Part 4

"Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa pagoodiin ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan."

Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri laski ja sanoi:

"Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani ruumis viruu nyt kaukana vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!"

"Sinulla on bansulisi", sanoi Marana.

"Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun soittoni, minä olen unohtanut uskoni mutta minä en voi koskaan unohtaa minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani mutta en voi nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma, levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!"

Niin sanoi Samudra, kätki kasvonsa ja itki käsiinsä.

Silloin tuli Maranan häntä sääli ja hän sanoi:

"Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua palatsiin."

"Miksi sen teit?", kysyi Samudra ja katsoi poispäin.

"Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?"

"Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi. Mutta täällä minä en kauemmin voi olla."

Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.

Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään, kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta paikkaan, ajasta aikaan.

VUOHI JA PIHAKOIRA.

Köyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe oli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen ympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli tyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu kyökin ikkunasta.

Virkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt hengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä usein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas järvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se ei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki talossa sitä hyväilivät.

Mutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli määrännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.

Mikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon. Hurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän lehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa Mustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne kuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat karkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa, eivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä karkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa? Musti tunsi kyllä arvonsa.

Mutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti koskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon vaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta vartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot sarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle, se aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia piiskalla:

"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi antaa maitoa äidille, joka on sairas!" Musti meni muristen vanhalle paikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.

Vuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin lehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä kävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira loikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan ja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin lehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja pihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan. Musti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten Mustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen se pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut talon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät vuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta syvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja kotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti pitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta alueelta.

Vuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein oli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon, mikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.

Oli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono käpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin laiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se huokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä kärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut ne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen pitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman kuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui puoliuneen.

Vuohi katseli Mustin taistelua unta vastaan. Se lähti hiljaa kulkemaan selvällä aikomuksella sopivassa tilaisuudessa pistäytyä rehevämmälle laidunmaalle, koska pihamaa oli jo melkein tyysten syöty. Koira aukaisi veltosti silmäluomiansa, huomasiko se vuohen tarkoitukset, koska se seurasi sitä uneliailla silmillään, mene, tiedä, ehkä koira ajatteli, ettei sillä talon järjestyksen valvojana vielä ollut aihetta ruveta hätyyttämään vuohta. Vuohi näki Mustin uneliaan, viekkaan valppauden ja se läheni ainoastaan aitaa. Aurinko paahtoi palavana Mustin turkkiin. Aivan muuna miehenä nousi vuohi pystyyn aidalle. Musti aukaisi ruskeat silmänsä ja se näki, miten vuohi alkoi käydä miettivin askelin pitkin aidanselkää.

Musti ihmetteli tätä taitoa. Vuohi viippui aidalla menettämättä tasapainoa. Väsyikö Musti katselemaan vuohen kummallista kulkua, mene, tiedä? Ehkä se luuli näkevänsä unta, sillä ei Musti ollut koskaan nähnyt vuohen tekevän näin ihmeellisiä temppuja. Varmaankin oli tämä unta. Ja nyt alkoi aurinko ihan tanssia Mustin silmien edessä, se paahtoi ja poltti täydellä terällä Mustin vetistäviin silmiin, sen päähän, sen niskakarvoihin ja paksuun, rumaan häntään. Musti oli ihan kuin naulittuna siihen porstuan nurkan aliseen kuoppaansa. Musti ummisti silmänsä ja pian nukkui se, inisi ja nytkähteli unissaan ja näki koiran uniaan.

Tätä oli vuohi odottanut, se teki notkean, siron hyppäyksen suoraan kaurapeltoon ja koetti tehdä itsensä niin matalaksi kuin mahdollista, ettei sitä kauran seasta näkyisi.

Koira veteli yhä uniaan, sillä aikaa napsi vuohi poikki maukkaita kauran tähkäpäitä, se söi ihan kiireikseen, sellaista suloista makua ei se koskaan ollut tuntenut kielellään, se kulki ristiin rastiin pitkin kaurapeltoa ja iloisesti heilui sen parta, ja sarvet kiilsivät kimmeltävien korsien seasta.

