti setä saa! (Asettuvat vähitellen istumaan.) Tiedättekö mistä me tulemme? — Metsästä!

MATTI. Mistä metsästä?

OLLI. Haukkavaaralta! Tämän kylän yhteisiltä metsämailta. Siellä vasta on rahaa! Voi, veikkoset sentään! Ja koko alue alamaata Haukkajärvelle! Ajatelkaas sitä tukkien luisua!

MATTI. Myydäkö aiotte? (Asettelee tupakoitu pöydälle.)

OLLI. Totta kai myydä!

ERKKI. Meidänkin pitäisi harventaa —

OLLI. Sinäpä sen sanoit! Harventaa juuri! Teidän metsä on kuin häkilä. Siitä vaan ei ikinä mikään tukkikuorma lävitse kulje. Nähkääs! Sokeakin kana joskus jyvän löytää! (Nauraa iloisesti.)

ERKKI. Yhä te vain jaksatte kiusoitella toisianne!

OLLI (teennäisen vakavasti). Minä en puhu koskaan piloja. Aina totta! Enkä pysty vilppitekoihin.

MAUNO. Kuulkaas tuota pyhimystä! Vaikka viime talvenakin Helsingissä —

OLLI (keskeyttää). Eihän se ollut minkään arvoinen juttu, se! Mutta ajatelkaas sitä viimekesäistä kepposta, jonka Mauno teki minulle. Oli ostanut moottoriveneen, joka ei kulkenut muuten kuin soutaen. Ja sai minut ostamaan samanlaisen! Eikös ole aika velikulta?

MAUNO. Minähän kielsin —

OLLI. Kuulkaas, kuinka kielsi! Et sinä moottoria tarvitse, sanoi. Mutta minä olen luvannut vähän ajella Rouhun Ellin ja vallesmannin Kertun kanssa. Niin juuri se iskariootti sanoi. No! Asiahan oli selvä! Minä soitin heti kaupunkiin ja tilasin moottorin. Huomasin jutkun vasta, kun näin, ettei Mauno kertaakaan lähtenyt moottorillaan minnekään. Ja se jutku on vielä kostamatta! Ai, ai, sentään! Siitä tulee ihana kosto! (Kaikki nauravat.)

ERKKI. No, entä se Maunon keksintö?

OLLI. Niin — jaa! Se sokean kanan jyvä! Kertokoon itse jyvästään.

MATTI. Oikeinko tukkiherroja olette jo puhutelleet?

OLLI. No, niiden kanssa siellä käytiinkin tirkistelemässä. Ei muuta sentään kuin rannasta ylös Haukkavaaran torpalle talvitietä pitkin. En eläissäni ole kulkenut sellaista tietä. Alituiseen kääntyi jonnekin päin. Ei ainoatakaan suoraa kohtaa missään!

MAUNO. Ja Ollin pitkä hevonen oli vallan saatuna —

OLLI. Maunolla, nähkääs, oli se vanha pyykkituoli ajokkaana. Sen hiirakonhan kaikki tuntevat. Ollut ennen giraffi! (Toiset nauravat.) Mutta tosiaankin! Mulla oli vähän pitkähköt aisat ja reki myös. Sen johdostahan minä sanoin, ettei tätä tietä ikinä mikään tukki kulje. Se oli Rouhun metsäaluetta. Silloin keksi Mauno, että Rouhun metsä on ensin harvennettava — kaadettava alta pois. Ja metsäherrat sanoivat sen tämmäävän. Nyt saa setä sanoa ajatuksensa asiasta!

MATTI. Minä en enää koske enkä kajoa Rouhun metsiin. Erkki saa olla kellokkaana tästä päivästä alkaen, vaikka varsinainen talonluovutus tapahtuukin vasta syksyllä.

OLLI (hypähtää ylös). Hurraa sitten! Onnittelen sinua, setä! Pääset suurista huolista! Ja sinua, Erkki! Joudut omille jaloillesi!

MAUNO. Minäkin onnittelen teitä molempia! Ja onnittelen Rouhun taloa, joka saa pitäjän parhaimman asujan. Oikein mallimaanviljelijän!

OLLI. No siihen minäkin panen puumerkkini! Ja sedän viisaus kannattaa kunniatörähdyksen. Eläköön!

ELLI (tulee perältä). Täälläpä on iloa! Eläköön!

OLLI (menee sukkelasti vastaan tervehtimään). Oikein, Elli! Huuda oikein riivatusti!

