Part 1

TUONEN AHVENIA ONKIMASSA

Kirj.

Juho Hoikkanen

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

I

Kuuselan talon Antti-vaari ja hänen seitsenvuotias pojanpoikansa Unto, istuivat kantapäittensä nojaan kyykistyneinä saunan lauteitten alla ja etsivät onkimatosia karsinamullasta, tai oikeammin Unto etsi nuorilla silmillänsä ja vaari piti kädessänsä matos-astiaa, vanhaa tuohista nuuskarasiaa.

»Eikö noita riittänekin jo — yhden onkijan tarpeeksi», sanoi vaari vihdoin, sulkien rasian kannen ja nousten seisaalle.

Unto katsoi hämmästyneenä renkaiksi pyöristyneillä silmillään vaarin kasvoihin, ikäänkuin tutkiakseen, tarkoittiko tämä totta vai leikkiä.

»Yhden onkijan...? Enkös minä saa sitten mukaan tullakaan?» hän kysyi pettyneenä.

»Jäisit nyt kotiin sinä», vastasi vaari lyhyesti.

Unnon pää nuokahti alas, ja vastaamatta mitään hän, yhä kyyhkysillään ollen, hyppysissä kiemurteleva matonen kuin sisäisten tunteitten vertauskuvana, alkoi kaivaa karsinamultaa oikean jalkansa isolla varpaalla, kyynelten tipahdellessa kuoppaan, niinkuin olisi siihen haudannut pettyneitä toiveitansa.

Hän oli elänyt koko kevätkesän, jopa vuosikausia tämän onkimatkan odotuksessa, laittanut pyyntivehkeensä kuntoon ja kärttänyt vanhemmiltansa menoluvan jo aikoja sitten. Mutta vaari, jonka kanssa oli määrä lähteä, oli antanut hänen pyyntöihinsä kierteleviä vastauksia, jotka oudolla salaperäisyydellään olivat kiihoittaneet hänen uteliaisuuttansa siihen määrin, että tuntui ihan mahdottomalta nyt ratkaisevan hetken tullessa jäädä pois.

»Jos sinä pyytäisit minua onkitoveriksesi tähän kotijärveen, pyytäisit minun tekemään itsellesi kärryjä, marjatuokkosta, pajupilliä, tai jos sinulla on mikä hyvänsä muu kohtuullinen toivomus, niin minä vointini mukaan teen mieliksesi. Mutta Mäkikaipiolle... ei, ne sellaiset matkat eivät ole lapsia varten», koki vaari lohduttaa, nähtyään pojan kyyneleet.

Kun Unto oli huomaavinaan vaarin äänensävyssä tällä kertaa peräytymiseen vivahtavaa epävarmuutta, päätti hän voittaa ujoutensa ja tarttua viimeiseen oljenkorteen: karkasi syleillen vanhuksen kaulaan, kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja ratkesi entistä rajumpaan nyyhkytykseen.

Tätä vaarin sydän ei enää voinut kestää.

»No, no... älähän... tulehan sitten, tulehan sitten», hän soperteli, taputtaen poikaa kömpelösti hartioihin.

Kuin kiitokseksi Unto pusersi vielä kerta häthätää vanhuksen kaulaa ja pyyhkäisi nopeasti paitansa hihalla kyyneleet silmistänsä. Vaari ei ollut ehtinyt kunnolle lähdön alkuunkaan, kun hän jo mennä vilisti kaukana niityllä, jossa vihreän ruohon ohella kasvoi paikoittain polvenkorkuista kärpäskukkaa keltaisina pälvinä. Paitsi ilon aiheuttamaa innostusta häntä kiirehti halu saada toveriansa odotellessaan aikaa katsella, kuinka niityn keskellä olevissa suohaudoissa sammakkojen leuanalustat läpättivät kuin palkeen posket, kuinka ne ampuivat kärpäsiä kielellänsä ja pitkillä säärillään potkien uivat melkein samaan tapaan kuin ihmiset.

Jäljessä tuleva vaari ei ollut ehtinyt vielä suohaudoille asti, kun Unto taas lähti juoksemaan eteenpäin, ikäänkuin peläten, että ukon päähän pälkähtäisi käännyttää hänet taipaleelta takaisin. Tultuaan niityn ulkolaidassa olevaan lehtoon, jossa keväällä hakatut halkopinot loitommalta katsoen näyttivät paikallaan seisovalta valkoiselta lehmikarjalta, hän kiipesi suureen koivuun ja kukkui niin taitavasti, että vaari paikalle tultuaan töllisteli kummeksien puihin, kun käkeä ei näkynyt, vaikka kukunta kuului.

»Ei nyt hullumpaa», hän viimein ääneen ihmetteli.

Vasta koivun tuuheasta latvasta helähtävä iloinen naurun remahdus paljasti hänelle totuuden.

Niityn aidan takaa alkoi polku, jota myöten kumppanukset lähtivät samoamaan sydänmaata kohti valkoiset onkivavat kädessä, vaarilla lisäksi kalakontti selässä ja virsut jalassa. Poika piipersi paljain jaloin, milloin edellä, milloin jäljessä, kysellen senkin seitsemiä asioita.