Kärpäset häiritsivät taas koiraa, se raotti silmiään ja karkoitti ne unisesti luotaan. Mutta nyt tuli ilkeä paarma, mistä lie tullut karjapihasta, ja pisti kipeän haavan mustin kuonoon. Musti havahti ja tuli äkkivalveille, sen vanha sisu kuohahti, silmänräpäyksessä Muisti se kateutensa ja vihansa vuohta kohtaan. Missä vuohi?, murisi Musti itsekseen. Tietysti kaurapellossa ja kenen kaurapellossa? Tietysti talon, mikä ei ollut kaupungin väen vuohella vuokralla. Mutta kyllä Musti näyttäisi vuohelle, odottakoon vaan, vau, vau! Musti juoksi vuohen jälkiä pitkin ja hyppäsi kaurapeltoon. Musti ajoi vuohta takaa pitkin kaurapeltoa, vuohi teki äkkikäänteitä, mutta aina oli Musti kintereillä. Haukkuen ikäänkuin kymmenen kuuta olisi sille nauranut ajoi Musti vuohta, päistikkaa hyppäsi vuohi yli aidan, Musti peräksyttäin jälessä kartanolle. Sielläkin koetti Musti näyttää mahtiaan, mutta vuohi tunsi nyt olevansa oikealla pohjalla, se peräytyi isäntäväkensä rappusille. Musti seisoi ikenet irvissä sen edessä, jo teki sen mieli iskeä hampaansa vuohen niskaan, vuohi käänsi päänsä, teki siron liikkeen ikäänkuin se tuossa tuokiossa olisi seivästänyt sarvillaan Mustin. Mutta silloin juoksivat pojat pihalle ja pamauttivat ihan Mustin kuonon edessä koirapaukullaan. Sellaista paukausta se ei koskaan ollut kuullut, se juoksi hädissään vajaan ja piiloutui vanhan reen alle, sieltä se katseli hetken ihmeissään ja häpeissään, miten vuohi käyskenteli kartanolla ikäänkuin se ei olisi millänsäkään koko Mustin äskeisestä terhentelystä. Musti oli kovin pahoillaan, mutta kun vuohi kulki rauhallisena kuten ennenkin, tyyntyi se ja tyytyi huonoon voittoonsa. Se koetti nukkua pois kaiken harminsa, se ummisti silmänsä, päivä paahtoi sinne vajaankin ja niin jatkoi se taas epätasaista taisteluaan hiestävää hellettä ja kärpäsiä vastaan.

TIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER.

Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka, leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä. Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät, vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.

Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.

Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrierkoira. Sillä oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.

Pystykorva sanoi siitä: "se on notkea ja sitkeä."

Villakoira sanoi: "se on viisas ja varovainen."

Korvaton kiinalainen koira sanoi: "se vapisee kai vilusta."

Vinttikoira sanoi: "sillä ei ole niin hieno kuono kuin minulla."

Jäniskoira sanoi: "se vapisee pelosta."

Sylikoira sanoi: "syököhän se sokeria vai luita?"

Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: "se ei ole lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se silläkin voi heiluttaa", lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.

"Sillä ei ole häntää!", ilkkuivat kaikki koirat.

"Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se heiluttaa hännäntynkäänsä", sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat heiluttivat häntäänsä.

Eräänä päivänä tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni raastupaan nostamaan pientä palkkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan pientä luutansa.

Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.

"Voks, voks, voks!", huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.

"Voks, voks, voks!", toisti Caro kumealla äänellä. "Voks, mikä nimi se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua tunnustella!"

"Kuulenpahan täältäkin, sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.

"Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn", sanoi itsekseen pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.

"Vox merkitsee samaa kuin ääni", sanoi villakoira, jonka isäntä oli latinankielen opettaja.

"Kas kun ei se jo iske kurkkuun", sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä oli entinen merimies.

"Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla", tuumi vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.

"Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään pensaaseen", sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.

"Se syö kai vain luita", inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja haukahteli halveksivasti.

Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin luokse.