ELLI. Mille pitäisi huutaa?

MAUNO (menee tervehtimään). Koko elämälle! Mutta erikoisesti vanhalle ja uudelle isännälle.

ELLI. Niin! Isä on tänään astunut Rubikonin yli.

MATTI. Minkä yli? Häh?

ELLI. No, sen ojan yli!

MATTI. Vai rupikoniksi sinä sitä nimität! Vekkuli! — Mutta päätetty on asia! Vallesmanni tuo kirjat tänne Matinpäivänä. Tulkaa tekin, naapurit, silloin meille päivälliselle! Tulette juhlimaan ja todistelemaan.

MAUNO ja OLLI. Kyllä, kyllä! Kiitos vaan!

ELLI. Istuskelkaa nyt täällä hetkinen, minä pyydän. Tulen sitten hakemaan kahvipöytään.

MATTI (jatkaa omaansa). Mutta tulkaakin ajoissa! Jo puolelta päivin.

ELLI (vallattomasti). Tuskin vallesmanni tulee, mutta voimme me ilakoida ilmankin.

MATTI (harmistuneena). Mitä sinä nyt taas? Miksi ei tulisi?

ELLI. No, kun isä äsken puhelimessa sanoi häntä vasikaksi.

MATTI (kimmastuu). Kuules, letukka! Älä nyt helkutissa —!

ELLI (tekeytyen vakavaksi). Kyllä vaan! Isä sanoi: niin juuri, vasikka! Hyvästi nyt! (Purskahtaa vallattomaan nauruun ja kiepahtaa peräovesta ulos.)

MATTI (hölmistyneenä). Sanokaapa, hyvät ihmiset, mihin minä joudun tuollaisen iileskotin kanssa! Kyllähän minä vasikasta puhuin, mutta se kuului kauppakirjan lehmiin eikä vallesmannille.

OLLI. En minä usko, että vallesmanni sellaista haluaakaan — tuskin nimikokseenkaan.

MATTI. Ääh! Helkutti! Se kakara sitten keksii! Tiedäpäs, Olli! Sen kanssa on toisinaan ihan pahemmassa kuin pulassa.

OLLI. Ei se niin vaarallista ole. Pieni pila on aina herkkua elämässä.

ERKKI (Maunolle, joka on häntä lähinnä). Anteeksi hetkinen! Minun pitää vähän — (Menee nopeasti Ellin perässä.)

MAUNO. Ei mitään! (Katselee hetken Mattia ja Ollia ja pujahtaa sitten perältä ulos.)

MATTI. Onhan se niinkin! Mutta kyllä tässä vanhan miehen pää toisinaan saa kieppua kuin tuuliviiri.

OLLI. Se pitää nuorena! Ja nuorena pysyminen on paras lääke vanhuutta vastaan.

MATTI (huomaa, että toiset ovat menneet). Hm! Tuota! Kuulehan, Olli! Uskotko sinä tuon Maunon sanoihin?

OLLI (pilaillen). Senkö veitikan loruihin? (Kääntyy ja huomaa, että he ovat kahden.) Kas! Ovat menneet!

MATTI. Vai et usko —

OLLI. Älähän hiidessä! Minä luulin hänen olevan saapuvilla. Uskon tietysti! Ei kukaan ole niin luotettava kuin Mauno.

MATTI. Ahaa! Te yhä vaan kinastelette päin naamaa?

OLLI. Miten hitossa jaksaisimme muuten täällä korvessa. Se pitää pirteänä! Mutta ulospäin olemme samaa maata kuin maalarin housut.

MATTI. Ääh! Tuota! Luuletko, että Mauno tarkoitti totta, kun kehui Erkkiä?

OLLI. Varmasti totta! Siitä menen takaukseen! Eikä kukaan pysty arvostelemaan maanviljelijää paremmin kuin Mauno. Hän on etevin mies, minkä tunnen —

MATTI. Oletko sinäkin samaa mieltä?

OLLI. No, sen minäkin voin vakuuttaa! Erkki tulee hoitamaan Rouhua niin, että on lysti katsella. — Mutta mihin hemmettiin ne miehet katosivat?

MATTI. No, menehän hakemaan! Minäkin tulen pian perässä. Tunnethan tien!

OLLI (vilkkaasti). Niinkuin viisi sormeani! (Menee touhukkaasti perältä ulos.)

MATTI (kokoilee tupakoita ja myhäilee tyytyväisenä). Hm! Jaah! Tjaah! Ääh! Helkutti!

