Part 4

Kaikkien katseet kääntyivät tarkoitettuun suuntaan. Heikki Hurskanen oli noussut seisaalle, vapiseva koiransa sylissään. Hän oli kaiken päivää, jopa viikkoja ennen miettinyt valmiiksi, mitä hän sanoisi koira-asian tullessa esille kuntakokouksessa. Mutta joutuessaan nyt ratkaisevalla hetkellä yleisen huomion, vieläpä koiransa takia naurunkin alaiseksi, Heikki oli niin hämmentynyt, ettei hän aluksi saanut sanaakaan suustaan.

»No, mitä teillä on sanomista?» kysyi puheenjohtaja.

»Sitä minä vain, — ja sitä ne naapuritkin siellä Rannankylillä, että kolme on vielä jaksettu maksaa, ja — jos luoja terveyttä suo — se tuo jaksettaneen eeskinpäin. Vaan jos niin, että kymmenen, niin... tuota... rikkaalle tuo lie sama kuin sylen suustaan ruiskauttaisi, mutta köyhälle se on suuri raha... Että eikö sopisi — passaisi sillä lailla, että tuo rikas ja mahtava maksaisi kymmenen, tämä köyhä kolme, ja kaikkein vähäväkisin armahdettaisiin miten kuten suurkiitoskaupalla?»

»Eikö olisi parempi sekin leipäpala, minkä koiranne syö, lastenne suussa?» huomautettiin.

»Ja eikö olisi hyödyllisempää koiran asemasta elättää vaikkapa lammasta?»

»Hyvähän on lammaskin eli muu porsas», myönsi Heikki. »Ja hyviähän ne ovat lapsetkin — ei silti. Mutta se onkin tämä Musti melkein kuin oma lapsi — siinä pienestä penikasta kasvatettu, niin siivo ja oppivainen: istuu kuin mies ja kättä pistää. Eikä tämän tämmöisen ruuat... ei ne... lipaisee kielellään kupistaan sen minkä kissanpoika, keiton jätettä ja mitäpähän milloinkin... Ja mitä se tämä herra äsken?... Niin: että lampaita repivät. Voi olla repijöitäkin, mutta ei tämä, ei tämä Musti — joka toki pelkää jänistäkin. Näkeehän korkea... (hän yritti sanoa: korkea oikeus) kuinka se nytkin vapisee kuin haavan lehti.»

Heikin puheen loputtua toimitettu äänestys oli ilmeinen yllätys: kolmen markan puoltajia, koirattomiakin, oli valtava enemmistö. Ruukinpatruuna rypisti pahaenteisesti kulmakarvojaan, mutta Heikki taputteli hyvillään koiraansa, joka jo uskalsi hätäisesti nuolaista isäntänsä kättä ja heilauttaa häntäänsä kuin kiitokseksi.

Asia oli jo päättymäisillään, kun patruuna nousi seisaalle ja sanoi:

»Mine tahto äänestys äyriluku — ei pääluku.»

»Hyvä!»

Heikin mielestä näissä harvoissa »hyvä»-huutajissa oli jotakin yhteistä: pulleat vatsat kuin pienet mäenkumpulat, joiden päällä kellotti paksut kultavitjat, pyöreät punaiset naamat, kaksi, jopa kolmekin leukaa, ja äänessä omituinen mörisevä sointu kuin kohmeloisella. Muuten Heikki ei ymmärtänyt mitään koko toimituksesta. Hän kuuli vain puheenjohtajan paksua kirjaansa selaillen huutavan nimiä kuin pappi lukusilla, jolloin läsnäolijat mainitsivat kymmenen tai kolme — useimmat kolme — ja pari herrasmiehen näköistä merkitsi jotakin paperiinsa pöydän ääressä.

Kun äänet oli laskettu, käsitti Heikkikin, mitä merkitsee äänestys äyriluvun mukaan. Kymmenen markan puoltajat voittivat yhtä loistavasti kuin äsken olivat hävinneet. Kun vielä päätettiin, että viranomaisten on nuuskittava pitäjän joka soppi ja ammuttava kaikki koirat, joilla ei ole veromerkkiä kaulassa, ja kun puheenjohtajan vasara kaiken lopuksi paukahti pöytään, nuokahti Heikin pää, ikäänkuin hän olisi saanut iskun niskaansa. Samassa hän nousi ja lähti. Ovella pysähtyi ja haroen sormillaan takkuista tukkaansa näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Hyvästiksi Musti päästi ovella pari terävää, pelästynyttä haukahdusta.