"Mitä sinä täällä teet?", sanoi Caro.

"Odotan isäntääni", sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.

"Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä haistoin jäljet... minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset kengät etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin sellaiset, joilla on hyvät kengät!"

"Vai niin", sanoi Fox.

"Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa", miettivät kaikki koirat.

"Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna se pois!", sanoi Caro.

"Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?"

"Sillä on sisua", ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen, mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. "Enkö saa tuota härnääjää hampaisiini", vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä, mutta Fox pyöri sen ympärillä niin, että Caro lopulta vilkuili vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo hampaillaan.

Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut häntäänsä.

Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät kokat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.

Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella kunnes ne lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä ja sen vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina. Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena pienen, valkean koiran kimppuun. Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta, Fox syöksyi eteenpäin, verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut voimaiskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi kömpelösti.

Kuinkahan tässä lopulta käy, miettivät muut koirat ja alkoivat lähestyä.

Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto, se huuto kiiriskeli vastapäiseen torinkivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni yli puun-latvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä jo liikaa,, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitte hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä terävillä hampaillaan kiinni Caron häntään ja puri sen pään poikki.

Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen seisomaan pormestarin pääoven eteen, se ulisi niin surkeasti ja sydäntä vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginpalvelija ja päästi sen sisään.

Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.

Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan, sen hännänpää oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti, mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat katselivat sitä salaisella vahingonilolla.

Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi sieramissaan isäntänsä karboolinhajun, se onnahteli Caron luokse ja sanoi:

"Minä surkuttelen sinua, onko sinun näin hullusti käynyt!"

Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.

SATU SORSANPOJASTA.

Vanha varis istui kerran yksinäisessä männyn latvassa järven rannalla. Lahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa.

Hiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui, vanha varis oksalla, joka ei liikahtanut.

"Kuka tuolla istuu?" kysyi sorsanpoika.

"Varis", sanoi sorsa-emo.

"Kuinka se on ruma."

"Älä sano niin."

"Kyllä minä olen kauniimpi!"

"Tule selemmälle", sanoi sorsa-emo.

"Kuules, nyt se rääkkyy", sanoi sorsanpoika.

"Rääkkyikö se?" sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa kohti laajaa ulappaa.

"Minä menen katsomaan", sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja alkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa.

"Sinulla on ruma ääni", sanoi sorsanpoika ärsytellen.

"Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on kaunista."

"Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet."

"Varo niitä höyheniäsi!" vaakkui varis.

"Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?" sanoi poikanen.

"Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut", vakuutti varis.

"Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia vaarasta ja vahingosta", sanoi sorsa-emo. "Kun eloa korjataan, silloin sen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia. Syksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka silmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu, tietäjä lintujen seassa", sanoi emo ja lisäsi, "tule pois, pienoiseni, aukealle, siellä rauhassa soutelemme!"

Mutta poikanen sanoi: "miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista kukaan, en pelkää minä!"

Vanha varis kertoi: "tuolla mäellä valkeassa kartanossa asuu nuori metsästäjäpoika, hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän hiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei sorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin päästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae surmaa pienen sorsanpojan.

"Miksi se surmaisi minut?" sanoi sorsanpoika.

"Siksi, että sinulla on makea liha", sanoi varis.

"Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!" ilkkui poikanen.

"Siksipä ei minua syö!" sanoi varis.

"Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista."

"Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että minä varoitan. Nyt se metsäpoika jo lähestyy pellonpiennarta. Tottele emoasi, väisty vesille!", varoitti varis.

"Mitäpä se minulle", uhitteli sorsanpoikanen.

Varis kertoi: "kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen sorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan pihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen kynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se oli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa totellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla kauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut, tahtoi nähdä sen metsäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruohoston pohjaan kiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni hupakko, nyt ei ole höyhentäkään jälellä."

"Sinä puhut vain kateudesta", sanoi sorsanpoikanen, "siksi, että minun lihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen."

Samassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti lentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat pienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa ruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen.

Mutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa.

"Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkynyt, olisin saanut emonkin", ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen reppuunsa.

Illemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta polkastansa mutta ei löytänyt pienen pientä untuvaistakaan.

Varis istui taas männynlatvassa ja sanoi: "Mikset paremmin opettanut omaasi?"

"Missä on minun pienoiseni?", kysyi valittaen sorsa-emo.

"Kartanon pienessä padassa", sanoi varis.

"Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean poikaseni", sanoi sorsa-emo ja souteli suruissaan selemmälle.

OMENAPUU JA KOIVUT.

Vanha laho omenapuu seisoi keskellä puutarhaa, mutta nuoret koivut seisoivat etäämmällä aitovierellä. Niin sanoi omenapuu eräänä päivänä nuorille koivuille: "te olette kasvaneet liian nopeasti, te pimennätte minulta auringonvalon niin, etten minä voi enään kasvaa".

Koivut vastasivat: "sinä et ole kasvanut moneen vuoteen, sinä olet jo elänyt aikasi, sinusta ei ole mitään hyötyä."

"Hyötyäkö, minähän annan vuosittain hedelmäsadon, josta puutarhan omistajan lapset saavat syksyisin iloita. Minä olen hyötypuu, minä!"

Koivut vastasivat: "vuosi vuodelta on satosi käynyt yhä pienemmäksi, viime syksynä sinä pudotit vain viisi omenaa yhden kullekin lapselle."

"Minunko syyni", vastasi omenapuu, "teidän syynne on, että minä lahoan ja lakastun, te imette maan mehun minun juurieni ympäriltä, siksi minä lahoan ja lakastun. Mutta teistä ei ole kenellekään hyötyä."

Koivut sanoivat: "kyllä maan mehua riittää niin sinulle kuin meillekin. — Me olemme linnun laulupuita, mutta se vanha varis, joka istuu niin usein sinun latvassasi, on karkoittanut kaikki laululinnut, jotka ilahuttivat luontoa. Oli täällä ennen kaunis satakielikin, mutta isänhän lapset karkoittivat sen kivillään."

"Älkää syyttäkö lapsia, ne rakastavat minua", huokasi vanha omenapuu.

"Isännän lapset ovat ilkeitä, ne leikkaavat läpiä meidän runkoomme ja juovat meidän mahlamme, ne kuorivat meidän valkean verhomme ja tekevät siitä tanotorvia, joilla eivät kuitenkaan osaa soitella. — Jos isäntä tahtoisi kurittaa lapsiaan, niin me antaisimme hänelle notkeimmat vitsamme."

Samassa tuli puutarhaan talon isäntä. Kuuliko hän omenapuun ja koivujen keskustelun, sitä ei kukaan voi tietää, hän vilkaisi vihaisesti koivuja ja mutisi jotain itseksensä. Hän oli entinen rautatieninsinööri, joka rautatien varsilla oli tottunut näkemään vain tasaisiksi poikkileikattuja orapihlaja-aitoja.

"Nuo koivujen latvat täytyy tasoittaa, jollei omenapuu ala kantaa enemmän hedelmiä, se ei saa tarpeeksi auringonpaistetta."

Niin sanoi insinööri itseksensä hyväillen kädellään omenapuuta ja vilkaisi koivuja vihaisesti mennessään.

Koivut vapisivat ikäänkuin vilusta, mutta omenapuu huokasi tyytyväisyydestä.

Koko kesän koettivat koivut imeä mehua ojanvieriltä ja ne koettivat niin vähän kuin mahdollista olla auringonsäteiden tiellä. Kuitenkin kasvoivat ja kohosivat ne yhä korkeammalle, mutta omenapuu lakastui lakastumistaan ja pudotti puutarhan käytävälle kärsäkkään toukkien pilaamat kukkasilmunsa.

Tuli syksy. Insinööri kulki taas puutarhassaan ja kun hän huomasi, että omenapuussa oli vain neljä raakeletta, käski hän renkien typistää koivujen latvat tasaisiksi niinkuin hän oli nähnyt rautatien varsilla orapihlaja-aitoja typistettävän.