ERKKI (tulee eteisen ovesta). Yksinkö isä täällä juttelee? Mihin vieraat ovat menneet?

MATTI. Sinun perässäsi kai juoksivat!

ERKKI (naureskelee). Minun? Ei! Kai sitten Ellin perässä!

MATTI. Kunnon poikia! Mutta tekevät kiusaa toisilleen. Kuulehan! Mitä sinä tuumit siitä metsäjutusta?

ERKKI. Olen sitä mieltä, että pitäisi harventaa.

MATTI. No, harvenna! Minä ainakaan en estä — koska Maunokin arveli, että ymmärrät talon asumista. Ja hän on hyvin taitava.

ERKKI. Mauno taas sanoo, että Olli vie uusissa, onnistuneissa aloitteissa hänestä voiton.

MATTI. Soo! Ääh! Helkutti! Se sitten on mukava pentupari! Olen heitä ikäni ihmetellyt. Mutta nyt he ensi kerran puhuivat vakavistakin asioista. Metsästäkin! Taitavat miehistyä. — Noh! Mennäänpä nyt haeskelemaan heitä! (Menevät peräovesta.)

ELLI (tulee touhukkaana eteisestä ja menee hyräillen kirjoituspöydältä hakemaan avaimia).

Tuovin avain, Tuovin kimppu, Tuovin avainkimppu! Himppukimppu, himppukimppu, lumppu, hamppu, himppu! Noh! Eihän täällä — (Hypähtää sohvapöydän luo ja löytää siltä pienen, Tuovin jättämän avainkimpun.) Ahaa! (Kääntyy menemään.)

MAUNO (tulee ulko-ovesta). Kas! Yksinkö sinä täällä kukut?

ELLI. En minä kuku! Minä olen kana. Kävin äsken hakemassa näitä avaimia ja unohdin asiani.

MAUNO. Sehän oli kovin mukavaa. Saamme istua täällä piilossa.

ELLI. Pitääkö meidän olla piilossa?

MAUNO. Pitää! Me tahdomme jutella kaikessa rauhassa.

ELLI. Vai niin me tahdomme? Mutta näillä avaimilla olisi kiire.

MAUNO. Kiirekö? Näytähän niitä! (Saa Elliltä avaimet, joita katselee. Pistää ne taskuunsa ja menee istumaan sohvapöydän ääreen.) Kiitoksia vaan, että pyysit minua istumaan ja — että itse asetut tuohon sohvalle.

ELLI (purskahtaa helakkaan nauruun ja menee sohvalle). Tämäpä vasta metkaa, tämä!

MAUNO. Näin on hyvä! Mitä sinä sanoisit, jos minä kysyisin —?

ELLI (keskeyttää nopeasti). Älä, veikkonen, kysy! Se on vissiin jotakin hirveän hassua. — Mitä se on?

MAUNO. Ajattelin vain kysyä sinulta, tuletko minun kanssani —?

ELLI (panee kädet korvilleen). Lopeta jo! Lopeta! (Hymyilee ja ottaa kädet korvilta.) Mihin minun pitäisi tulla sinun kanssasi?

MAUNO (on ensin pienen hetken vähän hämmentynyt, mutta keksii sitten). Laulujuhlille! Ensi kesänä!

ELLI (pettyneenä). Soo! Minä ajattelin jo, että minne ihmeeseen pitäisi lähteä. Missä ne ovat?

MAUNO. Minä en nyt tällä hetkellä muista niin tarkkaan, mutta kai me ne jostakin löydämme.

ELLI. Kukapa ensi kesästä voi vielä puhua! Voimme olla vaikka — naimisissa.

MAUNO. Käyhän laulujuhlilla naineitakin ihmisiä!

ELLI. Käypä tietenkin! Mutta älä puhukaan! Voit olla vaikka kihloissa.

MAUNO. Kenen kanssa?

ELLI. Mistä minä tiedän! Vallesmannin Kerttua kuulut hakkailevan.

MAUNO. Kuinka? Millä tavoin?

ELLI. Herrainen aika! Mistä minä tiedän, kuinka sinä hakkailet?

MAUNO. Etkö ole huomannut?

ELLI. Mitä minun olisi pitänyt huomata?

MAUNO. Kuinka hakkailen sinua.

ELLI. No, voi minun päiviäni! Hakkailetko sinä minua?