* * * * *

»Mitäs sinne kuntaan nyt kuuluu?» kysyi Heikin vaimo, joka miestään odotellen vielä valvoi, tämän saapuessa puolilla öin kotiin väsyneenä ja nälkäisenä, nukkunut Musti sylissään kuin pieni lapsi.

Vastaukseksi Heikki vain viittasi raukeasti kädellään, niinkuin: ei mitään, älä kysykään.

»Siihen kai se jäi kolmeen, koiravero?»

»Siihenkö lie... mihin lie jäänyt... Pian se kuuluu Rannankylistä suuri huuto ja parku, niinkuin...»

»Herra Jumala!»

»Pauke ja parku, niinkuin ennen Ephyytin maalta, kun se surman enkeli... Rannankylistä ja kaikista köyhistä, missä ei ole merkkiä.»

»Merkkiä?... mitä merkkiä?... missä?... pihtipielessäkö?... vertako?»

»Verta, verta... ellei ole merkkiä — kaulassa.»

»Kaulassa?... Varjelkoon!»

Koira-asiasta Heikki ei antanut tarkempaa selvitystä nyt eikä myöhemminkään. Mutta hänen kummallisesta käytöksestään saattoi vaimo aavistaa, että asiat eivät olleet oikein. Ennen ahkeralle miehelle ei näyttänyt maistuvan mikään työ. Mitä hän yrittikin, siihen pian työnsä kesken jätti ja kädet selän takana käveli paikasta toiseen, vähäväliä heittäen levottoman silmäyksen järven selälle, niinkuin odottaisi sieltä jotakin tulevaksi.

»Ketä sinä sieltä vahtailet?» kysyi kerrankin vaimo.

»En ketään — ilman minä vain aikojani», vastasi mies.

Mutta itsekseen hän ajatteli:

— Ei kai ne nyt ennen pyhiä, kruununmiehet. Antavat toki joulurauhan... koirillekin.

Ikävä oli se joulu Hurskalan töllissä, ikävä oli aatto-ilta. Isännän alakuloisuus oli tarttunut kaikkiin. Himmeä talikynttilä rätisi pöydällä hamppusydämensä katkeruutta, ja Musti ulvoa jollotti sanatonta jouluvirttänsä mustaan yöhön. Eivät olleet ilon ja rauhan ajatuksia isännän joulumietteet, siinä kun penkillä tai sängyn laidalla istuskeli, piippunysä hampaissa: kymmenen markkaa on suuri raha, Musti on tapettava, ja se on hänen, Heikin, itsensä tehtävä, sillä vieraalla on vieraan sääli. Sen pitää käydä niin, että ei, poloinen, mitään aavista, että tuskattomasti siirtyy sinne — suureen koirajoukkoon.

Jumala antakoon anteeksi synnillisen ajatuksen, mutta tuntuu toisinaan kuin olisi kevyempi antaa tuosta kehdosta — vaivainen raukka. Niitä olisi siinä vielä, lapsia, jäämäänkin.

* * * * *

Eräänä kirkkaana, varhaisena tammikuun aamuna kävelee Heikki Hurskanen tukkitietä myöten sydänmaata kohti, pyssy olalla, Musti jäljessänsä. Oli levinnyt huhu, että kruununmiehet ovat alkaneet verisen kiertokulkunsa ympäri pitäjän ja saattavat minä hetkenä hyvänsä ilmaantua tänne Rannankylällekin. Viimeiseen asti oli Heikki toivonut Mustin pelastusta, odottanut jotakin sattumaa tai ihmeen tapaista avuksi. Vielä nytkin kulkiessaan pää painuksissa raskasta tehtäväänsä täyttämään hän siihen ihmeeseensä uskoi, — toivoi, että se pyhien edellä täällä sydänmaalla tukkeja mittaamassa kulkenut herra olisi paksusta rahalaukustaan pudottanut tielle kymmenen markkaa. Niin vilkas oli hänen kuvittelunsa, että milloin hänen vaaniva katseensa keksi tieltä kuuran alta jotakin ruskeaa, hänen piti ottaa se käteensä ja tarkastaa. Mutta se olikin vain tielle varissut petäjän kuoren hilpu tai muu saman arvoinen. Mitään kymmenen markan seteliä ei löytynyt — jopahan se kylvi rahojaan tielle, tukkiherra!

Päästyään kauas sydänmaalle entiselle tukinkaatopaikalle Heikki otti taskustaan tuoreen lihapalan ja laski sen hangelle.

»Seh, Musti—syö!»