»Minkätähden tähän tielle on levitetty olkia, vaari, ja miksikä niitä on vain jyrkkien mäkien rinteillä, aina samalla puolen, mutta ei ole tasaisilla mailla? Laitumella käyville lehmillekö niitä on tuotu vai jäniksille? »

Mutta kahisevilla oljilla allapäin kävelevä vaari näytti tällä kertaa niin syväin mietteisiin vaipuneelta, että hän tuskin kuuli puoliakaan pojan kysymyksiä.

Kiemurteleva polku kiipeili milloin vuorten yli, milloin kulki kumisevia kanervakankaita tai kaarsi rannoitse väkevätuoksuisia, vesiperäisiä soita, joissa siellä täällä värjöttävä kitukasvuinen vaivaismänty kohotti kuivunutta latvaansa ja muuraimenkukat kattoivat maata kuin vastasatanut lumi. Eräässä kohden polku jonkun matkaa seuraili kapeaa puron uomaa, joka oli niin täynnä kukkivia tuomia, että se Unnon mielestä oli kuin sadun keijujen valkoinen tie. Hän sukeltautui kukkien ja suloisen tuoksun keskeen. Uoman pohjassa lirisi näkymättömiin piiloutunut puro, ikäänkuin siellä alhaalla kivien koloissa olisi ollut satoja tonttujen perunapatoja hiljaisella tulella kiehua pulputtamassa. Harvoissa suvantopaikoissa, missä vettä oli näkyvissä, kihisi pikku nahkiaisia mustanaan.

Matkan hiljalleen jatkuessa muuttui sydänmaa, samoin kuin vaarikin, yhä vaiteliaammaksi. Alkutaipaleella metsän täyttänyt pikkulintujen liverrys oli heikkenemistään heikennyt ja vaiennut viimein melkein kokonaan. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin silloin tällöin kuoleman kolkkoutta muistuttavaa tikan yksitoikkoista koputusta kuivan hongan kupeeseen, tuon mustan linnun aina toisinaan päästäessä kimakan, korvia viiltävän kirkaisun, johon säestyksenä yhtyi ilmassa kaartelevan haukan hiljaisempi vihellys, joka oli kuin kissan naukuminen. Joskus kuului etäämpää palokärjen räikeää pärrytystä, jolloin vaari Unnon kysymykseen huomautti:

»Koro huutaa.»

Hiljaisuuden kasvaessa tuli sydänmaa samalla ikäänkuin herkkäkorvaisemmaksi ja ankarammaksi: jos vähänkin hihkaisi, niin kaikkialla ärjähdettiin heti vihaisesti vastaan. Vihreähameiset kuuset seisoivat vakavina kuin vanhat mummot seuroissa kotituvassa, ja kaljupäiset kelohongat, moniailla vielä hiukan vihreää haiventa korvallisilla, näyttivät pudistavan kyhmyisiä oksiansa, niinkuin oli joskus vaarin tapana varoittaa liiallisesta vallattomuudesta koukkuisilla sormillansa: »Hiljaa, hiljaa, nuori mies.» Tämä juhlallinen äänettömyys alkoi Untoa hiukan pelottaa, niinkuin oli pelottanut kerta hiljaisessa, kaikuvassa kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkua, eikä hän uskaltanut udella enää.

Vihdoin heidän eteensä ilmestyi pieni, soikea lampi, joka oli kuin syvälle kuoppaansa painunut vanhuksen silmä kahden liikkumattoman kallioluomen välissä, silmäripsinä vuorten laella törröttävät korkeat petäjät. Itäisestä silmänurkasta lähti kyynelvirtana lirisemään pieni puro pitkin erämaan ryppyisiä jättiläiskasvoja, niinkuin se olisi alati itkenyt. Puron salaperäistä lirinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään ääntä, eikä ollut muuta elävää olentoa näkyvissä kuin lammen keskellä uiskenteleva yksinäinen kaakko.

»Tämäkö se on nyt se Mäkikaipio, josta vaari aina on puhunut?» kysyi Unto innostuneena.

»Tämä se on», vastasi vaari vakavana ja lisäsi merkitsevästi kuiskaten:

»Uskallatko heittää onkesi näin mustaan veteen?»

»Tuohonko tervapyttyyn?... Onkos siinä pohjahakoja?» tutkaisi Unto, ymmärtämättä vaarin tarkoitusta.

»Ei tässä lammessa onkesi pohjaa tapaa, vaikka siimasi olisi sata syltä», liioitteli vaari.

»Mikäs siinä sitten on, etten uskaltaisi?»

»Eipä muuta kuin että jos sattuisi tuolta syvyydestä osumaan onkeesi oikein iso kala.»

»Kuinka iso?»

»Niin iso... niin iso, että se vie miehen mukanaan.»

»Ehee — ei minua vie», väitti Unto miehekkäästi. »Antakaahan toosa, niin tarjoan niille nuuskaa, että saavat aivastella.»

Vaari pudisti varoittavasti päätänsä ja mietti hetken.