MAUNO. No, niin jumalattomasti! — Ai, ai! Se oli vissiin ruma sana! Mutta anna sen merkitä jotakin hyvin kaunista!

ELLI. Niin jumalattomastiko sinä Kerttuakin hakkailet?

MAUNO. En minä ole huomannut hakkailevani ollenkaan — Kerttua.

ELLI. Näes! Silloin se on oikeata hakkailua, kun ei itse huomaa.

MAUNO. Tämäkö sitten on väärää, kun minä sinua —

ELLI (nauraen). Älä puhu! Et sinä ole koskaan minua hakkaillut.

MAUNO. Kyllä kai minä itseni tunnen. Nyt minä sen teen. Kuule! Lupaatko tulla minun kanssani —

ELLI (pilaillen). Laulujuhlilleko? Jos ne löydämme jostakin?

MAUNO (taas masentuneena). No, ei sitten puhuta niin kaukaisesta tulevaisuudesta! Tuletko nuorisojuhlille pääsiäisenä? Se on ainakin niin lähellä se aika, ettei siihen mennessä ennätä mitään kummia tapahtua. Emme ole vielä silloin kihloissa.

ELLI. Emmekö?

MAUNO (veitikkamaisesti). Olemmeko sitten?

ELLI (kujeillen). Näyttää jotenkin varmalta, etten minä ainakaan ole.

MAUNO. No, sitten ajamme yhdessä kirkonkylään pääsiäisenä!

OLLI (säntää sisään perältä). No, voi tätä hirmuisten petosten ja kavalien juonien ehtoota! Olen hakenut teitä ympäri talon —

MAUNO. Ja etsinyt kuin kiljuva jalopeura, nielläksesi meidät.

ELLI (hypähtää ylös ja menee Ollin luo.) Anna anteeksi, Olli! Tämä oli kokonaan Maunon syy. Ai! Avaimet! Ne unohdin jo toisen kerran. Anna pian, Mauno! Muuten saan ripsua.

MAUNO (antaa avaimet). Ole hyvä!

ELLI. Kiitos! Tehkää nyt hyvin ja tulkaa kahvipöytään! Mutta sallikaa minun juosta edellä! (Livahtaa pois peräovesta.)

OLLI. Vai ajat sinä Ellin kanssa kirkolle! Vai ajat! Minä kuulin.

MAUNO. Ajan minä.

OLLI. Olet sinä koko peijooni! Otat vangiksi Ellin avaimet ja pakotat hänet kuuntelemaan tyhmyyksiäsi! Pitäisi sinun tietää, että juttusi ovat tylppiä kuin perunanuija! Oikea peruna! nuija!

MAUNO (voitonriemuisesti nauraen). Niinkö luulet? Meillä oli hyvin kiintoisa keskustelu!

OLLI. Taisit jo kosaistakin? Tunnusta totuus!

MAUNO. En ehtinyt! Tulit pahimmiksi tielle! (Menee perältä.)

OLLI. Nauraa parhaimmin — joka viimeksi nauraa! Odotapa vain! (Seuraa Maunoa.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Keskipäivä Matinpäivänä.

MATTI (istuu pöydän ääressä ja selailee vanhoja asiapapereita, silmälasit nokalla). Ääh! Helkutti! Helkutti!

ERKKI (tulee eteisestä). Nyt on vanha talli puhdistettu ja häkit täynnä heiniä vierasten hevosia varten. Minä päästin väet työstä, että tuntevat Matinpäivän alkaneen.

MATTI. Sellainenhan se tapa on ollut tässä talossa — ties kuinka kauan! Aina Matinpäivänä on pidetty pienet pidontapaiset väelle ja alusille. Tämä on kai nyt viimeinen kerta.

ERKKI (istahtaa sohvapöydän ääreen). Eikö mitä! Ei huolita luopua vanhasta tavasta ainakaan isän eläessä! Ja Mattihan minunkin toinen nimeni on. Annetaan tämän hauskan tavan säilyä!

MATTI (muhoilee). Arveletko, että pojastasikin vielä tehdään Matti — toiselta nimeltään?

ERKKI. Kyllä, varmasti tehdään! Ja toisena olkoon Erkki, joka on Tuovinkin isällä. Minä roikun kaikessa vanhassa niin paljon kuin olosuhteet sallivat.