Valittaen putosivat koivujen vihreät latvat maahan, ne koottiin ja vietiin polttopuiksi. Koivut seisoivat nyt alakuloisina ikäänkuin ne olisivat hävenneet alastomuuttaan, mutta vanha, laho omenapuu ravisteli tyytyväisenä maahanriippuvia, kyhmyisiä oksiaan ja sanoi: "siitä nyt näette, mitä hyötyä teistä on, miksi pimensitte minulta päivän!"

Seuraavana yönä kulki myrsky yli puutarhan, ja kun insinööri aamulla tuli puutarhaan, huomasi hän, että vanhan omenapuun runko oli taittunut. Hän sahautti rungon poikki, koko omenapuu hakattiin polttopuiksi.

Mutta insinöörin lapset itkivät kiukusta ja sanoivat: "jos isä olisi sahannut koivujen rungot poikki, niin vanha omenapuu vielä eläisi."

Koivut vapisivat taas ikäänkuin niiden sydämistä olisi vuotanut verta, mutta ne eivät sanoneet mitään.

Tuli talvi, tuli kevät. Insinööri oli ikävystynyt taloonsa ja puutarhaansa. Hän päätti lapsineen muuttaa pois.

Eräänä keväisenä iltayönä kulki outo mies ohi puutarhan, hän seisahtui äkkiä, sillä satakieli lauloi erään koivun oksalla niin kauniisti, että hänen sydämensä tuli heti iloiseksi ja hän mietti: "tästä lapseni ihastuvat ikihyviksi."

Hän meni insinöörin puheille, teki talonkaupat ja pian muutti hän sinne vaimoineen ja lapsineen.

Koko kesän lauloi satakieli ja ihmeellinen oli se soitto ikäänkuin koivut olisivat virkistyneet ja voimistuneet suloisista sävelistä, niiden haavat menivät umpeen, ne nostivat uusia urpuja. Varvut varttuivat ja latvat nousivat. Joka kevät palasi satakieli ja joka kevät alkoivat koivut kohota yhä korkeammalle. Mutta omenapuun kanto mureni murenemistaan. Eräänä päivänä kaatua keikahti se kyljelleen ja huokasi helpoituksesta.

METTINEN JA KIHOKKI.

Puutarhassa surisivat mettiset iloisesti, ne liitelivät kukasta kukkaan ja kokosivat mettä kekoihinsa. Puutarhassa oli ruusuja, kieloja, lemmikkejä ja muita hyvänhajuisia kukkia, jotka levittivät suloista tuoksua yli suvisen seudun. Mutta mettisten joukossa oli laiska työmettinen, joka teki tovereilleen kiusaa ja ahdisti pienempiään myrkyllisillä pistimillään. Tämä kyllästyi kerran ruusuihin, kieloihin ja lemmikkeihin ja päätti lähteä etsimään sellaista kukkaa, jonka maljakossa kimmeltäisi mesinestepisara niin kirkas, kaunis ja huikaiseva kun itse päivänsäde.

Ja niin kohosi mettinen korkealle ilmaan, sieltä tahtoi se tähystellä unelmiensa makeinta mesikukkaa. Se lensi, lensi, liihätteli ja luuli voivansa lentää taivaaseen saakka. Mutta matkalla se pian väsyi ja niin laskeutui se alas yli ison vihreän metsän ja läheni suurta lettosuota. Silloin huomasi se allaan kummallisia kukkia, joita kasvoi karhunsammalien keskellä. Ne saivat mettisen silmissä aavemaisia muotoja, sillä vaikka sillä oli kaksi verkkosilmää ja kolme pikkusilmää, näki se hyvin huonosti, mutta se eroitti kuitenkin loistavia pisaroita, jotka sädehtivät kuin tuliläikät auringon hohtavassa valossa. Se laskeutui yhä maata kohden ja huomasi tuliläikkien alla paksut punertavat maalehdet, joiden keskeltä kohosivat hoikat, ruusuiset vanat pitkinä ja alastomina ylöspäin ja niiden latvoissa oli pieniä, haalean valkeita kukkakiemuroita.