»Hm... eipä ehkä voi viedä sinua, liianhan olet nuori vielä. Sylkäisehän sitten syöttiin ja nakkaa onkesi veteen — ei siihen: hiukan loitommalle minun pyydyksestäni, ettei iso kala satu ongista erehtymään.»

»Erehtymään...?» jämäsi Unto.

Toverit — hopeahapsi ja pellavakutri — istuivat rinnan sileällä rantakivellä, katseet kiintyneinä tyynen veden pinnalla kelluviin kohoihin ja kummankin kasvoilla kuvastuen jännittävää odotusta. Kuitenkin vaari silloin tällöin heitti salavihkaa lempeän silmäyksen vuoroin Untoon, vuoroin kaakkoon, joka kaula korkeana ja hiukan arkeissaan päätänsä käännellen oli uinut aivan onkijain lähelle, ikäänkuin vastatulleita tarkastellen ja itsekseen arvellen: »Jopa se on taas ukkokin kivellensä koteutunut; sillä näkyy nyt olevan poika mukanaan, vaan lieneekö tuohon viikariin luottamista!»

»Siinäpä rohkea lintu on, melkein yhtä kesy kuin kana», ihmetteli Unto.

»Ne tulevat linnutkin kesyiksi, kun huomaavat, että niille ei tehdä pahaa,» sanoi vaari.

»Mutta eikös tuolle tule ikävä yksin täällä sydänmaassa, kun sillä ei ole leikkitoveria vedessä pulikoimassa?»

»On sillä toveri, mutta se kai on tuolla vastarannalla pesässänsä hautomassa. Me olemme, kaakot ja minä, olleet täällä Mäkikaipiolla yksissä useita kesiä, ja meistä on tullut parhaat ystävät. Olen joskus huvikseni nakellut niille onkimiani ahvenia, ja siitä hyvästä ne ovat niin kesyttyneet, että siinä ja siinä, etteivät tule kädestä ottamaan. Niitä kai se kaloja nytkin tuossa kärkkyy.»

»Taitavat ollakin nämä niitä samoja kaakkoja, jotka täältä päin toisinaan lentävät rinnan ilmassa, että siivet vinkuu, ja kaulat ojossa huutavat: ‘Tottapa saat, kohtapa saat' — ja sitten tulee heinämiehille niin turkasen kiire.»

»Samoja rohveettoja. Aavistavat näet ruumiissaan ilmojen muutosta ja lentävät ennakolta sateitten ajaksi suuriin selkävesiin... Mutta nostahan onkesi, näkyy nykivän.»

»Hei! Tuommoinen tinttikö se vaarin iso kala nyt onkin!» nauroi Unto kiikuttaessaan ongessansa sormen mittaista ahventa, joka oli yhtä musta kuin lammen vesi.

»Annanko sen kaakolle?»

»Pistä hänet konttiin, että on jotakin kotiinkin viemistä. Mutta ei täällä ole tapana nauraa», varoitti vaari.

»Eikö saa nauraa?» kummasteli Unto.

»Ei kovalla äänellä puhuakaan,»

»Miksi ei?»

»Saattaa näet se, jota minä ongin, ottaa naurun pilkaksi ja painua ikipäiviksi pohjattomuuksiin. Ethän sinä voi vielä tuon isompaa toivoakaan.

»Minä... Voikos vaari?»

»Siitä asti kun mummosi kuoli, kun sinua ei ollut vielä olemassakaan, olen minä istunut tällä samalla kivellä ja odottanut onkeeni sitä isoa kalaa. Väliin olen pitänyt tänne suksenlatua talvellakin ja onkinut avannosta.»

»Vaan ettepä ole saanut.»

»Ei ole tullut aikani saada vielä.»

»Mutta äiti sanoo, että vaaria lapsettaa, ettei suinkaan tämmöisessä lätäkössä ole isoja kaloja ollenkaan.»

»Äitisi... Ne semmoisen sanojat eivät itse uskaltaisi pitää onkeansa tässä 'lätäkössä' sekunnin aikaa, vaikka ovat olevinaan uskovaisia. Siihen aikaan kun äitiäsikään ei ollut vielä olemassa ja minä olin yhtä nuori kuin sinä nyt, laski muuan mökin mies — Tupsu-Tanuksi sanottiin — mertansa tuonne puron suuhun kevätkutuun. Mökin muijan oli myös tapana käydä joskus pyydystä kokemassa. Erään kerran hän kalamatkaltansa juoksee kotiin henki kurkussa ja saamatta suustansa selvää sanaa huitoo käsillään miehellensä, että kiirehtiä katsomaan. Kun mies sitten nosti merran, oli siihen tunkeutunut ahven niin iso, että kun kuono sikkoa sipoi, heilui häntä nielun suulla.»

»Olipa se aika köriläs», ihmetteli Unto.

»Aika möhkäle oli se kivikin, joka muutamaa viikkoa myöhemmin vierähti hiekkahaudan partaalta Tanun päälle ja tappoi hänet.»