MATTI. Eivät ne nykyään sitä paljon salli! Eikä tarvitsekaan! Onpa niissä vanhoissa ajoissa pötyäkin! Tässäkin nämä isäni aikuiset talonkirjat, jotka lystikseni kaivoin äsken vintiltä vanhasta eväsvakasta! Ääh! Helkutti! Eihän niitä osaa lukeakaan! En minä enää muistanutkaan, että ovat vänskän kieltä, pahukset. Oli siinä vanhassa ajassa sellaistakin! Ja muutakin! Oli vielä muutakin! Ääh! Helkutti! (Heittää paperit pöydälle.)

ERKKI (nauraa). Isä on vihainen noille vanhoille tomuille. Se on suotta! Uudet tuulet puhaltavat ne kaikki ilmaan — ja ovat jo puhaltaneet aikamoisia pölypilviä, jotka haihtuvat, minkä ennättävät.

MATTI (ottaa lasit nenältään). Hm! Eiköhän ole niin, että jokainen uusikin luuta huomaa joskus vain pölyttävänsä eikä puhdistavansa. Uudestakin tulee vanha. Sellainen taitaa olla kaiken kohtalo tässä maailmassa. Niin oli kai isäni laita — ja niin nyt minun —

ERKKI (reippaasti). Ja kerran taas minun. Selvä se!

MATTI. Niin kai! Niin kai! Mitäpä siitä! Lakaiset niin kauan kuin luudanvarvut kestävät. Ääh! Helkutti heitä ajatelkoon! — Asiasta toiseen! Ne taitavat olla vähän pikiintyneitä, nuo naapuriherrat?

ERKKI. Elliinkö — vai —?

MATTI. Elliin tietenkin — västäräkkiin!

ERKKI (naureskelee). Kilvanhan ne näkyivät tekevän parastaan viime sunnuntai-iltana.

MATTI. Taitavat olla yhä vielä samanlaisia pentuja kuin ennenkin. Kilpailevat kaikessa.

ERKKI. Niin kai, mutta jos samaa vauhtia jatkavat, niin toinen kai heistä lopulta Ellin ottaa. Ja meille asiattomille on tietysti samantekevä, kumpiko. Yhtä kunnon poikia molemmat.

MATTI. Niin! Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti!

ELLI (tulee perältä). Kas niin vaan! Nyt ollaan valmiit siellä naisten puolella. Tuovikin jo alkoi pukeutua. Mutta kuulehan, isä! Tytöt kyselevät pelimannia. He tahtoisivat pyörähdellä.

MATTI. Kas lempoja! En muistanut, että sellaisiakin haluja on olemassa. Taitaa olla sinun keksintöäsi, tansmestari? Häh?

ELLI. Enpä sano!

MATTI. Sooh! No, kyllä sen sitten muutenkin tietää! Ja pianoako aiot rimputtaa heille?

ELLI (nauraa). En sitten olisi koko tanssia keksinytkään! Pyydetään Kivistön Topo hanureineen!

ERKKI. Kyllä minä piipahdan töllimäkeen.

MATTI. Kas, kun en ole vielä käynyt noutamassa sokeata Miikulaa —

ERKKI. Enkö minä voisi häntä tuoda?

MATTI. Olen aina hakenut itse kaikkiin Rouhun pitoihin. Tiedäthän sen. Hän oli paras lapsuuskumppanini. Lähden hakemaan häntä ja puhuttelen samalla säkkipélin renkuttajaa. (Työntää asiakirjat pöytälaatikkoon.)

ERKKI. Menenkö heti valjastamaan?...

MATTI. Annas olla! (Katsoo akkunasta.) Ei näy tarvittavan! Tuollahan Ville palaa kauppiaasta. Kääntyy juuri veräjästä.

ELLI. Siellähän tulee toinenkin ajaja Villen perässä!

ERKKI (nousee katsomaan). Sehän on Vastarannan Olli! Miten ihmeessä hän tulee kirkolta päin?

MATTI (nousee). Minäpä kiiruhdan ottamaan hevosen Villeltä, että hän saa ottaa huostaansa Ollin ruunan ja viedä talliin. (Menee oikealta ulos.)

ERKKI (vilkaisee Elliin, hauskasti). Tulee sulhasia!

ELLI (heittäytyy keinutuoliin). Niistä sinä aina puhut! Tahtoisit kai kovin mielelläsi päästä minusta?

ERKKI. Siinä sinä kovin erehdyt! (Asettuu entiselle paikalleen ja ottaa tupakan.) En ollenkaan haluaisi luopua sinusta. Mutta minkä sille mahtaa, että on poikia maailmassa ja sinä olet nätti tyttö.