Musti heitti kiitollisen katseen isäntäänsä, painautui hankeen vatsalleen ja ottaen lihapalan käpäliensä väliin nuoli sitä, hennomatta syödä harvinaista herkkuaan aivan heti. Heikki piilossa katajapensaan takana, luodikon hana vireessä, sormi liipasimella, tähtää Mustia päähän — niin juuri, päähän, korvan juureen pitää kuulan käydä. On se ennen Heikin luoti maalinsa tavannut, on pudottanut pitkältä matkalta kuparilantin, jota toinen on hyppysissään maalina pitänyt. Mutta nyt käsi vapisee, silmä hämärtää, niinkuin tähtäisi veden läpi, ja pyssyn piipun päässä häämöittää rinnan kaksi tähtäintä. Heikki ei luota itseensä, ensi kertaa elämässään ei luota ampumataitoonsa; mutta eipä ole ennen ollut tämmöistä ammuttavaakaan. Kuitenkin: nyt se on tehtävä — nyt tai ei koskaan.

Laukauksen pamahdettua kuului kuin piiloutunut vihollisarmeija olisi vastannut räiskyvällä yhteislaukauksella ympäröivistä metsistä. Sen jälkeen niinkuin vihollinen olisi raikuvin hurraa-huudoin kiitänyt hillittömään pakoon sydänmaan yli ja kaukaiselta Hiidenvuorelta vielä laskenut hillityn yhteislaukauksen pakonsa suojaksi.

Tuskin oli tämä ääni vaiennut, kun metsän täytti uusi melu, satojen koirien ulvonta. Hetkinen vain, kun koiralauma jo lähti laukkaamaan edellisen jäljessä ja ulvahti mennessään Hiidenvuorella, ikäänkuin olisi ollut kiinni saamaisillaan ajettavansa.

Heikki vavahti ja kiiruhti uhrinsa luo. Musti koetti pyrkiä vastaan ja vikisi hiljaa: auta, auta! Mutta huomattuaan isäntänsä kädessä savuavan pyssyn välähti sen silmissä niin rajaton pelko, että Heikin sydäntä kouristi; Musti yritti nyt vetää etujaloillaan itseänsä pakoon, mutta kun ei jaksanut, se kyyristyi hankeen, näyttäen vain pieneltä, mustalta, vapisevalta kerältä. Suunniltaan hätääntyneenä Heikki nosti koiran syliinsä ja huomasi valkoisen kauluksen poikki kulkevan lämpimän, punaisen viivan.

»Kaulaanpas on sattunut, sitä juuri pelkäsin. Siinä on nyt herroille — veromerkki, Musti, Musti... älä pelkää — älä pelkää!»

Hellyyden-osoituksesta rauhoittuneena Musti katsoi surullisesti isäntäänsä silmiin: mitä pahaa minä olen tehnyt — kun nyt tämän tämmöisen teit?

»Musti, pieneni... enhän se minä... nehän ne... Voi, Musti, rakkaani... älä kuole — älä kuole!» hätäili Heikki, tuntien kuinka pieni ruumis hänen sylissään hiljaa värisi ja sai väliin ankaria puistatuskohtauksia — aivan kuin silloin kuntakokouksessa. Mutta vähitellen värinä heikkeni, tuntui pari pientä nytkähdystä, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.

Heikki laski Mustin hangelle lihapalan viereen. Katsoessaan hengetöntä ruumista hän tunsi silmiinsä kihoavan jotakin kuumaa, polttavaa. Mutta vähitellen alkoi niihin kuvautua julma, käärmemäisesti tuijottava ilme, kylmä kuin teräsjää. Rinnasta kohosi pari pitkää, raskasta huokaisua, nyrkkiin puserretut kädet ojentuivat vihasta vapisten kirkonkylää kohti, ja hän, hiljainen, jumalinen mies, päästi suustansa kirouksen niin hirveän, että tuntui kuin helvetti olisi auennut ja purkanut sisältönsä siihen ympärille.

Tämäkin sydämen syvyydestä kohonnut ääni lähti kaikuna kiirimään edellisten jälkeen.

— Kiirikööt, ajakoot toisiaan takaa iankaikkisesti... tosia ovat ääniä. Kohotkoot viimein tuonne ylös...jos siellä jotakin kuulijata lie, — miettii synkkänä uskon mies.

Heikin kädet hervahtivat alas ja hän vaipui voimatonna kannolle istumaan. Kuinka kauan lieneekään istunut, kun hän havahtui surullisista aatoksistaan.

»Seh, Musti — mennään jo... Oih!... sehän onkin...»

Heikki otti pyssyn olalleen ja lähti kulkemaan kotiinsa päin. Hän oli niin väsynyt, että melkein horjui.