Uunolle alkoi vähitellen selvitä syy vaarin aiempaan salaperäisyyteen ja minkä vuoksi tämän oli niin vaikea ottaa hänet onkitoveriksensa tänne.

»Kuoleekos siitä sitten, jos tästä lammesta ison kalan saa?» hän kysyi.

»Ei suinkaan siitä kuole, mutta se on surman sanansaattaja», sanoi vaari.

»Sitä sanansaattajaakos vaari sitten on onkinutkin ja nytkin onkii?»

»Sitä... Tässä maailmassa udellaan ennakolta turhempiakin tapahtumia».

Oltiin vaiti kotvan aikaa.

»Käykös täällä ketään muita onkijoita?» alkoi Unto taas.

»Ei täällä juuri muita uskalla käydä kuin niitä, jotka ovat vaelluksensa alku- tai loppupäässä, niitä, joilla on ymmärrystä liian vähän tai liian paljon.»

»Ketäs ne semmoiset ovat?»

»Ne ovat lapsia, ensimmäistä tai toista kertaa, niinkuin minä ja sinä. Kaikki sillä välillä olevat huulillaan pilkkaavat ja sydämessään pelkäävät tätä paikkaa.»

»Minkätähden?»

»Sentähden, että he ovat jo ehtineet kiintyä tähän elämään, mutta eivät vielä kyllästyä siihen.»

Unto vaikeni hiukan raskain tuntein, koettaen turhaan seurata vanhuksen liian viisasta ajatuksenjuoksua.

Vaari jatkoi:

»Kuitenkin on tällä kivellä kuuleman mukaan istua könöttänyt maailman sivu vakituinen onkijansa, joku ikäpuoli ukko näinikään ongenvapa kädessä, odottanut isoa ahventansa ja sen saatuaan jättänyt jälkeensä tyhjän paikan, jolle ennemmin tai myöhemmin on ilmaantunut taas joku toinen pyytäjä. Nyt on minun vuoroni.»

»Mutta jos vaari kuolee, niin kenenkäs kanssa minä sitten ongin ja leikin?» kysyi Unto murheellisena.

Vastauksen asemesta vaari käänsi kyyneltyvän katseensa poispäin, tuntien rinnassansa kahden voiman kamppailua, joista toinen veti elämään, toinen kuolemaan, eikä hän voinut tietää, kumman ote oli lujempi.

He onkivat edelleen, kumpikin vaiti ollen, omissa mietteissänsä, ja saivat melko paljon ahvenia, mutta kaikki ne olivat kuin veljeksiä, yhtä pieniä ja yhtä mustia, suuripäisiä ja suurisilmäisiä.

Kun kaloja vaarin mielestä oli tullut jo tarpeeksi asti, niin hän ryhtyi risuista virittämään valkeata rannalle.

»Mitäs te tulella teette?» kysyi Unto.

»Aionpahan vain kiehauttaa kalakeiton päivälliseksi», sanoi vaari.

»Mutta eihän teillä ole pataakaan.»

»Tehdään se», sanoi vaari, kiskoi koivusta tuohilevyn ja valmisti ropeen, jonka kirkkaalla lähdevedellä täytettyään asetti tulelle.

»Siinä on nyt pata. Näin sitä ennen vanhaan nuotalla ollessakin kaloja keitettiin.»

»Mutta eikös se pala, tuohi tulessa?»

»Kyllä, jos tuli saisi yksin isännöidä; mutta nyt sanoo vesi tuokkosen sisästä vanhalle riitaveikolleen: pysy sinä sillä puolen, minä olen tällä puolen.»

Paljon pikemmin kuin oikeassa padassa alkoi vesi kiehua tuokkosessa, johon vaari perattujen kalojen höysteeksi pani suolaa ja eväsvakkasesta suuren kimpaleen voita. Aterioiminen siinä kivellä oli Unnon mielestä niin hauskaa, ettei oikein mahtunut nahkoihinsa. Herkullinen kalakeitto ja muutkin ruuat maistuivat täällä maukkaammilta kuin koskaan kotona.

II

Kesän kuluessa näkivät kaakot ja vuoren rinnassa pesäluolansa suulta kateellisena kurkistava kettu vaarin ja Unnon usein onkivan Mäkikaipion rannalla.

Heidän kerran jälleen eräänä hyvin kuumana päivänä äänettöminä istuessa tutulla kivellänsä, ongenkohojen huonon syönnin takia kekottaessa liikkumattomina kuin kaivon pinnalla, kysäisi Unto:

»Vaari?»

»No mitä?»

»Sitä minä vain tässä itsekseni aprikoin, että minkä tähden vaari sitä kuolemankalaa niin halulla toivoo. Onko paha ollaksenne maailmassa vai tekeekö teidän mielenne taivaaseen — tuonne ylös?» jatkoi hän viitaten sormellaan siniseen korkeuteen ja katsoen ukkoa kysyvästi silmiin.

»Taivaaseenko?» jamasi vaari neuvottomana ja jäi hetkeksi miettimään vastausta pojan pulmalliseen kysymykseen.