ELLI. Ole vaiti! Älä työntele minua aina ensimmäisen kelkkaan!

ERKKI (kiusoitellen). Eikö ensimmäisen? Mulla ainakaan ei ole Ollia vastaan yhtään mitään! Onko sulla?

ELLI. En sano!

ERKKI. No, jos on, niin tuleepa kohta toinen perässä!

ELLI. Kuka toinen?

ERKKI. Mauno! Pidätkö enemmän hänestä?

ELLI. En sano!

ERKKI. Mutta täytyyhän sinun sanoa jotakin, jos he kysyvät.

ELLI (pysäyttää äkkiä keinutuolin). Luuletko, että kysyvät? Yhtaikaako?

ERKKI (nauraa). No, en minä usko, että he sen tekevät ihan prikulleen yhtaikaa, Toinen ensin ja toinen sitten!

ELLI. Kumpi ensin?

ERKKI. En tiedä! Eivät ole sitä minulle sanoneet.

ELLI. Pidätkö Maunosta vähemmän kuin Ollista?

ERKKI. En! Pidän molemmista yhtä paljon. Kunnon miehiä molemmat!

ELLI (veikistellen). Kumpaiselle tahtoisit — että menisin?

ERKKI. En sano!

ELLI (keinuu taas). Sinä sitten olet inhoittava! (Pysähtyy.) Eikä Tuovikaan sano!

ERKKI. Siinä hän tekee viisaasti!

ELLI (antaa vauhtia tuolille). Mitä sitten pöriset ollenkaan, kun et kuitenkaan sano yhtään mitään!

ERKKI (vakavammin). Tahtoisin, että valmistuisit ratkaisuun.

ELLI. Mihin ratkaisuun?

ERKKI. Tien valinnassa! Oikeanpuolinen tie vie Rantalaan ja vasen vie Vastarantaan. Kapea järvi ne vain erottaa toisistaan, mutta turhaa on sitten enää jälkeenpäin katsella akkunasta toiselle rannalle. Silloin se järvi on leveämpi kuin valtameri.

ELLI (pysäyttää tuolin ja katselee ihmeissään). Minä luulen, että sinä runoilet!

ERKKI. Niin! Minä runoilen sinulle ajattelemisen taitoa. Tässä asiassa et voi saada mitään muuta neuvoa. (Kuuntelee ja nousee.) Niinpä niin! Sieltä Olli jo kuuluu tulevan.

ELLI (koskettaa nopeasti tukkaansa ja aikoo istua paikallaan, mutta livahtaakin sitten äkkiä ulos perältä). Ota vastaan vieras! Minä menen auttamaan Tuovia.

ERKKI (työntää eteisen oven auki). Tervetuloa taloon! Tervetuloa! Käy sisälle!

OLLI (tulee ja tervehtii). Päivää! Päivää! Setä sanoi, että olen ensimmäinen vieras. Ja ehkä vähän liian aikainenkin, mutta —.

ERKKI. Älä puhu mitään! Naapuri ei ole koskaan liian aikainen! Käy istumaan! Isän täytyi mennä —

OLLI. Minä kuulin. Ukolla on kauniita vanhoja tapoja.

ERKKI. No, sinä ajelit oudolta suunnalta?

OLLI (asettuu keinutuoliin niin, että näkee helposti ulos akkunasta, naurahtaa). Niin! Tulin kirkolta. Lähdin kotoa jo hämärässä. Puijasin Maunoa!

ERKKI. Vai niin! Pitikö hänenkin ajaa kirkolle?

OLLI (huvitettuna). Ei! Mutta nyt hän tietysti istuu akkunassaan ja odottelee minun lähtöäni. Ja sillä aikaa minä jo istunkin täällä. Eikö ollutkin sievä temppu?

ERKKI. En osaa sanoa, kun en tiedä —

OLLI. Näes! Minä halusin päästä Rouhulle ennen Maunoa.

ERKKI. Oliko teillä veto vai —?

OLLI. Ei! Mutta — mutta (äkkiä) missä Elli on?

ERKKI (hymähtää). Kyllä hän on kotona! Tietysti! Olisiko asiaa?

OLLI. Tuota — tuota — haluaisin väin tervehtiä.

ERKKI. Luulen, että hän on Tuovin luona pukeutumassa. (Tarjoa tupakkaa.)

OLLI. Älä hiidessä! Kestääköhän se kauankin?

ERKKI. Kukapa ne naiset tietää!

