Part 5
Hän tuossa oli tosin kapinallinen ja lailliselle yhteiskuntajärjestykselle vaarallinen henkilö, mutta sittenkin surettaa minua hänen kohtalonsa, sillä hänen kaltaisissaan kadottaa koko kansa parhainta ja jalointa omasta itsestään... ikäänkuin pisaran sydän vertansa...
PASTORI LOIMARANTA
Sanottupa mitä tahansa, herra insinööri, niin sitä ette voine kuitenkaan kieltää, että hän, jos kukaan, oli ansainnut palkkansa.
ANNA joka edellisen repliikin aikana on seisonut ikäänkuin kivettyneenä, mielipuolinen ilme kasvoilla, puristaa hirvittävän tuskan ja kauhun vallassa ohimoitansa. Näin seisoo hän hetken, sitten heittäytyy hän Kalskeen ruumiin viereen ja alkaa silitellä sen kasvoja, kuiskien vienolla hellällä äänellä.
Herää rakas...herää...herää...Sinunhan tulee kylmäkin siinä, kätesikin ovat aivan jääkylmät...Kääntyen poispäin ruumiista: vaikeroivasti.
— Ah, hyvä jumala, hän ei kuule minua...ei kuule minua...
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Viekää tyttö pois! — Sotilaat yrittävät temmata Annan erilleen Ruumiista, mutta hän on tarttunut lujalla, suonenvedontapaisella otteella ruumiin vaatteisiin.
ANNA yhä ruumiille.
Etkö sinä tunne minua? Minähän se olen, sinun oma tyttösi, joka huudan sinua...Herää jo, ja lähdetään pois tästä kamalasta paikasta...Oh, kuinka sinä olet veressä...Maltahan, minä pesen veren pois kasvoistasi. Sitten lähdemme! Tai minäkin jään tähän...tähän vierellesi...Sotilaat yrittävät temmata Annan pois. — Katsos noita kauheita verikätisiä miehiä, jotka yrittävät eroittaa meidät, mutta ethän sinä luovuta minua niille, ethän...Pidä lujasti kiinni, etteivät ne saa minua. Minä en tahdo mennä heidän mukanaan, en...en...tahdon jäädä tähän...sinun vierellesi.
LUUTNANTTI FREY sytyttäen hermostuneesti sikaarin.
Viekää hän nyt jo vihdoinkin!
ANNA syöksähtää nopeasti luutnantti Freyn luo ja tarttuu häneen lujalla, kiinteällä otteella. Hartaasti ja liikuttavasti.
Hyvä herra, ampukaa minutkin! Olkaa armollinen ja ampukaa minutkin! Me menemme yhdessä...hän ja minä...Jos ette minua pian ammu, jättää hän minut. — Ponnahtaa yhtäkkiä erilleen luutnantti Freystä kuin teräspontimen viskaamana, — Ah, katsokaahan käsiäni! Kuinka ne ovat veriset...ne ovat aivan punaiset verestä...Sitä valuu maahan asti...Nyt siitä on muodostunut kokonainen virta, ja itse te olette ylt'yleensä veren tahraama!
LUUTNANTTI FREY vie tahdottomalla hermostuneella liikkeellä kätensä takin taskuihin.
ANNA kääntyen ympärillä oleviin.
Teidänkin kätenne ovat veressä, toisten enemmän, toisten vähemmän; mutta kaikki te olette veren tahraamia! — Osoittaa luutnantti Freytä, pastori Loimarantaa, tilanomistaja Falck'ia ja tirehtööri Ståhlea. — He ovat kuitenkin verisimmät teistä kaikista. He aivan kahlaavat lämpimässä veressä...pian he uppoavat siihen. — Kaikki katsovat Annaa kalpeina ja kauhistuneina.
LUUTNANTTI FREY yrittää saada äänensä varmaksi ja käskeväksi, vaikka siinä värähteleekin vastustamaton kauhu; sotilaille.
Korjatkaa tyttö pois joko elävänä tai kuolleena! Meillä on muutakin työtä kuin katsella hullun naisen esittämää komediaa.
ANNA on jälleen mennyt Kalskeen ruumiin luo. Hän hyväilee ja silittelee sen kasvoja, kuiskien hellästi ja hiljaisella äänellä sen korvaan katkonaisia lauseita. — Sotilaiden tarttuessa häneen seuraa hän vastustelematta ikäänkuin unessa. Sotilaat vievät hänet pois tehtaalle päin. — Pitkä painostava äänettömyys.
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Kahden tunnin kuluttua jatkamme jälleen matkaamme, saatte siksi aikaa mennä lepäämään. — Meille tulee vielä kuumat paikat tänä päivänä tuolla järven takana. —
Sotilaat menevät tehtaalle päin. — Äänettömyys.
LUUTNANTTI FREY tarkastelee omituisen hermostuneesti ja alinomaa käsiään.
