Part 2

Mutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän alkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä ja silloin hän ehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa, viimeisestä pyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin, saisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia. Äkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuukihan hän sen ihan selvään. Joku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi ikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla kirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta mistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä kellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen? Ehkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu oli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon salaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista. Voihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän ja sängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui taas vuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä. Se alkoi liikkua häntä kohden, se näytti isolta mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon salaisen sanan ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset harjaksina. Oliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun ryövärin tai murhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä siinä oli veripilkun jälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet. Hän katseli omia käsiään ja alkoi niitä inhota. Hän muisti sen iltahämärän, jolloin hän naapurin seinältä sieppasi pussin, ihan se oli polttanut käsissä. Hän nousi taasen ja otti pussin seinältä. Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja! Turhaa pelkoa! Hän polki jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi. Aarre on aarteen ottajalla! En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!, toisti hän itselleen. Mutta kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa ääntään, tuntui huoneessa taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä alkoi ikäänkuin puutua, se tuntui lyijynraskaalta, niinkuin maneitti takertui pussi käteen vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi poltti ensin kuin nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen omat kätensä niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli todellakin noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas ja lukitsi sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän ei uskaltanut sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, oli hän kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa näki hän ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän tarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja silloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi kolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin, sanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä toivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen. Aamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen. Unessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinhän, miten kerjuupussi oli kuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora.

Päivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi pussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt kauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti pihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin köyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja kiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden ikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta vähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui naapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen rauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli pihalle.

— "Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi...!"

— "Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi", sanoi toinen.

— "Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono ihminen, tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä työllä ja rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut", sanoi naapuri itkevällä äänellä.

— "Älä minua kiitä", sanoi toinen, "sinä itse olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni. Meninpä niin pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni, en saanut rauhaa ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa."

— "Minä otan hänet ottopojakseni", sanoi naapuri.

— "No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen", sanoi toinen.

— "Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen ihminen, nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien olla hyviä ystäviä?"

— "Voimme", vastasi toinen, "ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi. Tiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?"

— "Ethän sinä sitä vain hävitä?", kysyi naapuri.

-— "En", vastasi toinen, "minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen ikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään. Muistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!"

— "Siinä pussissa on sittenkin taikaa", sanoi naapuri ihanasti hymyillen.

— "Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!", sanoi toinen.

Sitte löivät he kättä ja erosivat.

NOIDUTTU TORNIKELLO.

Hyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä tornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua, tosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin jälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista siihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä tai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se vanhanaikainen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä oli vanhaa ja varmaa ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa.

Uudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt "Kolmen kannun" ravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja kaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet olivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari klanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin toimeen mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat. Kelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja viekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen.

Tällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä uudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä soittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet pitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa vetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua.

Kelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta akkunasta "Kolmen kannun" ravintolan porttia. Sitte kurkisti hän raollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot raskaat kehonpainot; hän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen nostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit alkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän nosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän pisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa kelloa. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit, mutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä, tarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää kaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin taikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että viini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti viulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä.

Niin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitähän nyt tekisi ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä usein rakkari antoi kellonsa pantiksi "Kolmen kannun" isännälle ja vaakamestarin vanhaan perunakelloon ei hän luottanut. Mutta kyllähän hän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi viini parempiin suihin.

Tunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista alkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku paiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin kuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä rakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti pitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, leuvasta pisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta vihreän kaulahuivin yli.

Kun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa kujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä yhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja sanoi:

"Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden yön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy juopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ihmeineen, vuoret avautuvat, aarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi."

Samassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin viinileilit.

Sitte alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää heidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen vanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset paperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla.

Kelloseppä sanoi: "kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun kelloosi, jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello muuten se vehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun kello on lyönyt kaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan kirkonkellokin olisi tänä yönä noiduttu!"

Vaakamestari sanoi: "varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!, ja vilkutti silmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä:

"Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja soittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme niin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä olen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi jo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja klaneetit pannaan soimaani", sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan uudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan.

"Niinpä niin!", sanoi vaakamestari, "kyllä klaneetit pannaan soimaan niinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä."