OLLI. Sepä nyt oli! (Pistää savukkeen väärän pään suuhunsa.) Ääh! Pentele!

ERKKI. Enpä ole koskaan ennen nähnyt veljeä noin hajamielisenä!

OLLI. Ajattelin tässä muita asioita. Eiköhän niitä voisi vähän kiirehtiä?

ERKKI. Asioitako?

OLLI. Eikä — vaan niitä naisia!

ERKKI. Aiotko heti lähteä, kun sinulla on niin kiire tervehtimään?

OLLI (leikkisän ärtyneesti). Älä nyt ole tyhmä! Peijakas! Tahdon tavata Ellin ennen Maunon tuloa! Siksi olen täällä varkain.

ERKKI. Ahaa! Ennen Maunoa?

OLLI. . Niin! Tietysti! Mulla on asiaa.

ERKKI. No, jos on niin kiire, niin — eiköhän ovenraosta voisi sanoa?

OLLI (katsoo Erkkiä tyhmänsekaisesti). Ovenraostako? (Räjähtää nauruun.) Oletpa sinä hyvä keksimään! Vai ovenraosta! No, voi minun päiviäni!

ERKKI (hymyilee). Miksikä ei, jos on oikein kova hätä!

OLLI (toivottomasti). Mene nyt hiidenkattilaan hätinesi! Käsitä nyt, kun sanon, että haluan asiat selviksi ennen Maunon tuloa! Selviksi! Ymmärrätkö? Eikä sitä selvyyttä saa ovenraosta! Pentele!

ERKKI. Ooh! Onko sotku niin paha? Enkö minä voi auttaa sinua?

OLLI. Sinä?' Sinä näyt olevan yhtäläinen sotkumestari kuin Maunokin. (Kääntyy katselemaan akkunasta.) No voi lempo! Siellä jo konkottaa vallesmannin kailu kylätietä.

ERKKI (katselee myös). Kas! Niinpä näkyy! Mutta siinähän on ainoastaan kuski ja nainen reen perässä.

OLLI. Niin näkyy! Vallesmannia siinä ei ole.

ERKKI. Ei! Kerttu vain yksin. Vallesmanni tulee ehkä toiselta taholta. Sillä miehellä on aina monta rautaa tulessa.

OLLI. Kukas, pentele, tuolta sitten ajaa Kerttua vastaan? Tulee kuin lentäen, täyttä ravia! Ja kauniisti sen varsa juokseekin!

ERKKI. Sehän on kilpa-ajovauhtia! Kuinka hiivatissa ne aikovat sivuuttaa toisensa kapealla kujalla?

OLLI. Ehkä Kerttu ehtii poikkeamaan veräjästä!

ERKKI. En usko! Tuo vieras lähenee kuin noiduttu! Mutta eihän se mikään vieras olekaan! Sehän on Mauno ja hänen hiirakkonsa.

OLLI (hypähtää ylös). Älä! Niin totisesti onkin! Itse sotkumestari ja hänen giraffinsa! Hyvästi nyt kaikki hyvät yritykset! (Pyyhkii otsaansa ja katsoo neuvottomana ympärilleen.)

ERKKI. Elleivät ne hurjimukset nyt hiljennä, niin ajavat varmasti veräjän reikään yhtaikaa.

OLLI. Ne eivät kai huomaa toisiaan! Ovat nekin hevosmiehiä!

ERKKI. Ne kai kumpikin luulevat vastaantulijan ajavan suoraan ja pyrkivät itse pujahtamaan veräjästä — tieltä pois.

OLLI. Ei vaan giraffi ikinä voi mihinkään puikahtaa tuollaisessa vauhdissa.

ERKKI. Kailu taitaa ehtiäkin ennen. — Ei! Nyt se hiljentää.

OLLI. Ja giraffi tulee kuin Afrikan peto. Hulluko se Mauno on! Suorasta kulmastako aikoo selvitä? Hei! Siinä sitä ollaan!

ERKKI. Mies päällään pystyssä lumitäyteisessä valta-ojassa! Onneksi ehti veräjän pylvään ohi! Kolme kyynärää lunta ja sileä pohja! Ei hätää! (Juoksee nopeasti ulos oikealta.)

OLLI (ei huomaa Erkin lähtemistä). Jo Kerttukin on paikalla — ja kuski hyppää reestä — ryhtyy kiskomaan Maunoa jaloista. Ahaa! Siellähän jo Erkkikin juoksee. (Katsoo ympärilleen.) Hm! Pentele! (Tekee päättäväisen eleen ja aikoo perältä ulos.)