»Enpä voi väittää, että minulla olisi erikoista vetoa taivaaseenkaan, sen itsensä takia, mutta syytä, miksi sinne kuitenkin niin kiihkeästi pyrin, et taitaisi sinä kyetä tajuamaan vielä.»

»Olenko minä vaarin mielestä sitten niin kollo?»

»Ethän tuota ikäiseksesi mikään kollo ole, etpä suinkaan, mutta minä en ole niitä salaisuuksiani kertonut kellekään, vaan olen kätkenyt ne visusti sydämeeni.»

»Kertokaa nyt kuitenkin minulle», pyysi Unto rukoilevasti.

»No, jos osannet panna sulun suusi eteen, ettet tietojasi ympäri kylää kuuluttele, niin voinhan ajan kuluksi sinulle kertoakin.»

»Matti olen, jos sanaakaan hiiskun», vakuutti Unto.

»Hyvä on... Näet, siihen aikaan kun mummo-vainajasi ja minä luovutimme talomme ja tavaramme vanhimmalle pojallemme, isällesi, ja piirsimme ristit kauppakirjaan nimiemme alle, tuntui meistä siltä, kuin tuo paperi olisi ollut hautausmaa, johon me vapaasta tahdosta ja täydellä ymmärryksellä pystytimme kolkot kuolon merkit omille haudoillemme.»

»Kukas käski antamaan talonne?» tokaisi Unto pikkuviisaana.

»Vanhuus käski — niinkuin se kerta käskee isäsi jättämään talon sinulle ja sinun taas vuorostasi pojallesi, kun se aika joskus tulee. Semmoista on maailman meno.»

»Niin se taitaa olla... Sanotaankos minuakin sitten syytinkivaariksi?» kysyi Unto.

»Arvatenkin.»

»Ja sitten minä valkoisine partoineni ja tasatukkineni, hartiat kumarassa ja katajainen rusikkakeppi kädessä, suuri visainen piippu hampaissa ja tupakkakukkaro vyössä roikkumassa kävellä köpitän maantietä myöten arkipäivinä. Mutta pyhäisin luen suurta saarnakirjaa porstuanpohjakamarissa ja väliin muljautan silmälasien! yli vihaisia katseita vallattomalle poikani pojalle — näin — ja pudistan koukkuisia sormiani — tällä lailla — ja sanon ankarana: 'Hiljaa, hiljaa, nuori mies' — niinkö?»

»Hehehe... aivan niin», naurahti vaari hiukan väkinäisesti, huomattuaan pojan kuvauksessa oman itsensä.

»Vaarina-olo taitaa ollakin lysti virka», arveli Unto.

"Kelle on, kelle ei. Meille Kuuselan vanhuksille se oli kaikkea muuta kuin hauskaa", sanoi vaari.

»Kuinka niin?»

»Talon kauppakirjassa tosin pidätimme itsellemme riittävän elinkautisen eläkkeen, mutta emme olisi sitä sellaisenaan halunneet, vaan oksimme mieluummin, haltijavaltaa lukuunottamatta, tahtoneet olla ja elää kuten ennenkin: yhdessä asua ja vointimme mukaan talon töitä toimitella.»

»Ettekö sitten saaneet?»

»Emme saaneet. Kun isäsi ja varsinkin uskovainen äitisi tahtoivat meidät muuttamaan omiin leipiin ja eri asuntoon, tunsimme itsemme hyljätyiksi ja tarpeettomiksi tässä maailmassa. Porstuanpohjakamariin eristettyinä me vanhat ikäänkuin löysimme toisemme uudelleen, kuten kauan sitten nuoruutemme aikoina, ja aloimme, mummosi varsinkin, ikävöidä uutta vihkimystä.»

»Häitä, niin vanhat!» kummasteli Unto.

»Sitä niissä häissä tämä vanhakin nuortuu, ja ovatkin nämä maalliset häät koommin kuin kuuliaiset vain niitä vihkiäisiä varten», sanoi vaari ja jatkoi:

»Oli näin kesäinen päivä, kun mummosi hyvästellessään — siinä kun sängyssään maaten piti kättäni omassa kylmenevässä kädessään — minua jälkeenjäävää Jumalan nimen kautta penuutti: 'Antti', kuiskasi hän, 'minä lähden nyt, sinä viipynet hetken vielä, mutta yhtä pyydän: uutta aviota älä ota, siitä vain sinnempänä, ylösnousemuksessa, kiistaa ja sekaannusta syntyisi. Minä tuolla ylhäällä sinua, ylkääni, odotan, niinkuin odottelin ennen täällä alhaalla, kun nuoria oltiin. Ja kun sitten tulet, ja jos et ota siitä suuresta joukosta omaasi tunteaksesi, nuoria ja kauniita kun kaikki ollaan, niin siitä tiedät ja tunnet, että niinkuin sinä nyt täällä olet minua viimeisenä hyvästelemässä, minä sinua siellä ensimäisenä tervehtimässä'.»