"Väärästä äänestä!", kivahti kelloseppämestari. "Sinä väärä vaakaaja! Tiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka maamiehille."

"Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani kelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat."

Kelloseppä sanoi: "tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa, maalasivat yöllä koon ärräksi niin, että kirjoitus kuului: vaara maamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari."

"Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin käymään, lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä."

"Älkää kinatko!", sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli kokoontunut kansaa.

"Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että maailman viisarit ovat kääntyneet, sinun torninkellosi käy aivan hullusti!", pisteli rakkari.

"En minä käännä nahkaani niinkuin sinä herra rakkarimestari, joka riistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitte nyljet ne. Kerran nyljit sinä hyvän ystäväni, koulumestarin pystykorvan ja möit nahan ketunnahkana markkinoilla."

"Kettu on viisas!", sanoi rakkari silmiään vilkutellen. "Mutta kuulkaa!", huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan.

Ties kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa olisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja tarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron akkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari hoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa ynisi niin kuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi. Vaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin raskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti ja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät torilla kuulijat tienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova koulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista virrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut.

Ja niin hajosi kansanjoukko hartaana, mutta tornissa soittajat jatkoivat ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa kellotornihuoneessa. Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun kellotapulin lattialle, parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle. Vaakamestari laski pallean päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi niin, että posket pullistuivat.

Rakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen ilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana kuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen rakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa raskaita kehonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi muutettuaan ensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena kepposestaan loikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui istumaan akkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitte alkoi hän soittaa vanhanaikaista minuettia ja hänen mielestään nauroi kuu kuin vanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä tanssivat kaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset, valkeatakkiset tähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton, hän alkoi soittaa yhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen kirkon seinään. Silloin lensivät naakat kirkonseinän raoista kimmahdellen ja kirkuen ilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti tasapainon ja luiskahti ilmaan. Hän leijaili maata kohden turkki leväällään, jota tuuli pullisti. Mutta rakkarimestari ei hellittänyt huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen päähänsä pälkähti, että jollei hän soittaisi loppuun, olisi hänen oma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli päästänyt huilustaan viimeisen, korkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti hän pää edellä syvään kinokseen, ja huilu lakkasi soimasta, se inisi niinkuin lapsen suu, johon äkkiä pistetään tutti.

Rakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt. Hän selveni heti. Sitte huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin, ravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he sitte alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, he kantoivat hänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli rakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään kirkonkellon vetämisestään.

Kelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki seinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta mutta retkahti taas vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi tulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan kirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän oli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät aivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei, kirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa oli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä huusi hän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan, kelloseppä käski hänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon mukaan. Oppipoika teki niin mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten suutaan kämmenensä selkäpuolella. Sitte käski kelloseppä hakea haavuriparturimestaria. Pian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen niveleen paikoilleen, mutta kaikki kellot asetti hän käymään kirkonkellon mukaan.

Sillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset heräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset uskoivat kirkonkelloa, toiset omia kehojaan, toiset luulivat, että kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä koulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta keski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta kirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista, milloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein, mene ja ota siitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kaduilla keskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat kahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa "Kolmen kannun" ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki virnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä kokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle, sillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä oli syynä tähän sekamelskaan.

Kirkonkello löi taas oikein vuorokauden ja ihmiset tyyntyivät, mutta paljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet enään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneilleen, koulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat kirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan määrätyllä ajalla, monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä, rakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan. Kukot lauloivat väärällä ajalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen, moni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa ja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin. Lyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat nukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä. Toiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki taaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät, että kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain rienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu.

Vain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä ajan selkkauksesta mitään.

Rakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille aterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli palanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki mullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä kukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan ja ihmiset pitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan niin, ettei hänen ollut onnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta ihan suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja uhkasi sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa uudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen, harakkana lensi hän ulos ja hölisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi sen koko kaupunki.

Samaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi:

"Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä tiedä mitään!"

"Mitä minun sitte pitäisi tietää!", sanoi kelloseppä ihmeissään.

"Kirkonkellossa on joku vika!"

"Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!", sanoi kelloseppä änköttäen.

"Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää kirkonkellonvetäjän virkasi", varoitti koulumestari.

"Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on tapahtunut?"

"Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin pökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon."

"Mutta kuinka... en ymmärrä, käyhän se...", väitti kelloseppä.

"Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!"

"Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itse!", sanoi kelloseppä, kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka alkoivat pyöriä ympäri.

Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.

"Tosiaankin ihmeellistä!", sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.

"Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut neljäänkymmeneen vuoteen."

"Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti kirkontorniin!"

Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta, oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.

Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen kirkonkellon mukaan.

Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille, sanoi koulumestari:

"Olkoon tämä nyt opiksi sinulle, mennään nyt 'Kolmen kannun' ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen."

Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt päinvastaisesti.

Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät soittajina maita kiertämään.

Jonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä, silloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle:

"Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se kirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän taskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi, ettehän ole minulle siitä vihainen?"

"He, he, vai sinäkö se!", nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä piloillaan korvalehdestä. "Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu. Ei, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille."

Ja niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen kyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa "Kolmen kannun" ravintolaan juomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan hyvän ystävänsä, koulumestarin kanssa.

KIDUTTAJAT.

Syrjässä saaristokylästä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat ilman opastusta ja ohjausta. Kun ei isä voinut pitää niitä kurissa, nai hän erään kesävieraan mukana tulleen, keski-ikäisen palvelijattaren, jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan mökkiin.

Isä heitti heti teeskentelynsä ja kävi laiskaksi ja raa'aksi, kärkkyili rahoja mutta vaimo ei hellittänyt, hän alkoi salassa vihata sekä miestään että poikapuoliaan. Vanhimman pojan nimi oli Matsas ja nuorimman nimi oli Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen, hän alkoi kiusata äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin. He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.

Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni ihmeellinen nukkeprinssessa asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin rantaan ja hän oli purjehtivinaan kauas vieraille maille, sieltä toisi hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä ja sitte menisivät he tietysti naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas, ja Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa veljeänsä.

Pojat kasvoivat ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi, hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja sydämellinen samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi karttaa häntä, hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt, mutta sitä mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat ja hän tahtoi saada valtaansa ujon nuorukaisen.

Eräänä päivänä onkivat Matsas ja Jyrki venevalkamassa.

"Minä olen jo tähän väsynyt", sanoi Matsas.

"Niin olen minäkin", sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät, teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti ja ne kirkuivat nälkäisinä. Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli kuolleita kaloja.

"Katsos tiiroja", huudahti Matsas, "nyt minä keksin jotain uutta!"

"Nehän kirkuvat kuin pienet lapset", sanoi Jyrki.

"Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme ole enään lapsia", sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään tiirojen lentoa.

"Me olemme jo aikamiehiä", matki Jyrki.

"Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me olisimme pahoja poikia."

"Minä tahdon olla paha!", sähähti Matsas.

"Niin minäkin, en välitä mistään", sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla äänellä melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä ja katseli arasti naapurin mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta rantakaupungista.

"Ongitaan tiiroja!", huudahti Matsas.

"En minä", sanoi Jyrki arkaillen ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina pelkäsi.

"Mikäs mies sinä olet, ei sinusta koskaan tule jungmannia ja tytöt nauravat sinulle."

"Ongitaan vaan!", sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla veljeänsä huonompi.

Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän silakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman veteen. Sitte jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea tiira tuli ylpeästi liitäen, se liiteli poikien päitten päällä kuin surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi vedestä, sen siivet loistivat, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen selässä, sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja kun tiira oli neljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi. Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, tempoutui se taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas yhä kiskoi kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti tiiraa pitkin rantakalliota, hän nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahasi kyljellään ja kauniit teräsharmaat siivet tahraantuivat mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs kalliolle.

"Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potkii", huusi Matsas.

Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen, viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua.

Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se vieras taidemaalari oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.

"Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän teidät mereen!" Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Mutta seuraus oli se, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitte istuivat he kauan vaijeten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi Jyrki ja sanoi: "Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä voit minua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten Matsas hyvin kauas ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?"

"Lupaan", sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli taipunut hänen tahtonsa alle ja hänen rintansa sykki sillä kertaa rajummin niinkuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.

Sitte erosivat he.

* * * * *