ELLI (tulee vastaan). Kas! Päivää! Yksinkö sinä täällä —?

OLLI. Ihan ypöyksin! Ja olen ollut kuin tulisilla hiilillä. (Asettuu niin, että Ellin selkä on akkunaan päin.)

ELLI. Miksi niin?

OLLI. Olen koko päivän odottanut sinua.

ELLI. Älä nyt! Vastahan juuri tulitkin.

OLLI. Niin, mutta minä olen odottanut jo aamupimeästä asti tapaavani sinut.

ELLI (ilakoivasti). Onko sinulla niin tärkeätä sanottavaa?

OLLI (vilkaisee aina silloin tällöin akkunaan). On! Niin tärkeätä minulla on:

ELLI Minä nousin jo kyllä kello kuudelta. Mahdoit tulla aamukahville.

OLLI. Älä nyt laske leikkiä! Ole oikein vakava vähän aikaa!

ELLI (kädet selän takana). No? Minä olen.

OLLI (epävarmana). Mitähän sinä sanoisit, jos minä — jos minä kosisin sinua?

ELLI (nojautuu vähän takanaan olevaan keinutuoliin, kujeillen). En osaa sanoa — etukäteen.

OLLI. Vai niin! No, sitten minä kosin sinua.

ELLI. Koska?

OLLI. Älä nyt, Herran tähden, tee minusta ihan pöhköä! Ymmärrä nyt Elli kulta, että minä pyydän sinua vaimokseni.

ELLI. Vastarantaanko emännäksi?

OLLI. Niin — tietysti!

ELLI. Talouttako hoitamaan? En kykene siihen niin isossa talossa.

OLLI. Älä nyt! Ei sellaiseksi! On siellä hoitajansa.

ELLI. No, kanatarhaako varten? Siellähän on iso kanatarha. En pysty!

OLLI. Älä nyt enää leikittele! Vaimoksenihan minä pyysin! Sanoinhan sen!

ELLI. Sanoit kyllä, mutta et sanonut, mikä virka sillä vaimolla olisi.

OLLI (ymmällä). No, herran pieksut!

ELLI (vallattomasti). Jos aiot kiinnittää minut johonkin toimeen talossasi, niin sinun pitää tarkasti luetella kaikki tehtävät!

OLLI (tuskassa). Minkälaiseen pussiin minä nyt olenkaan itseni puhunut! Sano, Elli kulta, mitä minun nyt vielä pitää sanoa!

ELLI. Miksi sanot minua Elli-kullaksi?

OLLI. Miksikö? Siksi, että minä rakastan sinua.

ELLI. Kuinka sanoit?

OLLI. Minä rakastan sinua! (Ymmärtää Ellin, innostuu.) Niin, minä rakastan sinua yli kaiken ymmärryksen. Olen aina rakastanut! (Tarttuu Ellin käsiin.) Kuuletko, kultainen tyttö! Minä rakastan sinua! Tahdon sinut ijäti omistaa itselleni! En taloille enkä karjoille enkä kanoille. Itselleni sinut tahdon! Kainaloiseksi kanakseni! Ymmärrätkö, että minä rakastan sinua? Rakastan, rakastan, rakastan!

ELLI (sallii Ollin vetää hänet lähemmäksi; katsoo lempeästi silmiin). Onko se ihan totta — kun — kun sain niin kauheasti kiskoa sitä irti sinusta?

OLLI. On se! Se on minun suurin totuuteni! Minä rakastan sinua! Mitä sanot? Välitätkö minusta? Sano, rakas Elli!

ELLI (painuu hiljaa Ollia vasten). Olli — rakas!

OLLI (syleilee rajusti Elliä ja suutelee). Rakas, kultainen — kiusoittelija! (Riemussa.) Sinä olet minun, minun! (Kiepauttaa Ellin ympäri.) Sanonko sedälle, mistä suuresta asiasta olemme sopineet?

ELLI (ottaa äkkiä Ollia kaulasta). Sano vain — mitä — vain haluat!

OLLI. Sinä — rakas! (Suutelee.)

ELLI. Niin! Juuri niin! Rakas! (Irtautuu ja kiepahtaa nopeasti perältä ulos.)

MATTI (tulee ovessa vastaan ja työntää hänet takaisin). No, no, pyryharakka! Mitä sinä nyt pyrähtelet?