Mutta lehdet ne vasta kummallisia olivat, karvaisia ja paksuja, ja niiden pinnalla loisti auringon säteilemänä nestepisara niin kimmelteinen ja kiehtova ikäänkuin sen olisi kirkastanut itse päivä. Pisara loisti kuin ihmeellinen helohelmi, satuprinsessan ihana kruununjalokivi, mutta se ei ollut kova vaan niin pehmeän ja herkullisen näköinen, että mettinen hämmästyi sen häikäisevää heleyttä, sellaista ei se mielestään koskaan ollut nähnyt. Ja mettinen putosi ihmeissään suohon ja mietti: mahtaa olla suloinen tämä seutu, koska täällä kasvaa näin ihmeellisiä kukkia, minun ei tarvitse edes lentääkään kukkiin, sillä joka kukka on kai pudottanut maalehdelleen mesihelmensä. Minun ei tarvitse muuta kuin ryömiä tuolle lehdelle. Entä sen nystyräkarvat sitten, mahtavat suloisesti, kutkutella matkasta väsynyttä ruumista, ja lehdellä saan minä kehitellä ja juoda mettä ihan juopuakseni. Hyvä etteivät puutarhan mettiset tiedä näistä kukkasista mitään.

"Suloiset, kummalliset kukat, sanokaa, mitä kukkia te olette sanoi mettinen mielistellen.

"Me olemme auringon lempikukkia. Me aukenemme vain pariksi hetkeksi keskipäivällä armaan auringonpaisteessa, kun kuningasmettinen meitä lähestyy suloisella soitollaan, sanoivat kihokit kavalasti.

"Te olette kauniimpia ja omituisempia kuin kaikki ruusut, kielot, lemmikit ja muut kukat. Minä olen kuningasmettinen", valehteli mettinen ja lisäsi: "mutta kuka teistä on minulle arvokkain?"

"Tule minun luokseni, tule minun luokseni!", kuiskasivat kukat kaikkialta ikäänkuin ne olisivat kilpailleet mettisen suosiosta.

Kun mettinen oli hiukan levännyt taivaallisen matkansa jälkeen, läheni se isointa kihokkia ja sanoi: "suloinen simakukka, olen suvainnut valita sinut."

"Mikä kunnia minulle. Sinua olen odottanut kuin onneani, katso, kuinka ihana minä olen, tule ja sammuta janosi ja ota vastaan vaatimaton lahjani!", sanoi viekas, ahne kihokki.

Mettinen kulki pöyhkeillen, pörröisenä ja itserakkaana kihokkia kohden istahti sen lehdelle ja pisti heti imutorvensa nestehelmeen, joka kimmelsi sen edessä niin, että oikein päätä huimasi.

Samassa tunsi mettinen happamen maun karvaisella kielellään, se. puristi leukojaan, peräytyi hiukan ja sanoi: "tämä on erehdys, eihän täällä olekaan mettä, minä olen joutunut väärään paikkaan."

"Sinä mettinen mettisten seassa!", sanoi kihokki, "sinä olet minulle niin mieluinen, etten päästä sinua koskaan täältä, asetu ja jää tänne ikipäiviksi. Täällä saat nukkua kanssamme auringonpaisteeseen."

Samassa tarttui mettinen jalastaan kiinni limaiseen nesteeseen, joka venyi venymistään.

"Mitä tämä on?", pörisi mettinen ja liikahti, silloin tarttui sen toinenkin jalka limaan.

"Tämä on salaloukku, kavala ansa, miksi sinä viekoittelit minut tänne?"

"Itsehän sinä raukka tänne tuppasit", sanoi kihokki ja purki pahaa limaansa. Mettinen keikahti kyljelleen ja sen toinen siipi tahraantui nahkeaan niljaan.

"Päästä minut pois, en minä koskaan maista tällaista mettä!", pörisi mettinen peloissaan.

"Maista, maista, koska kerran maistamaan tulit!", ilkkui ahne kihokki ja tyrkytti tahmaansa..

"En syö, en syö!", pörisi mettinen.