Tässä vaarin kertomus keskeytyi, syystä että hän yhtäkkiä tunsi tulvahtavan kurkkuunsa jotakin hengen kulkua ahdistavaa, jota hän vaivoin koetti niellä alas. Katsoen samentuvin silmin onkensa kohoon, sitä kuitenkaan näkemättä, hän vihdoin kysyi Unnolta:

»Ymmärrätkö nyt, minkätähden minä sitä isoa ahventani ongin?»

»Kyllä minä nyt...»

»No minkätähden, sanoppas se!»

»Sentähden, että vaarin on ikävä mummon luokse.»

»Ikävä... niin, ikävä, ikävä... Mutta ei taida sinulla olla käsitystä siitä, minkälaista ikävä on, kun se on oikein suuri; et ole tainnut kokea mitään semmoista.»

»Eikö se lie samanlaista kuin oli minulla kerran — kuinkas monta vuotta siitä nyt onkaan — tätilässä.»

»Minkäslaista sinulla tätilässä oli?»

»Se oli semmoista, että itkeä möllötin vain niin kauan, että pääsin kotiin vaarin luokse.»

»No kyllä, vähän semmoista se on, sillä eroituksella vain, että tämän vanhan kyynellähteet ovat jo melkein maatuneet sammalten peittoon. Jos lie oloni eläkeaikana ollut yksinäistä ja eristettyä jo mummosi eläessä, niin hänen kuoltuansa olin kuin koppivanki, jonka sydämessä asuu vain yksi ainoa toive: päästä pois vankilasta. Tämä pyrkimykseni oli ajoittain niin ylen voimakas, että kun vartija ei ottanut rukoustani kuuleviin korviinsa, aioin turvautua oman käden oikeuteen ja murtaa itse oven auki — jos ymmärtänet.»

»Nyt en taida ymmärtää», myönsi Unto.

»Ehkä onkin parempi niin... Sitten synnyit sinä maailmaan, ja kun vuosien vieriessä kasvoit ja kehityit, tuli meistä oikein hyvät ystävät — vai eikö niin ole?»

»Niin on, vaari kulta.»

»Sinä olet ollut minun jalkaini kynttilänä ja valona teilläni, niinkuin Sana sanoo, ja nämä tämänkesäiset yhteiset onkimatkamme ovat, uskon minä, yhä lujittaneet varempaa kiintymystämme toisiimme. Sinusta säteilevä lapsellinen elämänilo on lämmittänyt ja virkistänyt kuin keväinen aurinko minun huurteista mieltäni ja sulatellut kymmenvuotisten kuolemanajatusten routiinnuttamaa rintaani siihen määrin, että sinne on saattanut juurtua vielä jokin jälkikesän harvoja kukkasia. Sentähden, ja kun minun vanhat silmäni haluaisivat nähdä sinun ylenevän mieheksi, on minusta alkanut tuntua, niinkuin sen ison kalan saannilla ei enää olisi erikoista kiirettä. Odottakoon mummo haudassansa vielä jonkun aikaa... Hohhoh... kylläpä se nyt raukaiseekin...»

Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä syvemmäksi painui erämaan äänettömyys. Lammen pinta lepäsi raskaana kuin sulatettu kulta; syvällä sen povessa hehkui toinen aurinko, ja kun sitä hetkenkin katsoi, näki senjälkeen keltaisen auringonkuvan, minne silmänsä käänsikin. Kaakot, joilla oli jo jäljessänsä kaksi mustaa poikaa, olivat hiljalleen soudelleet varjoisaan poukamaan ja kalat lakkauttaneet syöntinsä kokonaan. Koko sydänmaa tuntui torkkuvan, puron laulaa lurittaessa sille yksitoikkoista, nukuttavaa univirttänsä.

Ennen pitkää uinahtivat myös onkijat uneen. Kuinka kauan lienevät kivellänsä polvet koukussa, päät nuokuksissa istuneet, kun Unto alkoi nähdä unta.

Hän on istuvinaan vaarin kera kotituvassa kuumalla kiukaalla, äidin sohiessa piakalla leipiä uunista. Hetken kuluttua kuuluu alhaalta jonkun oudon miehen ääni, kysyen Untoa. — 'Tuolla kai se lie uunilla vaarin kanssa sirkan turkkia paikkaamassa', vastaa äiti jatkaen työtänsä. Outo mies nousee rappusia myöten heidän luoksensa, kädessä valkoinen kalikka, jonka vapaata päätä hän tarjoaa Unnolle kysyen: 'Uskallatko vetää kissanhäntää?'-—'Eiköhän tuota uskaltaisi', vastaa Unto tarttuen kalikkaan. Aletaan vetää kissanhäntää, junnataan kotvanen tasaväkisinä, mutta sitten mies yhtäkkiä tempaisee niin voimakkaasti, että vastustaja alkaa pudota uunilta alas.

Herättyään siihen tempaisuun ja tultuaan täysin tajuihinsa Unto näki onkensa siiman ja osan vavan latvaakin olevan vedettynä veden alle.

»Vaari, vaari hoi — nyt on ongessa iso kala», hän innoissansa huudahti.

»Iso kala!... Joko viimeinkin», sanoi vaari ja tempaisi onkensa ylös niin hätäisesti, että oli kellahtaa kivelle selälleen.