Kirotun ilkeän tunnelman nuo punikkiroistot saivatkin syntymään, — Mutta mitäpä tuosta! Meidän oli meneteltävä niinkuin menettelimme. Ja ellemme olisi onnistuneet pääsemään voittajiksi, niin makaisimme nyt tuossa heidän tilallansa.
PASTORI LOIMARANTA
Kiittäkäämme taivaallista isäämme, joka on johtanut tämänkin asian onnelliseen päätökseen.
Hankkiutuvat lähtemään vasemmalle rakennuksen taitse. — Menevät.
LUUTNANTTI FREY joka menee viimeisenä, tarkastelee yhä käsiään. Hän pysähtyy ja ottaa taskustaan nenäliinan alkaen sillä hangata käsiään; puoliääneen.
Tuossakin on sitä...ja tuossa...ja tuossa...Mitä ihmettä, koko kädethän ovat aivan veriset...— Hankaa rajusti nenäliinalla käsiään. — Pistää nenäliinan taskuunsa avuttomasti ja epätoivoisesti huokaisten. — Turhaa vaivaa! Eivät ne lähde! Tuon järven kaikki vesi ei voisi niitä puhtaaksi pestä...— Äkkiä ilostuen. — A-haa, jopa tiedän...minä koetan uudella ranskalaisella saippuallani, jota saksalaiset upseerit minulle antoivat. Se varmaankin auttaa. — Äkkiä pysähtyen alkaa tuijottaa kalpeana ja liikkumattomana ruumiisiin. — I-Iaa! Näenkö oikein...? Tuo liikahti...ja myöskin tuo...nyt ne katsovat minua elottomilla lasittuneilla silmillään...Mitä tämä on...Olenko menettänyt järkeni...onko itse helvetti lähettänyt joukkonsa minua vastaan...? — Naurahtaa äkkiä vapautuneesti. — Joutavia! Kuolleet eivät liiku. Ja jos ne katsovatkin, eivät ne kuitenkaan näe mitään...— Alkaa jälleen tarkastella käsiään. — Nuo pilkut...ne eivät vain lähde. — Ottaa, taskustaan nenäliinan alkaen hangata käsiään. — Ne yhä suurenevat...suurenevat...vettä...pitäisi olla vettä...tuokaa vettä...— Melkein kirkuen. — Tuokaa vettä...vettä...että saan nuo kirotut tahrat lähtemään...
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA tulevat juosten näyttämölle. — Yhtaikaa.
Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut, herra luutnantti?
LUUTNANTTI FREY hankaa yhä käsiään.
Nuo kirotut tahrat...ne eivät lähde...Ne yhä suurenevat...— Näyttää käsiään. — Katsokaahan!
PASTORI LOIMARANTA
Mutta, herra luutnantti, kätennehän ovat aivan puhtaat.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Eihän niissä ole mitään tahroja.
LUUTNANTTI FREY
Te vain sanotte niin, mutta näenhän minä itse...ovathan käteni kokonaan veritahrojen täyttämät.
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA katsovat arasti luutnantti Freytä.
PASTORI LOIMARANTA.
Me vakuutamme, herra luutnantti...käsissänne ei ole pienintäkään tahraa, vielä vähemmän verta.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Teidän hermonne ovat ylenmäärin kiihoittuneet liiallisesta ponnistelusta ja valvomisesta. Teidän pitää saada lepoa. Tulkaa, herra luutnantti.
LUUTNANTTI FREY mutisten puoliääneen.
Kunhan vain saisin tuon veren käsistäni lähtemään...
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Kyllä ne lähtevät. Tulkaahan nyt vain meidän kanssamme.
— Lähtevät taluttaen luutnantti Freytä. — Aurinko nousee. — Kohosen vaimo ja Sylvi tulevat hitaasti ja varovasti oikealta metsästä. Kumartuessaan tarkastamaan ruumiita huomaa Sylvi isänsä ruumiin.
SYLVI heittäytyen sen viereen; sydäntävihlovan tuskallisesti.
Isä...isä...
KOHOSEN VAIMO laskeutuu ruumiin viereen toiselle puolelle rukoilevaan asentoon. Hän ei puhu mitään, mutta koko hänen olennostaan ja kasvoistaan kuvastuu ääretön tuska.
ELSIE tulee hetken kuluttua vasemmalta, rakennuksen takaa. Huomattuaan Kohosen vaimon ja Sylvin väistyy hän arasti ja kunnioittavasti, joutuen siten äkkiarvaamatta aivan Kalskeen ruumiin viereen. Kuolemankalpeana ja kauhistuneena katsoo hän ruumista kauan ja kiinteästi...Sitten horjahtaa hän läheistä puunrunkoa vasten ja hänen ahdistetusta rinnastansa tunkeutuu sanomattoman tuskallinen, tukahtuneen hätähuudon kaltainen valitus.
Oh, jumalani, jumalani...
— Heittäytyy ruumiin päälle syleillen ja suudellen sitä tulisesti, intohimoisesti...
ESIRIPPU.