»Ei kuin minun ongessani», huomautti Unto.

»Sinun...!»

Vaarin kasvot läikähtivät kalpeiksi ja hänen ruumiinsa alkoi vavista niin ankarasti, että tuskin voi pitää Unnolta ottamaansa onkivapaa kädessänsä, ryhtyessään keinottelemaan kalaa kuivalle. Kun ei ollut yrittämistäkään mokomaa ahvenen körriä väkivalloin maalle niin heikolla pyydyksellä, täytyi se ensin väsyttää ja sitten ottaa ylös haavilla, joka vaarilla aina oli varalla vierellänsä.

Kun kalan niska oli nujerrettu, istui vaari jälleen kivelle, puhumatta sanaakaan. Kylmän hien valuessa suurina pisaroina otsalta, hengityksen tohistessa raskaana kuin huokaus, hän siinä kokoon kyyristyneenä oli niin nääntyneen näköinen, kuin olisi suorittanut jonkin ylivoimaisen työn.

»Kuolenkos minä nyt, niinkuin sekin Tupsu-Tanu?» kysyi Unto leikiten, sillä hän ajatteli vain edessä olevaa riemua, kun kotiin tullaan.

Vastaukseksi vaarin teki mieli sulkea Unto syliinsä ja pusertaa rintaansa vasten, mutta salatakseen mielenliikutustansa hän tyytyi vain kädellänsä silittämään pojan päätä.

»Niin, kyllä se niin on, että Mäkikaipiosta ei tällaisia kaloja saa kukaan muuta kuin yhden eläessään», sanoi hän ja asettaen kalakontin viilekkeistä selkäänsä jatkoi:

»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen luottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan jäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä voisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille... hyvästi... jos niinkuin sattuisi niinkin käymään, että... viim... että ette enää... tämän koommin... toisianne näkisi...»

»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen kohottivat korkeita kaulojansa.

Paluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin ennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella, niinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.

»Taitaapa olla kontti hyvinkin painava?» kysäisi Unto hiukan ylpeillen.

»Enpä ole näin raskasta taakkaa kantanut sitten kun mummo-vainajaasi hautaan saatoin», sanoi vaari.

III

»No kaikkea!» huudahti äiti ja läpsäytti kätensä yhteen, kun Unto kotiin tultua roikotti kontista ottamaansa ahventa kiduskansista hänen edessänsä.

Unnon toiveitten mukaan sattui niin sopivasti, että talon koko työväki oli vielä tupaisalla päivällisen jälkeistä ruokalepoa viettämässä ja verekseltään suurta saalista näkemässä.

»Eikös se ole pulska poika!» kehahti hän.

»No, on, on... Pulskapa on... Ja niin musta kuin tonttu», ylistettiin yhdestä suusta.

»Silmätkin suuret kuin härällä.»

»Mistä te tuon köllin olette saaneet — Selkäluodosta kai?» kysyi isä, luullen kalastajien olleen ongella kotijärvellä.

»Mäkikaipiosta», vastasi Unto erityisen painokkaasti.

Kuului yhteinen ihmettelyn hymähdys, penkeillä loikovat miehet kohoilivat istualle ja kaikkien katseet suuntautuivat kysyvinä Untoon.

»_Mistä_?» tutkaisi isä uudelleen, ikäänkuin olisi kuullut väärin tai epäillyt pojan valehtelevan.

»Kyllä se on Mäkikaipion antimia», puuttui penkillä istuva vaarikin puheeseen.

Unto oli odottanut tämän tiedonannon herättävän uutta ylistystä, mutta kävikin päinvastoin: tuvassa syntyi salaperäinen hiljaisuus. Penkeillä istuvat miehet nyökyttelivät päitänsä ja heittivät puhuvia salasilmäyksiä toisilleen. Äiti katsoi vuoron vaariin, toisen Untoon, niinkuin tutkisi, kumpi heistä kahdesta on kalan saaja, mutta ei rohkenisi kysyä sitä.

»Vai niin... vai jo vaari sen ison kalansa vihoviimeinkin yhdytti... No niin: pyytävä saa ja etsivä löytää», sanoi hän vihdoin teeskennellyn välinpitämättömästi ja jäi, hän kuten muutkin, henkeä pidättäen odottamaan vastausta kiertoteitse esittämäänsä kysymykseen.

»Vaari?... _Minä_ sen sain», sanoi Unto melkein itku kurkussa; sillä vaikka hän olikin selvillä tuon salaperäisen vaiteliaisuuden syistä, koski häneen kipeästi kuitenkin se, että häneltä tahdottiin riistää vielä kalan saannin kunniakin.

»Sinä...!» pääsi äidiltä tahtomattansa niin maltittomasti, että Untoa alkoi hiukan pelottaa, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: poika parka.

Isä kiiruhti rauhoittavalla äänellä tukahduttamaan äidin varomattomuuden aiheuttamaa vaikutusta:

»Aika urho se meidän Unto-poika, siitähän mies tulee. Olisi entiset ajat, niin vielä se karhun hangelle kellistäisi.»

Saatuaan näin pään silitystä Unto kertoi vilkkaasti, kuinka hän lämpimässä päiväpaisteessa oli nukahtanut kivelle, vetänyt unissaan kissanhäntää jonkun tuntemattoman kanssa, äidin paistaessa leipiä uunissa, mutta aikamiehen lujasti tempaistua alkanut pudota uunilta alas.

Ymmärrettiin kyllä, vaikka ei lausuttu julki, mitä oli miehiään se tuntematon kissanhännän vetäjä ja mihin tarpeisiin emäntä leipiä paistoi.

»Putositko uunilta alas asti?» kysyi muuan vanha torppari, ikäänkuin unen tämä kohta olisi ollut hyvin tärkeä.

»En muista oikein, ehdinkö pudota alas asti vai heräsinkö jo välillä», sanoi Unto.

»Mutta mitenkäs sinä, veikkonen, vaikka oletkin mies, yhtäkaikki jaksoit hinata tuommoisen jullin ongella maalle?» kysyi torppari taas.

»Vaari auttoi», sanoi Unto.

»Ahaa!... Se muuttaakin asian. Sittenhän kala pikemminkin on kuin vaarin saama.»

»Mutta se oli minun ongessani», kivahti Unto kärsimättömästi, kun kalan saanti ihan väkivetoon tahdottiin lykätä yksinomaan vaarin ansioksi ja hänet syrjäyttää melkein kokonaan.

»Kyllä kala oli Unnon ongessa», ratkaisi vaari lyhyesti väittelyn.

»Unnon!... Miksei se ollut vaarin ongessa — parempihan olisi ollut niin», sanoi emäntä vihaisesti ja melkein kuin syyttäen.

»Ehdon valta ahvenella. Vaan saattoihan tuo ongista erehtyä, nukuksissa kun kumpikin oltiin», vastasi vaari.

Se oli ainakin osittain vapauttava ajatus.

»Niin, tosiaan, saattoihan se olla ongista erehtynyt.»

»Kerrankos se, niinkuin nyt tässäkin tapauksessa, tuo kuolema...» alkoi vanha torppari jälleen, mutta sai samalla osakseen niin tuimia silmänluonteja, että lause katkesi kesken ja hän tuli ajoissa huomaamaan, kuinka tyhmää on puhua nuorasta hirtetyn huoneessa.

»... erehtyy, meinaan», jatkoi hän kuitenkin nolona vielä.

»Sitä ei voi valalla vannoa, onko asia niin vai näin, mutta jos ahven on ongesta hairahtunut, niin mikäli olen tässä kuunnellut, se mahtanee olla mieluisa erehdys meille kaikille», pisti vaari hiukan katkerasti ja lähti kamariinsa.

Oli alkamassa kiusallinen äänettömyys, kun metsästysmatkoiltaan palaava kissa pujahti raollaan olevasta ovesta sisään, vetäen kaikkien uteliaan huomion puoleensa: annahan olla, millä silmällä Mikko tuota kummaa katselee. Kissan huomattua lattialla kellottavan suuren kalan selkä hiukan köyristyi, silmät alkoivat palaa, häntä elää ja turvota. Matalaksi painautuneena se hiipi kalaa kohti ja luokse päästyään kurkotteli sitä kaukaa varovasti käpälällään. Mutta kun ahven ei osoittanut elon merkkiäkään, laukesi kissan jännitys ja se alkoi levollisesti nuuskia kalaa kuonosta häntään asti. Tämän tutkimuksen tehtyään Mikko istui hetken neuvottoman näköisenä pää kallellaan kalaa katsoen, päästi vihdoin pitkän naukaisun, lyödä sätkäytti häntäänsä sivulle ja lähti tassuttelemaan kuulumattomin askelin poispäin.

Hiljaisuuden vielä jonkun aikaa jatkuessa vaihdettiin taas puhuvia silmäyksiä ja hymähtelyjä. Vihdoin huomautti joku miehistä:

»Ei kelvannut.»

»Ei maistunut, ei», totesi toinen.

»Liekö katsonut saaliin liian suureksi vai olisiko ollut mako linnunpoikasia liian täysi», arveli kolmas.

»Mitähän lie katsonut ja mitähän lie hajua sieramiinsa saanut, mutta ei tuo ole ennen kissa kalaa kammonnut.»

»Mitenkäs se on, aikooko emäntä keittää tuon väelle?» kysyi muuan talon renki jotenkin karskisti.

»Niin, keitetäänkö se vai paistetaan?» yhtyi Untokin kysymykseen.

»Sepähän nähtäneen — ehkä säästämme vieraan varaksi», sanoi emäntä.

Mutta kun väki oli mennyt työhön, sanoi hän kahden kesken isännälle:

»Hautaa tuo hirviö maahan tai vie minne hyvänsä. Minä en ainakaan rupea mokomaa perkaamaan ja syömään enkä syöttämään muillekaan — kun siihen ei kissakaan koske.»

»Se häntä hautailemaan ja siunailemaan. Vieköön isä-ukko kalan sinne, mistä on sen tuonutkin», sanoi isäntä.

IV